Blogi - Teekutsuilla

Mikä feminiini- ja maskuliinienergioissa tökkii?

28/02/2024 28/02/2024 / Ihmissuhteet, Yhteiskunta

Feminiininen ja maskuliininen energia. Näihin käsitteisin törmää nykyään jatkuvasti, ja myös monet omista seksologikollegoistani puhuvat niistä paljon. Mutta mitä niillä käytännössä tarkoitetaan? Mikä tällaisessa ajattelussa vetää puoleensa ajassa, jossa sukupuolet ovat tasa-arvoisempia kuin koskaan länsimaisen sivistyksen historiassa?

Ajatus feminiini- ja maskuliinienergioista perustuu siihen, että on olemassa ikään kuin kolikon kaksi puolta, yin ja yang, jotka täydentävät toisiaan. Feminiinienergiaan yhdistetään muun muassa hoivaaminen, hellyys ja herkkyys, empaattisuus ja pehmeys. Maskuliinienergiaan puolestaan liitetään näille vastakohtaisia ominaisuuksia, kuten kovuus, rationaalisuus, suorittaminen ja johtaminen. Perusajatus on, että näiden energioiden tulisi olla tasapainossa, jotta ihminen voisi hyvin. Usein esimerkiksi naisille suunnatuissa sisällöissä kritisoidaan suorituskeskeisyyttä, jonka kerrotaan olevan merkki liiallisesta maskuliinienergiasta.

No, aika moni varmaan yhtyy ajatukseen siitä, että nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys on aika ongelmallista ja sitä toden totta kannattaakin kyseenalaistaa. Jostain syystä emme kuitenkaan kehota kaikkia ihmisiä luopumaan suorituskeskeisyydestä feminiinienergiaa vahvistamalla, vaan nämä neuvot on suunnattu naisille. Onko siis niin, että feminiinienergia = naiseus ja maskuliinienergia = mieheys? Ovatko naiset luontaisesti empaattisia hoivaajia ja miehet rationaalisia koneita?

Kaikki vähänkin nykyaikaisesti ajattelevat energioista puhuvat tyypit kiirehtivät aina tässä vaiheessa toteamaan, ettei näissä energioissa ole kyse sukupuolesta ja että kaikissa on sekä maskuliini- että feminiinienergiaa. Jostain syystä juuri se on kuitenkin aina kaiken pahan alku ja juuri, jos nainen on liikaa maskuliinienergiassa tai mies liikaa feminiinienergiassa. Ja, kuten sanottu, miehiä ei koskaan missään kehoteta vahvistamaan feminiinienergiaansa. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että taustalla on aika binäärinen, heteronormatiivinen ja stereotyyppinen sukupuoliajattelu, vaikka se pyritäänkin kiistämään.

Tämä vahvistuu entisestään, kun tarkastellaan näitä energioita parisuhteen kontekstissa. Muun muassa monet deittailu- ja parisuhdevalmentajat opettavat, että parisuhde ja seksielämä voivat hyvin, kun feminiini- ja maskuliinienergiat ovat suhteen sisällä tasapainossa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että nainen on voimakkaasti feminiininen ja mies maskuliininen. Tähän perustuu muun muassa provider-ajattelu, joka on noussut suosituksi viime aikoina. Sen mukaan todellista tasa-arvoa on se, että miehen kuuluu saada toteuttaa luonnollista tarvettaan huolehtia kumppanistaan taloudellisesti ja naisen ”olla feminiinissä” ja nauttia elämästä. Provider-suhteiden puolestapuhujat kritisoivat modernia käsitystä tasa-arvoisesta parisuhteesta, jossa niin taloudelliset ja kotiin ja lapsiin liittyvät vastuut jaetaan tasapuolisesti. Heidän mukaansa nämä 50/50-suhteet eivät koskaan ole todella tasa-arvoisia, koska nainen joutuu tekemään liikaa ja päätyy siksi liian vahvasti maskuliinienergiaan. Lisäksi naisen liiallinen itsenäisyys voi kuulemma olla miehelle emaskuloivaa ja siten viedä hänet liiaksi feminiiniin, mikä on tuhoisaa seksuaalisen vetovoiman kannalta.

Nämä ajatukset sivuuttavat täysin sen, että kaikki ihmiset eivät ole cis-sukupuolisia heteroita. Jos myöskään tuntee vähänkin historiaa, on helppo huomata, että provider-suhde on vain uudelleen paketoituna sama vanha patriarkaalinen suhderakenne, jossa naisen paikka on kotona miestä ja perhettä palvelemassa. Erikoisinta tässä feminiini-maskuliini-provider-hommelissa onkin se, miksi se vetoaa nuoriin naisiin, jotka ovat vapaampia patriarkaatista kuin yksikään sukupolvi aikaisemmin. Miksi nyt yhtäkkiä halutaan takaisin kotirouviksi, joiden elämässä ei ole yhtään mitään omaa, kun vihdoin olisi mahdollisuus tehdä elämällään lähes mitä tahansa?

Vastaus löytyy helposti. Kirjailija ja journalisti Susan Faludi on lanseerannut käsitteen patriarkaatin takaisku, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että aina kun naisten oikeudet ottavat askeleen eteenpäin, seuraa takaisku, jolla pyritään palauttamaan vanha järjestys. Takaisku toteutuu niin, että kaikkiin naisten ongelmiin esitetään syyksi liian pitkälle mennyttä tasa-arvoa. Esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka perusajatuksena on, että naisen tärkein ominaisuus on hänen naisellisuutensa, joka kärsii, jos hän ei saa toteuttaa sitä luonnollisimmalla mahdollisella tavalla eli olemalla miestään palvova kotirouva. Tämä ajatus syntyi vastaiskuna naisten osuuden kasvamiselle kodin ulkopuolisessa työssä, sillä toisen maailmansodan aikana naiset ottivat hoitaakseen monet miesten työt näiden ollessa rintamalla ja sodan päätyttyä miehet halusivat työnsä takaisin. Takaisku teki tehtävänsä, ja 50-luku meni vahvasti kotirouvaihannetta ylläpitäessä, kunnes kupla puhkesi ja huomattiin, että naiset itse asiassa voivat todella huonosti joutuessaan käyttämään koko elämänsä vain muiden palvelemiseen vailla omia päämääriä.

(Naisellisuuden mystiikasta kirjoittaa oivasti Betty Friedan teoksessaan Naisellisuuden harhat (1963).)

Vaikuttaa siis siltä, että feminiini- ja maskuliinienergiat ovat uusi takaisku tilanteessa, jossa miehet ja naiset ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin koskaan aikaisemmin. On kiinnostavaa, kuinka samaan aikaan puhutaan paljon esimerkiksi vanhemmuuden ja hoivavastuun tasa-arvoisemmasta jakamisesta. Voisiko olla niin, että meille milleniaaleille ja sitä nuoremmille ajatus parisuhteesta kahden tasa-arvoisen yksilön kumppanuutena on jo niin itsestäänselvyys, että emme tajua, että provider-suhde onkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen? Vai tuntuuko ajatus kenties eksoottiselta ja siksi niin houkuttelevalta?

Houkutteleva on toki ainakin kuvitelma elämästä, jossa voi ulkoistaa taloushuolet kokonaan kumppanille. Kardashian-aikakaudella on myös ymmärrettävää haaveilla luksuselämäntyylistä ja sen mahdollistavasta rikkaasta kumppanista. Kuitenkin ainakaan oma logiikkani ei löydä tasa-arvoa sellaisesta suhteesta, jossa toisen velvollisuus on tehdä rahaa ja toisen vain olla olemassa. Onhan sen elätettävän osapuolen jollakin tavalla kompensoitava tilannetta? En nimittäin usko hetkeäkään mihinkään sellaiseen, että maskuliinienergia toisi jonkun pakottavan tarpeen kustantaa toiselle kaikki mahdollinen odottamatta tältä mitään vastineeksi. Oletettavasti työnjako on sama kuin niissä 50-luvun suhteissa: mies tienaa rahat ja tekee päätökset, nainen hoitaa kodin ja lapset, näyttää edustavalta ja tarjoilee miehelleen seksiä silloin kun tämä haluaa. Sitä voi sitten jokainen omalla kohdallaan miettiä, onko tämä työnjako tasa-arvoinen ja onko esimerkiksi oma kehollinen itsemääräämisoikeus sopiva hinta maksettavaksi siitä, että kumppani ostaa luksuslaukkuja.

Toisinaan näistä energioista tai provider-suhteista puhuvilla on kuitenkin ihan hyviäkin pointteja. Suorituskeskeisyyden ongelmallisuuden lisäksi myös se on ihan totta, että näennäisesti tasa-arvoisissa suhteissa naisille kasaantuu helposti isompi taakka, jos he hoitavat oman työnsä lisäksi myös valtaosan kotihommista, lasten asioista ja metatyöstä. Syyn etsiminen energioiden epätasapainosta on kuitenkin yhtä järkevää kuin korjata rikkinäistä kattoa meditoimalla. Naisten kokema kaksoistaakka johtuu siitä, että kulttuurinen muutos on kesken: naiset ovat ottaneet haltuun perinteisesti miehille varatun toimintakentän eli kodin ulkopuolisen työelämän, mutta miehet eivät ole vielä tehneet samaa naisten perinteisellä reviirillä eli kotona. Muutos on kuitenkin käynnissä ja olisi varmasti nopeampi ilman vihjailua siitä, että oikeastaan naisten ongelmat johtuvat siitä, että he ovat työelämässä eivätkä keskity kotiin ja lapsiin. Patriarkaatille puhe feminiini- ja maskuliinienergioista sopii siis hyvin, koska se ylläpitää vanhaa järjestystä.

