Individualistisessa maailmassamme välillä pääsee unohtumaan, että vaikka olemme yksilöitä, elämme kaikki samoissa rakenteissa. Samaan yhteisöön kuuluvia ympäröivät sama kulttuuri, samat normit, samanlaiset uskomukset ja käsitykset. Jotkin niistä aiheuttavat monille pahoinvointia, mutta sen syyn tunnistaminen rakenteelliseksi on joskus vaikeaa, koska kaikki eivät reagoi rakenteisiin samalla tavalla. Lisäksi itsensä kehittämistä korostava kulttuurimme painottaa, että hankalissa tilanteissa on muiden sijaan yritettävä muuttaa itseä, ja vastauksia rakenteelliseenkin pahoinvointiin haetaan muun muassa self help -kirjoista, meditaatiosta, urheilusta ja terapiasta.
Terapiatyön ja myös seksuaalineuvonnan, joka on keskusteluapua sekin, keskeinen ongelma onkin se, että sillä voidaan vaikuttaa vain yksilöön ja tämän ajatteluun eikä juurikaan siihen ympäristöön, jossa tämä elää. Ilmiötä sanoittivat hyvin psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirjailija Jenni Janakka Mielipäiväkirja -podcastinsa jaksossa Kapea naisihanne. Janakka totesi jaksossa, että hänen olisi tämän takia vaikeaa toimia terapeuttina: jos asiakkaan pahoinvointi johtuisi esimerkiksi huonosti käyttäytyvästä kollegasta, hän haluaisi mennä pitämään tälle kollegalle puhuttelun eikä voisi tyytyä tsemppaamaan asiakasta ongelman kanssa, joka ei johdu hänestä itsestään. Kujala taas pohti, että usein ne ihmiset, jotka eniten hyötyisivät terapiasta (tai esim. Kujalan kirjoittamista häpeää, kateutta ja ylikontrollia käsittelevistä tietokirjoista) ovat vähiten halukkaita sinne hakeutumaan.
Olen kamppaillut tämän haasteen kanssa itsekin aivan erityisesti niiden asiakkaiden kanssa, jotka tulevat neuvontaan keskustelemaan haluttomuudesta. Usein haluttomuus johtuu siitä, että joko asiakkaalla, tämän kumppanilla tai molemmilla on sisäistettyjä virheellisiä uskomuksia seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja siitä, mikä on normaalia tai sallittua. Voin yrittää oikaista neuvontaan tulevan asiakkaan ajatuksia antamalle tälle tietoa ja uusia näkökulmia, kuten olen tehnytkin haluttomuutta käsittelevällä verkkokurssillani (joka löytyy muuten nyt ladattavana oppaana verkkokaupastani!), mutta asiakkaan kumppanin ajatteluun en voi juuri vaikuttaa, ellei pari tule yhdessä vastaanotolle. Valitettavan usein kumppanit, erityisesti miehet, suhtautuvat neuvontaan kuitenkin aika nihkeästi ja moni asiakas ei uskalla edes kertoa kumppanilleen neuvontatapaamisista saati ehdottaa yhteistä käyntiä. Yleensä haluttomuus on ongelma nimenomaan parisuhteessa, erityisesti monogaamisessa sellaisessa, ja siksi tilannetta on vaikeaa muuttaa, jos vain yksi suhteen osapuoli on motivoitunut muutokseen.
Missioni seksuaalineuvojana on ollut alusta asti nimenomaan tehdä näkyväksi seksuaalisuuteemme vaikuttavia rakenteellisia asioita, kuten normeja ja uskomuksia, ja sitä kautta muuttaa ihmisten ajattelua. Tämän blogin ja Instagram-tilini pointti on sanallistaa ja tehdä näkyväksi ilmiöitä, jotka moni tunnistaa mutta jotka ovat vähän hähmäisiä ja hankalia, kun niistä ei yleensä juuri puhuta. Koen onnistuneeni tässä jossain määrin, mutta ongelmani on, että tekstejäni lukevat lähinnä ne ihmiset, joilla jo on tietoa näistä aiheista ja jotka ovat jo kanssani samaa mieltä. Ne tyypit, jotka kaikkein eniten hyötyisivät sisällöstäni, eivät ole siitä kiinnostuneita tai ollenkaan vastaanottavaisia sille – tai välttämättä edes löydä sitä, kun somealustat näyttävät käyttäjille lähinnä samanlaista sisältöä, mistä he jo ovat kiinnostuneita, mikä johtaa helposti kuplautumiseen.
Kannattaisiko sitten vaan hyväksyä ne rakenteet sellaisina kuin ne ovat ja keskittyä yksilön auttamiseen? Jotkut terapeutit toimivatkin näin ja esimerkiksi oma kokemukseni tapaamisista neuvolapsykologin kanssa oli tällainen. Tavallaan vaihtoehtoja on kaksi, asiakasta voi joko auttaa sopeutumaan systeemiin tai muuttamaan sitä, ja minun psykologini valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Hänen ratkaisuehdotuksensa siihen, että koin ahdistusta kotiäidin roolista ja sen vaatimuksista, oli ”ole itsellesi armollisempi” ja ”tee näitä hengitysharjoituksia ennen vaikeita tilanteita”. Toki onkin järkevää antaa asiakkaalle työkaluja selviytyä tilanteesta, jota ei pysty juuri sillä hetkellä muuttamaan, mutta olisin toivonut psykologin myös sanovan, että tunteideni syy on rakenteellinen. Vaikka rakenteet muuttuvatkin hitaasti, niitä täytyy kyseenalaistaa, koska muuten mikään ei ainakaan koskaan muutu. Ei asioita tarvitse vaan hyväksyä sellaisina kuin ne ovat ja yrittää sopeutua vaan muutosta saa vaatia – ja lähtökohta sille on se, että tunnistaa, missä ongelma on.
Haluttomuutta on myös yritetty pitkään ratkoa tosi yksilö- tai pariskuntakeskeisesti: jokaisen asiakkaan tai parin tilanne on nähty yksittäistapauksena, vaikka ilmiö on tosi yleinen. Yksittäisten asiakkaiden tilannetta voidaan tietysti näin onnistua seksuaalineuvonnassa tai -terapiassa parantamaan, mutta jos haluttomuutta aiheuttavia rakenteellisia asioita ei tehdä näkyväksi ja kyseenalaisteta, aina tulee uusia ihmisiä ja pareja, jotka siitä kärsivät. Lisäksi monia auttaa ihan jo se, kun sanotaan, että haluttomuus on normaalia ja sen kokeminen ei tarkoita, että itsessä olisi jotain vikaa. (Tämän olisin halunnut kuulla myös neuvolapsykologilta omien tunteideni suhteen, mutta ei, hengitysharjoituksia tarjottiin vain.)
Jos siis kaipaat normikriittistä keskusteluapua mihin tahansa seksuaalisuuteen liittyvään pulmaan, olet tervetullut seksuaalineuvontaan! Otan tällä hetkellä vastaan etänä ja minulle voi myös kirjoittaa sähköpostitse kysymyksen, johon vastaan niinikään sähköpostiviestillä. Jos taas erityisesti halu ja haluttomuus ovat ajankohtainen tai muuten kiinnostava teema, paljon normeja ja rakenteita kyseenalaistavaa ja myös käytännön ratkaisuja tarjoavaa tietoa löytyy EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen -oppaastani. Oppaan hinnasta saa 30 prosenttia alennusta koodilla, jonka saa tilaamalla uutiskirjeeni!