maanantai 24. kesäkuuta 2019

Parisuhteessa seksuaalineuvojan kanssa

Seksipositiiviset miehet -juttusarjan neljäs osa.

Maajussilla on tomera emäntä, ministerillä täpäkkä edustusvaimo ja hitsarilla hiljainen lähihoitaja tai suulas siivooja. Minä olen introvertti puuseppä, ja vaimoni on sosiaalinen seksuaalineuvoja. Päällisin puolin olemme kuitenkin aika tavallisia, eikä meistä lähemmin tuntematta varmaan uskoisi, että olemme tällainen suhteellisen avoin seksuaalipariskunta. Minä tosin olen vain puunkesyttäjä, en ihmisten. Seksuaalineuvojan puolisolle ei ole stereotypiaa, ja hyvä niin. Oletusarvona voisi olla seksistä kiinnostunut, suvaitsevainen ja avarakatseinen ihminen. On varsin mukavaa kuitenkin olla pieni arvoitus ja mystinen mies.


Vaimoni ammatti herättää kanssaihmisissä usein kummaa vaivautuneisuutta ja puhumattomuuden sumean kuplan. Jotkin asiat vain ovat ihmisellä sellaisia, että niistä on vaikea puhua siitäkin huolimatta, että jokainen tuntee aihepiirin. Se on vielä ihan hyväksyttyä, että naiseni auttaa ihmisiä ja kouluttaa sekä valmentaa ryhmiä piirun verran sivistyneemmiksi. Se s-alkuinen sana saa kuitenkin ihmiset usein varpailleen. Seksi on aiheena valtava tabu, ja seksuaalisuus melkein yhtä suuri. Tyypillinen keskustelu puolisoni työstä menee yleensä niin, että kerrottuani seksuaalineuvonnasta vastataan siihen ”ahaa” tai ”ok”. Syvällisyyden taso keskustelussa on siten saavuttanut huippunsa, ja säästä puhuminen onkin yhtäkkiä varsin akuuttia.  

Tavallaan ymmärrän vaivautuneisuuden, sillä onhan seksi suurimmalle osalle yksityinen asia. Seksiin liittyy ehkä paineita, herkkiä asioita ja kipujakin. Usein unohdetaan, että se on silti ennen kaikkea iloinen asia, josta suurin osa voisi nauttia huoletta. Voin kuvitella helposti, miten ihmiset mieltävät hetken pohdittuaan seksuaalineuvonnan seksityöksi, jossa vain taivas on rajana. Itse asiassa monesti näen tuon rattaiden rouskutuksen ja ajatusten virran keskustelukumppanin kasvoilta. Selitys on tiedon puute, ja se tekee reaktioista ymmärrettävämpiä. Voin kuitenkin opastaa, ettei seksuaalineuvonta ole seksiä. Seksi voi olla toki keskustelunaiheena muodossa tai toisessa.




Vaimoni opiskellessa seksuaalineuvontaa mielessäni pyöri monenlaista. Pelkäsin sitä, että pystynkö pian enää esittämään päteviä ajatuksia seksistä ihmiselle, joka kohta tietäisi seksistä kaiken. Mitä, jos meidän seksimme osoittautuisikin syvemmän tietämyksen myötä ihan tavalliseksi tai jopa tylsäksi? Olisiko meidän seksimme enää tyydyttävää? Pelkoni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä se, mitä puolisoni seksistä sekä seksuaalisuudesta oppi, oli oppia minullekin. Ja voi niitä kaikkia keskustelujamme opintojen aikana! Yömyöhään valvoimme ja jaoimme ajatuksia, keskustelimme fantasioista ja fetisseistä. Katselimme dokumentteja ja pornoa, analysoimme ja ihmettelimme. Kassajonoissa, kahviloissa ja automatkoilla mietimme, miten ihmeellinen ihminen onkaan ja miten loputon on se seksimaailma, mitä olemme täällä kartoittamassa. 

Lisääntynyt tieto on siitä asti näkynyt omassa parisuhteessamme monin tavoin. Ymmärrys seksuaalisuuden erilaisuutta kohtaan on saanut ajattelemaan tututkin asiat uudelleen, ja seksipuheemme on entistä syvemmällä tasolla. Totta kai vaimoni opiskelusta jäi sellaisiakin ajatuksia, joita emme ole oikeasti kokeilleet, mutta koskapa ymmärrämme ihmisyyttä ja seksuaalisuutta paremmin, emme ole sanoneet millekään asialle ”ei koskaan”. Muutumme ja avaudumme edelleen, ja matkamme varrella saattaa osua millaisia mahdollisuuksia tahansa.

Minulla olisi perusteluja olla vähän mustasukkainen vaimostani, sillä hän puhuu neuvontatyössään seksistä myös miesten kanssa. Intiimi aihe, jonka puitteissa käydään läpi halua, häpeää, pelkoja ja joskus mieltymyksiä erikoisiinkin asioihin. Fantasioistakin saattaa olla puhetta, ja se lienee jokaisen yksityiselämän yksityisin huone. Vieraat ihmiset siis avaavat ovensa ja tuovat herkimmät asiansa vaimoni kanssa keskusteltavaksi. Vieraat miehet!  Mutta luotan vaimoni ammatillisuuteen. Ja olen etuoikeutettu, koska yhdessä me keskustelemme pelkomme ja halumme auki välillä niinkin syvällisesti, että toiseen tai molempiin jopa koskee. Jaamme fantasioitamme ja leikittelemme ajatuksilla uusista kokemuksista seksissä. Saatamme pohtia mieltymyksiämme ja vertailla niitä, saatamme esittää hurjiakin toiveita, joita toinen ymmärryksellä kuuntelee ja analysoi. Tätä yksityisyyttä vaimoni ei jaa asiakkaidensa kanssa, vaan pelkästään minun. Olen oppinut seksuaalineuvojan puolisona yhtä ja toista itsekin. Uskon ymmärtäväni ihmisen seksuaalisuutta paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten, ja veikkaanpa, että keskivertomiestä paremmin myös.




Seksuaalineuvontatyö on muuttanut tapaani ajatella, mutta osin myös tapaani puhua seksistä arjessa. Pysyvä ja olennainen osa seksipuhe on arkeamme ollut ennenkin, mutta nyt kysymykset ovat vaikeampia ja vastaukset moniulotteisempia. Saatan saada kesken työkiireiden viestin puhelimeeni, ja joudun (pääsen) pohtimaan vaikkapa sitä, miltä tuntuisi olla nainen tällä elämänkokemuksella. Tai miten suhtautuisin, jos vaimoni joskus tahtoisi harrastaa seksiä toisen naisen kanssa siitä huolimatta, että hän on hetero. Joskus olen saanut pohtia sitäkin, että miten suhtautuisin naiseeni, jos hän nyt paljastaisikin olleensa alkujaan mies. Tässä saa jatkuvasti asettaa omaa itseään vaakakuppiin monilla tavoilla, ja monet asiat ovat luonteeltaan sellaisia, etten ole aiemmin niitä tajunnut ajatellakaan. Olen antanut ajatusteni vapautua ja luvan itselleni tuntea syyllisyyttä, kateutta, iloa, halua ja ihmetystä monien kysymysten äärellä. Sitä mustasukkaisuuden tunnettakin olen työstänyt monien ajatusten puristuksessa. Seksuaalineuvojan puolisona oppii paljon itsestään sen lisäksi, että oppii seksin ja seksuaalisuuden saloja.