Mutta entä jos ajatus itsestä feminiinienergiassa kylpevästä jumalattaresta on voimaannuttava ja elämä onnellisempaa, kun sitä lähestyy feminiini- ja maskuliinienergioista käsin? Tietenkin on täysin ok, jos tämä ajatus resonoi ja parantaa elämänlaatua. Jos on esimerkiksi oppinut ajattelemaan, että kumppania etsiessä on tärkeää todella tuntea olevansa hyvän kohtelun arvoinen, on aivan sama, tapahtuiko tämä oppiminen feminiini- ja maskuliinienergioihin tutustumalla vai jotain muuta kautta. Ajattelen kuitenkin, että näihin energioihin on syytä suhtautua varsin kriittisesti. Ensinnäkin on olennaista pitää mielessä, että ajatus naisesta ja miehestä, feminiinistä ja maskuliinista, toisiaan täydentävinä puolikkaina on hyvin heteronormatiivinen eikä siksi toimi reaalimaailmassa, jossa on muitakin kuin cisheteroihmisiä. Toiseksi on hyvä muistaa, että ”ilmaisia lounaita ei ole”, eli on varsin epätodennäköistä löytää kumppani, joka haluaisi kustantaa elämisesi vastikkeettomasti. Ei pidä myöskään unohtaa, mitä kotirouville tapahtui 1950-luvun Yhdysvalloissa: sen sijaan, että he olisivat kukoistaneet feminiinienergiassaan, he istuivat masentuneina psykiatrien vastaanotoilla, söivät lääkkeitä jaksaakseen elämäänsä edes jotenkin, ja tunsivat suurta tyhjyyttä ja päämäärättömyyttä elämässään, jossa heillä ei ollut mitään omaa. Jos se on sitä ”feminiinissä olemista”, niin se ei kyllä kuulosta kovin houkuttelevalta.

Äitiydestä sukupuolentutkimuksen valossa

30/11/2023 30/11/2023 / Yhteiskunta

Moi pitkästä aikaa!

Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut uuden postauksen jollain versiolla sanoista ”blogissa on ollut pitkään hiljaista”? No, täällä joka tapauksessa nyt taas ollaan. Enkä oikeastaan ikinä mihinkään lähtenytkään, ajatukseni ilmestyvät nykyisin vaan lähinnä Instagramin puolella. Kaipaan kyllä useinkin blogipostauksen tuomaa vapautta, koska asioiden tiivistäminen Instagram-kuvatekstin maksimipituuteen eli 2200 merkkiin on välillä aika rasittavaa. Valitettavasti aikaa pidempien tekstien kirjoittamiseen löytyy nykyään aika huonosti.

Onneksi toisinaan voi läimäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja julkaista blogissa muihin tarkoituksiin kirjoitettuja tekstejä! Kirjoitin alkusyksystä eräälle sukupuolentutkimuksen yliopistokurssille esseen, jossa käsittelen äitiyttä feminististen klasikkoajattelijoiden tekstien kautta. Ja ennen kuin kaikki lapsettomat alkavat haukotella epätoivoisina haluan painottaa, että se, miten äitiydestä ajatellaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa (jossa nytkin elämme) vaikuttaa meistä ihan jokaiseen riippumatta sukupuolesta tai siitä, onko lapsia (nyt tai tulevaisuudessa) vai ei.

Koska teksti on aika pitkä, menen suoraan asiaan. Eli pidemmittä puheitta:

Oikeus olla muutakin kuin äiti

Äitiys on yksi modernin, valistuneen yhteiskuntamme kiusallisista pikku salaisuuksista. Feminismiä on nyt takana yli sata vuotta, josta viisikymmentä vuotta toisen aallon feminismiä, jonka aikana taisteltiin hartiavoimin naisten vapauttamiseksi kotiorjan asemasta. Silti äidit ovat edelleen alipalkattuja, ylityöllistettyjä, hyväksikäytettyjä, huomiotta jätettyjä, nääntyneitä, eristyksissä muista ja jatkuvan syyllisyyden kourissa. (Eliane Glaser 2021, suomennos omani)

Naiskehon kyky kantaa ja synnyttää lapsia on määrittänyt naisten ja muiden kohdullisten elämää koko kirjoitetun historian ajan. Ikävä kyllä tämä ominaisuus on harvoin taannut naisille arvostusta, kunnioitusta tai sanavaltaa yhteisönsä keskuudessa, vaan se on päinvastoin merkittävästi alentanut naisten mahdollisuuksia päättää omasta kehostaan ja elämästään. Vielä nykyäänkin äitiys tuntuu olevan sudenkuoppa, jonne feminismi ei kunnolla ulotu, vaikka naisten asema muuten onkin viimeisen sadan vuoden aikana kohentunut merkittävästi.

Lapsen alulle saattamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, mutta äitiys ja isyys ovat merkittävällä tavalla eri asioita. Adrienne Rich kirjoittaa teoksessaan Of Woman Born (1976), että patriarkaalisessa yhteiskunnassa kaikki naiset nähdään joko äiteinä tai lapsettomina, ja tämä seikka määrittää heidän identiteettiään muiden silmissä enemmän kuin mikään muu. Sen sijaan sellaista termiä kuin ei-isä ei ole olemassakaan, eikä se, onko miehellä lapsia vai ei, ole perinteisesti juuri vaikuttanut hänen elämäänsä tai yhteiskunnalliseen asemaansa. Siinä missä äitiys on konkreettista, intensiivistä läsnäoloa jo ennen lapsen syntymää ja vuosia sen jälkeen, isyys on epämääräisempää ja vaikeasti hahmotettavaa. Se on Richin mukaan ennen kaikkea munasolun hedelmöittämistä: isä voi olla, vaikka ei olisi koskaan missään tekemisissä lapsensa kanssa. Mutta vaikka lapsista huolehtiminen on mieluusti jätetty naisten tehtäväksi, sukulaisuussuhteena isyys on patriarkaalisessa yhteiskunnassa äitiyttä tärkeämpää. Mies hedelmöittää vaimonsa, joka sitten synnyttää hänelle lapsen, ja sekä nainen että lapsi ovat miehen omaisuutta.

Rich kirjoittaa, että eräiden teorioiden mukaan miehet ovat niin suuresti kadehtineet naisten kykyä luoda uutta elämää (ja myyttisten jumalatarten, kuten Äiti Maan tavoin, potentiaalisesti myös kuolemaa), että he ovat siksi alistaneet sen kontrollinsa alle. Äitiydestä riisuttiin seksuaalinen ulottuvuus ja pelonsekaista kunnioitusta herättävä luomisvoima, ja jäljelle jätettiin hoivaaminen, uhrautuvuus ja pyyteettömyys. Kristinusko on tästä hyvä esimerkki: sen naisihanne on Neitsyt Maria, seksuaalisesti koskematon ja lempeä äiti. Marialla ei ole luomisvoimaa, vaan hän toimii välikappaleena jumalalliselle, maskuliiniselle mahdille, joka saattaa maailmaan vapahtajan. Toisena esimerkkinä luomisvoiman kontrolloimisesta voi nähdä patriarkaalisen ajatuksen naisista heikompana sukupuolena, joka kaipaa miehen suojelua, ja tästä oikeutuksensa saaneen miesten yhteiskunnallisen ylivallan. On toki totta, että raskaana oleminen, synnyttäminen ja siitä toipuminen tekevät naisesta tavallista haavoittuvaisemman, ja pienen lapsen kanssa on haasteellista selviytyä ilman toisten apua. Suojelun nimissä naisten elämää on kuitenkin rajoitettu ja näistä rajoituksista irti pyristeleviä naisia rangaistu niin voimakkaasti ja väkivaltaisesti, että motiivina on suojelun sijaan (tai ainakin sen lisäksi) selvästi myös vallanhalu ja kontrollin tarve. Rich referoi kirjassaan antropologi Robin Foxin väitettä, jonka mukaan esihistoriallisissa yhteisöissä ”miehet metsästivät, taistelivat vihollisia vastaan ja tekivät päätökset”, ja pohtii, onko päätösten tekemisen todella välttämätöntä olla juuri suojelevan ryhmän vastuualue. On myös huomionarvoista, että etenkin moderneissa yhteiskunnissa, joissa riski joutua villieläinten raatelemaksi on varsin pieni, suurimman uhan naisille ja lapsille muodostavat miehet, useimmiten vieläpä juuri ne, joiden pitäisi heitä suojella.

