perjantai 17. toukokuuta 2019

Miehet ovat kummallisia

Meitä on täällä moneen junaan, ja pari niistä junista on sellaisia, joiden kyytiin en ehkä olisi halunnut mennä. Olen ollut sinkkuna aikuisiälläni yhteensä neljä vuotta, ja sille aikajanalle on mahtunut yksi jos toinenkin mies, joka on saanut kysymysmerkkejä sinkoilemaan päästäni. Näiden miesten kohdalla on todellakin tuntunut siltä, että tyypit ovat ajatuksenjuoksunsa perusteella kotoisin jostain hyvin kaukaiselta vieraalta planeetalta.


Otetaan hyppy viisi vuotta taaksepäin. Oli keväinen pilkun jälkeinen aamuyön hetki Helsingin keskustassa, ja minun ja ystävieni seuraan lyöttäytyi mies, joka etsi jatkoseuraa. Hetken mielijohteesta lähdin tyypin mukaan. Olisi ehkä pitänyt tajuta, ettei tällaisesta kohtaamisesta voi seurata mitään hyvää, mutta olin nuori ja seikkailunhaluinen, ja mieleni teki munaa. Ja sitä toki sainkin.

Päästyämme tyypin asunnolle hän istutti minut sohvalle, tyrkkäsi käteeni lasin vettä, ja alkoi strippaamaan. Katsoin tyypin kiemurtelua ja ajattelin että jaa, näinkö tämä homma näissä yhden illan jutuissa hoidetaan. Kun vesi oli juotu ja vaatteet riisuttu, ryhdyimme panemaan. Toimituksen ajan mies jutteli kuin Runeberg: oli ihanaa pillua, persettä ja tissiä niin ylenpalttisesti, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ylistetyn mutta kiusaantuneesti kiemurtelevan vartaloni kanssa ollut. Paras vaihtoehto oli lopulta nelinkontin, sillä siinä pystyin hautaamaan kasvoni tyynyyn ja tukahduttamaan sillä tahattomat naurunpyrskähdykset, kun mies rynkytti minua takaapäin huutaen samalla, että nyt saat kuule isoa ja paksua munaa. Alkoholilla oli osuutta asiaan, joten en kunnolla muista, oliko se muna edes iso ja paksu. Tämä kommentti on sen sijaan painunut muistiini ikuisiksi ajoiksi. Se tuskin unohtuu vielä silloinkaan, kun olen harmaantunut muistisairas mummo, joka ei muista omaa nimeään.

Outoudet eivät päättyneet siihen, vaan seuraavaksi mies alkoi ruinata lupaa laueta sisääni. Alkoholin turruttamat aistini olivat onneksi sen verran hereillä, että tajusin kieltäytyä. Olin sentään vasta eronnut, enkä ihan heti halunnut sitoutua elämään lapsen tai HIVn kanssa. Miehellä oli kuitenkin suunnitelma B, toisin sanoen B-rapun sisäänkäynti, jota hän ryhtyi voitelemaan kuvottavalla kookoksenhajuisella liukuvoiteella. Siihen minulla ei sitten ollutkaan enää muuta sanottavaa kuin:



Mies kävi vielä suihkussa ja tuli sen jälkeen viereeni makaamaan, otti lusikkaan, ja kysyi, ovuloinko juuri nyt. Olin vaan, että anteeksi mitä? Mies sanoi että niin, kun et halunnut että laukean sisään. Niin onko sulla nyt ovulaatio? Miltä se tuntuu? Oon aina halunnut tietää. Ynähdin vastaukseksi jotain epämääräistä. Mies nukahti, ja hiippailin pois asunnosta kookokselta lemuten. Ja niin päättyi ensimmäinen yhden illan juttuni.


Haluaisin aina uskoa ihmisistä hyvää, ja antaa mahdollisuuksia niillekin, jotka vaikuttavat aluksi vähän omituisilta. Toisin sanoen en usko, vaikka hälytyskellot alkaisivat soida. Ehkä pitäisi.

Olin kerran treffeillä erään miehen kanssa. Se oli jo itsessään ihme, sillä hän oli maailmankaikkeuden surkein viestittelijä. Ei sellainen, jolla kestää pari tuntia vastata viesteihin, joka sekin on joskus ärsyttävää. Hän lähti viikoksi Keski-Suomeen ja katsoi puhelintaan sinä aikana kerran. KERRAN. No, päätin antaa mahdollisuuden, vaikka tyyppi vaikuttikin hieman kummalliselta. Ja treffeillämme totesinkin, että olin arvioinut miehen väärin. Hän oli todellisuudessa aivan todella kummallinen. Joka kerta, kun hän avasi suunsa, sieltä tuli ulos jotain, joka kuului ihan eri todellisuuden kuin missä itse elin. Hänen kanssaan oli erittäin hämmentävää keskustella.

Minulla oli kesäloma ja olin jo ehtinyt tylsistyä kuoliaaksi, joten päätin ignoorata kaikki varoitusmerkit ja lähteä vielä miehen luokse teelle. Istuimme sohvan eri päissä, ja tyyppi jutteli minulle asiallisesti. Tuntui, kuin olisin keskustellut jonkun sukulaismiehen kanssa. Tilanteessa ei ollut piirun vertaa flirttiä. Ja sitten mies aivan yhtäkkiä sanoi näin:

”Mä tässä mietin, että haluaisin ehkä suudella sua. Mutta mä en oo ihan varma vielä. Kiinnostais tietää mitä tapahtuu, mut mietin, ollaanko me liian väsyneitä.”

Ja minä olin vaan että öö, jahas? Kerro kun olet päättänyt?

Pitkällisen pohdinnan jälkeen mies totesi, että juu, nyt suudellaan. Ja sitten kohta jo olinkin selälläni hänen askeettisessa sängyssään, jossa oli värjäämättömät puuvillaiset lakanat, ja jonka vieressä oli suitsukkeilla ja Buddha-patsaalla varustettu alttari. Että juu. Seksi oli kuitenkin yllättävän hyvää siihen nähden miten se alkoi. Toimituksen jälkeen tapahtui kuitenkin se viimeinen pisara, jonka jälkeen aloin tosissani kyseenalaistaa harkintakykyäni. Mies nimittäin puki päälleen värikkäät haaremihousut, joissa oli haaroissa reikä: eikä se ollut siinä vahingossa, vaan aivan tarkoituksella. Kun hän sitten istui risti-istunnassa sukukalleudet reiästä kurkistellen, totesin vaan, että joitakin outouksia voin yrittää ymmärtää, mutta tässä menee kyllä raja.