Alkuun ihmettelin varmasti ääneenkin, että mitä vaimoni tarkoittaa kysyessään mielipidettäni johonkin päivän polttavaan seksiasiaan, mikä on meille ollut itsestäänselvä. Lisääntynyt seksipuhekin hämmensi minua aika ajoin. Pian huomasin kuitenkin, että kysymykset liittyvätkin hänen työhönsä, joko suoraan ihmisten kohtaamiseen tai sitten vaikkapa sillä hetkellä käsittelyssä olevaan blogitekstiin. Joskus aiheesta keskustellaan päiviä ja teemasta viikkoja varsinaisen käsittelypäivän jälkeenkin. Alan tottua tähän, ja keskustelu on oleellinen osa elämäämme. 

Olen aina ajatellut olevani hyvin seksuaalinen olento ja mielessäni mahdollisimman avoin. Ulkoiset asiat ovat kuitenkin pitäneet muurit pystyssä ja ajatukset pääni sisällä, enkä ole kylillä paljon seksistä huudellut. Miesten kesken seksistä on ollut helppo puhua tiettyyn rajaan asti, mutta pinnallista ja naista alentavaa puhetta en ole kokenut omakseni koskaan. Miesten maailmassa vallitsee outo ajatus siitä, että seksistä ei odotetakaan kummempaa puhetta. Ihan kuin miehiä ei kiinnostaisi puhua seksistä muuta kuin ne perinteiset panojutut. Seksiin liittyen oikeat asiat ja haaveet pidetään visusti piilossa. Uskon kuitenkin, että valtaosaa kiinnostaisi puhua seksistä sekä seksuaalisuudesta avoimesti, ja tällä kokemuksella suosittelen sitä ehdottomasti. 




Parisuhteen pitäisi olla turvahuone seksipuheelle, mutta en ole aiemmissa suhteissa kokenut sellaista. Voisi sanoa, että seksistä ei ole kotona puhuttu lainkaan ja työssä tai vapaa-ajalla hyvin pintapuolisesti. Nyt, kun elän seksuaalineuvojan puolisona, kotimme pöydillä lojuu kymmeniä seksiaiheisia kirjoja, piirtelen sujuvasti genitaalisarjakuvia vihkoon ja lapsillekin tulee kerrottua ihmisen moninaisuudesta enemmän kuin koulun seksuaalikasvatuksessa konsanaan. Seksi vilahtelee meidän aikuisten puheissa sujuvasti ja jopa huomaamatta, ja olemme keksineet erilaisia lyhenteitä ja kiertoilmaisuja tietyille asioille niihin hetkiin, kun lapset ovat kuuloetäisyydellä. On ollut hienoa vapautua puhumaan ja jakamaan ajatuksia kaikista asioista kotona. Samalla olen kuitenkin tullut entistä kriittisemmäksi työyhteisöjen ja miesten panopuheita kohtaan. Jos oli ennen ojia ylitettäväksi, nyt niiden tilalla on ylittämätön kuilu. Seksipuhe on kotona niin vapaata ja syvällistä, että muiden puhe tuntuu entistä pinnallisemmalta. Välillä tekisi mieli ihan fyysisesti ravistella miehiä, jotta he miettisivät, mitä puhuvat ja ajattelisivat, mitä seksi oikeasti voi olla.  

Seksuaalineuvojan työ on aiheuttanut myös hieman harkintaa siinä, mitä ja miten sanon kysyttäessä vaimoni ammattia. Kun tiedän, että tuo työ on mahdollista käsittää todella pahasti väärinkin, tapaan alustaa asiaa hieman ennen kuin tulee se kiusallinen hiljaisuus, ja puhe vaihtuu vallitsevaan säätilaan. Pääasiassa ajattelen, että kukin saa ajatella mitä tahtoo eikä minua kiinnosta muiden mielipiteet vaimoni ammatista. Silti en tahdo, että esimerkiksi isovanhempani ajattelisivat, että puolisoni tekee seksityötä. Vaikka tavallaanhan neuvonta on ”seksityötä” jaloimmillaan, ja mitä sitten, vaikka seksityötä tekisikin. Usein tahtoisin, että joku joskus kysyisi aidon kiinnostuneena jatkokysymyksen tai pari. Keskustelisi seksuaalineuvonnasta ja ihmisen moninaisuudesta tai seksin loputtomista mahdollisuuksista. Tätä viimeistä en kyllä ihan rehellisesti odota isovanhemmiltani. Ja by the way, isovanhempani ovat suhtautuneet ammattiin hyväksyvän neutraalisti, kuten kaikki muutkin suvun ihmiset. Kukaan ei ole kyllä esittänyt sitä jatkokysymystä. Ulkonakin on hieno ilma ja aurinko paistaa.

Seksuaalisuustietous on lopulta lujittanut sidettä parisuhteessamme. Meillä on sellaisia yhteisiä asioita, joihin aivan kaikki eivät pääse sisään. En minä itse seksuaalineuvonnasta juuri mitään tiedä, mutta ihmisistä varmasti liki sen, minkä puolisonikin. Yhteinen ajatuksemme ihmisestä on avartunut, ja sitä se tekee koko ajan enemmän. Seuraamme seksiuutisointia ja jaamme toisillemme artikkeleja, joista keskustelemme ja usein opimme jotakin uutta. Yhteinen oppiminen on yhteistä matkantekoa, enkä minä tahdo olla perillä koskaan. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat puhua seksistä avoimemmin ja myös mennä keskustelemaan seksistä ammattilaisten kanssa silloin, kun asiat tuntuvat liian haastavilta.

- Petri

ps. käy lukemassa myös Petrin puolison, seksuaalineuvoja Rouva Syldin blogia!

