Yhteiskunta Archives - Teekutsuilla

Mikä feminiini- ja maskuliinienergioissa tökkii?

28/02/2024 28/02/2024 / Ihmissuhteet, Yhteiskunta

Feminiininen ja maskuliininen energia. Näihin käsitteisin törmää nykyään jatkuvasti, ja myös monet omista seksologikollegoistani puhuvat niistä paljon. Mutta mitä niillä käytännössä tarkoitetaan? Mikä tällaisessa ajattelussa vetää puoleensa ajassa, jossa sukupuolet ovat tasa-arvoisempia kuin koskaan länsimaisen sivistyksen historiassa?

Ajatus feminiini- ja maskuliinienergioista perustuu siihen, että on olemassa ikään kuin kolikon kaksi puolta, yin ja yang, jotka täydentävät toisiaan. Feminiinienergiaan yhdistetään muun muassa hoivaaminen, hellyys ja herkkyys, empaattisuus ja pehmeys. Maskuliinienergiaan puolestaan liitetään näille vastakohtaisia ominaisuuksia, kuten kovuus, rationaalisuus, suorittaminen ja johtaminen. Perusajatus on, että näiden energioiden tulisi olla tasapainossa, jotta ihminen voisi hyvin. Usein esimerkiksi naisille suunnatuissa sisällöissä kritisoidaan suorituskeskeisyyttä, jonka kerrotaan olevan merkki liiallisesta maskuliinienergiasta.

No, aika moni varmaan yhtyy ajatukseen siitä, että nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys on aika ongelmallista ja sitä toden totta kannattaakin kyseenalaistaa. Jostain syystä emme kuitenkaan kehota kaikkia ihmisiä luopumaan suorituskeskeisyydestä feminiinienergiaa vahvistamalla, vaan nämä neuvot on suunnattu naisille. Onko siis niin, että feminiinienergia = naiseus ja maskuliinienergia = mieheys? Ovatko naiset luontaisesti empaattisia hoivaajia ja miehet rationaalisia koneita?

Kaikki vähänkin nykyaikaisesti ajattelevat energioista puhuvat tyypit kiirehtivät aina tässä vaiheessa toteamaan, ettei näissä energioissa ole kyse sukupuolesta ja että kaikissa on sekä maskuliini- että feminiinienergiaa. Jostain syystä juuri se on kuitenkin aina kaiken pahan alku ja juuri, jos nainen on liikaa maskuliinienergiassa tai mies liikaa feminiinienergiassa. Ja, kuten sanottu, miehiä ei koskaan missään kehoteta vahvistamaan feminiinienergiaansa. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että taustalla on aika binäärinen, heteronormatiivinen ja stereotyyppinen sukupuoliajattelu, vaikka se pyritäänkin kiistämään.

Tämä vahvistuu entisestään, kun tarkastellaan näitä energioita parisuhteen kontekstissa. Muun muassa monet deittailu- ja parisuhdevalmentajat opettavat, että parisuhde ja seksielämä voivat hyvin, kun feminiini- ja maskuliinienergiat ovat suhteen sisällä tasapainossa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että nainen on voimakkaasti feminiininen ja mies maskuliininen. Tähän perustuu muun muassa provider-ajattelu, joka on noussut suosituksi viime aikoina. Sen mukaan todellista tasa-arvoa on se, että miehen kuuluu saada toteuttaa luonnollista tarvettaan huolehtia kumppanistaan taloudellisesti ja naisen ”olla feminiinissä” ja nauttia elämästä. Provider-suhteiden puolestapuhujat kritisoivat modernia käsitystä tasa-arvoisesta parisuhteesta, jossa niin taloudelliset ja kotiin ja lapsiin liittyvät vastuut jaetaan tasapuolisesti. Heidän mukaansa nämä 50/50-suhteet eivät koskaan ole todella tasa-arvoisia, koska nainen joutuu tekemään liikaa ja päätyy siksi liian vahvasti maskuliinienergiaan. Lisäksi naisen liiallinen itsenäisyys voi kuulemma olla miehelle emaskuloivaa ja siten viedä hänet liiaksi feminiiniin, mikä on tuhoisaa seksuaalisen vetovoiman kannalta.

Nämä ajatukset sivuuttavat täysin sen, että kaikki ihmiset eivät ole cis-sukupuolisia heteroita. Jos myöskään tuntee vähänkin historiaa, on helppo huomata, että provider-suhde on vain uudelleen paketoituna sama vanha patriarkaalinen suhderakenne, jossa naisen paikka on kotona miestä ja perhettä palvelemassa. Erikoisinta tässä feminiini-maskuliini-provider-hommelissa onkin se, miksi se vetoaa nuoriin naisiin, jotka ovat vapaampia patriarkaatista kuin yksikään sukupolvi aikaisemmin. Miksi nyt yhtäkkiä halutaan takaisin kotirouviksi, joiden elämässä ei ole yhtään mitään omaa, kun vihdoin olisi mahdollisuus tehdä elämällään lähes mitä tahansa?

Vastaus löytyy helposti. Kirjailija ja journalisti Susan Faludi on lanseerannut käsitteen patriarkaatin takaisku, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että aina kun naisten oikeudet ottavat askeleen eteenpäin, seuraa takaisku, jolla pyritään palauttamaan vanha järjestys. Takaisku toteutuu niin, että kaikkiin naisten ongelmiin esitetään syyksi liian pitkälle mennyttä tasa-arvoa. Esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka perusajatuksena on, että naisen tärkein ominaisuus on hänen naisellisuutensa, joka kärsii, jos hän ei saa toteuttaa sitä luonnollisimmalla mahdollisella tavalla eli olemalla miestään palvova kotirouva. Tämä ajatus syntyi vastaiskuna naisten osuuden kasvamiselle kodin ulkopuolisessa työssä, sillä toisen maailmansodan aikana naiset ottivat hoitaakseen monet miesten työt näiden ollessa rintamalla ja sodan päätyttyä miehet halusivat työnsä takaisin. Takaisku teki tehtävänsä, ja 50-luku meni vahvasti kotirouvaihannetta ylläpitäessä, kunnes kupla puhkesi ja huomattiin, että naiset itse asiassa voivat todella huonosti joutuessaan käyttämään koko elämänsä vain muiden palvelemiseen vailla omia päämääriä.

(Naisellisuuden mystiikasta kirjoittaa oivasti Betty Friedan teoksessaan Naisellisuuden harhat (1963).)

Vaikuttaa siis siltä, että feminiini- ja maskuliinienergiat ovat uusi takaisku tilanteessa, jossa miehet ja naiset ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin koskaan aikaisemmin. On kiinnostavaa, kuinka samaan aikaan puhutaan paljon esimerkiksi vanhemmuuden ja hoivavastuun tasa-arvoisemmasta jakamisesta. Voisiko olla niin, että meille milleniaaleille ja sitä nuoremmille ajatus parisuhteesta kahden tasa-arvoisen yksilön kumppanuutena on jo niin itsestäänselvyys, että emme tajua, että provider-suhde onkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen? Vai tuntuuko ajatus kenties eksoottiselta ja siksi niin houkuttelevalta?

Houkutteleva on toki ainakin kuvitelma elämästä, jossa voi ulkoistaa taloushuolet kokonaan kumppanille. Kardashian-aikakaudella on myös ymmärrettävää haaveilla luksuselämäntyylistä ja sen mahdollistavasta rikkaasta kumppanista. Kuitenkin ainakaan oma logiikkani ei löydä tasa-arvoa sellaisesta suhteesta, jossa toisen velvollisuus on tehdä rahaa ja toisen vain olla olemassa. Onhan sen elätettävän osapuolen jollakin tavalla kompensoitava tilannetta? En nimittäin usko hetkeäkään mihinkään sellaiseen, että maskuliinienergia toisi jonkun pakottavan tarpeen kustantaa toiselle kaikki mahdollinen odottamatta tältä mitään vastineeksi. Oletettavasti työnjako on sama kuin niissä 50-luvun suhteissa: mies tienaa rahat ja tekee päätökset, nainen hoitaa kodin ja lapset, näyttää edustavalta ja tarjoilee miehelleen seksiä silloin kun tämä haluaa. Sitä voi sitten jokainen omalla kohdallaan miettiä, onko tämä työnjako tasa-arvoinen ja onko esimerkiksi oma kehollinen itsemääräämisoikeus sopiva hinta maksettavaksi siitä, että kumppani ostaa luksuslaukkuja.

Toisinaan näistä energioista tai provider-suhteista puhuvilla on kuitenkin ihan hyviäkin pointteja. Suorituskeskeisyyden ongelmallisuuden lisäksi myös se on ihan totta, että näennäisesti tasa-arvoisissa suhteissa naisille kasaantuu helposti isompi taakka, jos he hoitavat oman työnsä lisäksi myös valtaosan kotihommista, lasten asioista ja metatyöstä. Syyn etsiminen energioiden epätasapainosta on kuitenkin yhtä järkevää kuin korjata rikkinäistä kattoa meditoimalla. Naisten kokema kaksoistaakka johtuu siitä, että kulttuurinen muutos on kesken: naiset ovat ottaneet haltuun perinteisesti miehille varatun toimintakentän eli kodin ulkopuolisen työelämän, mutta miehet eivät ole vielä tehneet samaa naisten perinteisellä reviirillä eli kotona. Muutos on kuitenkin käynnissä ja olisi varmasti nopeampi ilman vihjailua siitä, että oikeastaan naisten ongelmat johtuvat siitä, että he ovat työelämässä eivätkä keskity kotiin ja lapsiin. Patriarkaatille puhe feminiini- ja maskuliinienergioista sopii siis hyvin, koska se ylläpitää vanhaa järjestystä.

Mutta entä jos ajatus itsestä feminiinienergiassa kylpevästä jumalattaresta on voimaannuttava ja elämä onnellisempaa, kun sitä lähestyy feminiini- ja maskuliinienergioista käsin? Tietenkin on täysin ok, jos tämä ajatus resonoi ja parantaa elämänlaatua. Jos on esimerkiksi oppinut ajattelemaan, että kumppania etsiessä on tärkeää todella tuntea olevansa hyvän kohtelun arvoinen, on aivan sama, tapahtuiko tämä oppiminen feminiini- ja maskuliinienergioihin tutustumalla vai jotain muuta kautta. Ajattelen kuitenkin, että näihin energioihin on syytä suhtautua varsin kriittisesti. Ensinnäkin on olennaista pitää mielessä, että ajatus naisesta ja miehestä, feminiinistä ja maskuliinista, toisiaan täydentävinä puolikkaina on hyvin heteronormatiivinen eikä siksi toimi reaalimaailmassa, jossa on muitakin kuin cisheteroihmisiä. Toiseksi on hyvä muistaa, että ”ilmaisia lounaita ei ole”, eli on varsin epätodennäköistä löytää kumppani, joka haluaisi kustantaa elämisesi vastikkeettomasti. Ei pidä myöskään unohtaa, mitä kotirouville tapahtui 1950-luvun Yhdysvalloissa: sen sijaan, että he olisivat kukoistaneet feminiinienergiassaan, he istuivat masentuneina psykiatrien vastaanotoilla, söivät lääkkeitä jaksaakseen elämäänsä edes jotenkin, ja tunsivat suurta tyhjyyttä ja päämäärättömyyttä elämässään, jossa heillä ei ollut mitään omaa. Jos se on sitä ”feminiinissä olemista”, niin se ei kyllä kuulosta kovin houkuttelevalta.

Äitiydestä sukupuolentutkimuksen valossa

30/11/2023 30/11/2023 / Yhteiskunta

Moi pitkästä aikaa!

Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut uuden postauksen jollain versiolla sanoista ”blogissa on ollut pitkään hiljaista”? No, täällä joka tapauksessa nyt taas ollaan. Enkä oikeastaan ikinä mihinkään lähtenytkään, ajatukseni ilmestyvät nykyisin vaan lähinnä Instagramin puolella. Kaipaan kyllä useinkin blogipostauksen tuomaa vapautta, koska asioiden tiivistäminen Instagram-kuvatekstin maksimipituuteen eli 2200 merkkiin on välillä aika rasittavaa. Valitettavasti aikaa pidempien tekstien kirjoittamiseen löytyy nykyään aika huonosti.

Onneksi toisinaan voi läimäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja julkaista blogissa muihin tarkoituksiin kirjoitettuja tekstejä! Kirjoitin alkusyksystä eräälle sukupuolentutkimuksen yliopistokurssille esseen, jossa käsittelen äitiyttä feminististen klasikkoajattelijoiden tekstien kautta. Ja ennen kuin kaikki lapsettomat alkavat haukotella epätoivoisina haluan painottaa, että se, miten äitiydestä ajatellaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa (jossa nytkin elämme) vaikuttaa meistä ihan jokaiseen riippumatta sukupuolesta tai siitä, onko lapsia (nyt tai tulevaisuudessa) vai ei.