Feminismin ytimessä on alusta asti ollut nimenomaan naisten oikeus tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä sekä olla muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Mary Wollstonecraft vaati 1700-luvun lopussa naisille samoja kansalaisoikeuksia ja koulutusmahdollisuuksia kuin miehillä ja argumentoi, että naisten oletettu heikkous ja vähäisempi älykkyys eivät ole luontaisia ominaisuuksia vaan kasvatuksen tulosta. Samoin ajatteli vajaat sata vuotta myöhemmin suomalainen Minna Canth, joka totesi, että köyhällä Suomella ei ole varaa hukata naisten potentiaalia ja että naisten tulisi käyttää elämänsä “ihmiskunnan ja totuuden palvelemiseen”. Canth kritisoi voimakkaasti sen ajan kasvatusta ja tyttökouluja, jotka eivät hänen mukaansa edistäneet naisten hyvinvointia eivätkä tarjonneet mahdollisuuksia tai taitoja itsensä elättämiseen, järkevään taloudenpitoon ja lastenhoitoon. Sen sijaan naisista tuli heikkoja ja sairaalloisia sisällä istumisen vuoksi, eikä heillä ollut muita taitoja kuin käsityöt, joiden tekemisellä ja myymisellä oli vaikeaa tulla toimeen. Canthin aikalainen John Stuart Mill taas vertasi naisen asemaa orjuuteen todeten, että jos naisilla olisi todellinen valinnan mahdollisuus, harva valitsisi avioliittoa niillä ehdoilla, joilla se siihen aikaan toteutui. Eikä Mill ollut väärässä, sillä 1800-luvulla nainen oli käytännössä miehensä omaisuutta eikä tällä ollut oikeutta omaisuuteen, perintöön tai edes lastensa huoltajuuteen, vaikka olikin näiden pääasiallinen hoivaaja. Teollistumisen myötä yhä useampi nainen alkoi käydä töissä kodin ulkopuolella, mutta yhä vain ihanne perheelleen omistautuvasta, vaatimattomasta ja väsymättä uurastavasta kodinhengettärestä piti pintansa.

Naisten kotiin jäämistä ja äitiydelle omistautumista vaativat äänenpainot ovat olleet kovimmillaan aina silloin, kun naisten oikeuksissa ja emansipaatiossa on tapahtunut merkittävää edistystä. Sota-ajat ovat esimerkiksi lisänneet naisten kodin ulkopuolista ansiotyötä, koska heitä tarvittiin tekemään rintamalle lähteneiden miesten työt, ja sotien loputtua naiset on tehokkaasti pyritty työntämään takaisin kodin piiriin. Näin tapahtui esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka mukaan naisten elämänsä tärkein ja ainoa tarkoitus on “toteuttaa omaa naisellisuuttaan”, mikä käytännössä tarkoitti omistautumista aviomiehelle, lapsille ja kodille. Naisia ei siis kielletty opiskelemasta tai tekemästä uraa, vaan heille vain kerrottiin, ettei mikään voisi tuottaa heille suurempaa onnellisuutta kuin kotirouvan elämä. Ja niinpä amerikkalaisnaiset alkoivat avioitua yhä nuorempina, jopa lukioikäisinä, ja syntyvyys lähti hurjaan nousuun. Naisopiskelijoiden määrä romahti rajusti (vuoden 1920 47 prosentista vuoden 1958 35 prosenttiin), ja heistäkin iso osa keskeytti opintonsa ennen valmistumistaan, koska olivat joko menossa naimisiin tai pelkäsivät liian perusteellisten opintojen haittaavan aviomiehen löytämistä. Kukaan ei enää tavoitellut uraa tai itsenäistä elämää, joista aiempien sukupolvien naiset olivat vain haaveilleet ja joiden edestä feministit olivat taistelleet.

Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei kotiäitiys ollutkaan oikotie onneen, vaan lukuisat naiset tunsivat olonsa onnettomiksi. Heitä vaivasi “nimetön ongelma”, josta Betty Friedan kirjoittaa teoksessaan Naisellisuuden harhat: selittämätön tyhjyyden tunne, turhautuneisuus ja ahdistus. Nämä tunteet aiheuttivat tietysti häpeää, ja moni niitä kokeva luuli olevansa ainoa, koska joka puolella puhuttiin vain perhe-elämän autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Ja kun lopulta myönnettiin, etteivät perheenäidit sittenkään juuri nauttineet elämästään, se kuitattiin pinnallisilla selityksillä (kuten lasten pitkillä koulumatkoilla, taitamattomilla kodinkoneiden korjaajilla ynnä muilla arkea hankaloittavilla seikoilla), sitä vähäteltiin muistuttamalla naisia, ettei mikään ole parempaa kuin kotirouvan osa, ja lopulta väitettiin, että kyseinen onnettomuus itse asiassa kuului naisena olemiseen ja täytyy vain hyväksyä. Lukuisat naiset söivät rauhoittavia lääkkeitä ja istuivat tuntikausia psykiatrien vastaanotoilla kyetäkseen paremmin sopeutumaan heille varattuun rooliin, jonka kaikkien asiantuntijoiden mukaan pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. Kukaan ei silti halunnut myöntää, että tämä rooli ja sen rajoittuneisuus oli itse asiassa ongelman ydin, ja että naiset voivat huonosti, koska heidän toisten palvelemiseen keskittyvä elämänsä oli niin sisällötöntä. Friedan alleviivaa teoksessaan juuri tätä seikkaa: ”Emme enää voi sivuuttaa naisten sisimmästä kumpuavaa ääntä, joka sanoo: ’Haluan elämältä muutakin kuin aviomiehen, lapsia ja kodin’.”

Kyky saada lapsia on siis vuosisatojen – ellei -tuhansien – ajan saanut miehet pitämään naisia itseään alempiarvoisina, tekemään heidät riippuvaisiksi itsestään ja rajoittamaan heidän mahdollisuuksiaan päättää, mitä he halusivat elämällään tehdä. Naiset eivät ole saaneet päättää edes sitä, haluavatko lapsia vai eivät, ja lukuisat naiset ovat menehtyneet lapsivuoteeseen. Edes jonkinlaisen päätäntävallan kehostaan ja elämästään säilyttääkseen jotkut feministit ovat pitäneet ainoana vaihtoehtona kerta kaikkiaan kieltäytyä äitiydestä: esimerkiksi Shulamith Firestone julisti teoksessaan The Dialectic of Sex: The Case for Feminist Revolution, ettei tasa-arvon saavuttaminen ole mahdollista niin kauan, kun naiset joutuvat olemaan raskaana, synnyttämään ja hoivaamaan lapsia. Firestone maalailee tulevaisuutta, jossa lapset syntyisivät keinohedelmöityksen ja keinokohtujen avulla, jolloin naiset eivät olisi enää biologiansa orjia ja äidin ja lapsen suhde korvautuisi lapsen suhteella useisiin läheisiin ihmisiin.

Firestonen mukaan se, että puolet ihmisväestöstä kantaa lisääntymisen taakan koko ihmiskunnan puolesta, on luonnon tuottamaa epätasa-arvoa, joka on myöhemmin vakiinnutettu ja institutionalisoitu miesten etujen mukaisesti. Adrienne Rich taas ajattelee, että äitiys itsessään ei ole ongelma, vaan nimenomaan äitiys miehiä hyödyttävänä ja naisia rajoittavana instituutiona. Firestonen radikaalit ajatukset keinokohduista eivät ole saaneet laajaa kannatusta, mutta sen sijaan äiti-instituutiota on pyritty purkamaan vahvistamalla isien roolia lastenhoidossa. Tämä näkyy jo käytännössä: esimerkiksi Pew Research Centerin tutkimuksen mukaan amerikkalaiset isät viettivät vuonna 2016 kolme kertaa enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät vuonna 1965, ja kotona lasta hoitavien isien määrä on kasvussa. Läheskään tasa-arvoista vanhemmuus ei silti vieläkään ole: esimerkiksi 53 prosenttia amerikkalaisista ajatteli vuonna 2016, että äiti on isää parempi hoitamaan pientä vauvaa, ja 27 prosentin mielestä vauvan on tärkeämpää luoda suhde äitiin kuin isään. Ja vaikka isien lastensa kanssa viettämä aika on kasvanut, se on silti vähemmän kuin äideillä. Amerikkalaiset äidit käyttivät vuonna 2016 palkkatyöhön noin 25 tuntia, kotitöihin 18 tuntia ja lastenhoitoon 14 tuntia viikossa, kun isillä palkkatyöhön kului 43 tuntia, kotitöihin 10 ja lastenhoitoon 8. Naisten siirtyminen kodin ulkopuoliseen työelämään ei siis ole tasa-arvoistanut vastuuta kodista ja lapsista, vaan naisten harteille on langennut niin sanottu kaksoistaakka, eli vaikka kumpikin vanhemmista kävisi töissä, äideiltä odotetaan pääasiallista vastuunkantoa lasten asioista ja kotitöistä. Erityisesti metatyö, eli kodin- ja lastenhoitoon liittyvän tiedon hankinta ja ajattelu, tuntuu kasautuvan naisille. Äidit kuvaavat olevansa kuin arjen projektipäälliköitä, jotka hoitavat kaiken kauppalistoista lasten vaatehankintoihin ja hammaslääkäriaikojen varaamisesta Wilma-viesteihin. Vanhempainilloissa istuu yksi mies kahtakymmentä naista kohden. Irene Naakka on lanseerannut käsitteen äititieto, joka sukupolvelta ja naiselta toiselle siirtyvää lapsiin, perheeseen ja kotiin liittyvää tietoa ja josta miesten on vaikeaa päästä osallisiksi. Esimerkkinä äititiedosta Naakka nostaa Facebookin äitiryhmät, joihin miehiä ei usein edes hyväksytä, ja toteaa, että tiedon kertyminen naisille työntää heitä voimakkaasti kohti metatyövastuuta niissäkin perheissä, joissa vakaasti pyritään vanhemmuuden tasa-arvoiseen jakamiseen.