Edelliset osat:




sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Kunnioita toisten kehoja, vaikka ne eivät omaa silmääsi miellyttäisikään 2

Lue edeltävä postaus tästä

Jatketaanpa eilisestä:

Inhoan tapaa, jolla varsinkin naisten kehoista usein puhutaan. Meitä kohdellaan esineinä, joilla ei ole muuta arvoa kuin ulkonäkö. Jos nainen ottaa kantaa johonkin tunteita herättävään asiaan, iskeytyy negatiivinen kommentointi varsin nopeasti itse asian sijaan hänen ulkonäköönsä. Ruma riipputissi huora ja tukkakin kuin kanan perse, tai jotain muuta vastaavaa. Miehestä ei sanottaisi samaa. En ole myöskään koskaan kuullut naisten puhuvan miehistä yhtä ällöttävästi kuin jotkut miehet puhuvat naisista. Hyvä esimerkki tästä oli parin viikon takainen Metti & Hanna -podcastin jakso, jossa miesvieras Juha kertoi, millaisista naisista miehet pitävät. Saimme muun muassa kuulla, että miehet voidaan jakaa kahteen leiriin sen mukaan, miellyttääkö heitä enemmän isot tissit vaiko treenattu takapuoli. Kuulemma toisinaan esimerkiksi kauniilla kasvoilla voi kompensoida ”huonompaa” etu- tai takavarustusta. Menestys ja itsevarmuus ovat täysin yhdentekeviä asioita naisessa ja paljon niitä tärkeämpää on esimerkiksi hampaiden suoruus. Juha soisi naisten myös pukeutuvan aina mahdollisimman tiukkoihin vaatteisiin, vaikkakin hän huomauttaa, että ihan kaikille sellaiset eivät tietenkään sovi. Myös korkokengät ovat ihan must, kun ne korostavat niin kivasti pohkeita ja peppua. Tällainen sovinistinen naisen esineellistäminen ei ole enää vuonna 2019 ok, ja podcast-jakso aiheuttikin sellaisen palautetulvan, että se poistettiin. Hyvä niin, koska tätä paskaa on kuunneltu jo tarpeeksi.

Ilmeisesti on kuitenkin niin, että joidenkin mielestä on minulta tekopyhää huomauttaa tällaisesta puheesta, koska satun monen muun tavoin pitämään pitkistä miehistä, joilla on hyvänkokoinen varustus housuissa. Eli en voi vaatia, että julkisessa keskustelussa ei kommentoitaisi naisten (tai kenenkään muunkaan) kehoja kuin sisäfilepihvejä lihatiskillä, koska pidän siitä, että mies on minua pidempi. Tästähän miehet jaksavat usein nillittää, että on epäreilua, kun me naiset voimme parannella ulkonäköämme kaikenlaisin lisäkkein, silikonein ja täyteainein, mutta miehet eivät voi mitenkään feikata pituuttaan tai peniksensä kokoa. Nillittäjiltä jää huomaamatta, ettei kyseessä ole mikään sattuma: totta kai naisten on hyväksyttävämpää muokata ulkonäköään kuin miesten, koska perinteisesti nainen on ollut miehen katseen kohde eikä toisinpäin. Tästä saisi kokonaan oman postauksen, kuten siitäkin, miksi moni nainen viehättyy pitkistä miehistä. Sen sijaan siitä, miksi peniksen koko on tärkeä, ei tarvitse puhua yhtään enempää. On valitettava tosiasia, että jos penis on tosi pieni, siitä ei ole yhdynnässä kamalasti iloa: ja jos seksi on sellaista yhdyntäkeskeistä jyystöä, kuin se aika usein on, olisi ihan kiva, että se edes tuntuisi joltain.




Ennen kuin eksytään kokonaan pienten pippeleiden maailmaan, palataan vielä kehopositiivisuuteen. Kaikista ikävimmin tämä joidenkin harrastama kehojen kommentointi osuu yhteen ihmisryhmään, lihaviin. Moni muu kehoon liittyvä juttu on jossain määrin makuasia, toiset tykkäävät esimerkiksi pienistä rinnoista enemmän kuin isoista, mutta lihavuus on aika yksiselitteisesti luotaantyöntävää ja vastenmielistä. Lihava on synonyymi rumalle ja epäseksikkäälle, kuten myös laiskalle. Lihavia ei välttämättä nähdä edes ihmisinä, vaan kävelevinä terveysriskeinä. Yhdellekään pienimunaiselle miehelle ei sanottaisi lääkärissä, että varmaan tuo sinun vaivasi johtuu siitä pikkuisesta pippelistä, yritäpä kasvattaa sitä. Lihavalle voi olla ihan arkipäivää kuulla, että lihavuus on syypää joka ikiseen terveysongelmaan, myös mielenterveydellisiin, ja että se on lihavan oma vika. Kehopositiivisuus mielletään ihan syystä vahvasti lihavien ihmisten liikkeeksi, koska siihen liittyvien asenteiden purkamisessa on kaikista eniten työtä. Tuntuu hirveältä, miten muuten aika hyväkäytöksiset ja fiksut ihmiset heittävät kasuaalisti läskivihamielisiä kommentteja, eivätkä pidä sitä minään, koska lihavia on niin hyväksyttyä arvostella ja häpäistä.

Kun joku Juha sanoo, että lihavan naisen ei kannata pukeutua tiukkoihin vaatteisiin, hän sanoo, ettei lihavan kehon ole sopivaa näkyä. Kun joku sitten uhmaa tätä ja on esillä lihavan kehonsa kanssa vaikkapa somessa, hänelle kommentoidaan, että vitun läski tapa ittes. Että ihan ei puhuta minusta samasta asiasta, kun asettuu vastustamaan tällaista puhetta ja sitten joku tulee nillittämään, että ei sulla ole varaa sanoa, kun säkin haluat panna vain hyvännäköisiä miehiä.

Kun puhutaan kehoista ja ihmisten oikeudesta kehorauhaan, ei todellakaan puhuta siitä, että kaikkien pitäisi luopua omista ulkonäöllisistä preferensseistään. Jos vaikkapa lihava, lyhyt tai pienimunainen ihminen on omasta mielestä epäviehättävä, sille ei voi mitään – mutta sitä ei myöskään tarvitse ilmoittaa hänelle tai muillekaan. En kehota siihenkään, että solidaarisuuden nimissä ryhdyttäisiin suhteeseen jonkun parjatun ihmisryhmän edustajan, kuten vaikka lyhyen miehen tai lihavan kanssa, jos kyseinen ihminen ei omia viisareita väräytä. Muista ihmisistä on silti puhuttava arvostavasti riippumatta siitä, mitä henkilökohtaisesti heidän kehoistaan ajattelisi. Kaikenlainen ei-toivottu kehojen kommentointi voitaisiin jättää oikeastaan yleisestä keskustelusta kokonaan pois. Meidän kaikkien olisi parempi olla, kun saisimme olla rauhassa omia itsejämme kehojemme kanssa, eikä kenenkään arvo määräytyisi sen perusteella, kuinka kiihottava hänen kehonsa muiden mielestä on.

Lisää kehopositiivisuudesta:

Lihavuus ja kehopositiivisuus

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Kunnioita toisten kehoja, vaikka ne eivät omaa silmääsi miellyttäisikään

Minua ahdistaa se tapa, millä kapeaan kauneusihanteeseemme sopimattomista kehoista usein puhutaan. Puolustan koko sydämestäni jokaisen oikeutta elää rauhassa ilman kehoon kohdistuvaa kommentointia ja arvostelua. Olen kuitenkin saanut kuulla, että tämä kehopositiivinen ajatteluni on tekopyhää, koska tietynlaiset miesten kehot miellyttävät minua enemmän kuin toiset. En saisi puuttua läskivihaan tai naisten esineellistämiseen, koska tykkään hyvännäköisistä miehistä.