Koska teksti on aika pitkä, menen suoraan asiaan. Eli pidemmittä puheitta:

Oikeus olla muutakin kuin äiti

Äitiys on yksi modernin, valistuneen yhteiskuntamme kiusallisista pikku salaisuuksista. Feminismiä on nyt takana yli sata vuotta, josta viisikymmentä vuotta toisen aallon feminismiä, jonka aikana taisteltiin hartiavoimin naisten vapauttamiseksi kotiorjan asemasta. Silti äidit ovat edelleen alipalkattuja, ylityöllistettyjä, hyväksikäytettyjä, huomiotta jätettyjä, nääntyneitä, eristyksissä muista ja jatkuvan syyllisyyden kourissa. (Eliane Glaser 2021, suomennos omani)

Naiskehon kyky kantaa ja synnyttää lapsia on määrittänyt naisten ja muiden kohdullisten elämää koko kirjoitetun historian ajan. Ikävä kyllä tämä ominaisuus on harvoin taannut naisille arvostusta, kunnioitusta tai sanavaltaa yhteisönsä keskuudessa, vaan se on päinvastoin merkittävästi alentanut naisten mahdollisuuksia päättää omasta kehostaan ja elämästään. Vielä nykyäänkin äitiys tuntuu olevan sudenkuoppa, jonne feminismi ei kunnolla ulotu, vaikka naisten asema muuten onkin viimeisen sadan vuoden aikana kohentunut merkittävästi.

Lapsen alulle saattamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, mutta äitiys ja isyys ovat merkittävällä tavalla eri asioita. Adrienne Rich kirjoittaa teoksessaan Of Woman Born (1976), että patriarkaalisessa yhteiskunnassa kaikki naiset nähdään joko äiteinä tai lapsettomina, ja tämä seikka määrittää heidän identiteettiään muiden silmissä enemmän kuin mikään muu. Sen sijaan sellaista termiä kuin ei-isä ei ole olemassakaan, eikä se, onko miehellä lapsia vai ei, ole perinteisesti juuri vaikuttanut hänen elämäänsä tai yhteiskunnalliseen asemaansa. Siinä missä äitiys on konkreettista, intensiivistä läsnäoloa jo ennen lapsen syntymää ja vuosia sen jälkeen, isyys on epämääräisempää ja vaikeasti hahmotettavaa. Se on Richin mukaan ennen kaikkea munasolun hedelmöittämistä: isä voi olla, vaikka ei olisi koskaan missään tekemisissä lapsensa kanssa. Mutta vaikka lapsista huolehtiminen on mieluusti jätetty naisten tehtäväksi, sukulaisuussuhteena isyys on patriarkaalisessa yhteiskunnassa äitiyttä tärkeämpää. Mies hedelmöittää vaimonsa, joka sitten synnyttää hänelle lapsen, ja sekä nainen että lapsi ovat miehen omaisuutta.

Rich kirjoittaa, että eräiden teorioiden mukaan miehet ovat niin suuresti kadehtineet naisten kykyä luoda uutta elämää (ja myyttisten jumalatarten, kuten Äiti Maan tavoin, potentiaalisesti myös kuolemaa), että he ovat siksi alistaneet sen kontrollinsa alle. Äitiydestä riisuttiin seksuaalinen ulottuvuus ja pelonsekaista kunnioitusta herättävä luomisvoima, ja jäljelle jätettiin hoivaaminen, uhrautuvuus ja pyyteettömyys. Kristinusko on tästä hyvä esimerkki: sen naisihanne on Neitsyt Maria, seksuaalisesti koskematon ja lempeä äiti. Marialla ei ole luomisvoimaa, vaan hän toimii välikappaleena jumalalliselle, maskuliiniselle mahdille, joka saattaa maailmaan vapahtajan. Toisena esimerkkinä luomisvoiman kontrolloimisesta voi nähdä patriarkaalisen ajatuksen naisista heikompana sukupuolena, joka kaipaa miehen suojelua, ja tästä oikeutuksensa saaneen miesten yhteiskunnallisen ylivallan. On toki totta, että raskaana oleminen, synnyttäminen ja siitä toipuminen tekevät naisesta tavallista haavoittuvaisemman, ja pienen lapsen kanssa on haasteellista selviytyä ilman toisten apua. Suojelun nimissä naisten elämää on kuitenkin rajoitettu ja näistä rajoituksista irti pyristeleviä naisia rangaistu niin voimakkaasti ja väkivaltaisesti, että motiivina on suojelun sijaan (tai ainakin sen lisäksi) selvästi myös vallanhalu ja kontrollin tarve. Rich referoi kirjassaan antropologi Robin Foxin väitettä, jonka mukaan esihistoriallisissa yhteisöissä ”miehet metsästivät, taistelivat vihollisia vastaan ja tekivät päätökset”, ja pohtii, onko päätösten tekemisen todella välttämätöntä olla juuri suojelevan ryhmän vastuualue. On myös huomionarvoista, että etenkin moderneissa yhteiskunnissa, joissa riski joutua villieläinten raatelemaksi on varsin pieni, suurimman uhan naisille ja lapsille muodostavat miehet, useimmiten vieläpä juuri ne, joiden pitäisi heitä suojella.

Feminismin ytimessä on alusta asti ollut nimenomaan naisten oikeus tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä sekä olla muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Mary Wollstonecraft vaati 1700-luvun lopussa naisille samoja kansalaisoikeuksia ja koulutusmahdollisuuksia kuin miehillä ja argumentoi, että naisten oletettu heikkous ja vähäisempi älykkyys eivät ole luontaisia ominaisuuksia vaan kasvatuksen tulosta. Samoin ajatteli vajaat sata vuotta myöhemmin suomalainen Minna Canth, joka totesi, että köyhällä Suomella ei ole varaa hukata naisten potentiaalia ja että naisten tulisi käyttää elämänsä “ihmiskunnan ja totuuden palvelemiseen”. Canth kritisoi voimakkaasti sen ajan kasvatusta ja tyttökouluja, jotka eivät hänen mukaansa edistäneet naisten hyvinvointia eivätkä tarjonneet mahdollisuuksia tai taitoja itsensä elättämiseen, järkevään taloudenpitoon ja lastenhoitoon. Sen sijaan naisista tuli heikkoja ja sairaalloisia sisällä istumisen vuoksi, eikä heillä ollut muita taitoja kuin käsityöt, joiden tekemisellä ja myymisellä oli vaikeaa tulla toimeen. Canthin aikalainen John Stuart Mill taas vertasi naisen asemaa orjuuteen todeten, että jos naisilla olisi todellinen valinnan mahdollisuus, harva valitsisi avioliittoa niillä ehdoilla, joilla se siihen aikaan toteutui. Eikä Mill ollut väärässä, sillä 1800-luvulla nainen oli käytännössä miehensä omaisuutta eikä tällä ollut oikeutta omaisuuteen, perintöön tai edes lastensa huoltajuuteen, vaikka olikin näiden pääasiallinen hoivaaja. Teollistumisen myötä yhä useampi nainen alkoi käydä töissä kodin ulkopuolella, mutta yhä vain ihanne perheelleen omistautuvasta, vaatimattomasta ja väsymättä uurastavasta kodinhengettärestä piti pintansa.

Naisten kotiin jäämistä ja äitiydelle omistautumista vaativat äänenpainot ovat olleet kovimmillaan aina silloin, kun naisten oikeuksissa ja emansipaatiossa on tapahtunut merkittävää edistystä. Sota-ajat ovat esimerkiksi lisänneet naisten kodin ulkopuolista ansiotyötä, koska heitä tarvittiin tekemään rintamalle lähteneiden miesten työt, ja sotien loputtua naiset on tehokkaasti pyritty työntämään takaisin kodin piiriin. Näin tapahtui esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka mukaan naisten elämänsä tärkein ja ainoa tarkoitus on “toteuttaa omaa naisellisuuttaan”, mikä käytännössä tarkoitti omistautumista aviomiehelle, lapsille ja kodille. Naisia ei siis kielletty opiskelemasta tai tekemästä uraa, vaan heille vain kerrottiin, ettei mikään voisi tuottaa heille suurempaa onnellisuutta kuin kotirouvan elämä. Ja niinpä amerikkalaisnaiset alkoivat avioitua yhä nuorempina, jopa lukioikäisinä, ja syntyvyys lähti hurjaan nousuun. Naisopiskelijoiden määrä romahti rajusti (vuoden 1920 47 prosentista vuoden 1958 35 prosenttiin), ja heistäkin iso osa keskeytti opintonsa ennen valmistumistaan, koska olivat joko menossa naimisiin tai pelkäsivät liian perusteellisten opintojen haittaavan aviomiehen löytämistä. Kukaan ei enää tavoitellut uraa tai itsenäistä elämää, joista aiempien sukupolvien naiset olivat vain haaveilleet ja joiden edestä feministit olivat taistelleet.

Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei kotiäitiys ollutkaan oikotie onneen, vaan lukuisat naiset tunsivat olonsa onnettomiksi. Heitä vaivasi “nimetön ongelma”, josta Betty Friedan kirjoittaa teoksessaan Naisellisuuden harhat: selittämätön tyhjyyden tunne, turhautuneisuus ja ahdistus. Nämä tunteet aiheuttivat tietysti häpeää, ja moni niitä kokeva luuli olevansa ainoa, koska joka puolella puhuttiin vain perhe-elämän autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Ja kun lopulta myönnettiin, etteivät perheenäidit sittenkään juuri nauttineet elämästään, se kuitattiin pinnallisilla selityksillä (kuten lasten pitkillä koulumatkoilla, taitamattomilla kodinkoneiden korjaajilla ynnä muilla arkea hankaloittavilla seikoilla), sitä vähäteltiin muistuttamalla naisia, ettei mikään ole parempaa kuin kotirouvan osa, ja lopulta väitettiin, että kyseinen onnettomuus itse asiassa kuului naisena olemiseen ja täytyy vain hyväksyä. Lukuisat naiset söivät rauhoittavia lääkkeitä ja istuivat tuntikausia psykiatrien vastaanotoilla kyetäkseen paremmin sopeutumaan heille varattuun rooliin, jonka kaikkien asiantuntijoiden mukaan pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. Kukaan ei silti halunnut myöntää, että tämä rooli ja sen rajoittuneisuus oli itse asiassa ongelman ydin, ja että naiset voivat huonosti, koska heidän toisten palvelemiseen keskittyvä elämänsä oli niin sisällötöntä. Friedan alleviivaa teoksessaan juuri tätä seikkaa: ”Emme enää voi sivuuttaa naisten sisimmästä kumpuavaa ääntä, joka sanoo: ’Haluan elämältä muutakin kuin aviomiehen, lapsia ja kodin’.”

Kyky saada lapsia on siis vuosisatojen – ellei -tuhansien – ajan saanut miehet pitämään naisia itseään alempiarvoisina, tekemään heidät riippuvaisiksi itsestään ja rajoittamaan heidän mahdollisuuksiaan päättää, mitä he halusivat elämällään tehdä. Naiset eivät ole saaneet päättää edes sitä, haluavatko lapsia vai eivät, ja lukuisat naiset ovat menehtyneet lapsivuoteeseen. Edes jonkinlaisen päätäntävallan kehostaan ja elämästään säilyttääkseen jotkut feministit ovat pitäneet ainoana vaihtoehtona kerta kaikkiaan kieltäytyä äitiydestä: esimerkiksi Shulamith Firestone julisti teoksessaan The Dialectic of Sex: The Case for Feminist Revolution, ettei tasa-arvon saavuttaminen ole mahdollista niin kauan, kun naiset joutuvat olemaan raskaana, synnyttämään ja hoivaamaan lapsia. Firestone maalailee tulevaisuutta, jossa lapset syntyisivät keinohedelmöityksen ja keinokohtujen avulla, jolloin naiset eivät olisi enää biologiansa orjia ja äidin ja lapsen suhde korvautuisi lapsen suhteella useisiin läheisiin ihmisiin.