Ihmisillä on mitä omituisimpia tapoja ilmaista tunteitaan. Passiivis-aggressiiviset ovat niitä pahimpia. Ensin hymyillään ja vakuutetaan että kaikki on hyvin, ja hetken päästä huomaat, että tyyppi on naarmuttanut autosi kyljet avaimilla pilalle.

No ihan näin ei sentään käynyt, mutta eräs mies kyllä jätti jälkensä elämääni ja omistamaani tavaraan. Juttumme oli valitettavasti erinäisistä syistä päättynyt, mutta olin unohtanut hänen luokseen pyyhkeen, jonka halusin takaisin. Sovimme tapaamisen, jonne hän lupasi tuoda pyyhkeeni. Sitten tapaamista edeltävänä iltana sain viestin, jossa mies kertoi, että pyyhkeelle oli sattunut pikkuinen vahinko. Hän oli kuulemma ihan vahingossa runkatessaan lauennut sen päälle.

Tämä tietysti herätti paljon kysymyksiä. Mielestäni looginen ratkaisu tilanteeseen olisi ollut pyyhkeen heittäminen pesukoneeseen. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä pesutuvassa ei ollut vapaata. Ehdotin seuraavaksi käsinpesua. Sekään ei kuulemma millään sopinut. Sain seuraavana päivänä Alkon muovipussissa pyyhkeen, jossa oli entisen heilani mällit. En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tyypillä oli selkeästi jäänyt suhteestamme jotain hampaankoloon, ja pyyhkeeni häpäiseminen toi hänelle jonkinlaista tyydytystä. Tai no, varmaan useammankinlaista tyydytystä.

Pyyhe on edelleen olemassa. Käytän sitä nykyään suojana, kun värjään hiuksiani. Se oli mainio matkapyyhe, koska se mahtui pieneen tilaan, mutta ongelmia syntyi, kun ystäväni eivät tahtoneet sen roikkuvan samassa naulassa heidän pyyhkeidensä kanssa. Vaikka pyyhettä on toki pesty moneen kertaan, se oli episodin seurauksena ikuisesti niin kontaminoitunut, ettei sitä voinut päästää kosketuksiin puhtaiden ja turmeltumattomien pyyhkeiden kanssa.

Miesten outouksista puhuttiin myös Himocastin uudessa jaksossa. Mitä outouksia teille lukijoille on sattunut?

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Näin lopetat suhteen tyylikkäästi ja reilusti

Suurin osa parisuhteista ja muista heilasteluista päättyy siihen, että osapuolet jatkavat eri teille. Suhteen päättäminen ei ole koskaan kiva asia, mutta sen voi mielestäni tehdä hyvin tai huonosti. Hyvä ero on sellainen, jossa jätetty osapuoli kokee tulleensa kohdelluksi reilusti, eikä joudu arvailemaan eron syitä. Valitettavasti erotilanteet on paljon helpompaa hoitaa huonosti ja huolimattomasti, eli juosta asiaa pakoon tai keksiä tekosyitä.

Ghostaaminen on kaikista kurjin ja epäreiluin tapa päättää suhde. Se on kuitenkin todella yleistä varsinkin lyhyempien heilastelujen kohdalla. Tavallaan on tosi ymmärrettävää, että vaikkapa yksien treffien jälkeen vaan lakkaa vastaamasta viesteihin: ei ehkätunnu tärkeältä välittää jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteista, kun mitään suhdetta ei ehtinyt muodostua. Minusta ihmisellä pitäisi silti olla tarpeeksi selkärankaa sanoa tuossakin tilanteessa suoraan, ettei kiinnosta. Se ei ole helppoa, koska tuntuu aina ikävältä pahoittaa toisen mieli; vaikka kyseessä olisikin ihminen, jonka on tavannut vain kerran. Harvoin se reiluin ja oikein tapa toimia onkaan kuitenkaan se helpoin. Kaikista ikävintä on se, kun joku antaa ymmärtää treffien menneen hyvin ja näyttää vihreää valoa uudelle tapaamiselle, mutta sitten kuitenkin katoaa. Miksi niin pitää tehdä? Miksi täytyy valehdella ja aiheuttaa toiselle epäjohdonmukaisuudellaan ylimääräistä päänvaivaa? Rukkasten antaminen päin naamaa kuulostaa ehkä rajummalta, mutta todellisuudessa on paljon tökerömpää jättää toinen pohtimaan, missä meni vikaan.

En ole viaton itsekään vaan olen kyllä ghostaamista harrastanut, ja ymmärrän sen houkuttelevuuden. Sanoja ei aina tahdo löytyä, joten tuntuu helpommalta jättää ne sanomatta. On sinänsä hassua, että deittailukulttuuri on muuten keventynyt, mutta kevyenkin suhteen päättäminen on yhä vaikeaa. Tarvitsisimme toimintamallin, joka ohjaisi päättämään suhteet reilusti ja asiallisesti. Meidän pitäisi pystyä käymään sellainen keskustelu, jossa toinen sanoo että kiitos mutta ei kiitos, ja toinen vastaa siihen että no hard feelings, kiitos ja hei. Ihmiset (minä mukaan lukien) tuntuvat kuitenkin pelkäävän toisen loukkaamista niin kovasti, että mieluummin juoksevat tilannetta karkuun ja katoavat. Sillä ei kuitenkaan välty loukkaamasta toista, vaan pelkästään ottamasta vastuuta tilanteesta. Se on raukkamaista ja häpeän, että olen toiminut niin. Pyrin vastaisuudessa olemaan suoraselkäisempi ja osoittamaan sen verran kunnioitusta deittejäni kohtaan, etten tee enää katoamistemppuja.


Jos treffeillä ollaan näissä merkeissä, on varsin harhaanjohtavaa ja epäreilua ghostata.

