Kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10 sisältää monia seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Seksuaaliset toimintahäiriöt, sukupuoliset kohdehäiriöt sekä psykoseksuaalisen kehityksen häiriöt kuuluvat luokituksessa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden alaluokkaan. On kuitenkin perusteltua kysyä, kuuluvatko kaikki luokitukseen listatut ilmiöt sinne eli ovatko ne häiriöitä, joita voidaan lääketieteellisesti diagnosoida ja hoitaa tai ovatko ne häiriöitä ensinkään. Käsityksemme siitä, mikä on häiriö ja mikä normaalia kun on voimakkaasti kytköksissä normiin monogaamisessa heteroparisuhteessa toteutettavasta yhdyntäkeskeisestä seksistä.
Seksuaalisia toimintahäiriöitä ovat ICD–10 -luokituksen suomalaisen version mukaan seuraavat:
F52.0 Seksuaalinen haluttomuus
F52.10 Seksuaalinen vastenmielisyys
F52.11 Seksuaalisen nautinnon puute
F52.2 Seksuaalinen kiihottumisvaikeus (mukaan lukien naisen sukupuolinen kiihottumisvaikeus, miehen erektiohäiriö sekä psyykkisperäinen impotenssi)
F52.3 Orgasmivaikeus
F52.4 Ennenaikainen siemensyöksy
F52.5 Toiminnallinen emätinkouristus
F52.6 Toiminnalliset yhdyntäkivut
F52.7 Seksuaalivietin ylenmääräinen voimakkuus
F52.8 Muu ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö
F52.9 Määrittämätön ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö
Toimintahäiriöillä tarkoitetaan tiloja, jotka häiritsevät yksilön seksuaalisuuden toteuttamista tai siitä saatavaa nautintoa. Niitä voidaan jaotella primaareiksi ja sekundaarisiksi sen mukaan, onko ongelmana koettu asia esiintynyt henkilön koko elämän ajan vai alkanut vasta myöhemmin tai yleistyneiksi ja tilannetyyppisiksi riippuen siitä, esiintyykö ko. ongelma kaikissa seksuaalisissa tilanteissa vai vain esimerkiksi tietyn kumppanin kanssa. Toimintahäiriöiden taustalla on usein psykologisia syitä tai ne voivat johtua myös erilaisista (diagnosoimattomista) sairauksista ja lääkityksistä.
Nimenomaan se, että toimintahäiriöt johtuvat niin usein aivan muista kuin lääketieteellisesti parannettavissa olevista asioista on syy, miksi kyseenalaistan tarvetta kirjata toimintahäiriöitä tautiluokitukseen. Tiedetään, että esimerkiksi haluttomuus johtuu hyvin usein parisuhteeseen liittyvistä asioista eikä sellaisessa tilanteessa tee diagnoosilla yhtään mitään. Lisäksi haluttomuus ja halun ”ylenmääräinen voimakkuus” ovat suhteellisia käsitteitä eikä niillä ole mitään aikarajaa, jolloin päädytään helposti tilanteeseen, jossa ihminen pitää itseään haluttomana tai liian halukkaana joko omien seksuaalisuutta koskevien käsitystensä tai muiden mielipiteiden vuoksi. Sama pätee myös kiihottumis- ja orgasmivaikeuksiin erityisesti vulvallisten kohdalla. Peniksellisillä tilanne on sikäli toinen, että ennenaikaiselle, normaalille ja viivästyneelle siemensyöksylle on tarkat aikarajat. Toisaalta on hyvin tavallista, että moni peniksellinen kuvittelee kärsivänsä ennenaikaisesta siemensyöksystä, vaikka sen saamiseen kuluva aika olisi jopa keskimääräistä pidempi.