Firestonen mukaan se, että puolet ihmisväestöstä kantaa lisääntymisen taakan koko ihmiskunnan puolesta, on luonnon tuottamaa epätasa-arvoa, joka on myöhemmin vakiinnutettu ja institutionalisoitu miesten etujen mukaisesti. Adrienne Rich taas ajattelee, että äitiys itsessään ei ole ongelma, vaan nimenomaan äitiys miehiä hyödyttävänä ja naisia rajoittavana instituutiona. Firestonen radikaalit ajatukset keinokohduista eivät ole saaneet laajaa kannatusta, mutta sen sijaan äiti-instituutiota on pyritty purkamaan vahvistamalla isien roolia lastenhoidossa. Tämä näkyy jo käytännössä: esimerkiksi Pew Research Centerin tutkimuksen mukaan amerikkalaiset isät viettivät vuonna 2016 kolme kertaa enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät vuonna 1965, ja kotona lasta hoitavien isien määrä on kasvussa. Läheskään tasa-arvoista vanhemmuus ei silti vieläkään ole: esimerkiksi 53 prosenttia amerikkalaisista ajatteli vuonna 2016, että äiti on isää parempi hoitamaan pientä vauvaa, ja 27 prosentin mielestä vauvan on tärkeämpää luoda suhde äitiin kuin isään. Ja vaikka isien lastensa kanssa viettämä aika on kasvanut, se on silti vähemmän kuin äideillä. Amerikkalaiset äidit käyttivät vuonna 2016 palkkatyöhön noin 25 tuntia, kotitöihin 18 tuntia ja lastenhoitoon 14 tuntia viikossa, kun isillä palkkatyöhön kului 43 tuntia, kotitöihin 10 ja lastenhoitoon 8. Naisten siirtyminen kodin ulkopuoliseen työelämään ei siis ole tasa-arvoistanut vastuuta kodista ja lapsista, vaan naisten harteille on langennut niin sanottu kaksoistaakka, eli vaikka kumpikin vanhemmista kävisi töissä, äideiltä odotetaan pääasiallista vastuunkantoa lasten asioista ja kotitöistä. Erityisesti metatyö, eli kodin- ja lastenhoitoon liittyvän tiedon hankinta ja ajattelu, tuntuu kasautuvan naisille. Äidit kuvaavat olevansa kuin arjen projektipäälliköitä, jotka hoitavat kaiken kauppalistoista lasten vaatehankintoihin ja hammaslääkäriaikojen varaamisesta Wilma-viesteihin. Vanhempainilloissa istuu yksi mies kahtakymmentä naista kohden. Irene Naakka on lanseerannut käsitteen äititieto, joka sukupolvelta ja naiselta toiselle siirtyvää lapsiin, perheeseen ja kotiin liittyvää tietoa ja josta miesten on vaikeaa päästä osallisiksi. Esimerkkinä äititiedosta Naakka nostaa Facebookin äitiryhmät, joihin miehiä ei usein edes hyväksytä, ja toteaa, että tiedon kertyminen naisille työntää heitä voimakkaasti kohti metatyövastuuta niissäkin perheissä, joissa vakaasti pyritään vanhemmuuden tasa-arvoiseen jakamiseen.

Miten siis muuttaa tilanne, jossa lapsen saaminen rajoittaa edelleen naisten vapautta ja mahdollisuuksia huomattavasti enemmän kuin miesten, ja pakottaa heidät suuntaamaan merkittävän osan voimavaroistaan kodin ja lasten hoitoon? Suomessa vuonna 2022 voimaan tullut perhevapaauudistus, joka pakottaa perheet jakamaan vapaat aiempaa tasaisemmin, on askel oikeaan suuntaan ja haastaa yhteiskunnallista käsitystä, jonka mukaan kaikenlainen hoivatyö on naisten vastuulla. Seuraavaksi olisikin loogista alkaa purkaa äitiyden instituutiota eli sitä ajatusta, että naiset ovat biologiansa vuoksi parempia ja soveltuvampia vanhemmiksi kuin miehet ja miesten biologia taas tekee heistä ylivertaisia kaikessa muussa. On tavoiteltava kulttuurista käsitystä, jossa äitiys (tai lapsettomuus) ei ole naisen elämää ja identiteettiä ensisijaisesti määrittelevä tekijä. On nimittäin selvää, ettei naisia hoitovapaalle, Facebookin vauvaryhmiin tai vanhempainiltoihin aja biologia, vaan kulttuuri.

Kohdullisten ihmisten on aika saada taas sitä kunnioitusta, josta he ovat Adrienne Richin mukaan tiettyinä ajanjaksoina ja tietyissä kulttuureissa nauttineet. Ei sellaista kunnioitusta, jossa heidät nostetaan muiden yläpuolelle, vaan sellaista, jossa he ovat muiden kanssa tasavertaisia. Kohtu, raskaana oleminen, synnyttäminen tai lapsesta huolehtiminen eivät tee kenestäkään kyvytöntä älylliseen toimintaan, itsensä toteuttamiseen tai itseään koskevien päätösten tekemiseen. Firestonen kuvaamalle luonnon tuottamalle epätasa-arvolle ei mahda mitään, mutta ei ole mitään syytä, miksi lapsen kantamisen, synnyttämisen ja imettämisen pitäisi määritellä jokaisen niihin teoreettisesti kykenevän elämän jokaista aspektia.

Täytyykö olla seksikäs olo, jotta voi nauttia seksistä?

07/11/2022 07/11/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Mitä asioita seksuaalinen halu ja nautinto edellyttävät? Naisten kohdalla ilmeisesti ainakin itsensä tuntemista viehättäväksi ja seksikkääksi, mikäli uskomme iltapäivälehtiä ja voimaantumisvalmentajia –ja toki moni oikeasti kokee, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikuttaa haluun negatiivisesti. Kiinnostava kysymys on, mistä tämä johtuu: onko kyseessä naisten sisäsyntyinen ominaisuus vai voisiko tässäkin olla taustalla patriarkaalinen yhteiskuntarakenne?

Länsimainen yhteiskunta toimi pitkään miesten pyörittämänä ja naisten rooliksi jäi näyttää kauniilta ja olla hiljaa (ja hoitaa ilmaiseksi lapsia ja kotia, mutta ei nyt mennä siihen). Naisten on varsin pitkään annettu ymmärtää, että ulkonäkö on heidän tärkein ja arvokkain ominaisuutensa. Esimerkiksi 1900-luvun alun avioliitto-oppaissa naisia neuvottiin pitämään huolta siitä, että he näyttävät kauniilta aviomiestensä silmissä ja kerrottiin, että miehen halun voi herättää keimailemalla ja pukeutumalla miestä viehättäviin asuihin. Niissä myös väitettiin, että naisen seksuaalisuuden ytimessä on saada miehiltä (nimenomaan miehiltä, ei muilta naisilta tai muilta, koska kaikkihan toki ovat cisheteroita) ihailevia ja hyväksyviä katseita ja että seksuaalinen nautinto on naiselle mahdotonta ilman kokemusta halutuksi tulemisesta.

Nykyään ei enää suoraan sanota, että naisen pitäisi pyrkiä miellyttämään miestä, vaan korostetaan ennemmin sitä, että seksikkyys on tärkeää naisen itsensä kannalta. Edelleen pidetään naisen nautinnon kannalta tärkeänä, että he tuntevat itsensä kauniiksi ja seksikkäiksi. En kiistä, etteikö tässä olisi perää, sillä tietysti positiivinen käsitys itsestä lisää itsevarmuutta, joka voi heijastua positiivisesti myös seksielämään. Kiinnostavaa kuitenkin on, että vaikka korostetaan itsensä seksikkääksi tuntemista eikä sitä, miltä näyttää muiden silmissä, sisäistä tuntemusta kuitenkin ilmaistaan usein miehisen katseen määrittämällä tavalla. Seksikäs pukeutuminen tarkoittaa useimmille meistä pitsialusvaatteita, minihameita, korkokenkiä tai vähintäänkin hyvin istuvia ja sopivasti paljastavia vaatteita. Me seksuaalisesti voimaantuneet feministinaiset (itseni siis todellakin mukaan lukien) postaamme someen kuvia, joissa poseeraamme seksikkäästi seksikkäissä vaatteissa – ja teemme sen itseämme varten, emme miehiä, jotka rynnivät dm-bokseihimme läähätysviesteineen ja liekkiemojeineen eivätkä yhtään ymmärrä, miksi postaamme aivan selviä miesten houkutteluun tarkoitettuja kuvia haluamatta kuitenkaan miesten huomiota.

Ja emmehän me haluakaan, tai itse en ainakaan sitä kaipaa, vaan kyse on nimenomaan siitä, että itsensä tunteminen seksikkääksi tuntuu tosi hyvältä. On vain kiinnostavaa, että itsensä seksikkääksi tunteminen usein edellyttää miehisen katseen seksikkääksi määrittelemää ulkonäköä. Olemmeko ruvenneet katsomaan itseämmekin miehisen katseen kautta?

Rupesin pohtimaan tätä luettuani Marika Haatajan kirjan Ihmisiä nautintojen ajassa – Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (2022). Kirjassa haastetaan ajatus itsensä seksikkääksi ja haluttavaksi tuntemisesta keskeisenä naisen nautinnolle ja halulle yksinkertaisella huomautuksella: useimmat naiset voivat vallan hyvin harrastaa nautinnollista sooloseksiä tuntematta itseään erityisen seksikkäiksi. Harvalle sillä on ollut minkäänlaista merkitystä myöskään silloin, kun on ensimmäistä kertaa lapsena tai nuorena kokeillut sooloseksiä ja saanut orgasmin. Vaikuttaakin siltä, että kokemus seksikkyydestä ja haluttavuudesta liittyy enemmänkin seksiin toisen ihmisen kanssa, erityisesti heteroseksiin, kuin halun tai nautinnon kokemiseen itsessään. Tämän on helppo tunnistaa johtuvaksi patriarkaalisen yhteiskunnan asetelmasta, jossa mies on niin seksissä kuin muutenkin subjekti, aktiivinen toimija ja katsoja, ja nainen on objekti, passiivinen katseen kohde.

Ulkonäköpaineet tai tarve näyttää hyvältä seksikumppanin silmissä ei toki enää nykyään ole pelkästään naisia koskeva asia ja monelle ihan sukupuoleen katsomatta on tärkeää, että kumppani miellyttää omaa silmää. Kukaan ei kuitenkaan väitä tai ole koskaan väittänyt, että itsensä seksikkääksi tunteminen tai hyvältä näyttäminen naisten silmissä olisi keskeinen tai tärkeä osa miehen seksuaalisuutta. Meiltä myös puuttuu kokonaan iltapäivälehtien jutut, joissa neuvottaisiin miehiä muodostamaan parempi kehonkuva ja itsetunto tai valmentajat, jotka voimaannuttaisivat miehiä tuntemaan itsensä seksikkäiksi ja ottamaan seksuaalisuutensa sitä kautta haltuun. Ulkonäköä olennaisempana nähdään penis, sen koko ja toimintakyky ja vaikka se on toki hyvin yksipuolinen näkökulma, se myös tekee jälleen näkyväksi subjekti–objekti -asetelman.

Voidaan siis todeta, että niin naisten, miesten kuin muunsukupuolistenkaan seksuaalisuuteen ei liity mitään sisäsyntyistä tarvetta näyttää hyvältä ja seksikkäältä. Jos siis tuntuu siltä, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön seisoo jollain tavalla oman halun ja nautinnon tiellä, omaa ajattelua voi yrittää hieman haastaa. Estääkö tyytymättömyys myös sooloseksistä nauttimisen vai liittyykö se pelkästään kumppanin kanssa harrastettavaan seksiin? Olisiko mahdollista keskittyä ulkonäön sijaan siihen, miltä seksi tuntuu kehossa? Voisiko seksuaalinen voimaantuminen olla mahdollista ilman kokemusta itsestä kuumana sexbätäng-pommina?

2020-luku: kriisejä ja murheita vai sittenkin nautintoa?

14/10/2022 14/10/2022 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

2020-luvun alku on ollut aikamoista kriisiä kriisin perään. Ensin globaali pandemia, sitten Venäjän sota Ukrainassa ja siitä seurannut energiakriisi ja hintojen nousu ja kaiken yllä vielä ilmastokriisi näin muutamia mainitakseni. Tällaisena aikana ei ole ihme, jos elämää varjostaa jatkuvasti stressi ja huoli. Seksologina en voi olla pohtimatta, miten tämä kaikki vaikuttaa seksuaalisuuteemme ja ihmissuhteisiimme. Isolla osalla ihmisistä stressi vähentää kiinnostusta seksiin, joten lisääntyykö haluttomuus ja siitä aiheutuvat haasteet ihmissuhteissa kriisien ja epävarmuuden myötä?

Huoleen ja murheeseen on tosiaankin mahdollista upota niin, että alkaa ihan kunnolla ahdistaa. Uutissovelluksiin tulee uutta sisältöä monta kertaa päivässä ja somessakin on helppoa ympäröidä itsensä huolta aiheuttavalla tiedolla. Uutisten seuraamisesta haetaan usein kontrollin tunnetta, jota on isojen kriisien keskellä vaikeaa muuten saavuttaa. Aina on tietysti paljon muutakin, mitä voi tehdä: voi lahjoittaa avustusjärjestöille, tehdä vapaaehtoistyötä, ryhtyä vegaaniksi, lopettaa lentämisen ja uusien vaatteiden ostamisen, säästää sähköä ja pestä käsiä ja yskiä hihaan. Mutta vaikka tekisi kaikkensa, yksi ihminen ei saa kriisejä ratkeamaan (ellei sitten ole vaikka Elon Musk, ja häntä ei taida juuri kiinnostaa). Sen sijaan voi olla, tieto lisää tuskaa ja uutisten lukeminen ja jatkuva pinnistely alkaa vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen ja mielenterveyteen.