Useimpien oikeudentaju sentään sanoo, että pidempää suhdetta ei voi lopettaa ghostaamalla, vaan asiasta täytyy käydä keskustelu. Senkin voi kuitenkin hoitaa joko hyvin tai sitten vähän huonommin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, erot samaten, ja omista tunteista voi olla vaikeaa saada tolkkua. Niitä ei välttämättä osaa pukea sanoiksi edes itselleen, saati sitten jollekulle toiselle. Niinpä tulee sorruttua kliseisiin tekosyihin, kuten ”en ole vielä valmis”, ”vika ei ole sinussa vaan minussa” tai ”olet liian hyvä minulle”. Joskus näissä voi olla jotain perääkin, jos on vaikka kulunut lyhyt aika edellisestä suhteesta, eikä siksi olekaan valmis uuteen. Useimmiten kuitenkin kyseessä on pelkkä tekosyy: kun joku sanoo, ettei vika ole sinussa vaan minussa, niin se vika on aivan satavarmasti sinussa. Ja on tosi ymmärrettävää sanoa näin, koska inhimillisistä syistä on parempi vedota eron hetkellä vaikkapa omiin sitoutumisvaikeuksiin kuin sanoa suoraan, että seksielämämme on perseestä ja sukkasi haisevat kamalalta. Näiden erokliseiden pointti onkin se, että ne ovat kamalan epämääräisiä eikä niistä siksi voi vetää mitään tarkkoja johtopäätöksiä. Niitä käyttämällä selviää ehkä loukkaamatta toista enemmän, mutta niistä jää jätetylle suunnilleen yhtä paljon käteen kuin siitä, että toinen olisi vaan ghostannut.

Edellisessä erossani oli läsnä koko joukko näitä kliseisiä eron syitä. Eksäni oli sitä mieltä, että juttumme oli edennyt liian nopeasti, hän halusi aikaa itselleen eikä ollutkaan vielä valmis parisuhteeseen. Silti hän sanoi välittävänsä minusta aina ja toivovansa, että voisimme olla ystäviä. Osaa näistä hän ehkä tarkoitti oikeastikin, tai sitten hän ei vaan pystynyt sanomaan, missä vika todella oli. Joka tapauksessa nielin kaikki syyt ja uskoin vakaasti, että suhteemme päättyi niiden vuoksi. Siksi oli aikamoinen shokki, kun hänellä olikin reilun puolen vuoden päästä uusi tyttöystävä. Meidänkin juttumme alkoi aikoinaan puoli vuotta hänen edellisen eronsa jälkeen – jos hän koki sen olleen liian nopeaa etenemistä, miten hän nyt muka yhtäkkiä olikin valmis suhteeseen? Olin vihainen, koska koin, että minulle on valehdeltu. Minusta olisi ollut parempi, että hän olisi sanonut suoraan sen todellisen syyn, joka eron taustalla oli. Jos on joskus välittänyt jostakusta, pitäisi olla rehellinen eikä keksiä tekosyitä. Ja vaikka ei olisikaan ikinä välittänyt toisesta, pitäisi löytyä sen verran kunnioitusta, että myöntää sen.

Olen tajunnut sen, että ei ole hyviä eikä huonoja syitä erota. Jos suhteessa oleminen ei tunnu hyvältä ja oikealta, muita syitä ei tarvita. Erotilanne nähdään kuitenkin usein jonain väittelynä, jossa parhaimmat perustelut voittavat: toiselle täytyy siis keksiä niin hyvä syy, ettei tämä voi väittää vastaan. Jotkut tekevätkin niin, että yrittävät eron hetkellä kääntää toisen pään keinolla millä hyvänsä. Tähänkin tarvittaisiin sellainen reilu ja rehellinen toimintamalli, jossa toinen voisi vaan sanoa etten halua tätä enää, ja toinen hyväksyisi sen mukisematta. Toki on reilua myös keskustella läpi eron syyt, jotta kummallekaan ei jää asioita hampaankoloon, sillä yleensä kyllä aina löytyy joku syy. Omalla vastuulla on sitten se, miten asiat muotoilee, ettei turhaan tule loukanneeksi toista turhaan. Syiden läpikäyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi argumentoida toinen suohon, vaan pelkästään sitä, että tarjoaa toiselle vastauksia. Uskon, että erosta pääsee paljon helpommin yli, kun tietää oikeasti, mistä se johtui.


Vaatii harkintaa muotoilla sanat oikein, jos eron syy on arkaluonteinen: kuten se, että aikuisen kokoinen lapsesi on pelottava.

Lopuksi vielä erinomainen esimerkki siitä, miten parin kuukauden mittainen heilastelu lopetetaan. Kyseessä siis mies, jota tapailin hetken aikaa tässä keväällä, ja jonka kanssa homma ei valitettavasti lähtenyt toimimaan. Minä olin raukkamainen enkä saanut aikaiseksi kertoa hänelle ajatuksistani, mutta onneksi toinen meistä oli kypsä aikuinen ja hoiti homman näin:

”Moi! Halusin vaan sanoo sulle, et oot nasta mimmi ja sun kans on kiva hengailla. Pariskuntaa meistä ei tuu, kun ollaan niin erilaisia. Löydetään kyl jotkut meille sopivammat. Hymyillään kun tavataan :)”

Ollaanko kaikki jatkossa kuin hän, puhutaan suoraan ja jätetään ghostailut ja tekosyyt väliin?

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ikuisen rakkauden harha

Mitä pidempään olen ollut sinkku, sitä enemmän olen alkanut kyseenalaistaa nykyisin vallitsevaa parisuhdenormia. Ajatus suhteesta, joka täyttää ihmisen joka ikisen tarpeen, ei ota osumaa elämän kolhuista ja kestää teini-iäistä hautaan asti, on aivan tolkuttoman epärealistinen. Siitä huolimatta siihen pyrkimistä pidetään jostain omituisesta syystä itsestäänselvyytenä – ja eroon päättyneitä suhteita tai sinkkuna elämistä suurina ja häpeällisinä epäonnistumisina.