Miten siis muuttaa tilanne, jossa lapsen saaminen rajoittaa edelleen naisten vapautta ja mahdollisuuksia huomattavasti enemmän kuin miesten, ja pakottaa heidät suuntaamaan merkittävän osan voimavaroistaan kodin ja lasten hoitoon? Suomessa vuonna 2022 voimaan tullut perhevapaauudistus, joka pakottaa perheet jakamaan vapaat aiempaa tasaisemmin, on askel oikeaan suuntaan ja haastaa yhteiskunnallista käsitystä, jonka mukaan kaikenlainen hoivatyö on naisten vastuulla. Seuraavaksi olisikin loogista alkaa purkaa äitiyden instituutiota eli sitä ajatusta, että naiset ovat biologiansa vuoksi parempia ja soveltuvampia vanhemmiksi kuin miehet ja miesten biologia taas tekee heistä ylivertaisia kaikessa muussa. On tavoiteltava kulttuurista käsitystä, jossa äitiys (tai lapsettomuus) ei ole naisen elämää ja identiteettiä ensisijaisesti määrittelevä tekijä. On nimittäin selvää, ettei naisia hoitovapaalle, Facebookin vauvaryhmiin tai vanhempainiltoihin aja biologia, vaan kulttuuri.

Kohdullisten ihmisten on aika saada taas sitä kunnioitusta, josta he ovat Adrienne Richin mukaan tiettyinä ajanjaksoina ja tietyissä kulttuureissa nauttineet. Ei sellaista kunnioitusta, jossa heidät nostetaan muiden yläpuolelle, vaan sellaista, jossa he ovat muiden kanssa tasavertaisia. Kohtu, raskaana oleminen, synnyttäminen tai lapsesta huolehtiminen eivät tee kenestäkään kyvytöntä älylliseen toimintaan, itsensä toteuttamiseen tai itseään koskevien päätösten tekemiseen. Firestonen kuvaamalle luonnon tuottamalle epätasa-arvolle ei mahda mitään, mutta ei ole mitään syytä, miksi lapsen kantamisen, synnyttämisen ja imettämisen pitäisi määritellä jokaisen niihin teoreettisesti kykenevän elämän jokaista aspektia.

Näin pääsin eroon haluttomuudesta

13/04/2023 15/04/2024 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Millä mandaatilla opetan muita pääsemään haluttomuudesta eroon?

No toki seksuaalineuvojan tutkinnollani, kyllä se tekee ihmisestä jo jokseenkin pätevän neuvomaan muita näissä asioissa. Mutta haluttomuudessa olen asiantuntija myös siksi, että olen itse rämpinyt siellä ihan samassa suossa kuin monet asiakkaani – ja päässyt sieltä jokseenkin kuiville.

Miten se tapahtui?

Ensimmäisen kerran koin jotain, jonka voisi määritellä haluttomuudeksi, kymmenen vuotta sitten. Olin 21-vuotias ja ensimmäistä kertaa ”vakavassa” parisuhteessa. Meillä oli yhteinen asunto ja arki ja avoliiton myötä seksikin muuttui arkisemmaksi. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää innostunut kumppanin seksialoitteista samalla tavalla kuin ennen eikä seksimme oikein enää ”säväyttänyt”.

Näin jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, mistä kenkä puristi. Olin tiukasti jumissa normatiivisessa seksikäsityksessä, jonka mukaan hyvä seksi on vääntäytymistä vaikeisiin yhdyntäasentoihin tai panemista erikoisissa paikoissa. En ollut uhrannut montaakaan ajatusta omalle nautinnolleni ja niistä vähäisistäkin tunsin häpeää, koska ne eivät istuneet normiin. En saanut läheskään aina orgasmia enkä pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, koska olin sisäistänyt ajatuksen naisen orgasmista vaikeana asiana ja naisista epäseksuaalisina olentoina, joille orgasmi ja nautinto eivät ole kovin tärkeitä. Harrastin siis seksiä, joka ei vastannut mieltymyksiäni (koska en kehdannut puhua niistä) eikä tuottanut erityisemmin nautintoa, joten ei ole mikään ihme, etten halunnut sitä.

Mutta enhän minä sitä silloin tajunnut vaan syytin kaikesta e-pillereitä. Lopetin siis niiden syömisen ja pian aloinkin haluta enemmän, mutta en omaa kumppaniani vaan muita miehiä. Puoli vuotta myöhemmin erosimme.

No, tietäjät (eli te, jotka olette lukeneet blogiani pidempään) tietää, mitä sitten tapahtui. Menin Tinderiin, deittailin, biletin, sekoilin. Harrastin paljon hyvää seksiä, huonoa seksiä, keskinkertaista seksiä ja uudella innolla myös sooloseksiä. Tutustuin itseeni ja seksuaalisuuteeni ja opin, mistä pidän. Kiinnostuin koko aihepiiristä niin paljon, että aloin kirjoittaa tätä blogia ja lähdin opiskelemaan seksuaalineuvojaksi.

Voisi luulla, että viisi vuotta itseeni tutustumista ja aktiivista ja kokeilunhaluista sekstailua sekä yhdet ammatilliset opinnot takaisivat, ettei haluttomuus olisi enää ongelma. Mutta toisin kävi. Tapasin nykyisen puolisoni syksyllä 2019 ja ihan samanlaisia keloja alkoi tulla kuin silloin aikaisemminkin.

Uudessa suhteessani en voinut syyttää pillereitä, mutta olisin kyllä voinut laittaa kaikki haasteet erinäisten suhteemme aikana vallinneiden poikkeusolosuhteiden piikkiin. Ensinnäkin muutimme yhteen päivää ennen kuin korona-lockdown alkoi keväällä 2020, ja oli aika iso shokki siirtyä yhdessä päivässä erillään asumisesta kököttämään 24/7 saman katon alla. Siitä alle vuoden päästä olinkin jo raskaana, mikä toi omat haasteensa seksielämään, ja sitten lapsemme syntyi eikä mikään ollut enää kuten ennen. Kaikella tällä on ollut oma vaikutuksensa, mutta juurisyy silloin tällöin kokemaani halun puutteeseen on ollut muualla.

Ongelmani oli, että seksiä teki harvoin ihan todella mieli ja koin painetta lähteä mukaan kumppanin aloitteisiin, vaikka en olisi halunnut, koska takaraivossa tykytti ajatus naisen velvollisuudesta antaa. Kumppani yritti kysyä, mitä voisi tehdä toisin, mutta en osannut antaa hänelle toimintaohjeita. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen halusin vain katsoa sarjoja ja maata sohvalla, ja seksi tuntui suorastaan ajantuhlaukselta.

Ilman seksologian osaamistani ja hyvää keskusteluyhteyttämme seksielämämme olisi näivettynyt tässä pyörityksessä olemattomiin jo ajat sitten. Se, että satun ammatin puolesta tietämään keskivertotyyppiä enemmän tästä aiheesta, on pelastanut minut joutumasta samaan umpikujaan, josta moni asiakkaani on kertonut. Osasin kysyä itseltäni oikeita kysymyksiä ja kertoa vastauksia myös puolisolleni. Kun esimerkiksi huomasin puolison seksialoitteiden tuntuvan epämukavilta, aloin pohtia syytä ja oivalsin, että kyse on reaktionopeudesta – tarvitsen aikaa siirtyäkseni neutraalista olotilasta eroottiseen mindsettiin ja yhtäkkinen seksiehdotus aiheuttaa vain suorituspaineita, koska pitäisi innostua heti. Samasta syystä haluttomuuteni on tullut esiin nimenomaan avoliitoissa, kun seksiä voi periaatteessa olla koska tahansa eikä raja oman ja yhdessä vietetyn ajan välillä ole selkeä. Kun sain tämän ensin selvennettyä itselleni ja kerrottua sitten kumppanilleni, tilanne helpottui huomattavasti.