Tässähän on nyt mennyt kaksi asiaa pahemman kerran sekaisin. Muiden ihmisten kehoja kun voi pitää hyvinä ja arvokkaina ilman, että ne herättävät mitään seksuaalisia himoja. Kun sanotaan, että kaikki kehot ovat kauniita, ei tarkoiteta sitä, että kaikenlaiset kehot ovat sanojan mielestä seksuaalisessa viehättävyydessään samalla viivalla. Sillä tarkoitetaan enemmänkin sitä, että jokaisella on oikeus olla olemassa ja elää rauhassa ilman kehoon kohdistuvaa kommentointia, tai tulla kohdelluksi eriarvoisesti kehonsa takia.

Tässä vaiheessa täytyy toki huomauttaa, että näillä kahdella on toki siinä mielessä tekemistä keskenään, että sekä kehoihin liittyviä asenteita että henkilökohtaisia ulkonäköpreferenssejämme ohjaavat kulttuuriset kauneusihanteet. Ihmisten ja kehojen monimuotoisuuden arvostaminen vaikuttaa varmasti myös siihen, minkälaisista ihmisistä viehättyy seksuaalisesti. Ainakin on ehkä valmiimpi antamaan mahdollisuuden myös sellaisille ihmisille, joiden ulkonäkö ei heti kättelyssä vakuuttaisi. Kehopositiivisuudesta on siis ihan konkreettista hyötyä: kun kelpuuttaa useamman sorttisia kaloja, niitä on meressä yhtäkkiä paljon enemmän. Eikä tätä tarvitse rajoittaa koskemaan pelkästään ulkonäköä, vaan voi miettiä, antaisiko mahdollisuuden ehkä eri sukupuolienkin edustajille.


Tässä näette mahamakkaran. Sen ei pitäisi vähentää kehoni arvokkuutta tai oikeutta olla olemassa, vaikka ehkä vähentääkin jonkun intoa runkata kuvilleni.


Loppujen lopuksi ihminen ei kuitenkaan voi kamalasti vaikuttaa siihen, kenestä viehättyy ja kenestä ei. Voi yrittää nähdä ulkonäön ohitse ja antaa mahdollisuuksia, mutta jos ei sytytä, niin ei sytytä. Itseään ei voi pakottaa olemaan epäkiinnostavan ihmisen kanssa vain siksi, että voisi todistaa itselleen tai muille, ettei välitä ulkonäöstä. Suhteen päättäminen persoonallisuuteen liittyvien epäviehättävien piirteiden vuoksi kun on hyväksyttävää, mutta ulkonäköön liittyvän seikan takia jättäminen koetaan pinnalliseksi. Ja kyllähän se sitä onkin, mutta jos asia häiritsee kovasti, niin sille ei voi mitään. Missään ei jaeta urhoollisuusmitaleita siitä hyvästä, että sietää epäviehättävää kumppania.

Ulkonäköpreferenssit eivät tee tyhjäksi kehopositiivisuuden teesiä. Jos maailma toimisi niin, että ainoa tapa osoittaa arvostusta ja hyväksyntää jonkun kehoa kohtaan olisi harrastaa kehon omistajan kanssa seksiä, niin olisimme kovin pulassa. Maailma on täynnä ihmisiä, joiden kehot ovat minusta valtavan arvokkaita ja hienoja ja oikeutettuja olemaan olemassa, mutta joita en missään nimessä haluaisi panna. Kuten esimerkiksi kaikki lapset. Vanhukset. Naiset. Vanhempani. Suomen Tasavallan Presidentti. Joko riittää?

No ei riitä, mutta jotta ränttäys ei tulisi korvista ulos, jatkan tästä huomenna uudessa postauksessa. Palataan! edit. Lue jatko-osa tästä linkistä.

Lisää aiheesta:

Miksi julkaisen paljastavia kuvia somessa

Kansainvälistä seksiä

Millainen on hyvä feministi?


tiistai 18. kesäkuuta 2019

Yhdyntäkeskeisyyden tuolla puolen

Seksipositiiviset miehet -juttusarjan kolmas osa.

Monelle meistä seksi on yhä edelleen vain yhdyntää. Varsinkin miehillä seksikäsitys jää helposti pelkän sisään-ulos-pumppaamisen tasolle. Se on kuitenkin varsin kapea näkökulma seksiin ja seksuaalisuuteen, joilla olisi niin paljon muutakin annettavaa. Näin ajattelee Perttu, jonka on vaikeaa samastua muiden miesten tapaan puhua seksistä.

Pertulle seksissä on tärkeintä molemminpuolinen nautinto, läheisyys ja läsnäolo. Hän toivoo, että kun harrastetaan seksiä, osapuolet keskittyvät siihen täysillä. Hän arvostaa myös avointa ja rehellistä puhetta seksistä. Hän on kuitenkin huomannut, etteivät hänen miespuoliset ystävänsä jaa samanlaista ajatusmaailmaa. Monelle tuntuu kuulemma olevan tärkeintä se, että pääsee panemaan, mielellään mahdollisimman monia eri naisia. Kumppanin nautinto jää usein toissijaiseksi asiaksi.


Haastattelin Perttua Helsingin uudessa keskustakirjastossa Oodissa.

Yhdyntäkeskeisyys on Pertun mielestä ongelmallinen tapa suhtautua seksiin monesta eri syystä. Jos ensinnäkin ajatellaan vain yhdynnän olevan ”oikeaa seksiä”, sivuutetaan samalla kaikki muut seksin muodot ja pidetään niitä vähempiarvoisina. Näin ollen ajatellaan, että seksiin tulee aina sisältyä yhdyntää, ja sen onnistuminen on hyvän seksin mittari. Toisekseen yhdyntäkeskeisyys johtaa helposti siihen, että siihen aletaan kiirehtimään, eikä anneta tarpeeksi aikaa kiihottumiselle. Tämä voi johtaa siihen, että toinen osapuoli ei saa seksistä mitään irti, ja se voi olla jopa kivuliasta tai epämukavaa. Lopputuloksena toinen voi alkaa vältellä seksiä, jolloin myös Pertulle tärkeä läheisyys vähenee.

Yhdyntäkeskeisyyden mukana tulee myös peniskeskeinen ajattelu. Kun penis on seksin päätähti, sen niskaan sysätään kamalasti paineita. Sen täytyy olla tarpeeksi iso ja kova, jotta sillä voi tyydyttää naisen – tai ainakin kuvitella tyydyttävänsä. Pertun mukaan vielä tätäkin suurempi ongelma on se, että monelle miehelle seksuaalinen nautinto on sitä, että penis nauttii. Kun kaikki fokus on siinä, että päästäisiin runnomaan sitä munaa johonkin reikään, muu keho unohtuu kokonaan. Joidenkin kehonosien kohdalla jopa pelätään niistä saatavaa nautintoa, koska se tuntuu väärältä. Pertun mielestä on sääli, että vanhentuneiden käsitysten ja pelkojen annetaan seistä tiellä, kun mieltä avartamalla olisi mahdollista löytää huimasti uudenlaisia nautinnon ulottuvuuksia.