Janne Saarikivi, lempiprofessorini yliopistolta, kirjoitti YLElle oivaltavan kolumnin siitä, kuinka romanttista rakkautta voi pitää meidän aikamme uskontona samalla tavalla kuin kristinuskoa ennen vanhaan. Jumalan olemassaolo kyseenalaistetaan nykyään laajalti, mutta rakkauden harhasta pidetään kiinni yhtä tiukasti kuin kirkon opetuksista keskiajalla. Usko rakkauteen ja sen kaikkivoipaisuuteen yhdistää ihmisiä rankempienkin maailmankatsomuksellisten erojen yli. Ennen uskoimme Raamatun sanaan, nyt prinsessasatuihin ja Hollywood-elokuviin, jotka maalailevat meille kauniita kuvia ikuisesta onnesta. Todellisuus on kuitenkin useammin täynnä pettymyksiä ja häpeää, kun emme pystykään saavuttamaan samaa omissa elämissämme.


Suurimmat ongelmat tässä ovat parisuhteelle asetetut epärealistiset odotukset ja menneisiin aikoihin vertailu. Moni pitää esikuvanaan esimerkiksi omia isovanhempiaan, jotka ovat olleet yhdessä koko elämänsä. Helposti kuitenkin unohtuu, että heidän sukupolvelleen parisuhde ja avioliitto ovat tarkoittaneet aivan eri asioita kuin meille nykyään. Ennen vanhaan avioliitto edusti erityisesti naisille taloudellista turvaa ja toimi myös statussymbolina. Avioero ei ollut yhtä normaalia kuin nykyään, ja siitä sai helposti leiman otsaansa. Vaatimuksetkin olivat todennäköisesti erilaisia: monelle riitti se, että puoliso oli hyväkäytöksinen, eikä juonut liikaa tai ollut väkivaltainen. Harva meistä pysyisi koko elämäänsä sellaisessa parisuhteessa, jossa moni isovanhempiemme sukupolven ihminen on elänyt. Me vaadimme parisuhteelta niin paljon muutakin: siitä haetaan ennen kaikkea emotionaalisten tarpeiden tyydytystä. Haluamme turvaa, läheisyyttä ja hyväksyntää. Asetamme myös seksille aivan erilaisia vaatimuksia kuin isovanhempamme. Saarikiven kolumnia mukaillen voisi todeta, että vaatimuksemme ovat jokseenkin ristiriitaisia: tahdomme roihuavaa intohimoa ja vuodesta toiseen kestävää tunteiden paloa, mutta samalla myös turvallisuutta ja pysyvyyttä. Tämä johtaa tilanteeseen, joka vie niin monet eron partaalle ja sen ylikin; ruuhkavuosiarkeen, jossa työelämän paineet, lapset ja kaikki muu ajavat rakkauden ohi, eikä sitä kipinää toista kohtaan enää tahdo löytyä.

Uskon kyllä, että on mahdollista olla onnellisessa parisuhteessa koko ikänsä. Kaikkia ei kuitenkaan ole luotu sellaiseen, vaan toisille sopivat paremmin toisenlaiset suhdemuodot – eikä kaikkia niin sanotusti tavallisiakaan parisuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti. Ongelma on vanhanaikainen asenne, joka pitää tiukan yksiavioista elämänmittaista suhdetta ylevimpänä rakkauden muotona, ja kaikkea siitä poikkeavaa epäonnistumisena tai huonompana vaihtoehtona, johon tyydytään pakon edessä. Eroaminen ei onneksi ole enää yhteiskunnallisesti häpeällistä, vaan ihmiset uskaltavat lähteä epätyydyttävistä suhteista vailla pelkoa leimatuksi tulemisesta. Oman pään sisällä saatetaan kuitenkin tuntea häpeää ja epäonnistumisen tunteita, koska se usko ikuisen rakkauden kaiken voittavaan voimaan on niin suuri. Kyse ei kuitenkaan ollut epäonnistumisesta, vaan siitä, että suhde oli tullut tiensä päähän. Emme ole epäonnistunut luovuttajien sukupolvi, vaikka emme pysyisikään yhdessä hautaan asti kuten isovanhempamme. Eivät hekään olisi pysyneet, jos suhteiden lähtökohdat olisivat olleet samanlaiset kuin meillä.


Moni itseni ikäinen ihminen on jo hylännyt kokonaan tämän todellisuudesta vieraantuneen suhdeihanteen ja tavoittelee tulevaisuudeltaan aivan muita asioita kuin avioliittoa. Itse kuitenkin haaveilen edelleen siitä, että jonain päivänä eteeni polvistuttaisiin ja sormeeni pujotettaisiin sormus, ja saisin pukea päälleni valkoisen mekon ja kävellä se päällä alttarille rakastamani miehen kanssa. Vaikka avioliitto tarkoittaakin lähtökohtaisesti ikuista sitoutumista, se käytännössä sitä harvoin on, enkä itsekään oleta niin. Haluan toki parisuhteideni kestävän aina niin kauan kuin mahdollista, mutta olen hyväksynyt ajatuksen, että minut ja tulevaisuuden kumppanini erottaa todennäköisimmin elämä kuin kuolema. Ehkä tämä ikuisen rakkauden harha vaivaakin enemmän Saarikiven ikäpolvea, neli-viisikymppisiä ihmisiä, kuin meitä kolmenkympin kynnyksellä olevia nuoria. Meistä niin moni on jo nähnyt omien vanhempiensa eroavan, ettei ikuinen rakkaus tunnu samalla lailla ikiaikaiselta totuudelta kuin meitä muutamia kymmeniä vuosia vanhemmille. Silti itsekin häpesin epäonnistumistani, kun erosin vuosi sitten. Ajatusmalli ikuisen rakkauden tavoittelusta on jossain niin syvällä, että toisina päivinä se painaa vaakakupissa enemmän kuin rationaalinen tosiasioiden tunnustaminen.