Halu muuttuu ja vaihtelee läpi elämän meillä kaikilla; siksi en usko, että mikään voisi täysin varmasti pelastaa haluttomuuden kokemukselta. Kuitenkin se, mitä itse tiedän ja mitä opetan myös asiakkailleni, tekee haluttomuudesta helpomman käsitellä. Tämän tiedon ja näiden työkalujen avulla en koskaan ole umpikujassa vaan tiedän, mistä lähden liikkeelle, kun halu tuntuu olevan hukassa. En joudu passiivisena odottamaan, josko halu palaisi itsestään tai pelkäämään, että se on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, vaan voin toimia aktiivisesti tilanteen parantamiseksi. Ja mikä parasta, en joudu tuhlaamaan aikaa milloin minkäkin konstin kokeilemiseen (eli esimerkiksi tunkemaan pahanmakuista maca-jauhetta aamusmoothieeni siksi, että sen väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta) vaan voin keskittyä asioihin, joista on oikeasti hyötyä. Toisin sanoen, minulla on valtaa omaan seksuaalisuuteeni.

Sekä omani että monien asiakkaideni kokemukset osoittavat, että haluttomuuteen auttavat maca-jauheen sijaan parhaiten nämä kolme asiaa:

Sisäistettyjen virheellisten uskomusten purkaminen. Meillä on valtavasti ”tietoa” seksistä, joka ei pidä paikkaansa vaan perustuu kristinuskon ja patriarkaalisen kulttuurin ajatuksiin. Erityisesti moni nainen/vulvallinen pitää itseään seksuaalisesti epänormaalina tai vajavaisena, koska ei ole sellainen, kuin nämä normit väittävät. On todella vapauttavaa, kun epärealististen odotusten tavoittelun voi lopettaa ja hyväksyä itsensä ja seksuaalisuutensa sellaisena kuin ne ovat.
Sen selvittäminen, mikä saa oman halun syttymään ja mikä sitä jarruttaa. Tämä on paljon muutakin kuin sitä, että tietää millaisesta seksistä tykkää. Haluun vaikuttaa ennen kaikkea konteksti eli mm. ympäristö, kumppani, mielentila, terveydentila, perustarpeiden tyydyttyneisyys, turvallisuudentunne ja niin edelleen – ja tämäkin oli vain yksinkertaistettu selitys. Tieto siitä, mikä halun sytyttää tai mikä estää haluamasta, on merkittävää valtaa.
Tästä kaikesta keskusteleminen kumppanin kanssa + kumppanin avoimuus vastaanottaa informaatiota. Seksistä puhuminen on taito, jota melkein kaikki joutuvat vähän harjoittelemaan, mutta kun siitä pääsee jyvälle, homma nousee ihan uudelle tasolle. Myös haluttomuutta kokevan kumppanilla on tärkeä rooli, ja usein hänenkin on purettava omia uskomuksiaan ja tehtävä itsetutkiskelua, vaikka hän olisikin tyytyväinen nykytilanteeseen.

Joten kyllä, koen olevani varsin pätevä auttamaan muita haluttomuutta kokevia selvittämään omaa tilannettaan. Kaikki itseäni auttaneet oivallukset ja paljon muuta löytyykin Haloo, kuuleeko halu? -verkkokurssiltani. Kurssin käyneet ovat sanoneet sen ravistelleen heidän käsityksiään seksuaalisuudesta, antaneen validaatiota heidän kokemuksilleen, tuoneen uutta inspiraatiota seksielämään ja luoneet toivoa siitä, että vaikka juuri nyt olisi hankalaa, tilanne voi parantua tulevaisuudessa. Linkistä löydät lisätietoa kurssista: tervetuloa mukaan! ❤️

Mihin äitien halut katoavat?

23/03/2023 24/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Kohtaan työssäni paljon pienten lasten äitejä, joille seksi ja seksuaalisuus aiheuttavat haasteita. Yleensä ongelma on halujen eriparisuus: kumppani haluaisi seksiä, mutta äitejä itseään se kiinnostaa varsin vähän, jos ollenkaan. Monet kertovat olevansa iltaisin niin väsyneitä, etteivät yksinkertaisesti jaksa ajatellakaan seksiä enää silloin, kun sille olisi mahdollisuus lasten mentyä nukkumaan. Seksi tuntuu yhdeltä asialta lisää loputtomaan listaan vaatimuksia, joita perheenjäsenet äidille esittävät, eikä kokoaikaisen saatavilla olemisen ja lasten tarpeisiin vastaamisen jälkeen jää voimavaroja huolehtia enää kumppanin tarpeista. Haasteita aiheuttavat myös käytännön asiat, kuten samassa huoneessa nukkuvat lapset.

Kiinnostavinta tässä minusta on, että vaikka perheessä olisi kaksi vanhempaa, toiselta (äidiltä) perhearki syö halut lähes kokonaan ja toiseen (isään) se ei tunnu juuri vaikuttavan. Joku voisi tietty kuitata koko jutun vaan klassisella ”naiset nyt vaan ovat vähemmän seksuaalisia” -argumentilla, mutta minusta se on laiska selitys. MIKSI on niin, että perhe-elämä vaikuttaa naisten haluihin enemmän kuin miesten? Äkkiseltään mieleen tulee ainakin kolme syytä:

Lapsen saaminen on sekä keholle että mielelle iso muutos, joka voi muuttaa seksuaalisuutta.
Perhearki on kuormittavampaa äideille, joille kasaantuu usein enemmän vastuuta lastenhoidosta ja arjen pyörittämisestä.
Seksi ei rentouta tai tuota nautintoa vaan päinvastoin stressaa ja vaatii voimavaroja, jolloin siihen ei huvita käyttää vähäistä vapaa-aikaa.

Lapsen saaminen voi jättää pysyvät jäljet myös seksuaalisuuteen

Ihmiselle, joka on raskaana, synnyttää ja mahdollisesti imettää, lapsen saaminen on todella massiivinen kehollinen mullistus. Ulkopuolisena voi ehkä tajuta näkyvät kehon muutokset mutta ei sitä, miltä tuntuu, kun keho muuttuu lyhyessä ajassa nopeasti eikä mieli pysy perässä. Jotkut muutokset voivat myös vaikuttaa ulkopuolisesta aika mitättömiltä – mitä sitten, jos jalankoko kasvaa, rintojen koko muuttuu, limakalvot kuivuvat, ihoon tulee näppylöitä tai hiuksia lähtee – mutta ei niiden kokeminen varsinaisesti lisää hyvää fiilistä itsestä. Toimittaja, kirjailija & vaikuttaja Irene Naakka puhuu näistä muutoksista ja ulkopuolisen kyvyttömyydestä ymmärtää niitä uuden Ärhäkkä kuin äidiksi tullut – podcastinsa ensimmäisessä jaksossa. (Podcast löytyy maksullisesta Podimo palvelusta, mutta jos et ole vielä Podimon tilaaja, saat tästä linkistä kolme kuukautta ilmaista kuunteluaikaa! Eikä ole maksettu mainos, vaan kuka tahansa Podimon tilaaja saa itselleen ilmaista kuunteluaikaa, kun kutsuu muita mukaan palvelun käyttäjiksi.)

Jotkut muutokset ovat väliaikaisia, mutta toiset ovat pysyviä. Keho ja mieli eivät koskaan ole täysin samat kuin ennen lapsen saamista ja näin ollen on selvää, ettei seksuaalisuuskaan välttämättä ole. On helppo tajuta, että esimerkiksi alapään alueen repeytymät, episiotomia (= välilihan leikkaus) tai kohdun laskeuma vaikuttavat seksuaalisuuteen ja siihen, mikä tuntuu hyvältä, mutta muutoksia voi tulla, vaikka fyysisesti olisikin ns. ennallaan. Yhtäkkiä voi vaan huomata, että jokin, mikä ennen kiihotti ja tuotti nautintoa, ei enää toimikaan, tai asiat, jotka ennen saivat halun syttymään, eivät väräytä viisaria mihinkään suuntaan. Tällaiset tilanteet herättävät usein hämmennystä, koska ei tiedetä, minne halu ja nautinto katosivat ja miten ne saadaan takaisin.

Ongelman ydin on siis ehkä siinä, ettei muutoksen massiivisuutta ymmärretä täysin. Ajatellaan, että jos strategiset paikat ovat kunnossa, seksiä voi ryhtyä harrastamaan vaikka heti synnytyksen jälkeen ja jos se ei sitten sujukaan kuin ennen, se laitetaan hormonien piikkiin. Nekin toki vaikuttavat, mutta eivät selitä kaikkea: moni äiti, jonka kanssa olen tästä aiheesta jutellut, on ensin syyttänyt hormoneja ja sitten ihmetellyt, kun esimerkiksi kuukautisten alkaminen uudestaan tai imetyksen lopettaminen ei olekaan palauttanut seksuaalisuutta ennalleen. Olisi siis keskeistä, että sekä raskauden ja synnytyksen läpikäynyt että hänen kumppaninsa ymmärtäisivät muutoksen kokonaisvaltaisuuden ja muuttunutta seksuaalisuutta olisi tilaa pohtia ilman paineita.

