Miten media puhuu seksuaalirikoksista ja miksi sillä on väliä

Seksuaalirikoksilla on yhteiskunnassa ja mediassa omituinen erityisasema. Muista vakavista rikoksista poiketen niihin liittyy vahvasti uhrin syyllistäminen, vastuuttaminen ja kertomuksen todenperäisyyden epäily sekä tekijän vastuun ja koko teon vähättely. Mediassa tämä ilmenee uutisina, joiden keskiössä on uhri ja tälle tehty väkivalta tekijän ja hänen tekojensa sijaan. Uutiseen tekstilajina liitetty neutraaliuden ajatus tekee tästä erityisen ongelmallista, koska sillä, miten asiat kerrotaan mediassa, on vaikutusta sille, miten me ne ymmärrämme.

Näitä ajatuksia pyörittelin mielessäni pohtiessani viime syksynä aihetta suomen kielen kandidaatintutkielmalleni. Tutkielmani valmistui toukokuussa ja sen otsikko on ”Raiskaus tapahtui, kun nainen tuli suihkusta” – Tekijän häivyttäminen ja taka-alaistaminen ja teon vähättely seksuaalirikoksista kertovissa verkkouutisissa. Tutkielmassani analysoin kuuttatoista verkkouutista, jotka on julkaistu Iltalehden tai Ilta-Sanomien sivuilla aikavälillä joulukuu 2019 ­– tammikuu 2021. Tarkastelen uutistekstien teon kuvauksissa esiintyviä kielen piirteitä, jotka häivyttävät seksuaalirikoksen (raiskaus, törkeä raiskaus tai pakottaminen seksuaaliseen tekoon) tekijää, siirtävät tämän taka-alalle tai jollain lailla vähättelevät tekoa ja sen vakavuutta.

Analyysini tuloksena löysin viisi erilaista kielellistä rakennetta, jotka luovat tekstiin tekijää häivyttäviä tai taka-alaistavia tai tekoa vähätteleviä sävyjä. Niitä esiintyi aineistoni uutisissa runsaasti, mistä voinee päätellä, että erilaisten kiertoilmaisujen käyttäminen suoran aktiivirakenteen (esim. Mies raiskasi naisen) sijaan on yleistä. Ilmiö on myös havaittu jo vuosikymmeniä sitten ja sitä on tutkittu muun muassa Yhdysvalloissa ja jonkin verran myös Suomessa. Oman tutkielmani tavoitteena olikin verrata omia havaintojani Anna Mäkelän vuonna 2000 tekemään tutkimukseen Helsingin Sanomien raiskausuutisista ja selvittää, onko kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutosta ja jos, niin millaista.

Kun tekijä taka-alaistetaan, uhri etualaistetaan ja nähdään vastuullisena

Häivyttämisellä tarkoitan tilannetta, jossa tapahtuneesta seksuaalirikoksesta kerrotaan sivuuttaen tekijän olemassaolo tai aktiivinen toimijuus. Suomen kielessä tavallinen tapa siirtää tekijä sivuun on passiivirakenne, kuten tässä tapauksessa usein Nainen raiskattiin. Lauseesta käy ilmi, mitä on tapahtunut, mutta se jättää tekijän olemassaolon implisiittiseksi eli ikään kuin rivien välistä pääteltäväksi. Samalla uhrin asema korostuu, koska uhriin viittaava sana nainen on lauseen alussa teemapaikalla eli niin sanotusti lauseen pääpuheenaiheena. Tällaiset lauseet antavat ymmärtää, että uhri on tilanteessa merkittävämpi osallistuja kuin rikoksen tekijä.