Saarikivi peräänkuuluttaa kolumnissaan jonkinlaista rakkauden reformia, joka uudistaisi käsityksemme ihanteellisesta parisuhdemallista. Tilausta tällaiselle todellakin on, sillä vaikka maailma ympärillämme on muuttunut ja parisuhteen ja avioliiton funktio siinä samalla, on sen ydinajatus säilynyt – ja valitettavasti kestää huonosti aikaa. Ympärillämme vellovat muutoksen aallot: seksuaalinen vallankumous, feministinen herääminen, ilmastokysymykset ja monia muita tekijöitä, jotka pistävät maailmanjärjestystä pala palalta uusiksi. Ehkä seuraavaksi uudistamisvuorossa on rakkauden käsite? Ehkä tulevaisuudessa opimme näkemään elämänmittaisen parisuhteen onnekkaana poikkeamana sen ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan suhdemuodon sijaan?

Lue lisää:

tiistai 7. toukokuuta 2019

Aiheuttaako seksipositiivisuus sittenkin suorituspaineita?

Minusta on ihanaa, että seksipositiivisten vaikuttajien määrä on lisääntynyt, ja seksistä puhutaan avoimemmin kuin ennen. Minusta ei ole ihanaa, että tämä kaikki aiheuttaa kauheasti alemmuuskomplekseja, suorituspaineita ja ahdistusta.

Laura Friman kirjoitti YLEn kolumnissaan ”Seksipositiivisuus on kauheaa” siitä, kuinka seksipositiivisuus voi olla ilmiönä kovin epäsamastuttava. Usein ne aiheen äänekkäimmät puolestapuhujat kun ovat niitä, jotka ovat hyvin sinuja seksuaalisuutensa kanssa ja joille seksi on pelkästään ihana, iloinen ja nautintoa tuottava asia. Friman toteaa, että seksuaalisuus on monelle hyvin herkkä asia, johon voi liittyä kipupisteitä ja traumoja. Tällöin voi siis olla vaikeaa samastua vaikuttajiin, joka julistavat vapaan seksin ilosanomaa ja saavat elämänsä kuulostamaan yhdeltä suurelta orgasmilta. Sellainen vie huomiota seksipositiivisuuden alkuperäiseltä tarkoitukselta, seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvän häpeän poistamiselta, ja päinvastoin tulee jopa lisänneeksi sitä.

Friman vertaa seksipositiivisuutta kolumnissaan onnistuneesti boss lady -ajatteluun. Se on yhtä lailla epäsamastuttavaa niille, joiden työura ei ole ollut häikäisevää menestystä ja onnistumisia toistensa perään – eli toisin sanoen lähes jokaiselle. Vaikka boss ladyna olemisella tarkoitetaan muutakin kuin menestystä työelämässä, harvalle pätkätyöläiselle tai pienituloiselle opiskelijalle tulisi mieleen tituleerata itseään sellaiseksi, vaikka saattaisikin joitain boss ladyn ominaisuuksia itsestään tunnistaa. Sama pätee seksipositiivisuuteen. Helposti ajatellaan, että ollakseen seksipositiivinen täytyy olla jollain lailla tavallista parempi seksissä. On oltava aktiivinen, rohkea ja kokeilunhaluinen, hallittava seksitermit aasta ööhön ja pystyttävä saamaan järisyttäviä orgasmeja pelkällä ajatuksen voimalla. Tähän harva pystyy, jolloin koetaan, ettei seksipositiivisuus ole oma juttu. Voimaantumisen sijaan päädytään häpeilemään omaa huonommuutta.

Seksipositiivisuus aiheuttaa päänvaivaa.


Koen itsekin vaikeaksi samastua moniin seksipositiivisiin vaikuttajiin, mikä on ristiriitaista, koska olen itsekin sellainen. Viime aikoina olen kärsinyt pienestä huijarisyndroomasta, koska olen kokenut itseni epäkelvoksi kirjoittamaan tätä blogia. Miten voin kirjoittaa seksistä, kun oma seksielämäni on niin surkeaa? Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla mikään ammattilainen voidakseni kirjoittaa näistä asioista. Vaikka vähän kyllä olenkin ammattilainen seksuaalineuvojan taustani vuoksi, mutta käytännön tasolla olen ihan yhtä pihalla (tai enemmänkin) kuin kaikki muutkin. Olen myös tuonut avoimesti esiin sen, että toisinaan seksielämäni on kuin jotain B-luokan komediaa, josta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja toisaalta senkin, että välillä sängyssäni on yhtä vilkasta kuin keskisuomalaisten pikkukuntien toreilla sunnuntaisin. Tällainen seksipuhe on tavallaan jossain määrin jopa lähempänä sitä seksipositiivisuuden ydinsanomaa kuin yltiöpäinen nautinnossa ja hekumassa kieriskely.

Tabujen murtaminen ei tietenkään tapahdu koskaan lempeästi, vaan se vaatii äänekkäitä pioneereja, joiden on oltava valmiita räväyttämään ja aiheuttamaan pahennusta. Koska kulttuurissamme seksi on perinteisesti ollut vaiettu ja hävetty asia, tarvitaan esitaistelijoiksi häpeämättömiä ihmisiä, jotka nostavat agendansa rohkeasti esiin. Huomio vedetään isosti nautintoon, villeyteen ja vapauteen, asioihin, joista ei ennen uskallettu puhua. Tällöin vaikuttajista tulee helposti se kuva, ettei seksiin liity heidän kohdallaan niitä samoja haasteita kuin monilla muilla. Nyt kun tabuasema on jokseenkin rikkoutunut ja seksistä uskalletaan puhua vapaammin, olisi hyvä vetää enemmän huomiota siihen, että todellakin kaikenlaiset seksuaalisuuden ilmaisutavat ovat hyviä ja hyväksyttyjä. Tuoda räväkkyyden ja rempseyden rinnalle myös herkkyyttä ja antaa lupa puhua seksin ihanuuden lisäksi myös siihen liittyvistä haasteista.

perjantai 3. toukokuuta 2019

Sitoutumisongelmien äärellä

On varsin paradoksaalista löytää itsensä tilanteesta, jossa samanaikaisesti haluaisi parisuhteen, mutta kuitenkin sitoutuminen pelottaa. Luulin selättäneeni sitoutumiskammoni edellisessä parisuhteessani, ja niin ehkä teinkin, mutta eron jälkeen se ilmeisesti palasi takaisin. Tällä kertaa se myös tuntuu ottaneen hieman eri muodon kuin aikaisemmin, ja sen vuoksi meni aikaa ennen kuin tajusin, mistä on kyse.