Kukaan ei kiihotu arjen vapaamatkustajasta

Irene Naakka puhuu podcastissaan ja samannimisessä, juuri julkaistussa kirjassaan paljon vanhemmuuden tasa-arvosta ja toteaa, ettei ilman sitä ole mitään muutakaan tasa-arvoa. Yhä edelleen on usein niin, että vastuu kodista ja lapsista vaan jotenkin kasaantuu enemmän äidin harteille, vaikka kumpikin vanhempi kävisi töissä. Ja vaikka vanhemmuus ja kotityöt jakaantuisivatkin periaatteessa tasan, äidit tekevät usein enemmän näkymätöntä metatyötä: muistavat neuvola-ajat ja kaverisynttärit, hankkivat lapsille sopivan kokoiset vaatteet, suunnittelevat kauppalistat ja ruokalistat ja selvittävät ratkaisut perhe-elämän haasteisiin. Naakka esittelee kirjassaan käsitteen äititieto, jolla hän tarkoittaa kaikkea naissukupolvelta toiselle kertyvää lasten- ja kodinhoitoon liittyvää tietoa. Tätä tietoa jaetaan muun muassa Facebookin vauvaryhmissä, joissa miehet loistavat poissaolollaan (eikä heitä sinne välttämättä edes huolita). Naakka esittää, että jotta vanhemmuuden tasa-arvo voisi toteutua, isien olisi osallistuttava tekemisen sijaan myös tietämiseen.

Helsingin Sanomissa taas julkaistiin 22.3.2023 juttu otsikolla Arjen vapaamatkustaja, joka esittelee juurikin parisuhteen sisäiseen työnjakoon liittyvää epätasa-arvoa: naiset ovat kodin projektipäälliköitä ja miehet pikku apulaisia, jotka tekevät kotitöitä lähinnä silloin kun nainen pyytää ja odottavat siitä erityistä kiitosta. Jutussa naiset kertovat, kuinka arki vapaamatkustajan kanssa turhauttaa ja ero tuntuu varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Tämän kaiken lisäksi myös vastuu parisuhteen hyvinvoinnista ja tunnetyöstä kasaantuu heterosuhteissa usein naisten harteille. Tähän sisältyvät myös yhteiseen seksiin liittyvät haasteet ja onkin tavallista, että haluttomuutta kokevien naisten kumppanit odottavat heidän ratkovan haasteet yksin ja lähinnä istuvat ja odottavat, että nainen ”korjaantuisi” ja alkaisi taas haluta.

En suoraan sanottuna ihmettele yhtään, ettei seksi jaksa kiinnostaa, jos koko päivän on läsnä lapsille, ruokkii ja pukee ja pesee ja lohduttaa ja viihdyttää ja säätelee tunteita, ja tämän päälle siivoaa, pyykkää ja laittaa ruokaa sekä säätää aikatauluja ja juoksevia asioita. Enkä ihmettele sitäkään, ettei sellainen kumppani, joka ei osallistu arjen pyöritykseen tasavertaisesti, kiinnosta seksuaalisesti. Joskus näkee uutisotsikoita, jotka kehottavat heteromiehiä osallistumaan kotitöihin saadakseen enemmän seksiä ja nämä antavat kuvan, että naisille seksi olisi vaihtokauppaa kotitöistä tai että kiihottuisimme siivoavista miehistä, mutta ehkäpä niissä yritetäänkin sanoa, ettei arjen vapaamatkustaja ole kiinnostava seksikumppani. Pikemmin sellainen ihminen tuntuu yhdeltä lapselta lisää ja aina välillä kuuleekin naisten puhuvan kumppaneistaan näin.

Suurin osa ihmisistä toimii niin, että stressi ja kuormitus vaikuttavat seksuaaliseen haluun negatiivisesti. On myös otettava huomioon, että epätasainen vastuunjako voi ymmärrettävästi aiheuttaa kuormittuneemmassa katkeruutta helpommalla pääsevää kohtaan, joka tuskin lisää seksihaluja. Näistä ja monesta muusta hyvästä syystä perhearjen kuormituksen pitäisi siis jakautua tasapuolisesti kummankin vanhemman kesken ja siihen kannattaa todella kiinnittää huomiota.

Kuka tuhlaisi aikaansa seksiin, joka ei tuota nautintoa?

Lapsiperhearjessa vanhempien oma aika ja yhteinen parisuhdeaika on usein aika vähäistä. Niinpä kallisarvoinen vapaa-aika tahdotaan käyttää hyvin ja usein priorisoidaan asioita, jotka rentouttavat ja palauttavat. Seksi voi parhaimmillaan olla sellainen asia, mutta monille se pikemminkin aiheuttaa lisästressiä ja vie voimavaroja. On ilmiselvää, ettei kukaan halua sellaista seksiä, joka ei tuota nautintoa.

Tämä ei ole pelkästään perheellisten vaan myös muiden heteroparien ongelma. Eikä selitystä ole vaikeaa löytää: heteroseksin peruskaava, jossa seksi alkaa spontaanisti, kiihottuminen tapahtuu nopeasti ja kaiken keskiössä on penis–vagina -penetraatio, on useille naisille (ja muillekin vulvallisille) toimimaton. Tämä kaava on kuitenkin iskostettu meihin niin syvälle, että sitä voi olla vaikeaa rikkoa ja kyseenalaistaa. Sitä hankaloittaa myös puutteellinen ymmärrys seksuaalisuuden moninaisuudesta: ihmiset kiihottuvat ja nauttivat hyvin erilaisista asioista eikä kyse ole läheskään aina siitä, mitä laitetaan mihinkin reikään tai mistä nuolaistaan, vaan kosketuksen tavoista, ympäristöstä, eri aistien stimulaatiosta, osapuolten välisestä dynamiikasta ja ylipäätään kontekstista.

Kysymys kuuluukin: minkä pitäisi muuttua, jotta seksi olisi rentouttavaa ja palauttavaa ja siihen tekisi mieli ryhtyä useammin? Tähän on mahdotonta vastata mitään yleistä, sillä vastaus on jokaiselle erilainen. Liikkeelle voi kuitenkin lähteä siitä, että tekee itselleen selväksi, mitä haluaa ja mistä nauttii, etenkin jos lapsen saaminen on muuttanut seksuaalisuutta eivätkä vanhat konstit enää toimi. Kukaan tuskin myöskään kokee rentouttavaksi seksiä, johon sisältyy paine esimerkiksi kiihottua tai saada orgasmi jossain tietyssä ajassa.

Eli summa summarum – perhearkeen hävinneet seksihalut löytyvät todennäköisimmin, kun äiti saa riittävästi näitä kolmea asiaa:

Aikaa toipua raskaudesta ja synnytyksestä, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen sekä mahdollisesti muuttuneen seksuaalisuuden tutkiskelemiseen.
Muita ihmisiä jakamaan arjen kuormituksen – kahden vanhemman perheissä vastuiden on jakauduttava tasan.
Tietoa ja ymmärrystä, joka auttaa löytämään oman nautinnon ytimen sekä turvallisen ympäristön, jossa seksiin ei liity paineita.

Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksessani oli alkuvuodesta mukana useita pienten lasten äitejä. Heistä moni koki saavansa valmennuksesta paljon apua tilanteeseensa, ja vaikka joitain arjen realiteetteja (kuten lasten yöheräilyt) ei voikaan muuttaa, valmennus loi uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pian koittaa parempi aika myös seksin suhteen. Jotkut innostuivat seksistä aivan uudella tavalla ja kosketus- ja keskusteluharjoitukset opettivat kumppanista uusia asioita ja lujittivat suhdetta. Olen myös itse taaperon äitinä hyötynyt monista asioista, joita opin valmennusta tehdessäni. Suosittelen siis valmennustani, joka käynnistyy uudelleen huhtikuussa, aivan erityisen lämpimästi pienten lasten äideille!

Mikäli postaus resonoi ja haluaisit jutella aiheesta lisää, varaa aika maksuttomaan tutustumispuheluun ajanvarauskalenteristani. Puhelussa käymme läpi tilanteesi, toiveesi ja tavoitteesi, kerron tarkemmin valmennuksesta ja teen tarjouksen, jos vaikuttaa siltä, että siitä olisi tilanteessasi hyötyä. Voit lukea valmennuksesta lisää täältä.

Oletko miettinyt, miksi harrastat seksiä?

13/03/2023 13/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Miksi harrastat seksiä? Mitä saat siitä irti? Mikä motivoi sooloseksiin, entä seksiin kumppanin kanssa? Tarjoaako se seksi, jota tällä hetkellä harrastat, niitä asioita, joita siltä haluat?

Uusi idolini, nerokas seksuaaliterapeutti Cyndi Darnell kertoo kirjassaan Sex When You Don’t Feel Like It – The Truth about Mismatched Libido and Rediscovering Desire (2022), että yksi tehokkaimmista hänen vastaanotolla käyttämistään työkaluista on kysymys: miksi harrastat seksiä? Tämä saa ihmiset kuulemma aluksi lähinnä pyörittelemään silmiään ja tokaisemaan, että sehän on ilmiselvää tai että sinunhan se terapeuttina pitäisi tietää. Kun kysymystä kuitenkin alkaa tosissaan miettiä, se osoittautuukin hankalammin pureskeltavaksi kuin ensikuulemalta vaikuttaa. Vastauksen pohtiminen voi paljastaa omasta seksuaalisuudesta yllättäviä asioita ja johtaa oivalluksiin, joilla on iso merkitys seksielämän toimivuudelle.