Sama ajattelu näkyy Pertun mukaan myös fantasioissa. Sukupuolesta riippumatta on varsin yleistä, että omia fantasioita saatetaan hävetä, pelätä ja pitää epänormaaleina. Perttu kehottaa kaikkia suhtautumaan fantasioihin avoimin mielin: omassa päässään jokainen saa ajatella mitä haluaa, eivätkä rajut tai epäsovinnaisilta tuntuvatkaan ajatukset tarkoita, että itsessä olisi jotain vikaa. Fantasiasta, fetissistä tai muusta mieltymyksestä voi tulla jopa pakkomielle, jos sen tukahduttaa tarpeeksi pitkään. Sama juttu, kuin jos kieltäisit itseäsi ajattelemasta vaaleanpunaista elefanttia, niin kas kummaa, kun mielessä ei pyörikään enää mitään muuta. Pertun mielestä kannattaakin ennemmin ruokkia mielikuvitustaan, kuten hän itse on tehnyt esimerkiksi kirjoittamalla. Se on johtanut siihen, että hän saattaa toisinaan huomata kiihottuvansa joistain arkisista ja melko yllättävistäkin asioista. Hänestä monipuolinen fantasiamaailma on rikkaus.

Omien fantasioiden hyväksymisen lisäksi Perttu pitää tärkeänä myös sitä, että ihmiset suhtautuisivat sallivammin ja hyväksyvämmin myös kumppaneidensa mieltymyksiin. Yhdyntäkeskeisessä maailmassa kuitenkin käy usein niin, että siitä poikkeavia mieltymyksiä katsotaan vinoon. Pertun mielestä olisi kuitenkin tärkeää, että yritettäisiin kuunnella kumppanin toiveita ja haluja, vaikka ne poikkeaisivatkin omista. Kenenkään ei tietystikään tarvitse suostua sellaiseen seksiin mitä ei itse halua, eli jos vaikka kumppanin kumisaapasfetissi ei sytytä yhtään, ei sitä tarvitse yhdessä toteuttaa. Olennaista on, että pitää mielen avoimena eikä saman tien tuomitse.




Perttu haluaisi kannustaa ihmisiä unohtamaan yhdyntäkeskeisyyden ja tarkastelemaan seksiä ja seksuaalisuutta mieluummin omista fantasioista ja mieltymyksistä käsin. Hän kehottaa pohtimaan ajatuksella, mitä omasta seksielämästä mahdollisesti puuttuu, ja mitä siihen haluaisi lisää. Itsestään ja seksistä voi oivaltaa vaikka mitä, kun päästää irti turhista rajoituksista ja jumiutuneista näkökulmista.

Perttu on viisas mies. Ole kuin Perttu.


Sarjan aiemmat osat:

Mies vaikka väkisin

Mitä on miehisyys?

Missä ovat seksipositiiviset miehet?

Muita aiheeseen liittyviä postauksia:

Panssaripimppi eli miksi yhdyntä- ja orgasmikeskeisyys on ongelma

Kun perusseksi ei riitä

Seksi on parasta, kun siinä on mukana koko keho

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Tällaista kumppania en haluaisi

Mitä enemmän karttuu kokemusta ihmissuhteista, sitä tarkemmaksi tulee sen suhteen, kenen kanssa haluaa suhteeseen ruveta. Itsellenikin on tässä neljän parisuhteen ja usean vuoden deittailun jälkeen alkanut pikku hiljaa hahmottua, millaisten tyyppien kanssa sovin parhaiten yhteen – ja millaisista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana. Listaan alle viisi ihmistyyppiä, joiden kanssa en halua enkä pysty olemaan parisuhteessa.

Takertuja, joka ei pärjää yksin


Näitä takertujatyyppejä on monenlaisia. Yhteistä on kuitenkin se, että toinen liimautuu kiinni niin tiukasti, että henki salpautuu ja ahdistaa. Suhteessa oleminen on tosi intensiivistä, koko ajan täytyy olla varpaillaan, ettei tee jotain väärin. Takertuja pahoittaa nimittäin usein mielensä mitättömän tuntuisistakin asioista. Joskus tuntuu, että jopa keksimällä keksii draaman aiheita tyhjästä.

Kaikista raivostuttavin takertujatyyppi on sellainen, joka parisuhteessa ollessaan jotenkin heittää hornan kuuseen kaikki aikuisen ihmisen tunnesäätelytaidot ja alkaa käyttäytyä kuin uhmaikäinen taapero, jolta on jäänyt lounas ja päikkärit välistä. Tarvitaan vain katkennut kynsi, kolme vesipisaraa taivaalta tai vaikka myöhässä oleva bussi ja helvetti on irti – ja on tietysti kumppanin tehtävä ratkaista ongelma. Tällaista käytöstä näkee useammin naisilla (kiitos toksinen maskuliinisuus, teit sentään jotain hyvää), ja minun käy aina sääliksi niiden naisten kumppaneita, jotka uskomattoman kylmähermoisesti luotsaavat kiukuttelevia henkisesti kaksivuotiaitaan milloin minkäkin kriisin läpi. Itse en siihen pystyisi.



Marttyyrilapanen, joka ei saa suutaan auki


Parisuhteessa oleminen on usein kompromissien tekemistä. Toisilta se sujuu helpommin kuin toisilta, jopa niin helposti, että myönnytään aina kaikkeen, mitä kumppani sanoo. Tämä ihmistyyppi on lapanen, eikä kärsivällisyyteni riitä sellaisille ollenkaan. En jaksa olla mikään veturi, joka joutuu jatkuvasti vetämään perässään roikkuvaa vaunua eteenpäin – en, vaikka se vaunu tulisikin sieltä tyynesti ja sopuisasti. Haluan aivan ehdottomasti, että toisellakin on omia mielipiteitä ja ajatuksia, ja että hän sanoo ne ääneen.

Ihminen voi olla lapanen myös siksi, ettei uskalla sanoa toiveitaan ääneen. Jotkut pelkäävät konfliktia niin paljon, etteivät kerta kaikkiaan pysty sanomaan toiselle vastaan missään. Annetaan toisen tehdä kaikki päätökset, mutta oman pään sisällä ollaan katkeria kun toinen päätti ”väärin”, ja tunnustetaan asia joskus pitkän ajan päästä. Tällaisen ihmisen, marttyyrilapasen, kumppanin pitäisi olla joko ajatustenlukija tai joku ammattikuulustelija, muuten tulee ongelmia. Minä en ole kumpaakaan, joten haluaisin mieluummin sellaisen kumppanin, joka sanoo mielipiteensä suoraan eikä kolmen viikon päästä. On nimittäin todella raivostuttavaa kysyä joka välissä seitsemäntoista kertaa, että oletko nyt aivan varma että tämä sopii, vai aiotko taas mököttää viikon, koska olisit oikeasti halunnut jotain muuta.


Vain omasta nautinnostaan välittävä panomies


Vitsikäs sanonta kuuluu, että seksissä on tärkeää että kumpikin nauttii, sekä mies että muna. Aika moni mies väittää ettei ajattele näin, mutta siitä huolimatta naisen nautinto nähdään jotenkin vähempiarvoisena kuin miehen. Miehen orgasmi on itseisarvo, naisen joku onnekas sattuma, joka tapahtuu silloin tällöin. Pointtina seksissä on yhdyntä, ja kaikki sitä edeltävät jutut tehdään siksi, että saataisiin pimppi tarpeeksi märäksi penistä varten. Yritetään ehkä vähän räpeltää sormilla tai jotain, mutta luovutetaan, kun nainen ei kahdessa minuutissa saa eli on niin vaikea että on turha edes yrittää.