Minun sitoutumiskammoni ei näyttäydy siten kuin sen tavallisesti ajatellaan. En ole se tyyppi, jolle parisuhde on kirosana ja joka ilmoittaa heti kättelyssä, ettei etsi mitään vakavaa. En halua hyppiä kukasta kukkaan, vaan löytää sen oman ihanan, jonka kanssa rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Ongelma on se, että kaikki suhteeni tuppaavat tyssäämään jo lähtökuoppiinsa. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole, en vain tunne sitä kipinää, joka saisi haluamaan enemmän. Ja sen kerran kun ihastun, niin suhteessa on varmasti joku massiivinen käytännön ongelma, jonka vuoksi homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.


Ilmeestäkin näkee, että nyt pelottaa.

 On ihan mahdollista, että suhteeni eivät toimi siksi, etten vaan ole vielä kohdannut sopivaa ihmistä. Jotenkin en silti usko, että tässä voi olla kyse pelkästään huonosta tuurista. Ongelman ydin taitaa olla enemmänkin siinä, että mitä enemmän deittailen ja tapaan uusia ihmisiä, sitä vaikeampaa on malttaa pysähtyä ja tutustua kehenkään kunnolla. Olen hirveän huono ihastumaan, ja uskon sen johtuvan osittain tästä samasta asiasta. Valinnanvaraa on niin paljon, että tuntuu hirveän vaikealta keskittyä yhteen ihmiseen niin paljon, että ehtisin ihastua.


Kun ajattelet sitoutumista ja näytät siltä kuin olisit syönyt sitruunaa.

Olen tänä vuonna ollut ihastunut tasan yhteen ihmiseen, ja tietysti juuri hänen kanssaan oli sitten aivan päinvastaiset tulevaisuudensuunnitelmat ja pari muutakin käytännön ongelmaa. Jälkikäteen olen tosin miettinyt, voisiko tämä ongelmallisuus olla nimenomaan syy siihen, miksi ihastuin niin palavasti. Sitoutumiskammoinen alitajuntani hoksasi, että jutusta ei voi todellisuudessa tulla mitään, joten se uskalsi antaa mennä vailla pelkoa siitä, että tunne ikinä kehittyisi mihinkään alkuhuumaa pidemmälle. Tällainen toiminta, että ihastutaan aina niihin mahdottomiin ja itselle ihan vääriin ihmisiin, on kai sitoutumisongelmaiselle kamalan tyypillistä. Jotenkin se liittyy siihen, että sisimmässään uskoo olevansa kykenemätön rakastamaan tai jotenkin mahdoton rakastettava.


Heilautan itseni pois kaikkien miesten luota, koska en vaan pysty.

Mistä tällainen sitoutumisongelma sitten kumpuaa? Taustalla voi olla pettymyksiä aikaisemmissa parisuhteissa, kuten omassa tapauksessani aikaisemmin: sydämeni särkyi, enkä uskaltanut päästää ketään lähelleni, joten luonnollisesti sitoutuminen ahdisti. Ongelmat voivat kummuta myös lapsuuden kokemuksista ja varhaislapsuudessa saadusta kiintymissuhdemallista. Lapsena arvottomuuden tunteita kokenut voi ajatella aikuisenakin, ettei ole kenellekään tarpeeksi hyvä. Voi myös olla tottunut ns. etäiseen läheisyyteen, jolloin ikävä ja kaipaus tuottavat enemmän mielihyvää kuin oikea läheisyys. Lapsuudenperheestä saatu parisuhdekäsitys vaikuttaa myös: jos on lapsena nähnyt pelkästään epäonnistuneita suhteita, joissa riidellään paljon, ei välttämättä pysty uskomaan parisuhteen kestämiseen omallakaan kohdalla. Syitä on monia ja ne voivat kasaantua, eikä vyyhtiä ole helppoa ryhtyä purkamaan.




En osaa sanoa, mistä nämä ongelmat omalla kohdallani johtuvat. En koe lapsuuttani erityisen traumaattiseksi, eivätkä edelliset suhteenikaan ole jättäneet minuun erityisen suuria arpia. Jos jotain pitäisi veikata, uskoisin sen johtuvan jostain tunteiden käsittelyn ongelmasta. Huomaan nimittäin aina ahdistuvani, jos elämäni on hetkellisesti vähemmän kiireistä kuin yleensä enkä voi piilottaa tunteitani kiireen ja hässäkän alle. Olen myös vasta nyt oppinut sietämään aikaisempaa paremmin yksinoloa ja sitä, ettei koko ajan ole jotain miesjuttua meneillään. Ehkä ratkaisu omalla kohdallani olisi siis se, että opettelisin oikeasti pysähtymään niin itseni kuin tapaamieni miesten äärelle. Toivon kuitenkin kovasti parisuhdetta, joten en oikein näe mitään syytä jatkaa tätä nykyistä linjaa, josta ei jää käteen kuin pettymyksiä puolin ja toisin.

Lue lisää:

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Missä ovat seksipositiiviset miehet?

Viime vuosina puhe seksipositiivisuudesta on lisääntynyt paljon, ja tiedän monia upeita naisia, jotka kirjoittavat, puhuvat tai jollain muulla tavalla kertovat aiheesta. Itsekin olen tässä jo monen vuoden ajan ollut osaltani mukana tekemässä seksuaalista vallankumousta ja purkamassa seksin tabuasemaa. Tässä hienossa keskustelussa on vain yksi ongelma: miehet loistavat poissaolollaan. Kovin on naisvoittoista tämä seksistä puhuva porukka.

Mielestäni on upeaa, että yhä useampi nainen uskaltaa puhua seksistä avoimesti. Se purkaa vanhentunutta käsitystä naisista passiivisina objekteina, ja nostaa meidät aktiivisiksi ja halukkaiksi toimijoiksi seksuaalisuuden kentällä. Näin heteronäkökulmasta ajateltuna keskustelu vain on kovin yksipuolista, jos pelkästään me naiset olemme äänessä. Toki on myös paljon cisheteromeiningin ulkopuolelle jääviä toimijoita, jotka levittävät upeasti tietoisuutta sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta, mutta keskusteluun jää silti miesten mentävä aukko. Uskon, että seksistä avoimesti ja raikkaasti puhuville miehille olisi kyllä tilausta. Missä he siis ovat?