Täydelliseen uutispimentoon heittäytyminen ja itsensä täysi vapauttaminen vastuusta ei toki sekään ole kovin hyvä vaihtoehto. Ainakin ilmastokriisiin jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ja viimeistään nyt on herättävä siihen, ettei pelkkä roskien lajittelu ja valojen sammuttelu riitä. On opittava pois normaalina pitämästämme elämäntavasta, johon kuuluu ylenmääräistä lihansyöntiä, lomalentelyä ja pikamuodin shoppailua ja mietittävä kestävämpi tapa elää hyvää ja onnellista elämää. Yksi tapa voi olla keskittyä kuluttamisen sijaan elämyksiin ja nautintoon. Sen sijaan, että vaan suorittaisimme koko ajan, jotta voisimme kuluttaa lisää, voisimmekin tehdä enemmän asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja nautintoa. Ja kuten sanotaan, monet elämän parhaista asioista ovat ilmaisia, kuten luonnossa retkeily, ystävien kanssa oleminen ja seksi.

No, en väitä, että mikään kriisi ratkeaisi panemalla, mutta jospa nautintoon keskittyminen voisi olla ratkaisu myös jatkuvaan stressaamiseen ja murehtimiseen? Jos ei lukisikaan ahdistuneena uutisia sodasta ja tuhosta kymmeniä kertoja päivässä ja ahdistuisi omasta voimattomuudestaan kriisien edessä, vaan keskittyisi johonkin, mihin voi itse vaikuttaa? Jospa nyt olisikin se täsmälleen oikea hetki uhrata ajatus tai kaksi omalle seksuaalisuudelleen? Entä jos hakisi turvaa rahan ja joditablettien sijaan muista ihmisistä ja läheisyydestä? (Vaikka voi olla ihan fiksu veto hankkia niitä joditablettejakin, eipä sillä.)

Toki tässä on vahvasti myös oma lehmä ojassa, koska oma yritystoimintani pyörii pitkälti seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden ympärillä ja tällaista yritystä on kovin vaikeaa pyörittää, jos ketään ei kiinnosta panostaa omaan seksuaalisuuteensa. Ajatus maailman muuttamisesta nautintoon ja hyvään oloon keskittymällä ei kuitenkaan ole omani tai tuulesta temmattu vaan siitä löytyy kokonainen kirja, adrienne maree brownin teos Pleasure Activism: The Politics of Feeling Good. Hänen teesinsä on, että sortoa ja vääryyksiä vastaan voi taistella keskittymällä siihen, mikä tuottaa iloa, nautintoa ja hyvää oloa. Hänen mukaansa sortavat ja eriarvoistavat rakenteet ovat saaneet meidät uskomaan, ettei nautinto kuulu yhtäläisesti meille kaikille, ja sen etsiminen ja ”reclaimaaminen” ovat aktivismia ja vapautustaistelua parhaimmillaan. En ole saanut teosta vielä käsiini, mutta esimerkiksi tämä brownin haastattelu vakuuttaa siitä, että nautintoaktivismi voi todellakin olla ratkaisu kaoottisen ja epävarman maailmantilanteen aiheuttamaan huoleen.

Jos murehtimisen ja jatkuvan stressaamisen sijaan nyt olisikin aika keskittyä nautintoon? Voit olla oma elämäsi nautintoaktivisti ja tukea samalla yritystäni muun muassa seuraavin tavoin:

Varaa aika seksuaalineuvontaan (45 min / 45e, vastaanotto etänä)

Osta verkkokaupastani kirjoittamani opas EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen (30e)

Vastaa tähän kyselyyn ja kerro, miten voisin tukea nautintoasi ja seksuaalista hyvinvointiasi jatkossa: millaisesta teemasta toivoisit esimerkiksi verkkokurssia, työpajaa, opasta tai luentoa?

Miten auttaa yksilöä, jos ongelma on ympäristössä?

05/10/2022 16/10/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Individualistisessa maailmassamme välillä pääsee unohtumaan, että vaikka olemme yksilöitä, elämme kaikki samoissa rakenteissa. Samaan yhteisöön kuuluvia ympäröivät sama kulttuuri, samat normit, samanlaiset uskomukset ja käsitykset. Jotkin niistä aiheuttavat monille pahoinvointia, mutta sen syyn tunnistaminen rakenteelliseksi on joskus vaikeaa, koska kaikki eivät reagoi rakenteisiin samalla tavalla. Lisäksi itsensä kehittämistä korostava kulttuurimme painottaa, että hankalissa tilanteissa on muiden sijaan yritettävä muuttaa itseä, ja vastauksia rakenteelliseenkin pahoinvointiin haetaan muun muassa self help -kirjoista, meditaatiosta, urheilusta ja terapiasta.

Terapiatyön ja myös seksuaalineuvonnan, joka on keskusteluapua sekin, keskeinen ongelma onkin se, että sillä voidaan vaikuttaa vain yksilöön ja tämän ajatteluun eikä juurikaan siihen ympäristöön, jossa tämä elää. Ilmiötä sanoittivat hyvin psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirjailija Jenni Janakka Mielipäiväkirja -podcastinsa jaksossa Kapea naisihanne. Janakka totesi jaksossa, että hänen olisi tämän takia vaikeaa toimia terapeuttina: jos asiakkaan pahoinvointi johtuisi esimerkiksi huonosti käyttäytyvästä kollegasta, hän haluaisi mennä pitämään tälle kollegalle puhuttelun eikä voisi tyytyä tsemppaamaan asiakasta ongelman kanssa, joka ei johdu hänestä itsestään. Kujala taas pohti, että usein ne ihmiset, jotka eniten hyötyisivät terapiasta (tai esim. Kujalan kirjoittamista häpeää, kateutta ja ylikontrollia käsittelevistä tietokirjoista) ovat vähiten halukkaita sinne hakeutumaan.

Olen kamppaillut tämän haasteen kanssa itsekin aivan erityisesti niiden asiakkaiden kanssa, jotka tulevat neuvontaan keskustelemaan haluttomuudesta. Usein haluttomuus johtuu siitä, että joko asiakkaalla, tämän kumppanilla tai molemmilla on sisäistettyjä virheellisiä uskomuksia seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja siitä, mikä on normaalia tai sallittua. Voin yrittää oikaista neuvontaan tulevan asiakkaan ajatuksia antamalle tälle tietoa ja uusia näkökulmia, kuten olen tehnytkin haluttomuutta käsittelevällä verkkokurssillani (joka löytyy muuten nyt ladattavana oppaana verkkokaupastani!), mutta asiakkaan kumppanin ajatteluun en voi juuri vaikuttaa, ellei pari tule yhdessä vastaanotolle. Valitettavan usein kumppanit, erityisesti miehet, suhtautuvat neuvontaan kuitenkin aika nihkeästi ja moni asiakas ei uskalla edes kertoa kumppanilleen neuvontatapaamisista saati ehdottaa yhteistä käyntiä. Yleensä haluttomuus on ongelma nimenomaan parisuhteessa, erityisesti monogaamisessa sellaisessa, ja siksi tilannetta on vaikeaa muuttaa, jos vain yksi suhteen osapuoli on motivoitunut muutokseen.

Missioni seksuaalineuvojana on ollut alusta asti nimenomaan tehdä näkyväksi seksuaalisuuteemme vaikuttavia rakenteellisia asioita, kuten normeja ja uskomuksia, ja sitä kautta muuttaa ihmisten ajattelua. Tämän blogin ja Instagram-tilini pointti on sanallistaa ja tehdä näkyväksi ilmiöitä, jotka moni tunnistaa mutta jotka ovat vähän hähmäisiä ja hankalia, kun niistä ei yleensä juuri puhuta. Koen onnistuneeni tässä jossain määrin, mutta ongelmani on, että tekstejäni lukevat lähinnä ne ihmiset, joilla jo on tietoa näistä aiheista ja jotka ovat jo kanssani samaa mieltä. Ne tyypit, jotka kaikkein eniten hyötyisivät sisällöstäni, eivät ole siitä kiinnostuneita tai ollenkaan vastaanottavaisia sille – tai välttämättä edes löydä sitä, kun somealustat näyttävät käyttäjille lähinnä samanlaista sisältöä, mistä he jo ovat kiinnostuneita, mikä johtaa helposti kuplautumiseen.

Kannattaisiko sitten vaan hyväksyä ne rakenteet sellaisina kuin ne ovat ja keskittyä yksilön auttamiseen? Jotkut terapeutit toimivatkin näin ja esimerkiksi oma kokemukseni tapaamisista neuvolapsykologin kanssa oli tällainen. Tavallaan vaihtoehtoja on kaksi, asiakasta voi joko auttaa sopeutumaan systeemiin tai muuttamaan sitä, ja minun psykologini valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Hänen ratkaisuehdotuksensa siihen, että koin ahdistusta kotiäidin roolista ja sen vaatimuksista, oli ”ole itsellesi armollisempi” ja ”tee näitä hengitysharjoituksia ennen vaikeita tilanteita”. Toki onkin järkevää antaa asiakkaalle työkaluja selviytyä tilanteesta, jota ei pysty juuri sillä hetkellä muuttamaan, mutta olisin toivonut psykologin myös sanovan, että tunteideni syy on rakenteellinen. Vaikka rakenteet muuttuvatkin hitaasti, niitä täytyy kyseenalaistaa, koska muuten mikään ei ainakaan koskaan muutu. Ei asioita tarvitse vaan hyväksyä sellaisina kuin ne ovat ja yrittää sopeutua vaan muutosta saa vaatia – ja lähtökohta sille on se, että tunnistaa, missä ongelma on.

Haluttomuutta on myös yritetty pitkään ratkoa tosi yksilö- tai pariskuntakeskeisesti: jokaisen asiakkaan tai parin tilanne on nähty yksittäistapauksena, vaikka ilmiö on tosi yleinen. Yksittäisten asiakkaiden tilannetta voidaan tietysti näin onnistua seksuaalineuvonnassa tai -terapiassa parantamaan, mutta jos haluttomuutta aiheuttavia rakenteellisia asioita ei tehdä näkyväksi ja kyseenalaisteta, aina tulee uusia ihmisiä ja pareja, jotka siitä kärsivät. Lisäksi monia auttaa ihan jo se, kun sanotaan, että haluttomuus on normaalia ja sen kokeminen ei tarkoita, että itsessä olisi jotain vikaa. (Tämän olisin halunnut kuulla myös neuvolapsykologilta omien tunteideni suhteen, mutta ei, hengitysharjoituksia tarjottiin vain.)

Jos siis kaipaat normikriittistä keskusteluapua mihin tahansa seksuaalisuuteen liittyvään pulmaan, olet tervetullut seksuaalineuvontaan! Otan tällä hetkellä vastaan etänä ja minulle voi myös kirjoittaa sähköpostitse kysymyksen, johon vastaan niinikään sähköpostiviestillä. Jos taas erityisesti halu ja haluttomuus ovat ajankohtainen tai muuten kiinnostava teema, paljon normeja ja rakenteita kyseenalaistavaa ja myös käytännön ratkaisuja tarjoavaa tietoa löytyy EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen -oppaastani. Oppaan hinnasta saa 30 prosenttia alennusta koodilla, jonka saa tilaamalla uutiskirjeeni!

Hommiin vaan ja 15 muuta surkeaa vinkkiä haluttomalle

12/09/2022 07/11/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Vinkkilistat seksielämän piristämiseen ja halukkuuden lisäämiseen ovat naisten- ja iltapäivälehtien klassikkojuttuaiheita. Vinkkien ahkerasta jakamisesta huolimatta haluttomuus ja seksielämän ”väljähtäminen” ovat edelleen hyvin tavallisia haasteita etenkin pitkissä, monogaamisissa parisuhteessa eläville. Vinkit eivät siis toimi kovin hyvin, ja yksi selitys on niiden yksilökeskeisyys.

Törmäsin vastikään Iltalehden juttuun, jonka otsikkona on ”Hommiin vaan ja 15 muuta vinkkiä haluttomalle naiselle”. Jutussa todetaan naisten kokevan haluttomuutta ennen kaikkea siksi, että he kokevat häpeää ja epävarmuutta kehoistaan ja heillä on huono seksuaalinen itsetunto. Juttuun on haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulaa, joka jakelee auliisti neuvojaan epävarmuuden selättämiseen. Osa neuvoista on hyviä, osa taas ainakin nykymittapuulla varsin kyseenalaisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne vierittävät haluttomuuden korjaamisen yksilön vastuulle ja sivuuttavat kokonaan ympäröivän kulttuurin vaikutuksen. Tämä on viime aikoihin asti ollut hyvin tavallista haluttomuutta ja monia mielenterveysongelmia, kuten uupumusta koskevassa keskustelussa.