Toinen aineistoni uutisissa erittäin yleinen häivyttämisen tapa on raiskata-verbin nominaalistaminen eli muuttaminen substantiiviksi raiskaus. Siinä missä passiivi sentään edes implikoi tekijän olemassaoloa, raiskaus tapahtui -tyyppinen rakenne esittää tilanteen tapahtuvan itsestään ilman tekijää tai tämän aktiivista osallistumista. Raiskaus on kuin jokin luonnonvoima, jonka tapahtumista ei voi estää. Oma suosikkiesimerkkini aineistostani on seuraavanlainen virke: Nainen oli jatkanut kävellen Rounionkadulle, jonka varrella mies poliisin mukaan oli tarttunut naiseen ja pakottanut tämän syrjemmälle, missä epäilty raiskaus tapahtui. Virke esittää, että mies on syyllinen vain naisen pakottamiseen paikalle mutta ei itse raiskaukseen, joka on tapahtunut itsestään.

Uhrin keskeistä roolia korostaa myös Nainen joutui raiskauksen uhriksi -tyyppinen lauserakenne. Edelleen läsnä on ajatus raiskauksesta itsestään tapahtuvana asiana: uhri ei siis joudu tekijän, vaan raiskauksen uhriksi. Joutua-verbi merkitsee tahatonta, epäedullista tilanteen muutosta, mutta joskus tekstistä nouseva luontevin tulkintamuoto ei ole se, että uhrilla kävi huono tuuri vaan ennemminkin se, että hän jotenkin omalla toiminnallaan aiheutti oman uhriksi joutumisensa. Kun tekijä on häivytetty tilanteesta kokonaan pois, uhri on ainoa, jolle voidaan asettaa tapahtuneesta minkäänlaista vastuuta. Näin saatetaan tulla implikoineeksi, että uhri olisi voinut estää tapahtuneen ja on itse asiassa syypää siihen, että hänet raiskattiin.

Joskus tällaisten tekijää häivyttävien rakenteiden käyttö selittyy sillä, että rikoksista uutisoidaan tutkintavaiheessa eikä tekijän henkilöllisyyttä tiedetä tai tämän syyllisyyttä ei ole varmistettu. Tekijöitä voi olla myös useita, jolloin heihin on kätevää viitata passiivimuodolla, joka ei erittele implisiittisten tekijöiden lukumäärää. Suomessa oikeusprosessit toteutuvat syytön kuten toisin todistetaan -periaatteella, eli jos tekijää ei ole oikeudessa tuomittu, hänen syyllisyyttään ei voi mediassakaan esittää totena. Kuitenkin on erikoista, että  näitä häivyttäviä rakenteita käytetään paljon myös tilanteissa, joissa on varmuus sekä tekijän henkilöllisyydestä että syyllisyydestä. Sille on vaikeaa keksiä mitään muita perusteita kuin tahallinen pyrkimys siirtää vastuu teosta pois tekijän harteilta.

Ajatus, jonka mukaan raiskaukset johtuvat uhrien omasta toiminnasta, on yksi niin kutsutuista raiskausmyyteistä, jotka määrittävät vahvasti ajatteluamme seksuaalirikoksista. Yhä edelleen ajatellaan, että käytöksellään, pukeutumisellaan tai varomattomuudellaan (esim. kävelemällä yksin ulkona yöllä) uhri provosoi tekijää ja on siten vastuussa tapahtuneesta. Tämän ajattelutavan vuoksi saatetaan edelleen kysyä uhreilta hameen pituutta tai ajatella, että koska uhrilla on ollut monta seksikumppania tai hän on harrastanut tekijän kanssa seksiä aikaisemmin, hän varmaan oikeasti halusikin tulla raiskatuksi. Vaikka mediassa ei suoraan tällaista sanottaisikaan, tekijän häivyttäminen ja uhrin korostaminen voivat aktivoida lukijassa raiskausmyytin mukaisen tulkintakehyksen ja saada hänet pitämään uhria syyllisenä.