Olen kyllästynyt siihen, että joudun taistelemaan oikeudestani tasavertaiseen nautintoon. Välillä tuntuu myös, että olen tosi yksin tämän asian kanssa, koska moni mies on tosi yllättynyt ilmoittaessani, että haluaisin laueta. Ilmeisesti monia muita naisia ei sitten haittaa, vaikka jäisikin saamatta. Itse en kuitenkaan jaksa olla enää pelkkä seksin mahdollistaja, vaan tasavertainen nauttija.

Sitten on tietty myös niitä miehiä, joille naisen nautinto on oikea kunnia-asia, ja jotka todellakin tekevät kaikkensa sen eteen. Tämä on tietysti huomattavasti parempi lähtökohta, mutta ongelmallinen sekin, koska näiden tyyppien perimmäinen motiivi ei ole nautinnon tuottaminen toiselle vaan oman itsetunnon pönkittäminen. Kehitetään narratiivia itsestä kaupungin kovimpana panomiehenä, joka saa naisen kuin naisen tulemaan ilmiömäisillä taidoillaan. Tällaisen miehen kanssa nauttimisesta tulee suoritus, koska toisen itsetunto murenee palasiksi, jos ei pystykään tulemaan. Tai sitten saa kuulla olevansa jotenkin huono ja viallinen, kun kaikki muut ovat kyllä aina tulleet. Jos joku vielä mietti, miksi jotkut naiset feikkaavat orgasmeja, niin tässä on se syy.


Ylilautamies, joka vihaa feministejä


Ehkä kaikista tärkein asia kumppanissa olisi se, että hän pitäisi minua kanssaan tasavertaisena ihmisyksilönä. Toivoisin myös, että hän tiedostaisi yhteiskunnalliset tasa-arvoon liittyvät epäkohdat ja haluaisi tehdä jotain niiden poistamiseksi.

Monille feminismi on kirosana ja naisten oikeudet joku hauska läppä, josta väännetään meemejä Ylilaudalla. Ymmärrän sen, koska jos itsellä on kaikki hyvin, tuntuu feminismi ehkä turhalta nillitykseltä. Mutta minä en pystyisi olemaan suhteessa ihmisen kanssa, joka ei toivoisi minulle kaikkea sitä hyvää, mihin on itse oikeutettu, tai pitäisi minua jotenkin itseään huonompana sukupuoleni vuoksi. Tahdon miehen, joka kunnioittaa ja arvostaa minua. Minun logiikallani sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti sitä, että toivoo minulle turhista rajoituksista vapaata elämää.

Eikä riitä, että kunnioittaa minua, täytyy kunnioittaa jokaista muutakin maailman naista ja muidenkin sukupuolten edustajia. Ainoat ihmiset, keitä ei tarvitse tai oikeastaan pidäkään kunnioittaa, ovat ne, jotka tahtovat pahaa toisille. Pitää nähdä mätien valtarakenteiden taakse ja osata kyseenalaistaa pyhinä totuuksina pidettyjä asioita, kuten perinteiset sukupuoliroolit. Tämän viikon miesvieras jo avasikin omassa tekstissään, mitä kaikkea haittaa niistä koituu.

Tein pohjakosketuksen tämän aiheen suhteen hiljattain, kun löysin itseni keskustelemasta Tinder-matchini kanssa, joka aloitti keskustelun kanssani kysymällä olenko feministi. Hänelle feministit edustavat kaikkea pahaa mitä maailmassa on, ja perusteluja kysyessäni sain vastaukseksi vain "jotain mielenterveyspotilaita ne on kaikki". Hän oli myös sitä mieltä, että on hyvä, että naisille ja miehille on jossain asioissa eri säännöt, ja että kyllä se on väärin että naiselle ei kelpaa pienimunainen mies mutta kukaan ei puhu naisten löysistä pilluista. Kun hän vaihtoi aihetta ja kysyi mielipidettäni maahanmuutosta, poistin matchin. Siihen keskusteluun lähteminen olisi ollut yhtä hyvä idea kuin letkajenkan tanssiminen miinakentällä.



Omistushaluinen ja kontrolloiva


Pitkän parisuhteen salaisuus on erillisyyden ja yhtenäisyyden tasapaino. Rakkaus on kuin tuli, se roihuaa, kun saa tilaa hengittää. Parisuhteessa on kaksi erillistä ihmisyksilöä, jotka jakavat elämänsä toistensa kanssa. Tykätään sanoa, että tuo toinen on minun omani, mutta todellisuudessa ei ole. Kukaan ei voi omistaa toista.

Joillain menee kuitenkin helposti puurot ja vellit sekaisin, ja ajatellaan, että parisuhde tuo valtaa määrätä toisen elämästä ja asioista. Minulla on ollut mies, joka halusi tietää sijaintini ja tekemiseni vuorokauden ympäri, vahtia kenen kanssa vietän aikaa ja pidän yhteyttä ja jopa rajoittaa pukeutumistani. Hänelle kaikki muut maailman miehet olivat vaaratekijöitä, jotka uhkasivat viedä häneltä hänen kallisarvoisen omaisuutensa, minut – ja minä olin hänen mielestään liian sinisilmäinen, kun juttelin miesten kanssa enkä huomannut näitä heidän aikeitaan. Tämä alistava suhde on selitetty tarkemmin tässä tekstissä.

Erityisen tärkeää on huomata, että toisen seksuaalisuuttakaan ei voi omistaa, vaikka seksielämä olisikin yhteinen. Ei voi määrätä, mitä toinen pukee päälle tai vaikka postaa Instagramiin (tai varsinkaan kieltää kokonaan tekemästä Instaa, kuten yhdelle ystävälleni kerran kävi). Joillain miehillä on kova hätä siitä, että muut miehet himoitsevat heidän naistaan, kun tämä kulkee kaupungilla niin kauniina. Jotenkin haluttaisiin, ettei kukaan muu näkisi omaa kumppania seksikkäänä ja seksuaalisena olentona, vaan se puoli pidettäisiin jonain parisuhteen yksityisasiana. Seksuaalisuutta ei kuitenkaan voi laittaa kaappiin ja ottaa ulos silloin kun siltä tuntuu, vaan se kulkee mukana koko ajan ja säteilee ulospäin. Jokainen voi toki tehdä omalla kohdallaan sen päätöksen, ettei ylenmääräisesti korosta seksuaalisuuttaan muiden kuin oman kumppaninsa edessä. Se on kuitenkin jokaisen oma päätös, ei kumppanin. Niinpä minun kohdallani kysymykseen tulee vain sellainen mies, joka on sinut sen kanssa, että puhun seksistä kovaan ääneen ja julkaisen silloin tällöin myös kuvia, jotka eivät jokaiseen perhealbumiin sovi.