Lähtökohta miesten seksipositiivisuudelle on aika erilainen kuin naisilla. Seksuaalinen aktiivisuus ja halukkuus on nähty perinteisesti miesten kohdalla hyvänä ja tavoiteltavana asiana, joten tavallaan kaikki miehet ovat olleet hyvin seksipositiivisia. Se väylä, minkä puitteissa omaa seksuaalisuutta saa hyväksytysti toteuttaa, on kuitenkin ollut varsin kapea. Uskon kuitenkin, että seksuaalisuus on miehillekin myös muuta kuin kerskailua siitä, kenellä on isoin vehje ja kuka on kovin panomies. Tarvittaisiin joku, joka sanoisi ääneen niitä asioita, joista nyt ei puhuta. Laajentaisi sitä väylää ja tekisi monimuotoisemmasta seksuaalisuuden ilmaisusta hyväksyttävämpää.


Tulkaa esiin seksipositiiviset miehet, otan teidät avosylin vastaan!


Oma käsitykseni miehen seksuaalisuudesta on todennäköisesti jossain määrin epärealistinen, vaikka se onkin parantunut kaikkien niiden ihanien miesten myötä, jotka ovat jakaneet seksuaalisuuttaan kanssani. Monen kohdalla olen kuitenkin huomannut sen, että vaikka seksi kiinnostaa, siitä ei kamalasti huvita puhua. Ei ainakaan sillä lailla aidosti, että todella päästäisiin niiden omien toiveiden ja halujen ja pelkojen ja ristiriitojen äärelle. Moni mies haluaa vaan panna ilman sen suurempia mutinoita. Tämä on ongelma, koska tämä penetraatiokeskeinen ja miehen aktiivista ja dominoivaa roolia korostava seksikäsitys aiheuttaa hirveästi suorituspaineita, ja tekee esimerkiksi erektio-ongelmista vaikeita käsitellä. Siksi tarvitsisimme miehiä, jotka puhuisivat suoraan ja häpeilemättä kaikesta tästä: että välillä ei seiso, eikä se haittaa, ja että seksi on paljon muutakin.

Olen saanut käydä monia mielenkiintoisia keskusteluja miesten kanssa, jotka ovat pohtineet paljon seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja ja omaavat hyvin seksipositiivisen asenteen. Minusta onkin sääli, että nämä keskustelut jäävät vain meidän välisiksemme, koska ne kaikki tiedot, oivallukset, ajatukset ja ahaa-elämykset olisivat hyödyllistä kuultavaa ihan kaikille. Siksi haluaisinkin nyt tehdä tänne blogiin juttusarjan, jossa ääneen pääsevät miehet. Julkaista joko miesten itsensä kirjoittamia tekstejä tai haastatteluiden pohjalta kirjoitettuja juttuja seksistä, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista seksipositiivisesta näkökulmasta. Jos siis olet mies, ota yhteyttä! Viestiä voi laittaa joko sähköpostitse teekutsuilla@gmail.com tai Instagramin yksityisviestillä @teekutsuillablogi. Katsotaan, mihin homma etenee!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Miten ikäkriisistä selviää?

Täytin viime viikolla 27 vuotta. Eräs seuraajani pyysi minua kirjoittamaan ikääntymisestä ja lähestyvästä keski-iästä. Säikähdin viestiä vähän: keski-ikä, ei kai nyt vielä! Mutta kyllähän se kolmenkympin rajapyykki pikku hiljaa kolkuttelee, ja vaikka se ei vielä keski-ikäistymistä tarkoitakaan, on se silti kovin kuumottava ikä.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta ikäkriisistä jo useamman vuoden ajan. Syynä tähän kriiseilyyn on tunne siitä, että olen jollain lailla ”jäljessä” elämässäni ikääni nähden. En ole kokenut saavuttaneeni niitä asioita, joita tietyn ikäisenä pitäisi saavuttaa. Mitään sanottavaa hyötyä tästä ikäahdistuksesta ja stressaamisesta ei ole ollut, vaan se on tuonut elämääni pelkästään negatiivisuutta. Silti olen ajatellut olevani maailman surkein luuseri. 27-vuotias lapseton sinkku, joka kituuttaa opiskelijabudjetilla ja miettii edelleen, mitä ihmettä elämällään tekisi.


Hetken aikaa haluaisin olla vielä nuori ja huoleton. Sopiiko?


Sinkkuus on yksi suuri ikäkriiseilyn aiheista. Olin hirveän onnellinen edellisessä parisuhteessani siitä, että sen ansiosta tunsin olevani yhden askeleen lähempänä maaliviivaa. Sitten tuli ero, ja voin rehellisesti myöntää surreeni siinä eniten sitä, että olin taas lähtöruudussa. Pelkään hirveästi, että olen vielä yli 30-vuotiaanakin yksin. Aikaisemmin se on ollut pelkkä etäinen kauhukuva, mutta nyt se alkaa jotenkin konkretisoitumaan niin paljon, etten voi enää työntää ajatusta taka-alalle. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tulla sinuiksi sen kanssa.

Tämän ikäisenä alkaa olla vaikeaa tapailla ketään, kun takaraivossa tikittää koko ajan kello. Tässä vaiheessa ei enää kiinnosta tuhlata aikaa kehenkään sellaiseen, jonka kanssa tulevaisuudennäkymät eivät kohtaa. Ne tulevaisuudennäkymät tulevat myös nopeammin ajankohtaisiksi kuin ennen, sillä siinä missä kahdenkympin korvilla pystyi ajattelemaan lapsia ja avioliittoa jonain kaukaisina tulevaisuuden juttuina, nyt ne voivat olla jo muutaman vuoden sisällä tapahtuvia asioita. Se on sinänsä harmi, koska en ole ollenkaan salamarakastujatyyppiä ja olen aina puhunut hitaan etenemisen puolesta. Uskon siihen, että parisuhteen suuret askeleet, kuten yhteenmuutto, avioliitto ja lapset on parempi ottaa silloin, kun takana on useamman vuoden vakaa pohja. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että jos rupean vuositolkulla rakentamaan jotain pohjaa parisuhteelleni, on joidenkin askeleiden ottaminen iän puolesta jo liian myöhäistä.