”Ilmiselvä” syy harrastaa seksiä voi olla esimerkiksi se, että sen ajatellaan olevan olennainen osa parisuhdetta. On paljon ihmisiä, jopa seksologian ammattilaisia, joiden mielestä seksitön suhde ei ole parisuhde lainkaan. Asiantuntijat myös tykkäävät toistella, että seksi on parisuhteen liima eli sitä on oltava, jotta suhde pysyy kasassa. Etenkin miesten kanssa suhteessa olevat naiset tuppaavat ajattelemaan, että seksiä täytyy olla, jotta kumppani ei petä tai jätä. Toisaalta seksiin voi motivoida myös halu olla ”normaali”: vertaamme itseämme ja suhdettamme mediassa julkaistuihin tilastoihin siitä, kuinka usein keskivertoparit harrastavat seksiä, ja tavoittelemme samaa.

Toisaalta yhtä ”ilmiselvää” joillekin on se, että seksin pääasiallinen tarkoitus on nautinto. Seksiä harrastetaan, koska panettaa ja se on kivaa. Ei kuitenkaan ole niin, että mikä tahansa seksi = nautinto, vaan se syntyy eri ihmisille eri asioista. Seksikäsityksemme on tyypillisesti varsin genitaali- ja yhdyntäkeskeinen, eivätkä kaikki saa näistä nautintoa – ainakaan niin paljon, että seksiin jaksaisi ryhtyä kovin usein. Nautinto tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: yksi nauttii aistikokemuksista, toista kiinnostaa eniten vallalla leikittely ja ”kielletyt” asiat ja kolmannelle kyse on ennen kaikkea yhteydestä itseen, kumppaniin tai johonkin korkeampaan voimaan. Silti pysymme usein hyvin sitkeästi yhdessä ja samassa seksin kaavassa, jonka rikkominen tai sen ehdottaminen tuntuu monista vaikealta, pelottavalta, kielletyltä tai väärältä. Eli yhtäältä ajattelemme, että seksin pointti on nautinto, mutta asetamme kuitenkin hirveästi rajoituksia sille, miten nautintoa saisi kokea.

Oli miten oli, nämä ”ilmiselvät” syyt havainnollistavat jo hyvin tämän kysymyksen voimaa. Jos yhtäältä ajatellaan, että seksin tarkoitus on tuottaa nautintoa ja toisaalta sitä on pakko olla, koska suhdenormit ja suhteen lujittaminen, ollaan jo ristiriidan äärellä: onko mahdollista nauttia asiasta, joka on myös velvollisuus? Jos ajattelisimme, että hyvän suhteen mittari on se, että syödään yhdessä mansikkajäätelöä vähintään kaksi kertaa viikossa, nauttisimmeko siitä? Olisiko jäätelön syöminen ihanaa, jos sen syömättä jättäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että kumppani jättää ja etsii toisen jäätelönsyöntikaverin? Entä jos tykkäisimme enemmän minttujäätelöstä? Voiko mikään olla todella nautinnollista, jos siitä ei voi kieltäytyä?

(Velvollisuusseksistä, seksinormeista ja nautinnosta puhutaan myös Haloo, kuuleeko halu -valmennuksessani. Jos sinunkin toiveesi olisi muuttaa seksi rennoksi ja mukavaksi asiaksi ankean ja paineita aiheuttavan velvollisuuden sijaan, lue täältä lisää.)

Sooloseksiin ja seksiin toisen kanssa motivoivat usein eri asiat. Erityisen kiinnostavia ovat tilanteet, joissa seksi kiinnostaa yksin, mutta ei kenenkään muun kanssa, tai toisin päin: minkälaiset asiat tällöin motivoivat seksiin? Mikäli sooloilu ei vaan kiinnosta (eikä kyse ole esim. siitä, että se hävettää tai tuntuu väärältä) mutta partneriseksi kyllä, seksiin liittyy usein kaipuu läheisyyteen tarve kokea yhteyttä toiseen. Joskus taas sooloseksi kiinnostaa partneriseksiä enemmän, koska se on usein helpompaa ja nopeampaa eikä siihen liity samalla tavalla suorituspaineita.

Kysyin jokin aika sitten Instagram-seuraajiltani, mikä heitä motivoi seksiin itsekseen tai kumppanin kanssa. Sain mm. tällaisia vastauksia:

”Soolo – nopea nautinto, vähän sama kuin instan avaaminen tai karkin syöminen. Partneri – itseilmaisu, seksuaalisuuden ilmaisu, hauskuus, hyväksytyksi tuleminen.”

”Sooloseksi ennen kaikkea rentouttaa ja partneriseksi myös ja toki vahvistaa yhteyttä kumppaniin”

”Sooloseksissä mielihyvä, orgasmi ja hormonit, pariseksissä yhteys, leikki ja nautinto”

”Sooloseksiin fantasiointi ja jostain saavuttamattomasta haaveilu (olen ihastunut parisuhteessa). Partneriseksiin, kun sitä viimeksi on ollut, niin lapsi haave motivoi. Sen jälkeen motivaatio on ollut hukassa.”

”Sooloseksiin ei paljon mikään. Partnerin kassa intiimiys, halu, ihon tarve yms.”

”Se on kivaa ja rentouttaa, sekä soolo että duo.”

”Partnerin kanssa yhteyden vahvistamisen takia ja sooloseksi satunnaisen panetuksen takia.”

”Yhdessä: yhteys, läheisyys, tuntuu hyvältä ja on kivaa. Soolona: helppoa ja nopeaa rentoutusta.”

Cyndi Darnellin, kuten monen muunkin seksologin vastaanotolla käy paljon ihmisiä, joiden isoin haaste on haluttomuus tai halujen eriparisuus kumppanin kanssa ja jotka haluaisivat haluta enemmän. Tällöin jos joskus on erityisen hedelmällistä kysyä, miksi. Jos heille on seksissä kumppanin kanssa kyse yhteyden kokemisesta, voisiko saman kokea jollain muulla tavalla? Jos seksi on itseilmaisun väline, antaako suhteen seksielämä mahdollisuuden tähän? Lähteekö halu haluta ihan todella itsestä vai siitä, että halutaan miellyttää kumppania tai täyttää jotkut normaalin parisuhteen kriteerit? Voiko kyse olla vaan siitä, että velvollisuudesta nauttiminen on aika hankala yhtälö?

Seksiä ei ole mikään pakko haluta tai harrastaa. Jos kuitenkin haluaisi haluta, voit kysyä itseltäsi: miksi harrastan seksiä? Mitä se minulle antaa? Saanko tästä seksistä, jota elämässäni on tarjolla, sen mitä haluan ja tarvitsen?

Jos kaipaat apua ja tukea tällaisiin pohdintoihin, autan erittäin mielelläni. Sitä varten seksuaalineuvojat ovat olemassa! Varaa aika vastaanotolleni (etänä) täältä.

Mitä yhteistä on seksihaasteilla ja hiustenleikkuulla?

02/03/2023 02/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Olisiko nyt sopiva hetki ~~näyttää munaa~~ lopettaa hiljaiselo ja herättää blogi uudestaan henkiin? Olen nimittäin ollut vaistoavinani pientä hiljaista signaalia siihen suuntaan, että blogit olisivat tekemässä comebackia (ainakin Eino Nurmisto bloggaa taas, samoin Eeva Kolu, ja Mona Bling väläytteli blogin uudelleensyntymisen mahdollisuutta Instassaan viime viikolla) ja kyllähän mullakin sanottavaa olisi, vaikka se ei kovin usein enää päädykään pidemmäksi tekstiksi asti. Vaan voin kertoa, miten ärsyttävää on kirjoittaa timanttisia instapostauksia ja sitten karsia aina puolet tekstistä pois, koska rajallinen merkkimäärä. Että kyllä se vaan on niin, että tällainen pidempi teksti on minulle mieluisampi formaatti.

(Alun munaviittaus liittyy muuten Muumeihin. Nipsu on ilmeisesti jossain jaksossa sanonut niin, en ikävä kyllä löytänyt alkuperäistä lähdettä mutta sitäkin runsaammin meemejä.)

Tulin siis tänne blogin puolelle kertomaan, että leikkasin eilen hiukseni. Olematon asia ihmiskunnalle mutta suuri minulle, joka olen tosi arka tekemään muutoksia hiustyyliini. Hiukseni ovat lähes aina olleet pitkät ja pitkätukkaisuus on selkeästi osa identiteettiäni. En voisi kuvitellakaan elämää hiuksissa, jotka eivät ylettyisi ponnarille tai nutturalle. Ei tämä nykyinenkään pituus siis sikäli niin radikaali ole, että kyllä nämä edelleen saa hyvin kiinni, mutta pituutta lähti kuitenkin lähemmäs viisitoista senttiä. On se jo jotain!