Jotenkin luulisi maailmasta löytyvän muitakin kuin näiden ihmistyyppien edustajia, mutta kamalan vaikeaa on sellaista silti löytää. Ehkä jonakin päivänä vielä tärppää!

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Mies vaikka väkisin

Seksipositiiviset miehet -juttusarjan toinen osa.

Vaikka en voi puhua kaikkien mieheksi kasvatettujen puolesta, omasta mielestäni seksuaalisuus ja sen toteuttaminen cisheteromiehenä on hirveän ristiriitainen kokemus. Poikalapsille opetetaan hyvin nopeasti, että esimerkiksi tietyt intiimiyden muodot poikien kesken ja jopa tietyt pukeutumistavat eivät ole hyväksyttyjä, koska niissä katsotaan olevan jollain tavalla jotain outoa. Sosiologit kutsuvat tätä pakotetuksi heteronormatiivisuudeksi. Useimmiten taustalla on implisiittistä eli pääteltävissä olevaa homofobiaa, joskus eksplisiittistäkin eli varsin suoraan ilmaistua. Tämä näkyy miehen elämässä esimerkiksi niin, että jos vaikka halataan miespuolisia kavereita tai kehutaan heidän ulkonäköään, voidaan perään vitsikkäästi liittää sanat ”no homo”. Vaikka se on tavallaan vitsi, asian esiin tuominen kertoo valtavasti epävarmuudesta miesten välisissä suhteissa.

Tämä epävarmuus ja "outous" on ehkä suurin este aitojen ja syvällisten ihmissuhteiden muodostumiselle niin miesten kesken kuin miesten ja naistenkin välille. Tällaisille suhteille on myös selkeää kaipuuta – äijäkavereiden kännissä halailu ja lausahdukset, kuten ”mä oikeeshti rrrakashtan sua!”, ovat tyypillisyydessään maailman sivu tunnettuja kulttuurisia vitsejä. Selvin päin tilanne on taas usein aivan toinen. On surullista, että tällaiset kohtaamiset täytyy laittaa alkoholin piikkiin, jotta niitä ei nähtäisi merkkinä heikkoudesta tai intiimiyden kaipuusta.




Heteronormatiivisuuden paine vaikuttaa myös miesten ja naisten välisissä suhteissa. Meillä on erilaisia kulttuurisia tarinoita ja käytösmalleja siitä, mitä kummaltakin sukupuolelta odotetaan romanttisissa suhteissa. Ne vaikuttavat aina pukeutumisesta siihen, kuka saa olla pikkulusikka sängyssä – eivätkä usein mitenkään vastaa sitä, mitä ihmiset todella haluaisivat tai tarvitsisivat. Usein näissä tilanteissa hylkäämisen ja tuomitsemisen pelko on niin suuri, että omista haluista ja tarpeista pysytään visusti hiljaa, ettei toinen vain jättäisi tai pitäisi outona. Miesten ja naisten välillä on tyypillisesti myös seksin suhteen voimakkaita ja yleisesti vaiettuja (tai vaiennettuja) oletuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi oletus siitä, että miesten rooli on ”hakea” seksiä naisilta jopa vähän painostamallakin, ja että miesten ja naisten väliset suhteet kiteytyvät aina seksiin, eikä ystävyys ole tällöin mahdollista.

Sanottakoon vielä tässä vaiheessa, että heteroseksuaalisuudessa itsessään ei tietenkään ole mitään pahaa, kuten ei siinäkään, että kaipaa läheisyyttä toisen sukupuolen edustajalta. Seksuaalisuus on kuitenkin niin monimutkainen ja orgaaninen asia, että se mahtuu hyvin huonosti ihmisten laatimiin laatikoihin siitä, mitä sen kuuluisi olla. Oman laatikon rajojen tutkimiseen liittyy heteromiesten keskuudessa paljon pelkoa ja ahdistusta, joka usein kiteytyy kysymykseen: olenko homo, jos pidän tästä asiasta? Tämä pelko voi johtaa tilanteeseen, jossa heteromiehet asettavat vastuun intiimien tarpeidensa tyydyttämisestä naisten harteille, ja saavat heidät syyttämään naisia tarpeidensa tyydyttymättömyydestä, siitä seuranneesta synkästä katkeruudesta ja sosiaalisesta eristäytymisestä. Tämä ajatus tiivistyy hyvin niin sanotussa incel-kulttuurissa. Haluan korostaa, että näissä tilanteissa on miesten itsensä velvollisuus tutkia omia pelkojaan ja hakea niihin apua, eikä tehdä naisista pelastajia, joita sitten voi helposti syyllistää.




Ei tarvitse myöskään lähteä kovin syvälle internetin syövereihin löytääkseen esimerkkejä siitä, miten heteromiesten suhde naisiin rakentuu usein omistussuhteiden kautta. Useimmilla naisystävilläni on puhelin täynnä omituisia viestejä tuntemattomilta miehiltä vonkaamassa seksiä, ja näihin ei edes tarvitse laskea vielä Tinderiä mukaan. Julkisissa tiloissa tilanne on vielä pahempi, jossa ahdistelu muuttuu pahimmassa tapauksessa fyysiseksi.

Mistä sitten syntyy miehille sellainen ajatus, että tällaisten pyyntöjen lähettäminen ja torjuntaan vastaaminen huorittelulla on okei? Näissä ja julkisestikin tapahtuvissa ahdisteluissa on taustalla monia tekijöitä, kuten vallan ja kontrollin tunteen puutetta, jota koetetaan paikata suhteella toiseen sukupuoleen. Vaikka en halua poistaa ihmisten vastuuta omasta käytöksestään, on sekin sanottava, että heteronormatiivinen ja patriarkaalinen kulttuuri ei tarjoa paljoa apua miesten (tai kenenkään muunkaan) ongelmiin, vaan usein pahentaa niitä. Itsekin olen nimittäin syyllistynyt teini-iässä incel-tyyppiseen ajatteluun, jossa ihmettelin, miksei minunkaltaisellani Hyvällä Tyypillä™ ole tyttöystävää, mutta kaiken maailman pullistelijoilla on. Oma kokemukseni on, että tällainen ajattelu kumpuaa muun muassa siitä, kun oman elämän hallitsemattomuuden tunnetta lähdetään paikkaamaan romanttisilla ihmissuhteilla - ja ympäröivä kulttuuri auliisti tukee tätä pyrkimystä romanttisine komedioineen ja häähumuineen.




Pettymyksiä rakkaudessa sattuu toki kaikille, ja samalla tavalla useimmat ihmiset ovat altistuneet samoille kulttuurisille ajatuksille romanttisten suhteiden kaikkivoipuudesta. Naisia ei silti tyypillisesti nähdä lähettämässä ahdistelevia viestejä tuntemattomille tai käyttäytymällä uhkaavasti torjutuksi tullessaan. Miehisyyden käsikirjoitus eroaakin naiseudesta tässä asiassa niin, että pettymyksen sattuessa aletaan etsiä syyllisiä - ja ne löytyvät usein niistä, joihin odotukset kasataan, eli naisista. Kun tähän lisätään ajatus naisesta omistettavana objektina sekä ahdistava homofobia, syntyy kitkerä soppa, joka ajaa miehiä väkivaltaan ja itseinhoon.