Korjaa ryhti, unohda paineet ja anna mennä vaan

Jutussa haluttomuutta, häpeää ja epävarmuutta kokevia kehotetaan muun muassa harjoittelemaan itsemyötätuntoa ja puhumaan itselleen kuin ystävälle. Nämä ovat sinänsä hyviä neuvoja, sillä monilla (etenkin naisilla) on taipumus olla itselleen hyvin ankara. Toisaalta jutussa myös kehotetaan ”pitämään itsestä huolta” eli laihduttamaan, vaikka se muotoillaankin pehmeästi, kuten seuraavassa sitaatissa: ”–– kysy nyt itseltäsi, haluatko pitää itsestäsi, kunnostasi ja terveydestäsi huolta. Luultavasti vastaus on kyllä ja alat haluta mennä lenkille.” Eli itselleen pitää olla myötätuntoisempi, mutta kuitenkin lempeästi laihduttaa.

Monien vinkkien kohdalla tietyllä tapaa tiedostetaan erilaisten normien ja kulttuuristen rakenteiden olemassaolo, mutta niiden vaikutus jotenkin sivuutetaan ja vain kehotetaan yksilöä olemaan välittämättä niistä. Tällaisia vinkkejä ovat muun muassa kehotukset unohtaa ulkonäkö- ja suorituspaineet ja naisen seksuaalisuutta koskevat uskomukset ja normit, joilla moni meistä on lapsuudesta asti kyllästetty. Ihan kuin mistään voisi päästä eroon vain päättämällä olla välittämättä niistä. Epäilen, että Kontula neuvoisi suorituspaineiden takia erektiovaikeuksista kärsiviä miehiä vain unohtamaan paineet, mutta ilmeisesti naisten kohdalla ne eivät ole niin iso ongelma.

Epävarmuus, häpeä ja suorituspaineet ovat ymmärrettäviä, eivät kenenkään oma vika

Totta kai kiinnostus seksiä kohtaan voi lisääntyä huomattavasti, jos onnistuu päästämään irti paineista ja uskaltautuu tutkimaan omaa nautintoa ja mieltymyksiä. On kuitenkin tärkeää, ettei vähätellä sitä, miten vaikeaa se voi olla. Ei ole myöskään reilua antaa ymmärtää, että paineiden tai epävarmuuden kokeminen tai se, ettei oikein tiedä, mistä seksissä nauttii, ole yksilön oma vika. Ei haluttomuus ole yleistä siksi, että ihmiset jotenkin tyhmyyttään tai laiskuuttaan roikkuisivat kiinni paineissa, normeissa ja häpeässä eivätkä jaksaisi tai viitsisi tutkiskella seksuaalisuuttaan.

Ongelman ydin on surkea seksuaalikasvatus, jossa nautinto on sivuutettu täysin. Hiljattain 4. syyskuuta vietettiin maailman seksuaaliterveyspäivää nautinto -teemalla ja eräs kollegani (en yhtään muista kuka, anteeksi siitä) kysyi Instagram-stoorissaan, mitä ihmiset toivoisivat oppineensa nautinnosta koulun seksuaalikasvatuksessa. Ylivoimaisesti suosituin vastaus oli se, että olisi kerrottu, että naisen nautinto on seksissä tärkeää. Miten me voisimme olla kartalla omien mieltymystemme ja nautintomme suhteen, kun niiden pohtimiseen ei ole kannustettu vaan ne on suorastaan neuvottu sivuuttamaan? Tähän kun lisätään vielä ulkonäköpaineet, joita some ja valtavirtaporno ovat lisänneet, niin on ihan tosi ymmärrettävää, että meidän voi olla vaikeaa tuntea itseämme riittäviksi ja haluttaviksi.

Tämä kyseinen juttu on vuodelta 2015 ja vastaavia näkyy mediassa nykyään harvemmin. Edelleen haluttomuudesta kuitenkin kirjoitetaan mediassa lähinnä siitä kulmasta, miten siitä pääsisi eroon, koska säännöllistä seksiä pidetään niin vahvasti terveyden ja hyvän parisuhteen mittarina. Haluttomuus esitetään tavallisuudestaan huolimatta myös useimmiten yksilön tai yksittäisten suhteiden ongelmana eikä kovinkaan usein kuule pohdittavan, voisiko ilmiön yleisyys selittyä jollain rakenteellisella tekijällä. Samalla tavalla kuin esimerkiksi jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat yleistyneet työelämän muutosten seurauksena, myös haluttomuuteen voi löytyä syitä seksiin, seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyvistä, juuri tälle ajalle tyypillisistä ajatuksista.

Lisää pohdintaa haluttomuudesta erityisesti tästä näkökulmasta löytyy kirjoittamastani PDF-oppaasta Ei huvita? Uusia näkökulmia haluttomuuteen, jonka voi ostaa täältä.

Seksuaalisuuden ilmiöt ICD-tautiluokituksessa

02/02/2022 02/02/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10 sisältää monia seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Seksuaaliset toimintahäiriöt, sukupuoliset kohdehäiriöt sekä psykoseksuaalisen kehityksen häiriöt kuuluvat luokituksessa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden alaluokkaan. On kuitenkin perusteltua kysyä, kuuluvatko kaikki luokitukseen listatut ilmiöt sinne eli ovatko ne häiriöitä, joita voidaan lääketieteellisesti diagnosoida ja hoitaa tai ovatko ne häiriöitä ensinkään. Käsityksemme siitä, mikä on häiriö ja mikä normaalia kun on voimakkaasti kytköksissä normiin monogaamisessa heteroparisuhteessa toteutettavasta yhdyntäkeskeisestä seksistä.

Seksuaalisia toimintahäiriöitä ovat ICD–10 -luokituksen suomalaisen version mukaan seuraavat:

F52.0 Seksuaalinen haluttomuus
F52.10 Seksuaalinen vastenmielisyys
F52.11 Seksuaalisen nautinnon puute
F52.2 Seksuaalinen kiihottumisvaikeus (mukaan lukien naisen sukupuolinen kiihottumisvaikeus, miehen erektiohäiriö sekä psyykkisperäinen impotenssi)
F52.3 Orgasmivaikeus
F52.4 Ennenaikainen siemensyöksy
F52.5 Toiminnallinen emätinkouristus
F52.6 Toiminnalliset yhdyntäkivut
F52.7 Seksuaalivietin ylenmääräinen voimakkuus
F52.8 Muu ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö
F52.9 Määrittämätön ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö

Toimintahäiriöillä tarkoitetaan tiloja, jotka häiritsevät yksilön seksuaalisuuden toteuttamista tai siitä saatavaa nautintoa. Niitä voidaan jaotella primaareiksi ja sekundaarisiksi sen mukaan, onko ongelmana koettu asia esiintynyt henkilön koko elämän ajan vai alkanut vasta myöhemmin tai yleistyneiksi ja tilannetyyppisiksi riippuen siitä, esiintyykö ko. ongelma kaikissa seksuaalisissa tilanteissa vai vain esimerkiksi tietyn kumppanin kanssa. Toimintahäiriöiden taustalla on usein psykologisia syitä tai ne voivat johtua myös erilaisista (diagnosoimattomista) sairauksista ja lääkityksistä.

Nimenomaan se, että toimintahäiriöt johtuvat niin usein aivan muista kuin lääketieteellisesti parannettavissa olevista asioista on syy, miksi kyseenalaistan tarvetta kirjata toimintahäiriöitä tautiluokitukseen. Tiedetään, että esimerkiksi haluttomuus johtuu hyvin usein parisuhteeseen liittyvistä asioista eikä sellaisessa tilanteessa tee diagnoosilla yhtään mitään. Lisäksi haluttomuus ja halun ”ylenmääräinen voimakkuus” ovat suhteellisia käsitteitä eikä niillä ole mitään aikarajaa, jolloin päädytään helposti tilanteeseen, jossa ihminen pitää itseään haluttomana tai liian halukkaana joko omien seksuaalisuutta koskevien käsitystensä tai muiden mielipiteiden vuoksi. Sama pätee myös kiihottumis- ja orgasmivaikeuksiin erityisesti vulvallisten kohdalla. Peniksellisillä tilanne on sikäli toinen, että ennenaikaiselle, normaalille ja viivästyneelle siemensyöksylle on tarkat aikarajat. Toisaalta on hyvin tavallista, että moni peniksellinen kuvittelee kärsivänsä ennenaikaisesta siemensyöksystä, vaikka sen saamiseen kuluva aika olisi jopa keskimääräistä pidempi.

Toisaalta esimerkiksi yhdyntäkipujen, emätinkouristuksen ja erektiohäiriön kohdalla tautiluokitus on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Erektiohäiriön taustalla on hyvin usein jokin fyysinen sairaus ja sitä voidaan myös hoitaa varsin tehokkaasti lääkkeillä – joskin erityisesti nuorten miesten kohdalla kyse voi olla enemmän jännityksestä kuin mistään fyysisestä vaivasta, jolloin lääkkeiden ei pitäisi olla ensisijainen ratkaisu. Vulvallisten yhdyntäkivut ja muut vulvan alueen kiputilat on taas perinteisesti kuitattu mielestä johtuvina tai jopa keksittyinä ja virallinen diagnoosikoodi ja asema tautiluokituksessa tarkoittavat, että ne otetaan vihdoin vakavasti ja niiden syitä ja hoitomuotoja tutkitaan tarkemmin. Haluttomuus ja kiihottumis- ja orgasmivaikeudet ovat myös valitettavan tavallisia lääkitysten sivuvaikutuksia ja sikäli tautiluokituksessa oleminen voi olla perusteltua.

Emily Nagoski kirjoittaa kirjassaan Come As You Are – The Surprising New Science That Will Transform Your Sex Life seuraavasti: ”Sex causes disease and pregnancy, which makes it dangerous. But if you’re ready to take that risk, sexual functioning should happen in a particular way – desire, then arousa, then orgasm, preferably during intercourse, simultaneously with your partner – and when it doesn’t, there is a medical issue that you must address. Medically. With medication. Or possibly surgery. ” Teksti kärjistää, mutta pointti on selkeä: on tavallista ajatella, että seksuaalisuuden pitäisi toteutua tietyn, varsin kapean normin mukaisesti ja jos ei toteudu, kyseessä on sairaus tai häiriö. Kyseessä on ilmiö nimeltä medikalisaatio eli lääketieteeseen liittymättömien asioiden määrittely lääketieteellisesti, jonka yksi piirre on ylidiagnosointi. Tästä syystä on iso joukko ihmisiä, jotka kokevat kärsivänsä jostain seksiongelmasta, vaikka todellisuudessa he eivät vain mahdu kapean normin sisään. Sen vuoksi kyseenalaistan tarvetta diagnooseille tilanteissa, joissa ratkaisu ei löydy lääketieteestä. Ajattelen myös, että toimintahäiriödiagnoosien jakelemisen sijaan olisi järkevämpää panostaa kunnolliseen ja kattavaan seksuaalikasvatukseen, jossa ymmärrettäisiin seksuaalisuuden moninaisuus ja luovuttaisiin heteronormatiivisuudesta sekä yhdyntä- ja parisuhdekeskeisyydestä.

Tämä pätee myös ja ehkä aivan erityisesti sukupuolisiksi kohdehäiriöiksi nimettyihin asioihin, joita ovat seuraavat:

F65.2 Paljasteluhäiriö (ekshibitionismi)
F65.3 Tirkistelyhäiriö (voyerismi)
F65.4 Lapsikohteinen seksuaalihäiriö (pedofilia)
F65.8 Muu sukupuolinen kohdehäiriö (mm. frotteurismi [hankaaminen, kihnuttaminen] ja nekrofilia [sukupuolinen kiinnostus ruumiisiin])
F65.9 Määrittämätön sukupuolinen kohdehäiriö

Näiden lisäksi WHO:n kansainväliseen ICD-luokitukseen on listattu fetisismi, transvestiittinen fetisismi ja sadomasokismi, jotka on poistettu Suomen versiosta vuonna 2011. Myös homoseksuaalisuus on aikoinaan kuulunut sukupuolisiin kohdehäiriöihin.

Sukupuoliset kohdehäiriöt ovat tiloja, joissa seksuaalinen kiinnostus kohdistuu johonkin epätyypilliseen, kuten esineisiin tai lapsiin tai joihin liittyy jotain epätavallista ja/tai pakonomaista toimintaa, kuten paljastelua tai kipua ja nöyryytystä. Näitä on perinteisesti kutsuttu myös parafilioiksi. ”Erikoisten seksuaalisten kiinnostusten” (Terveyskirjaston tautiluokitukseen nykyään kuulumattomista mieltymyksistä käyttämä termi) ja parafilioina pidettyjen, ongelmallisten ja poikkeavien kiinnostusten väliltä puuttuu selkeä raja, mikä näkyy muun muassa suomalaisen ja kansainvälisen tautiluokituksen eroissa. Rajanveto liittyy vahvasti tarkasteluhetken vallitseviin moraalikäsityksiin ja monet sellaiset mieltymykset, joita ennen on pidetty sairaina, ovat nykyään hyväksyttyjä ja normaaleja seksuaalisuuden muotoja.