Syyllisyyden kyseenalaistamista ja stigmatisoivien sanojen välttelyä

Rikosuutisia kirjoitetaan usein viranomaisraporttien pohjalta ja siksi ei ole yllättävää, että uutisteksteissä esiintyy paljon viranomaisten referointia. Niin sanotun referatiivisen johtoilmauksen tyylillä on kuitenkin väliä: esimerkiksi ilmaus ”poliisin mukaan” on yleensä varsin neutraali, mutta vaikkapa ”syyttäjän mielestä” antaakin jo toisenlaisen kuvan. Esimerkiksi lause ”syyttäjän mielestä mies raiskasi asianomistajan” voi kuulostaa siltä, että kyseessä on syyttäjän henkilökohtainen mielipide eikä todisteisiin perustuva fakta. Toimittaja voi siis tällaista ilmausta käyttämällä vihjata, että syyttäjän mielipide olisi syytä kyseenalaistaa ja saada lukijan sympatisoimaan raiskauksen tekijää tai pitämään häneen kohdistuvia syytöksiä perusteettomina.

Samanlainen vaikutelma voi syntyä myös syyttää-verbin käytöllä erityisesti silloin, kun sillä viitataan jonkun väittämiseen syylliseksi eikä siihen, että jotakuta vastaan on nostettu syyte. Omassa aineistossani syyttää-verbi esiintyi ainoastaan uutisessa, joka kertoi erääseen jalkapalloilijaan kohdistuneista seksuaalirikos- ja pahoinpitelysyytöksistä mutta varottiin ottamasta kantaa pelaajan syyllisyyteen. Sen sijaan uutisessa oli jalkapalloseuran puheenjohtajan lausunto siitä, kuinka järkyttyneitä seurassa ollaan ”kaikkien tuntemaa ja monien hyvänä ystävänään pitämää” henkilöä syytetään tällaisista rikoksista. Tällaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä uutisissa, jotka kertovat miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: joku väkivallan tekijän tuttu kertoo, kuinka ”ei olisi ikinä uskonut” ja kuinka tekijä on niin mukava ja kaikin puolin mainio ihminen. Ne ovat omiaan kääntämään lukijan sympatiat tekijän puolelle ja näkemään vikoja väkivallan uhrissa, josta usein puhutaan jutuissa vähemmän mairittelevasti.

Jalkapalloilijaan kohdistuneista syytöksistä kertovassa uutisessa uhreista ei kerrota juuri mitään lukuun ottamatta mainintaa siitä, että toinen heistä olisi saapunut tekijän asunnolle vapaaehtoisesti. Tämä yhdistettynä syytöksiin ja puheenjohtajan lausuntoon sekä siihen, että kyseessä on julkisuuden henkilö, aktivoi herkästi lukijassa tulkintakehyksen syytösten perättömyydestä. Yksi erittäin voimakas raiskausmyytti on nimittäin käsitys, jonka mukaan naiset tehtailevat perättömiä raiskaussyytöksiä rahan ja julkisuuden toivossa. Se on täysin perätön, koska sekä todennäköisyys sille, että syytökset johtavat tuomioon sekä mahdollinen rahallinen korvaus ovat todella pieniä ja julkisuuskin on varsin kyseenalaista, kun julkisesti seksuaalisesta väkivallasta puhuvat naiset saavat osakseen lähinnä haukkumista ja tappouhkauksia. Hyvä esimerkki tästä on viime viikolla esiin noussut tapaus, jossa Miisa Nuorgam kertoi häntä ahdistelleista suomalaiskoomikoista ja sai valtavasti syytöksiä huomionhakuisuudesta, vaikka hänen saamansa huomio on koostunut lähinnä törkeistä herjoista ja uhkauksista. Kuka sellaista todella haluaisi osakseen?

(Huomionarvoista Nuorgamin tapauksessa myös on, että tapauksesta kertovissa jutuissa hän poikkeuksetta syyttää ja väittää, kun taas syytetyt miehet kertovat.)