Olisi tärkeää, että voitaisiin paremmin kohdata nämä mieheksi kasvamiseen liittyvät homofobiset ja heteronormatiiviset oletukset. Korostamalla sitä, että on hyväksyttävää halata tai saada kosketusta miespuoliseltakin kaverilta (suostumuksella tietenkin) ja muokkaamalla kulttuurisia käsityksiämme romanttisten suhteiden tärkeydestä mielenterveyden ongelmien käsittelyssä, voitaisiin auttaa miehiä luomaan vahvempia sosiaalisia suhteita ja saamaan varmuuden tunnetta omaan seksuaalisuuteen ja sen ristiriitaisuuksiin. Omassa elämässäni olen pyrkinyt tähän antamalla positiivista palautetta kavereideni ulkonäöstä ja keskustelemalla avoimemmin näistä oletuksista miesten välisissä suhteissa. Omalta osaltani haluan myös edistää seksipositiivisuutta puhumalla ja kritisoimalla seksiin ja sukupuoliin liittyvistä stereotypioista.

- Jonathan

Sarjan aiemmat postaukset:

Mitä on miehisyys?

Missä ovat seksipositiiviset miehet?

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Kielimuuri parisuhteessa

Minulla on ollut aina pelkästään suomenkielisiä poikaystäviä ja heiloja. Ajatus parisuhteesta, jossa kommunikointi tapahtuu vieraalla kielellä, herättää ahdistusta. Olisihan se nyt kerta kaikkiaan hankalaa!

Englannin kielen taitoni on kyllä sen verran hyvä että peruskommunikaatio onnistuisi, ja jatkuvassa käytössä kielitaito myös kehittyisi niin, että ilmaisusta tulisi vivahteikkaampaa. Mutta vaikka oppisin kieltä kuinka taitavasti, se ei silti olisi sama asia kuin äidinkieli. Tuntuu, että joku viestinnän taso jäisi aina puuttumaan. Kieli kun ei ole pelkästään sanoja, eivätkä kielet ole keskenään samanlaisia järjestelmiä. Jokainen kieli ilmaisee asioita omalla tavallaan. Suomella on minulle aivan erityinen merkitys, joten surisin, jos en saisi käyttää sitä rakkaani kanssa. Olisi vaikeaa, jos en saisi rakastaa sillä kielellä, jolla ajatukseni ja tunteeni toimivat.




Tällaisten syvällisten kelojen rinnalla kulkee toki myös käytännön puoli. Olen järkeillyt tätä suomenkielisten kumppanien suosimista sillä, että kun kaikkien ristiriitojen ja negatiivisten tunteiden selvittely on hankalaa jo itsessään, niin tarvitaanko siihen nyt vielä joku vieras kieli sotkemaan. Olisi aivan tuhottoman ärsyttävää yrittää selvittää jotain ongelmaa, jota ei pystyisi selittämään toiselle kunnolla, koska ei osaa kieltä tarpeeksi hyvin. Ja jos englanti olisi sille toisellekin vieras kieli, niin eihän hän välttämättä ymmärtäisi, vaikka minä osaisinkin asiani selittää. Veikkaan myös, että jos toinen puhuisi äidinkielenään jotain sellaista kieltä, jota minä osaan jotenkin auttavasti sönköttää (englannin lisäksi ruotsi ja viro), se vaikuttaisi niiden ristiriitatilanteiden dynamiikkaan niin, että jäisin automaattisesti alakynteen. Jos toinen saa muodostettua viisi argumenttia siinä ajassa kun itse mietit miten muotoilisit ensimmäisesi, on tilanteesta rakentavuus kaukana.

Olen miettinyt kyllä paljon sitä, miltä tuntuisi harrastaa seksiä englanniksi. Siinäkin on tosin se ongelma, että omia toiveita ja haluja olisi ehkä hankalampaa selittää toiselle niin, että tämä varmasti ymmärtäisi. Mutta jos oletetaan, että jonkinlainen keskustelu olisi saatu käytyä ja päästy tositoimiin – tuntuisiko erilaiselta toimia vieraalla kielellä? Olisiko esimerkiksi tuhmien puhuminen vähemmän vaivaannuttavaa, vai olisiko olo kuin pornoleffassa? Sillä vaikka suomi onkin mielestäni maailman paras kieli, se ei ole välttämättä omiaan luomaan eroottista latausta, ja monia asioita tuntuisi luontevammalta ilmaista englanniksi. Voisin siis antaa mahdollisuuden seksille vieraalla kielellä, joskin ruotsiksi ja viroksi pitäisi ensin harjoitella lisää aiheeseen liittyvää sanastoa. Jostain syystä koulukirjoista sitä ei juuri opi…




Toisaalta parisuhde vieraskielisen kanssa voisi olla tavallaan myös mahdollisuus. Antti Holma kertoi podcastissaan, että olen elänyt lähes koko rakkauselämänsä englanniksi, eikä näe siinä mitään ongelmaa. Elämä hänen ranskalaisen aviopuolisonsakin kanssa sujuu mainiosti. Holman mukaan vieraalla kielellä toimimisessa parasta on se, että asioista on pakko puhua suoraan, koska kielitaito ei riitä kiertelyyn ja kaarteluun. Tämä helpottaa vaikeiden asioiden käsittelemistä. Holma toteaa myös, että vaikka suhteen kommunikaatiosta ehkä jääkin joku tietty taso uupumaan yhteisen äidinkielen puuttumisen vuoksi, se ei välttämättä haittaa, koska kommunikaatio on niin paljon muutakin kuin vain sanoja. Oma äidinkieli voikin siis ehkä olla suhteessa se oma juttu, joka pitää yllä tarpeellista erillisyyttä kumppanista. Lisäksi on aika siistiä, että kummallakin on oman kielen lisäksi myös omanlainen kulttuuritausta. Toki se voi joissain tapauksissa aiheuttaa yhteentörmäyksiä, mutta on samalla myös rikkaus.

Pyyhkäisen Tinderissä lähes aina vasemmalle sellaiset miehet, joiden profiili viittaa siihen, etteivät he puhu suomea. Olen yrittänyt käydä Tinderissä keskusteluja englanniksi ja jopa ruotsiksikin pari kertaa, mutta jutut ovat loppuneet lyhyeen, koska jokaiseen viestiin joutuu keskittymään niin paljon enemmän kuin suomeksi kirjoittaessa. Ehkä se on tottumuskysymys, mutta jotenkin vieraalla kielellä viestittely tuntuu niin työläältä, etten jaksa edes ryhtyä siihen. Saattaa olla, että minulta on sen takia mennyt ohi monta upeaa tyyppiä, mutta hyväksyn riskin. En pysty kuvittelemaan itseäni parisuhteeseen miehen kanssa, joka ei puhu suomea. Elämä voi toki yllättää, mutta tällä lähtökohdalla mennään ainakin toistaiseksi.