Erikoisen ja ongelmallisen seksuaalisen mieltymyksen välistä rajaa on kiinnostavaa pohtia. Postasin aiheesta viime viikolla Instagramissa ja seuraajani esittivät hyviä näkökulmia aiheeseen. Keskeiseksi tekijäksi tautiluokitukseen kuuluvan ja kuulumattoman käyttäytymisen välillä nousi suostumus. Monet kommentoijat olivat sitä mieltä, että terveen ja epäterveen seksuaalikäyttäytymisen erottaa toisistaan suostumus eli jos se on kunnossa, mikä tahansa on ok. Tämä onkin täysin totta ja näkyy myös tämän hetken tautiluokituksessa, sillä sinne listatut kolme kohdehäiriötä ovat nimenomaan sellaisia, joissa suostumus ei voi toteutua (paljastelu- ja tirkistelyhäiriössä pointtina on toiminnan toteuttaminen ilman muiden suostumusta ja lapsi ei voi suostumusta antaa, joten lapsikohteista seksuaalisuutta on mahdoton toteuttaa suostumuksellisesti). Toisaalta näen ongelmia kaiken ei-suostumuksellisen sairaudeksi määrittelyssä, sillä se patologisoi seksuaalisen väkivallan. Tilanne on nyt jo se, että ahdistelijat ja väkivallantekijät pääsevät milloin minkäkin tekosyyn varjolla pälkähästä, joten jos kaikki ei-suostumuksellinen seksuaalinen toiminta laitettaisiin vaan jonkun diagnoosin piikkiin, tekijät voisivat kätevästi vedota siihen ja väistää vastuuta.

Vaikka moraalisesti vääränä pidetyt asiat onkin ollut historiallisesti tapana leimata sairauksiksi, nykyinen tautiluokitus ei ole sama asia kuin käsitys oikeasta ja väärästä. Siitä huolimatta luokitus heijastelee myös sen laatijoiden arvomaailmaa. On mielenkiintoista, että esimerkiksi suomalaisesta tautiluokituksesta puuttuu zoofilia eli eläimiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus ja Suomi onkin yksi harvoja Euroopan maita, joissa eläinseksiä ei ole kielletty. Paljon puhuva on myös Terveyskirjaston lausunto frotteurismista eli ”kihnuttamispakosta”, jossa sanotaan, että ”kihnuttamispakossa eli frotteurismissa yleensä 15–25-vuotias nuori mies hieroo julkisessa liikennevälineessä tai ihmisjoukossa pakonomaisesti sukuelimiään tuntemattoman naisen reisiä tai pakaroita vasten tai koskettelee käsin tämän rintoja, pakaroita tai sukuelimen seutua” sekä että ”kihnuttamispakkoiset eivät ole kohteelleen vaarallisia lukuun ottamatta käytöksen aiheuttamia kiusallisia tunnereaktioita”. Jep jep, mitäpä vaaraa seksuaalisesta ahdistelijasta voisikaan olla.

Ehkä lopputulemana voi todeta, että diagnooseille on aikansa ja paikkansa, mutta jotenkin näen kyllä suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvistä diagnooseista aika turhina. Tietysti joskus ihmistä voi auttaa, kun omalle tilanteelle on nimi ja jokin virallinen määritelmä, mutta toisaalta itseään tai seksuaalisuuttaan ei ole välttämättä järkevää alkaa määritellä minkään diagnoosin kautta. Omaan työhöni seksuaalineuvojana diagnoosikoodit eivät ainakaan kuulu.

Sinkkuelämää 2020-luvulla: Millainen on uusi sarja And Just Like That?

04/01/2022 04/01/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Hyvää alkanutta vuotta 2022! Näin pitkää postaustaukoa ei olekaan ollut kertaakaan sitten blogin perustamisen: Vauva-arki on vaatinut veronsa ja tilaisuuksia syventyä pidemmän tekstin kirjoittamiseen on ollut aika vähän. Ikuiseksi tauko ei kuitenkaan saa venyä, joten täällä ollaan taas! Laitetaan blogivuosi käyntiin muutamalla kommentilla Sinkkuelämää -jatkosarjasta And Just Like That, joka juuri starttasi HBO Maxilla.

Varoitus: Teksti sisältää juonipaljastuksia viidestä ensimmäisestä jaksosta, joten jos et ole vielä sarjaa katsonut ja haluat katsoa tietämättä asioita etukäteen, skippaa tämä teksti!

Sinkkuelämää on ollut itselleni monen muun sukupolveni naisen tavoin merkittävä tietolähde seksiin ja ihmissuhteisiin liittyen – voisi jopa sanoa, että sarja seksuaalikasvatti minut. Se on kuitenkin aikansa tuote ja sisältää paljon kaikenlaista nykynäkökulmasta katsottuna ongelmallista. Siksi olin erityisen kiinnostunut siitä, miten And Just Like That huomioisi tämän: olisivatko hahmot seuranneet aikaansa vai pysyisivätkö samanlaisina kuin alkuperäisessä sarjassa? Suhtauduttaisiinko seksiin, seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin edelleen samalla, varsin heteronormatiivisella ja muutenkin vanhentuneella tavalla vai olisiko hahmojen ajatusmaailma päivittynyt 2020-luvulle?

Ensimmäisen viiden jakson perusteella sarja tuntuu olevan yhtä aikaa molempia. Päähenkilöt Carrie, Miranda ja Charlotte ovat aika lailla entisellään, joskin selvästi tietoisia siitä, että maailma heidän ympärillään on muuttunut. Sarja on tungettu täyteen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia sivuhenkilöitä, millä on varmaan tavoiteltu tiedostavaa vaikutelmaa, mutta mikä kuitenkin vaikuttaa hieman päälleliimatulta. Iso osa sarjan juonenkäänteistä kun perustuu siihen, että päähenkilöt, kolme keski-ikäistä, valkoista, varakasta cisheteronaista, ovat hämmentyneitä näiden vähemmistösivuhenkilöiden tekemisistä ja siitä, miten heidän kanssaan pitäisi toimia.

Pari jaksoa katsottuani kuuntelin myös Laura Haimilan ja Emmi Nuorgamin Kerhotalo -podcastin jakson Pilaako woke-kulttuuri yhteiskunnan? Woke-kulttuuri on sosiaalisen eriarvoisuuden, kuten rasismin tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän tiedostamista ja yhdenvertaisuuteen pyrkimistä. Termiin liittyy kuitenkin feminismin tavoin negatiivinen kaiku, sillä joillekin woke edustaa ennen kaikkea cancel-kulttuuria ja vaatimusta oikeanlaisesta puhetavasta ja käsitteiden hallinnasta. Kerhotalon jakso käsittelikin ilmiötä, jossa valtaväestön edustajat (valkoiset, cis-sukupuoliset heterot) ihmettelevät suureen ääneen, kuinka maailmasta on tullut niin kummallinen ja mitään ei saa enää sanoa. Juuri tästä tuntuu And Just Like Thatissakin olevan kysymys. Päähenkilöt vaikuttavat olevan tietoisia näistä ”vaatimuksista” ja yrittävät kovasti olla sanomatta mitään väärää, mutta tekevät selväksi, että se on toisinaan kamalan vaikeaa. Katsoja ohjataan siis samastumaan hahmoihin, joista on vaikeaa esimerkiksi muistaa olla kutsumatta muunsukupuolista ihmistä naiseksi, hyväksyä lapsensa mahdollista transsukupuolisuutta tai olla möläyttelemättä rasistisia sammakoita mustalle naisprofessorille. Siinä missä alkuperäinen sarja kertoi päähenkilöiden rakkauselämän kommelluksista, And just like thatin pointti tuntuu olevan ”tolkun ihmisten” sekoilu kummalliseksi muuttuneessa woke-maailmassa. Samaa mieltä ollaan myös tässä New York Timesin kritiikissä.

Alkuperäinen sarja oli uraauurtavan avoin seksuaalisuuden suhteen: päähenkilö Carrie kirjoitti työkseen seksikolumneja sanomalehteen, mikä on ollut varsin rohkeaa ottaen huomioon, että sarja sai ensiesityksensä vuonna 1998. Siksi Sinkkuelämää onkin ollut niin tärkeä sarja monelle nuorelle naiselle: se oli yksi harvoja lähteitä, jossa seksistä puhuttiin suoraan. Kaikki päähenkilöt olivat alkuperäisessä sarjassa varsin seksipositiivisia – aivan erityisesti villistä irtoseksistä nauttinut Samantha, mutta myös konservatiivisin, avioliitosta ja lapsista haaveillut Charlotte. Siksi on outoa, että uudessa sarjassa Carrie, jonka työnkuva on vaihtunut kolumnistista podcast-juontajaksi, onkin yhtäkkiä kovin kaino puhumaan seksistä podcastissaan. Itseäni hieman huvitti myös ensimmäisen jakson kohta, jossa Carrie kysyy mieheltään Mr. Bigiltä, masturboiko hän koskaan. Miten seksistä työkseen kirjoittava ihminen ei ole tullut puhuneeksi tällaisesta asiasta kumppaninsa kanssa kymmeniä vuosia kestäneen suhteen aikana? Toki itsetyydytys on monille aihe, josta on vaikeampi puhua kuin partneriseksistä, mutta silti.

On muutenkin harmillista, että seksi on karsiutunut sarjasta lähes kokonaan pois, mitä selittää varmasti eniten Samanthan hahmon puuttuminen, mutta toisaalta myös hahmojen ikä. Tässä olisi kuitenkin tuhannen taalan paikka käsitellä ikääntyvien naisten seksuaalisuutta, joka saa aika harvoin tilaa parrasvaloissa. Sarja muuttuukin tässä mielessä kertaheitolla kiinnostavammaksi viidennessä jaksossa, jossa nähdään Mirandan uusi seksuaalinen herääminen.

Paljon kysymyksiä herättänyt juonenkäänne on Mr. Bigin kuolema heti ensimmäisessä jaksossa. Törmäsin aika pian jakson ilmestymisen jälkeen uutisiin, joissa kerrottiin useiden toisistaan tietämättömien naisten kertoneen Mr. Bigiä näyttelevän Chris Nothin ahdistelleen heitä seksuaalisesti. Tämä on herättänyt spekulaatiota siitä, potkittiinko Noth ulos sarjasta näiden syytösten vuoksi – toki ainakin tässä jutussa todetaan, että hahmon kuolemaa oli suunniteltu jo kolmanteen, tekemättä jääneeseen Sinkkuelämää-elokuvaan. Oli miten oli, on joka tapauksessa mukavampaa katsoa sarjaa, jossa ei esiinny seksuaalirikollisiksi epäiltyjä ihmisiä. Sarjan tekijöillä on kuitenkin selkeästi jonkinlainen pyrkimys tiedostavuuteen, joka vesittyisi saman tien, jos seksuaalirikossyytökset painettaisiin villaisella.

Kannattaako And Just Like Thatia siis katsoa? Sinkkuelämää-faneille se tarjoilee kivaa nostalgiaa, mutta juuri muuta tarjottavaa sillä ei tähänastisten jaksojen perusteella ole. Seksipuhe oli sarjan suola ja sokeri ja kun sitä ei ole, jäljelle jäävät vain luksusmuotiasut ja jättimäiset kenkäkaapit, jotka eivät enää tässä ajassa tunnu kovin freeseiltä tai samastuttavilta. Lukuisat vähemmistösivuhenkilötjäävät kaikki aika yksiulotteisiksi eivätkä siis tarjoa erityisen hyvää representaatiota tai samastumispintaa nekään. Kannattaa siis mieluummin katsoa alkuperäinen Sinkkuelämää -sarja, joskin sekin aika kriittisellä silmällä, jos ei ole sitä vielä katsonut.

Miksi raskaana olevalle saa sanoa mitä vaan?

08/07/2021 08/07/2021 / Keho & hyvinvointi, Yhteiskunta

Ah, raskaus, tuo yhden ihmisen kohdussa tapahtuva asia, josta kaikilla on jotain sanottavaa! Jos jotain olen raskaana ollessani huomannut niin sen, että monet tutut ja vähemmänkin tutut ovat olleet varsin hanakoita esittämään kysymyksiä ja kommentteja raskaudestani. Aika moni kommentti on saanut vähintään kohottelemaan kulmakarvoja ja osan olisin rehellisyyden nimissä mieluummin jättänyt kuulematta.