Sen lisäksi, että uhreja ei tunnuta uskovan, heidän kokemuksiaan ei myöskään välttämättä oteta vakavasti. Tässä YLEn uutisessa rikosylikomisario Pasi Nieminen toteaa, että ”kyllähän se (raiskaus) lähtökohtaisesti tietysti on vakava rikos, mutta ei se vakavimpia rikoksia ole” ja kommentti kertoo valitettavasti erittäin paljon yleisestä suhtautumisesta seksuaalirikoksiin. Helsingin Sanomien raiskausuutisista vuonna 2000 kirjoittaneen Anna Mäkelän mukaan uutisissa yleinen tapa vähätellä seksuaalirikosten vakavuutta on kirjoittaa niistä rennoin ja puhekielisin ilmauksin, jotka ovat rikosuutisen kontekstissa epätyypillisiä. Esimerkkejä tästä löytyy myös omasta aineistostani: eräässä uutisessa kerrotaan risteilyaluksella sattuneesta seksuaalirikoksesta ja viitataan tekoon insidenttinäSattua-verbi merkitsee asian tapahtumista sattumalta, jolloin ilmaistaan, että mainittu rikos tapahtui vahingossa, hups vaan, miten se nyt sillä lailla lipsahti. Insidentti taas on niin räikeän puhekielinen ja slangimainen ilmaus, että se tuntuu todella epäsopivalta jopa iltapäivälehden kontekstiin. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi murhasta uutisoitaisiin samanlaisin sanavalinnoin.

Tein omassa tutkielmassani myös kiinnostavan havainnon raiskaaja-sanan harvinaisuudesta. Toimittajat tuntuvat olevan haluttomia käyttämään sanaa edes silloin, kun puhutaan raiskauksesta tuomitusta henkilöstä. Mäkelä teki omassa aineistossaan samankaltaisen havainnon ja toteaa, että raiskaajista puhutaan ennemminkin raiskausta yleisesti käsittelevissä teksteissä kuin tietystä tapauksesta kertovissa uutisissa. Syyksi tälle Mäkelä esittää sanaan liittyvän stigman. Omakin tulkintani on, että ihmisen kutsuminen raiskaajaksi lyö tälle niin ikävän kuuloisen leiman, etteivät toimittajat halua näin tehdä, vaikka siihen olisi aihettakin. Tämän voi tulkita pyrkimykseksi lieventää stigmaa ja siten vähätellä raiskausta. Valitettavan usein seksuaalirikoksista raportoivat uhritkin joutuvat kohtaamaan asenteen, jossa heitä kehotetaan olemaan ”pilaamatta tekijän elämää” ikävillä syytöksillä. Yleisesti tunnutaan siis kantavan enemmän huolta raiskaajan statuksen aiheuttamasta leimasta kuin itse raiskauksista.

Tutkielmani tärkein johtopäätös oli, että erilaiset seksuaalirikoksen tekijää häivyttävät ja taka-alaistavat sekä raiskausta vähättelevät lauserakenteet ja ilmaukset ovat seksuaalirikosuutisissa varsin tavallisia. Muutosta on tapahtunut sitten Mäkelän vuonna 2000 tekemän tutkimuksen, mutta puhetapa on edelleen olemassa ja varsin arkipäiväinen. Toki on selvää, että uutisten kirjoittajien on pakko käyttää vaihtelevaa kieltä tehdäkseen jutuista luettavia ja kiinnostavia ja välttämättä häivyttävän, taka-alaistavan tai vähättelevän vaikutelman luominen ei ole toimittajalta tahallinen teko. Raiskausmyytit kuitenkin elävät ja voivat niin hyvin, että uutisten kieleen olisi hyvä kiinnittää seksuaalirikosten kontekstissa erityistä huomiota. Koska media vaikuttaa suuresti meihin kaikkiin (myös viranomaisiin ja lainsäätäjiin), sillä on suuri valta ja sitä kautta myös vastuu siitä, pitääkö se raiskausmyyttejä yllä vai murtaako se niitä tasa-arvoa ja turvallisuutta lisäten.