Toisaalta esimerkiksi yhdyntäkipujen, emätinkouristuksen ja erektiohäiriön kohdalla tautiluokitus on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Erektiohäiriön taustalla on hyvin usein jokin fyysinen sairaus ja sitä voidaan myös hoitaa varsin tehokkaasti lääkkeillä – joskin erityisesti nuorten miesten kohdalla kyse voi olla enemmän jännityksestä kuin mistään fyysisestä vaivasta, jolloin lääkkeiden ei pitäisi olla ensisijainen ratkaisu. Vulvallisten yhdyntäkivut ja muut vulvan alueen kiputilat on taas perinteisesti kuitattu mielestä johtuvina tai jopa keksittyinä ja virallinen diagnoosikoodi ja asema tautiluokituksessa tarkoittavat, että ne otetaan vihdoin vakavasti ja niiden syitä ja hoitomuotoja tutkitaan tarkemmin. Haluttomuus ja kiihottumis- ja orgasmivaikeudet ovat myös valitettavan tavallisia lääkitysten sivuvaikutuksia ja sikäli tautiluokituksessa oleminen voi olla perusteltua.
Emily Nagoski kirjoittaa kirjassaan Come As You Are – The Surprising New Science That Will Transform Your Sex Life seuraavasti: ”Sex causes disease and pregnancy, which makes it dangerous. But if you’re ready to take that risk, sexual functioning should happen in a particular way – desire, then arousa, then orgasm, preferably during intercourse, simultaneously with your partner – and when it doesn’t, there is a medical issue that you must address. Medically. With medication. Or possibly surgery. ” Teksti kärjistää, mutta pointti on selkeä: on tavallista ajatella, että seksuaalisuuden pitäisi toteutua tietyn, varsin kapean normin mukaisesti ja jos ei toteudu, kyseessä on sairaus tai häiriö. Kyseessä on ilmiö nimeltä medikalisaatio eli lääketieteeseen liittymättömien asioiden määrittely lääketieteellisesti, jonka yksi piirre on ylidiagnosointi. Tästä syystä on iso joukko ihmisiä, jotka kokevat kärsivänsä jostain seksiongelmasta, vaikka todellisuudessa he eivät vain mahdu kapean normin sisään. Sen vuoksi kyseenalaistan tarvetta diagnooseille tilanteissa, joissa ratkaisu ei löydy lääketieteestä. Ajattelen myös, että toimintahäiriödiagnoosien jakelemisen sijaan olisi järkevämpää panostaa kunnolliseen ja kattavaan seksuaalikasvatukseen, jossa ymmärrettäisiin seksuaalisuuden moninaisuus ja luovuttaisiin heteronormatiivisuudesta sekä yhdyntä- ja parisuhdekeskeisyydestä.
Tämä pätee myös ja ehkä aivan erityisesti sukupuolisiksi kohdehäiriöiksi nimettyihin asioihin, joita ovat seuraavat:
F65.2 Paljasteluhäiriö (ekshibitionismi)
F65.3 Tirkistelyhäiriö (voyerismi)
F65.4 Lapsikohteinen seksuaalihäiriö (pedofilia)
F65.8 Muu sukupuolinen kohdehäiriö (mm. frotteurismi [hankaaminen, kihnuttaminen] ja nekrofilia [sukupuolinen kiinnostus ruumiisiin])
F65.9 Määrittämätön sukupuolinen kohdehäiriö
Näiden lisäksi WHO:n kansainväliseen ICD-luokitukseen on listattu fetisismi, transvestiittinen fetisismi ja sadomasokismi, jotka on poistettu Suomen versiosta vuonna 2011. Myös homoseksuaalisuus on aikoinaan kuulunut sukupuolisiin kohdehäiriöihin.
Sukupuoliset kohdehäiriöt ovat tiloja, joissa seksuaalinen kiinnostus kohdistuu johonkin epätyypilliseen, kuten esineisiin tai lapsiin tai joihin liittyy jotain epätavallista ja/tai pakonomaista toimintaa, kuten paljastelua tai kipua ja nöyryytystä. Näitä on perinteisesti kutsuttu myös parafilioiksi. ”Erikoisten seksuaalisten kiinnostusten” (Terveyskirjaston tautiluokitukseen nykyään kuulumattomista mieltymyksistä käyttämä termi) ja parafilioina pidettyjen, ongelmallisten ja poikkeavien kiinnostusten väliltä puuttuu selkeä raja, mikä näkyy muun muassa suomalaisen ja kansainvälisen tautiluokituksen eroissa. Rajanveto liittyy vahvasti tarkasteluhetken vallitseviin moraalikäsityksiin ja monet sellaiset mieltymykset, joita ennen on pidetty sairaina, ovat nykyään hyväksyttyjä ja normaaleja seksuaalisuuden muotoja.