Moni raskauden kokenut tunnistaa ilmiön, jossa raskaana olevasta ja tämän kehosta tulee ikään kuin julkista omaisuutta. Olen itse huomannut sen ilmenevän muun muassa omituisen henkilökohtaisina kysymyksinä, jollaisia yleensä kysytään korkeintaan hyvin läheisiltä ystäviltä eikä suinkaan puolitutuilta. Raskaana olevaa tarkastellaan myös tietynlaisen normatiivisen äitiyden linssin läpi ja ollaan selvästi tavallista kärkkäämpiä huomauttelemaan kaikesta, mikä jollain lailla poikkeaa ”tavanomaisesta”. Myös ohjeita ja neuvoja sataa pyytämättä raskaana olevan niskaan ihan joka laarista, sillä kaikki, etenkin itse joskus raskaana olleet, ovat luonnollisesti parhaita asiantuntijoita myös muiden ihmisten raskauksien kohdalla.

”Oliko se vahinko?”

Hämmentävän monen ihmisen ensireaktio raskausuutiseeni oli kysyä, oliko raskauteni suunnittelematon. Harva varmaan tarkoitti mitään pahaa, mutta koska ”vahinkoraskauksiin” liittyy ihan selkeä negatiivinen assosiaatio, kommenttia oli vaikeaa ottaa kovin positiivisenakaan. Kommentti ilmaisee aika selkeästi sen, että sen esittäjä pitää raskauttani jollain lailla yllättävänä ja ehkä jopa ei-toivottuna asiana. Olen vastannut kysymyksiin vain että ei, raskaus oli kyllä ihan suunniteltu juttu, vaikka mieleni on tehnyt tokaista, että helvettiäkö se sinulle kuuluu ja miten edes kehtaat kysyä keneltäkään tällaisia kysymyksiä.

Luulen, että utelut ja oletukset raskauteni suunnittelemattomuudesta johtuvat pitkälti siitä, ettei elämäntilanteeni oli kaikilta osin se tyypillisin perheen perustamiselle. Normiin kuuluu, että lapsia aletaan suunnitella siinä vaiheessa, kun on ensin tehty uraa ja hankittu vakituinen työ sekä oltu vuosia yhdessä saman kumppanin kanssa, mielellään menty jo naimisiinkin. Minulla on opinnot kesken, pienet tulot ja parisuhde, joka oli raskaaksi tullessani kestänyt puolitoista vuotta eli monen mielestä aivan liian vähän aikaa. Ehkäpä tämän kaiken takia olisi sitten oletettavampaa, että raskauteni olisi suunnittelematon ”vahinko” kuin toivottu ja odotettu asia, koska kuka hullu nyt rupeaisi lisääntymään ennen kuin elämä täyttää kaikilta osin vaaditut keskiluokkaisuuden ja ”kunnollisuuden” normit.

Vaikka vakaus niin työelämässä kuin parisuhteessakin on varmasti hyvä lähtökohta perheen perustamiselle, on aika tökeröä tehdä oletuksia ihmisten valmiudesta vanhemmuuteen pelkän työtilanteen tai parisuhteen keston perusteella. Erityisesti suhteeni kesto on huolettanut ihmisiä ja onpa minulle jopa tokaistu, että ”pitäisi ehkä itsekin laskea rimaa, jos haluaisin lapsen ennen kolmeakymppiä” vihjaten siihen, että olisin puolisoni kanssa vain siksi, että olen melkein 30-vuotias nainen ja siksi oletetusti paniikissa lisääntyä mahdollisimman nopeasti. Ihan oikeasti, kenelle tulee mieleen sanoa näin toisen parisuhteesta, josta ei tiedä mitään?

”Koskas te sitten jätitte ehkäisyn pois?”

Kun ihmisille selviää, että raskauteni todella on seurausta varsin tietoisista valinnoista, monia on kiinnostanut tietää, kauanko raskautta ”yritettiin”. Kysymys on varsin latautunut, koska siihen voi liittyä kipeitä tunteita, jos taustalla on pitkä yritys tai lapsettomuuden kokemuksia, joten en itse välttämättä ihan keneltä tahansa viitsisi asiasta kysellä. Meidän kohdallamme kaikki meni helposti ja nopeasti, mutta on silti hieman outoa, että puolitutut kyselevät intiimejä asioita seksielämästämme.

Älkää ymmärtäkö väärin: seksipositiivisuuden nimissä toivon kyllä, että seksistä voitaisiin keskustella nykyistä rennommin ja avoimemmin. Yleisen tason keskustelu on kuitenkin ihan eri asia kuin henkilökohtaisten asioiden uteleminen, kuten olen monta kertaa eri yhteyksissä selittänyt. Tuntuu hyvin oudolta, että ihmiset, joista tiedän hyvällä tuurilla pelkän etunimen, tulevat kysymään, mitä ehkäisyä olemme käyttäneet ja kuinka paljon suojaamatonta seksiä olemme harrastaneet. Vastaavia kysymyksiä ei ole tapana kysellä muilta kuin läheisiltä ystäviltä ja on outoa, että raskaus yhtäkkiä antaa luvan kysellä mitä vaan. Ei kai raskaana olevan seksielämä ulkopuolisille kuulu sen enempää kuin ennenkään, vaikka siitä nyt olisikin näkyvä todiste?

”Aiotteko mennä naimisiin?”

En olisi uskonut näin tapahtuvan vielä vuonna 2021, mutta kyllä, tätä kysymystä on kysytty ihan älyttömän usein! Eniten niissä on yllättänyt se, että kysyjät ovat olleet useimmiten tuttujani ja osalta olen ihan kysynytkin, tuntevatko he minua ollenkaan, jos he pitävät minua ihmisenä, jonka mielestä on tärkeää olla naimisissa ennen lapsen syntymää. Siis miksi ihmeessä minä, joka paasaan blogissani ja somessani jatkuvasti suhteiden moninaisuuden ja normikriittisyyden puolesta, haluaisin nyt varta vasten kiirehtiä naimisiin?

Kysymykset naima-aikeista ovat osa merkille panemaani kiinnostavaa ilmiötä, jossa jotenkin kummallisesti oletetaan, että vanhemmaksi tuleminen saisi minut ja puolisoni jotenkin luopumaan meille tärkeistä asioista ja arvoista ja alkamaan elää joidenkin ”perinteisten” arvojen mukaan. Vaikka kaikki tuttumme hyvin tietävät, ettemme ole uskonnollisia tai muutenkaan erityisen perinteisiä tyyppejä, meiltä kysytään silti, aiommeko mennä naimisiin. Samalla tavalla ollaan oltu yllättyneitä esimerkiksi siitä, että emme aio syöttää lapsellemme lihaa, vaikka emme kumpikaan sitä itsekään syö. Ja vaikka suhteiden moninaisuuden lisäksi puhun paljon myös sukupuolen moninaisuudesta ja inklusiivisuudesta, on joillekin silti tullut yllätyksenä, ettemme halua ympäröidä lastamme sukupuolittuneella krääsällä emmekä ole kertoneet lapsen sukupuolta etukäteen (koska emme tiedä sitä vaan pelkästään veikkauksen sukuelimistä, mutta se taas on oman postauksensa arvoinen juttu). On tuntunut siltä, että meidän arvojamme ja elämäntapaamme on pidetty jonkinlaisena ”nuoruuden haihatteluna”, joka kyllä jää pois nyt, kun meistä tulee vanhempia ja oikeita aikuisia.

Ei meillä ole mitään avioliittoa vastaan ja ehkä menemmekin joskus naimisiin, mutta ihan vaan näiden ärsyttävien kysymysten vuoksi emme todellakaan halua tehdä sitä nyt.

”Onpa hyvä, ettei sulle ole tullut mitään kiloja tai raskausarpia”

Kaikista vaikeimmin ymmärrettävä raskauteen liittyvä ilmiö on se oikeus, millä jotkut ihmiset kommentoivat ja jopa koskettelevat raskaana olevien kehoja. Inhoan myös tapaa, jolla raskauden tuomista kehon muutoksista puhutaan kehon pilalle menemisenä. Anteeksi nyt, mutta lapsen kantaminen on aika iso juttu ja se saa kyllä myös jättää jälkensä kehoon.

Raskauskilot, -arvet ja muut muutokset ovat asioita, joihin raskaana oleva ei voi hirveästi vaikuttaa. Toisille tulee viisi kiloa, toisille kymmenen ja toisille kaksikymmentä. Toisilla on isompi maha, toisilla pienempi. Toisille tulee raskausarpia, toisille ei. Mikään ei ole toista parempi tai huonompi ja on ikävää, että huomautellaan asioista, joille ei itse voi mitään. Ylipäätään ulkonäköön liittyvä kommentointi kannattaisi jättää ihan suosiolla väliin, ellei ole kyse asiasta, jonka ihminen voi saman tien korjata, kuten poskille levinneistä silmämeikeistä. Mitä minä kostun siitä, että jonkun mielestä arveton raskausmahani on hyvä asia? Ei siitä tule hyvä mieli vaan enemmänkin alkaa ahdistaa, että olen sitten tuonkin mielestä jotenkin epäonnistunut, jos arpia tuleekin.

Eikä tässä vielä kaikki, nimittäin mikäli olen ymmärtänyt oikein, raskausaika on vasta alkua ja näitä kommentteja alkaa tulla toden teolla vasta sitten, kun lapsi on syntynyt! Tuntemattomat sosiaalisessa mediassa tietävät aina kaiken lapsen vanhempia paremmin ja jos joskus on haastavia hetkiä, niin odotapa vaan, kohta on joku uusi vaihe ja silloin se elämä vasta kurjaksi muuttuukin! En ihan tiedä, mistä tulee tämä ajatus siitä, että jokaista raskaana olevaa tai vanhempaa (erityisesti äitiä) kiinnostaisi kaiken maailman tyyppien mielipiteet ja kommentit tai että raskaus ja vanhemmuus antaisivat luvan kysyä henkilökohtaisia, arkoja tai epäasiallisiakin kysymyksiä, mutta siitä pitäisi päästä eroon. Omiin mielipiteisiin on kaikilla oikeus, mutta niitä ei tarvitse sanoa ääneen edes raskaana olevalle: ja jos kaikki mielipiteet perustuvat joihinkin aikansa eläneisiin normeihin, ehkä niitä ajatuksiaan voisi olla hyvä vähän tuulettaa.

Postauksen kuvat: Mira Pelo / YLE

Miten media puhuu seksuaalirikoksista ja miksi sillä on väliä

23/06/2021 23/06/2021 / Yhteiskunta

Seksuaalirikoksilla on yhteiskunnassa ja mediassa omituinen erityisasema. Muista vakavista rikoksista poiketen niihin liittyy vahvasti uhrin syyllistäminen, vastuuttaminen ja kertomuksen todenperäisyyden epäily sekä tekijän vastuun ja koko teon vähättely. Mediassa tämä ilmenee uutisina, joiden keskiössä on uhri ja tälle tehty väkivalta tekijän ja hänen tekojensa sijaan. Uutiseen tekstilajina liitetty neutraaliuden ajatus tekee tästä erityisen ongelmallista, koska sillä, miten asiat kerrotaan mediassa, on vaikutusta sille, miten me ne ymmärrämme.

Näitä ajatuksia pyörittelin mielessäni pohtiessani viime syksynä aihetta suomen kielen kandidaatintutkielmalleni. Tutkielmani valmistui toukokuussa ja sen otsikko on ”Raiskaus tapahtui, kun nainen tuli suihkusta” – Tekijän häivyttäminen ja taka-alaistaminen ja teon vähättely seksuaalirikoksista kertovissa verkkouutisissa. Tutkielmassani analysoin kuuttatoista verkkouutista, jotka on julkaistu Iltalehden tai Ilta-Sanomien sivuilla aikavälillä joulukuu 2019 – tammikuu 2021. Tarkastelen uutistekstien teon kuvauksissa esiintyviä kielen piirteitä, jotka häivyttävät seksuaalirikoksen (raiskaus, törkeä raiskaus tai pakottaminen seksuaaliseen tekoon) tekijää, siirtävät tämän taka-alalle tai jollain lailla vähättelevät tekoa ja sen vakavuutta.

Analyysini tuloksena löysin viisi erilaista kielellistä rakennetta, jotka luovat tekstiin tekijää häivyttäviä tai taka-alaistavia tai tekoa vähätteleviä sävyjä. Niitä esiintyi aineistoni uutisissa runsaasti, mistä voinee päätellä, että erilaisten kiertoilmaisujen käyttäminen suoran aktiivirakenteen (esim. Mies raiskasi naisen) sijaan on yleistä. Ilmiö on myös havaittu jo vuosikymmeniä sitten ja sitä on tutkittu muun muassa Yhdysvalloissa ja jonkin verran myös Suomessa. Oman tutkielmani tavoitteena olikin verrata omia havaintojani Anna Mäkelän vuonna 2000 tekemään tutkimukseen Helsingin Sanomien raiskausuutisista ja selvittää, onko kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutosta ja jos, niin millaista.