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, ja haaveilin saavani tulla suht nuorena äidiksi. Elämä kuitenkin meni toisin, ja jos nyt raskautuisin, olisin varsin keskiverron ikäinen ensisynnyttäjä. Vielä jokin aika sitten ajattelin, että hyvä ikä ensimmäiselle lapselle voisi olla siinä 25-26 vuoden iässä. Se raja kuitenkin oli ja meni, ja hyvä niin: elämäntilanteeni oli silloin ja on nytkin kaikin puolin todella huono lapsen saamiseen. Äidiksi tuleminen on kuitenkin ollut minulle aina niin suuri haave, että olen päättänyt hoitaa asian yksin, mikäli sopivaa isäehdokasta ei muutaman vuoden sisällä ala löytyä. Haaveilen myös siitä, että voisin tehdä lapsen jonkun kaverimiehen kanssa, jolloin ei joutuisi yksin kantamaan kaikkea vastuuta lapsesta. Iloitsin toki siitäkin, kun luin HUSn alkavan tarjota hedelmöityshoitoja myös yksinäisille naisille. Luovutetut siittiöt kun kuulostavat huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin lähteä etsimään randomilla Tinderistä siittäjää...




Kun koen suurinta epätoivoa omasta elämästäni, muistutan itseäni siitä, että olen omilla valinnoillani päätynyt tähän tilanteeseen. Pari vuotta sitten nimittäin näytti vahvasti siltä, että elämäni oli menossa siihen suuntaan kuin pitikin: oli vakituinen työpaikka, poikaystävä ja elämä kaikin puolin mallillaan. Sitten irtisanouduin, hain opiskelemaan ja kohta tulikin ero, ja kas vain olin yhtäkkiä 26-vuotias sinkku ja yliopiston fuksi. En voi väittää etteikö harmittaisi, että suurin osa opiskelukavereistani on minua paljon nuorempia, tai että osalla muista kavereistani on jo tutkinnot valmiina ja uraputki päällä ja itse täällä vaan räpistelen menemään. Mutta kun alkaa kovasti harmittaa, muistutan itseäni siitä, että minullakin on jo yksi korkeakoulututkinto, ja voisin koska tahansa saada sen alan työpaikan ja viettää siellä koko loppuelämäni eläkeikään asti. Valitettavasti se ala vain ei ole minua varten, enkä näe mitään järkeä tehdä työtä, jota en halua tehdä. Elämän valinnat kuuluu tehdä sillä perusteella, mikä tuntuu itsestä hyvältä ja oikealta. Jos valintojen perusteena on oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin sijaan jokin ulkopuolelta tuleva paine, on varsin perusteltua kysyä, kenelle sitä elämäänsä oikeastaan edes elää.

Kun puhun ikäkriisistä kavereideni kanssa, moni toteaa, että nykyään 30 on uusi 20. Ensin ajattelin sen olevan ihan puppua, jotain mitä voin uskotella itselleni oikeuttaakseni sen, että pitkitän nuoruuttani enkä tee niitä asioita joita ikäiseni kuuluisi tehdä. Sillä se tässä ikäkriisissä hassuinta onkin: kriiseilen oikeastaan eniten sitä, että nautin elämästäni tällaisena niin paljon, että koen siitä huonoa omaatuntoa. Minun pitäisi haluta jo kiireesti työelämään, parisuhteeseen ja perheenlisäystä hankkimaan, mutta enpä koe mitään erityistä tarvetta. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä 30 todella on uusi 20, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meidän sukupolvemme ihmisistä huomattavasti nykyistä suurempi prosentti tulee elämään yli satavuotiaiksi, ja luultavasti 150 vuoden rajapyykkikin tulee ylittymään. Jos siis nuoruus loppuu 25-30 ikävuoteen, sitä seuraa 30 vuotta keski-ikää ja sen jälkeen 40-90 vuotta vanhuutta. Eihän tällaisessa ole järjen hiventäkään, joten ikäkäsitystämme on syytä muokata. Hedelmällisyyttä on toki vaikeaa pidentää, vaikka lääketiede kehittyy senkin suhteen koko ajan. Olisi kuitenkin huomattavasti helpompi pärjäillä sen biologisen kellon tikityksen kanssa, jos samaan aikaan ei tarvitsisi murehtia myös uraa ja parisuhdetta.




Tämä 27. syntymäpäiväni on ollut mielessäni deadline monelle asialle, mutta kaikesta kriiseilystä huolimatta en ole nyt lähelläkään sitä pistettä elämässäni, jossa joitakin vuosia sitten kuvittelin olevani. Tässä vaiheessa vaihtoehdot ovat siis joko vaipua epätoivoon ja luovuttaa, tai alkaa miettiä uudenlaista tapaa suhtautua elämään ja vanhenemiseen. Tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa ja tämän ikäisenä tuntuu, että kaikki on vielä mahdollista. Tiedän kuitenkin, että muutaman vuoden päästä koittava 30-vuotissyntymäpäivä saattaa tilannetta muuttaa, ja yritänkin valmistautua siihen jo nyt. En kuitenkaan kriiseilemällä, koska sen on todettu johtavan pelkästään huonoihin lopputuloksiin. Yritän ennemminkin järjestää elämääni siihen suuntaan, että olisin siihen tyytyväinen myös kolmekymppisenä: ja jos en siinä onnistu, kasvatan tässä samalla niin rautaisen itsetunnon, että koen itseni kaikesta huolimatta epäonnistujaluuserin sijaan hyväksi ja riittäväksi.

ps. Jos jostain en ole ikääntymisen suhteen huolissani, niin seksistä. Kaikki sanovat, että iän myötä seksi vaan paranee, ja naisten huippuikä seksin suhteen on kai vasta nelikymppisenä. Eli ihan kaikki ei sentään mene alamäkeen!