Erikoisen ja ongelmallisen seksuaalisen mieltymyksen välistä rajaa on kiinnostavaa pohtia. Postasin aiheesta viime viikolla Instagramissa ja seuraajani esittivät hyviä näkökulmia aiheeseen. Keskeiseksi tekijäksi tautiluokitukseen kuuluvan ja kuulumattoman käyttäytymisen välillä nousi suostumus. Monet kommentoijat olivat sitä mieltä, että terveen ja epäterveen seksuaalikäyttäytymisen erottaa toisistaan suostumus eli jos se on kunnossa, mikä tahansa on ok. Tämä onkin täysin totta ja näkyy myös tämän hetken tautiluokituksessa, sillä sinne listatut kolme kohdehäiriötä ovat nimenomaan sellaisia, joissa suostumus ei voi toteutua (paljastelu- ja tirkistelyhäiriössä pointtina on toiminnan toteuttaminen ilman muiden suostumusta ja lapsi ei voi suostumusta antaa, joten lapsikohteista seksuaalisuutta on mahdoton toteuttaa suostumuksellisesti). Toisaalta näen ongelmia kaiken ei-suostumuksellisen sairaudeksi määrittelyssä, sillä se patologisoi seksuaalisen väkivallan. Tilanne on nyt jo se, että ahdistelijat ja väkivallantekijät pääsevät milloin minkäkin tekosyyn varjolla pälkähästä, joten jos kaikki ei-suostumuksellinen seksuaalinen toiminta laitettaisiin vaan jonkun diagnoosin piikkiin, tekijät voisivat kätevästi vedota siihen ja väistää vastuuta.
Vaikka moraalisesti vääränä pidetyt asiat onkin ollut historiallisesti tapana leimata sairauksiksi, nykyinen tautiluokitus ei ole sama asia kuin käsitys oikeasta ja väärästä. Siitä huolimatta luokitus heijastelee myös sen laatijoiden arvomaailmaa. On mielenkiintoista, että esimerkiksi suomalaisesta tautiluokituksesta puuttuu zoofilia eli eläimiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus ja Suomi onkin yksi harvoja Euroopan maita, joissa eläinseksiä ei ole kielletty. Paljon puhuva on myös Terveyskirjaston lausunto frotteurismista eli ”kihnuttamispakosta”, jossa sanotaan, että ”kihnuttamispakossa eli frotteurismissa yleensä 15–25-vuotias nuori mies hieroo julkisessa liikennevälineessä tai ihmisjoukossa pakonomaisesti sukuelimiään tuntemattoman naisen reisiä tai pakaroita vasten tai koskettelee käsin tämän rintoja, pakaroita tai sukuelimen seutua” sekä että ”kihnuttamispakkoiset eivät ole kohteelleen vaarallisia lukuun ottamatta käytöksen aiheuttamia kiusallisia tunnereaktioita”. Jep jep, mitäpä vaaraa seksuaalisesta ahdistelijasta voisikaan olla.
Ehkä lopputulemana voi todeta, että diagnooseille on aikansa ja paikkansa, mutta jotenkin näen kyllä suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvistä diagnooseista aika turhina. Tietysti joskus ihmistä voi auttaa, kun omalle tilanteelle on nimi ja jokin virallinen määritelmä, mutta toisaalta itseään tai seksuaalisuuttaan ei ole välttämättä järkevää alkaa määritellä minkään diagnoosin kautta. Omaan työhöni seksuaalineuvojana diagnoosikoodit eivät ainakaan kuulu.