Kun tekijä taka-alaistetaan, uhri etualaistetaan ja nähdään vastuullisena

Häivyttämisellä tarkoitan tilannetta, jossa tapahtuneesta seksuaalirikoksesta kerrotaan sivuuttaen tekijän olemassaolo tai aktiivinen toimijuus. Suomen kielessä tavallinen tapa siirtää tekijä sivuun on passiivirakenne, kuten tässä tapauksessa usein Nainen raiskattiin. Lauseesta käy ilmi, mitä on tapahtunut, mutta se jättää tekijän olemassaolon implisiittiseksi eli ikään kuin rivien välistä pääteltäväksi. Samalla uhrin asema korostuu, koska uhriin viittaava sana nainen on lauseen alussa teemapaikalla eli niin sanotusti lauseen pääpuheenaiheena. Tällaiset lauseet antavat ymmärtää, että uhri on tilanteessa merkittävämpi osallistuja kuin rikoksen tekijä.

Toinen aineistoni uutisissa erittäin yleinen häivyttämisen tapa on raiskata-verbin nominaalistaminen eli muuttaminen substantiiviksi raiskaus. Siinä missä passiivi sentään edes implikoi tekijän olemassaoloa, raiskaus tapahtui -tyyppinen rakenne esittää tilanteen tapahtuvan itsestään ilman tekijää tai tämän aktiivista osallistumista. Raiskaus on kuin jokin luonnonvoima, jonka tapahtumista ei voi estää. Oma suosikkiesimerkkini aineistostani on seuraavanlainen virke: Nainen oli jatkanut kävellen Rounionkadulle, jonka varrella mies poliisin mukaan oli tarttunut naiseen ja pakottanut tämän syrjemmälle, missä epäilty raiskaus tapahtui. Virke esittää, että mies on syyllinen vain naisen pakottamiseen paikalle mutta ei itse raiskaukseen, joka on tapahtunut itsestään.

Uhrin keskeistä roolia korostaa myös Nainen joutui raiskauksen uhriksi -tyyppinen lauserakenne. Edelleen läsnä on ajatus raiskauksesta itsestään tapahtuvana asiana: uhri ei siis joudu tekijän, vaan raiskauksen uhriksi. Joutua-verbi merkitsee tahatonta, epäedullista tilanteen muutosta, mutta joskus tekstistä nouseva luontevin tulkintamuoto ei ole se, että uhrilla kävi huono tuuri vaan ennemminkin se, että hän jotenkin omalla toiminnallaan aiheutti oman uhriksi joutumisensa. Kun tekijä on häivytetty tilanteesta kokonaan pois, uhri on ainoa, jolle voidaan asettaa tapahtuneesta minkäänlaista vastuuta. Näin saatetaan tulla implikoineeksi, että uhri olisi voinut estää tapahtuneen ja on itse asiassa syypää siihen, että hänet raiskattiin.

Joskus tällaisten tekijää häivyttävien rakenteiden käyttö selittyy sillä, että rikoksista uutisoidaan tutkintavaiheessa eikä tekijän henkilöllisyyttä tiedetä tai tämän syyllisyyttä ei ole varmistettu. Tekijöitä voi olla myös useita, jolloin heihin on kätevää viitata passiivimuodolla, joka ei erittele implisiittisten tekijöiden lukumäärää. Suomessa oikeusprosessit toteutuvat syytön kuten toisin todistetaan -periaatteella, eli jos tekijää ei ole oikeudessa tuomittu, hänen syyllisyyttään ei voi mediassakaan esittää totena. Kuitenkin on erikoista, että näitä häivyttäviä rakenteita käytetään paljon myös tilanteissa, joissa on varmuus sekä tekijän henkilöllisyydestä että syyllisyydestä. Sille on vaikeaa keksiä mitään muita perusteita kuin tahallinen pyrkimys siirtää vastuu teosta pois tekijän harteilta.

Ajatus, jonka mukaan raiskaukset johtuvat uhrien omasta toiminnasta, on yksi niin kutsutuista raiskausmyyteistä, jotka määrittävät vahvasti ajatteluamme seksuaalirikoksista. Yhä edelleen ajatellaan, että käytöksellään, pukeutumisellaan tai varomattomuudellaan (esim. kävelemällä yksin ulkona yöllä) uhri provosoi tekijää ja on siten vastuussa tapahtuneesta. Tämän ajattelutavan vuoksi saatetaan edelleen kysyä uhreilta hameen pituutta tai ajatella, että koska uhrilla on ollut monta seksikumppania tai hän on harrastanut tekijän kanssa seksiä aikaisemmin, hän varmaan oikeasti halusikin tulla raiskatuksi. Vaikka mediassa ei suoraan tällaista sanottaisikaan, tekijän häivyttäminen ja uhrin korostaminen voivat aktivoida lukijassa raiskausmyytin mukaisen tulkintakehyksen ja saada hänet pitämään uhria syyllisenä.

Syyllisyyden kyseenalaistamista ja stigmatisoivien sanojen välttelyä

Rikosuutisia kirjoitetaan usein viranomaisraporttien pohjalta ja siksi ei ole yllättävää, että uutisteksteissä esiintyy paljon viranomaisten referointia. Niin sanotun referatiivisen johtoilmauksen tyylillä on kuitenkin väliä: esimerkiksi ilmaus ”poliisin mukaan” on yleensä varsin neutraali, mutta vaikkapa ”syyttäjän mielestä” antaakin jo toisenlaisen kuvan. Esimerkiksi lause ”syyttäjän mielestä mies raiskasi asianomistajan” voi kuulostaa siltä, että kyseessä on syyttäjän henkilökohtainen mielipide eikä todisteisiin perustuva fakta. Toimittaja voi siis tällaista ilmausta käyttämällä vihjata, että syyttäjän mielipide olisi syytä kyseenalaistaa ja saada lukijan sympatisoimaan raiskauksen tekijää tai pitämään häneen kohdistuvia syytöksiä perusteettomina.

Samanlainen vaikutelma voi syntyä myös syyttää-verbin käytöllä erityisesti silloin, kun sillä viitataan jonkun väittämiseen syylliseksi eikä siihen, että jotakuta vastaan on nostettu syyte. Omassa aineistossani syyttää-verbi esiintyi ainoastaan uutisessa, joka kertoi erääseen jalkapalloilijaan kohdistuneista seksuaalirikos- ja pahoinpitelysyytöksistä mutta varottiin ottamasta kantaa pelaajan syyllisyyteen. Sen sijaan uutisessa oli jalkapalloseuran puheenjohtajan lausunto siitä, kuinka järkyttyneitä seurassa ollaan ”kaikkien tuntemaa ja monien hyvänä ystävänään pitämää” henkilöä syytetään tällaisista rikoksista. Tällaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä uutisissa, jotka kertovat miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: joku väkivallan tekijän tuttu kertoo, kuinka ”ei olisi ikinä uskonut” ja kuinka tekijä on niin mukava ja kaikin puolin mainio ihminen. Ne ovat omiaan kääntämään lukijan sympatiat tekijän puolelle ja näkemään vikoja väkivallan uhrissa, josta usein puhutaan jutuissa vähemmän mairittelevasti.

Jalkapalloilijaan kohdistuneista syytöksistä kertovassa uutisessa uhreista ei kerrota juuri mitään lukuun ottamatta mainintaa siitä, että toinen heistä olisi saapunut tekijän asunnolle vapaaehtoisesti. Tämä yhdistettynä syytöksiin ja puheenjohtajan lausuntoon sekä siihen, että kyseessä on julkisuuden henkilö, aktivoi herkästi lukijassa tulkintakehyksen syytösten perättömyydestä. Yksi erittäin voimakas raiskausmyytti on nimittäin käsitys, jonka mukaan naiset tehtailevat perättömiä raiskaussyytöksiä rahan ja julkisuuden toivossa. Se on täysin perätön, koska sekä todennäköisyys sille, että syytökset johtavat tuomioon sekä mahdollinen rahallinen korvaus ovat todella pieniä ja julkisuuskin on varsin kyseenalaista, kun julkisesti seksuaalisesta väkivallasta puhuvat naiset saavat osakseen lähinnä haukkumista ja tappouhkauksia. Hyvä esimerkki tästä on viime viikolla esiin noussut tapaus, jossa Miisa Nuorgam kertoi häntä ahdistelleista suomalaiskoomikoista ja sai valtavasti syytöksiä huomionhakuisuudesta, vaikka hänen saamansa huomio on koostunut lähinnä törkeistä herjoista ja uhkauksista. Kuka sellaista todella haluaisi osakseen?

(Huomionarvoista Nuorgamin tapauksessa myös on, että tapauksesta kertovissa jutuissa hän poikkeuksetta syyttää ja väittää, kun taas syytetyt miehet kertovat.)

Sen lisäksi, että uhreja ei tunnuta uskovan, heidän kokemuksiaan ei myöskään välttämättä oteta vakavasti. Tässä YLEn uutisessa rikosylikomisario Pasi Nieminen toteaa, että ”kyllähän se (raiskaus) lähtökohtaisesti tietysti on vakava rikos, mutta ei se vakavimpia rikoksia ole” ja kommentti kertoo valitettavasti erittäin paljon yleisestä suhtautumisesta seksuaalirikoksiin. Helsingin Sanomien raiskausuutisista vuonna 2000 kirjoittaneen Anna Mäkelän mukaan uutisissa yleinen tapa vähätellä seksuaalirikosten vakavuutta on kirjoittaa niistä rennoin ja puhekielisin ilmauksin, jotka ovat rikosuutisen kontekstissa epätyypillisiä. Esimerkkejä tästä löytyy myös omasta aineistostani: eräässä uutisessa kerrotaan risteilyaluksella sattuneesta seksuaalirikoksesta ja viitataan tekoon insidenttinä. Sattua-verbi merkitsee asian tapahtumista sattumalta, jolloin ilmaistaan, että mainittu rikos tapahtui vahingossa, hups vaan, miten se nyt sillä lailla lipsahti. Insidentti taas on niin räikeän puhekielinen ja slangimainen ilmaus, että se tuntuu todella epäsopivalta jopa iltapäivälehden kontekstiin. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi murhasta uutisoitaisiin samanlaisin sanavalinnoin.

Tein omassa tutkielmassani myös kiinnostavan havainnon raiskaaja-sanan harvinaisuudesta. Toimittajat tuntuvat olevan haluttomia käyttämään sanaa edes silloin, kun puhutaan raiskauksesta tuomitusta henkilöstä. Mäkelä teki omassa aineistossaan samankaltaisen havainnon ja toteaa, että raiskaajista puhutaan ennemminkin raiskausta yleisesti käsittelevissä teksteissä kuin tietystä tapauksesta kertovissa uutisissa. Syyksi tälle Mäkelä esittää sanaan liittyvän stigman. Omakin tulkintani on, että ihmisen kutsuminen raiskaajaksi lyö tälle niin ikävän kuuloisen leiman, etteivät toimittajat halua näin tehdä, vaikka siihen olisi aihettakin. Tämän voi tulkita pyrkimykseksi lieventää stigmaa ja siten vähätellä raiskausta. Valitettavan usein seksuaalirikoksista raportoivat uhritkin joutuvat kohtaamaan asenteen, jossa heitä kehotetaan olemaan ”pilaamatta tekijän elämää” ikävillä syytöksillä. Yleisesti tunnutaan siis kantavan enemmän huolta raiskaajan statuksen aiheuttamasta leimasta kuin itse raiskauksista.

Tutkielmani tärkein johtopäätös oli, että erilaiset seksuaalirikoksen tekijää häivyttävät ja taka-alaistavat sekä raiskausta vähättelevät lauserakenteet ja ilmaukset ovat seksuaalirikosuutisissa varsin tavallisia. Muutosta on tapahtunut sitten Mäkelän vuonna 2000 tekemän tutkimuksen, mutta puhetapa on edelleen olemassa ja varsin arkipäiväinen. Toki on selvää, että uutisten kirjoittajien on pakko käyttää vaihtelevaa kieltä tehdäkseen jutuista luettavia ja kiinnostavia ja välttämättä häivyttävän, taka-alaistavan tai vähättelevän vaikutelman luominen ei ole toimittajalta tahallinen teko. Raiskausmyytit kuitenkin elävät ja voivat niin hyvin, että uutisten kieleen olisi hyvä kiinnittää seksuaalirikosten kontekstissa erityistä huomiota. Koska media vaikuttaa suuresti meihin kaikkiin (myös viranomaisiin ja lainsäätäjiin), sillä on suuri valta ja sitä kautta myös vastuu siitä, pitääkö se raiskausmyyttejä yllä vai murtaako se niitä tasa-arvoa ja turvallisuutta lisäten.