Kerron tästä hiusasiasta täällä siksi, että aloin siinä tukkaa saksiessani pohtia yleisemmin muutosta ja siihen liittyviä tunteita. Usein muutos arveluttaa ja tuntuu helpommalta pysyä tutussa ja turvallisessa, vaikkei sekään toisaalta tuntuisi hyvältä. Pitää paikkansa niin hiusten kuin vaikkapa työn tai ihmissuhteiden ja seksin kohdalla.

Joskus itse muutos pelottaa ja toisinaan kyse on enemmän siitä, että sen tekeminen on kamalan vaivalloista. Hiustenleikkuu on helppoa, sen kun ottaa sakset käteen ja minuutissa muutos on tehty (ja ehkä siksi jotkut huolettomammin hiuksiinsa suhtautuvat saattavat yrittää hoitaa stressiä tai ahdistusta esim. leikkaamalla otsatukan), mutta ihmissuhdeasioissa homma ei ole yhtä simppeliä. Muutos tapahtuu hitaasti ja saattaa vaatia paljon ajatustyötä, keskustelua ja hankalien tunteiden käsittelyä. Ei ihme, että esimerkiksi ajatus ”halupilleristä” eli haluttomuuden korjaavasta lääkkeestä tuntuu monesta niin houkuttelevalta.

Valitettavasti haluttomuutta tai mitään muitakaan ”seksiongelmia” (kenties erektiohäiriötä lukuunottamatta) ei pysty lääkkeillä tai muilla vippaskonsteilla korjaamaan. Niitä on toki tarjolla ja moni kokeileekin epätoivoissaan niitä kaikkia: varataan romanttisia hotellilomia, tungetaan aamupuuroon maca-jauhetta (joka kuulemma maistuu kamalalta, mutta jonka väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta), ostetaan käsiraudat ja mennään sängyn sijasta keittiöön panemaan. En ollenkaan ihmettele, miksi 15 vinkkiä seksielämän piristämiseen -juttutyyppi oli yhteen aikaan hyvin suosittu naisten- ja iltapäivälehdissä. Totta kai olisi kivaa, jos suhdetta hiertävään hankalaan tilanteeseen olisi helppo ja yksinkertainen ratkaisu. Se vaan, että usein ne siihen tilanteeseen johtaneet syyt ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, niin ratkaisuakin joutuu usein hakemaan vaikeamman kautta.

Pyörittelin ajatusta hiusteni leikkaamisesta aika kauan ennen toimeen ryhtymistä, mutta lopulta otin sakset käteen, kun vanha tukka ei vaan millään taipunut kivannäköiseksi ja peilikuva alkoi ärsyttää liikaa. Vähän samanlaisen ilmiön huomasin Haloo, kuuleeko halu? -valmennukseni osallistujien kohdalla: tosi moni pitkään paininut haluttomuutensa kanssa, pyöritellyt sitä päässään suuntaan jos toiseen ja lopulta päättänyt, että on tullut aika muutokselle. Vastaavasti moni sellainen, joka osoitti kiinnostusta valmennusta kohtaan mutta päätti kuitenkin jättää osallistumatta oli selkeästi vielä kahden vaiheilla sen suhteen, onko muutos tässä kohtaa tarpeen vai ei. Eli selvästi on niin, että motivaatiota tehdä niitä vaikeitakin asioita muutoksen eteen on enemmän silloin, kun sen tekemättä jättäminen ei tunnu enää houkuttelevalta vaihtoehdolta. (Ehkä itsestään selvää, mutta tavallaan aika merkittävä havainto!)

Toisaalta huomasin valmennuksen kohdalla myös sen, että muutoksen tiellä seisoo motivaatiopulan sijaan useammin se, ettei tiedetä, mistä lähteä liikkeelle. Seksuaalisuuteen liittyvien haasteiden kanssa on aika tavallista tuntea olevansa ikään kuin umpikujassa ja tavallaan kädetön, koska meiltä puuttuu työkalut näiden haasteiden käsittelemiseen. Meillä on ne seksinpiristysvinkit, mutta ei sellaisia lehtijuttuja, joissa neuvottaisiin, miten saadaan selville omaan haluun positiivisesti tai negatiivisesti vaikuttavat asiat. Kukaan ei missään opeta, miten omaa seksuaalisuutta tutkiskellaan tai että sitä ylipäätään olisi hyvä tutkiskella.

Viisitoista senttiä lyhyempi hiuskuontalo on aika pieni muutos, mutta sillä oli iso vaikutus mielialaani. Heräsin aamulla jotenkin toivoa täynnä ja ilahduin peilikuvani näkemisestä, vaikka tukkatyyli olikin aamulla osastoa harakanpesä. Samoin ajattelen, että ”seksiongelmien”, kuten haluttomuuden tai orgasmihaasteiden, kohdalla pienelläkin muutoksella voi olla iso vaikutus kokonaisuuteen. Joskus riittää, että yksi pieni ajatus nytkähtää eteenpäin ja se saa isot pyörät pyörimään. Yksi valmennukseni osallistuja jopa kertoi, että pelkästään päätös osallistua oli saanut hänen halunsa palaamaan rytinällä takaisin ja muutama muukin kertoi innostuneensa valmennuksen ansiosta seksistä ihan uudella tavalla. Isoin muutos tapahtui monella suhtautumisessa omaan tilanteeseen: valmennuksen jälkeen olo oli toiveikas ja positiivinen ja kädetön umpikuja-fiilis oli poissa. Valmennukseen osallistuminen vai vaikka seksuaaliterapiaan meneminen voi siis kuulostaa kamalan raskaalta ja työläältä tavalta tehdä muutos ja enemmän houkuttelisi joku hiustenleikkuun kaltainen pikaratkaisu, mutta joskus pienikin juttu riittää, jos vaan tekee oikeita asioita.

Hiukset leikkaamalla saa lyhyemmät hiukset, mutta mielenterveyden haasteita se ei poista. Samalla tavalla toimivat monet seksinpiristysvinkit: laittamalla seksin kalenteriin saat kalenterimerkinnän tai mahdollisesti säännöllistä seksiä, mutta ei se välttämättä tee seksistä parempaa tai saa haluamaan sitä enemmän. Maca-jauhetta syömällä saa todennäköisesti pahanmakuista puuroa, mutta ihmelääkkeeksi haluhaasteiden selättämiseen siitä ei taida olla. Tehokkaampaa on ensin selvittää seksihaasteen juurisyyt ja sitten lähteä miettimään niihin ratkaisuja. Vähän joutuu siis näkemään vaivaa, mutta onneksi ammattilainen voi auttaa pääsemään vauhtiin. DIY-hiustenleikkuu voi joskus toimia, DIY-seksuaaliterapia ei niin hyvin.

Haku Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksen kakkoskierrokselle on nyt käynnissä. Uusi ryhmä aloittaa matkan kohti uudenlaista ymmärrystä halusta ja seksuaalisuudesta huhtikuussa. Jos olet siis nainen tai muu vulvallinen, jonka elämää haluttomuus jollain tavalla koskettaa ja olet valmis muutokselle, ota yhteyttä ja jutellaan lisää! Voit laittaa viestiä joko sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com tai Instassa @teekutsuilla. Instasta löydät myös lisätietoa valmennuksesta sekä testiryhmän palautteita. Tervetuloa mukaan! <3

Mitä haluton haluaa?

06/12/2022 05/12/2022 / Seksuaalisuus

Haluaisitko haluta, mutta et tiedä miten?

Tällä kysymyksellä aloitin parin viikon takaisen Instagram-postaukseni haluttomuudesta ja halujen kohtaamattomuudesta parisuhteessa. Haluttomuus on erittäin yleistä: uusimman FINSEX-tutkimuksen mukaan haluttomuutta on kokenut naisista melko usein 42 % ja miehistä 15 % ja erittäin usein 22 % ja 3 %. Yleisyydestään huolimatta se tuntuu olevan vaikeasti ylitettävä haaste, koska ratkaisuvaihtoehtoja on tarjolla paljon, mutta mikään ei vaikuta erityisen toimivalta.

Sain postaukseni myötä runsaasti viestejä naisilta ja muilta vulvallisilta, joiden elämää haluttomuus jollain tavalla koskettaa. Tilanteet ovat erilaisia, mutta niissä on paljon yhdistäviä tekijöitä. Yhteistä viestien lähettäjille oli myös halu saada tilanteeseen muutos ja toiveissa siitä, mitä tuo muutos voisi olla, toistuivat monet samat asiat.

Motivaatiota on, mutta keinoja ei

Moni viestiä laittanut koki olevansa tilanteensa kanssa jumissa: halu haluta enemmän on voimakas, mutta ei tiedetä, mitä asialle voisi tehdä. Moni kertoi yrittäneensä pohtia asiaa itsekseen tai keskustelleensa kumppaninsa kanssa, mutta sekä pohdinnat että keskustelut ovat päätyneet kiertämään samaa kehää. Joskus enemmän haluavat kumppanit eivät myöskään osaa suhtautua toisen vähäisempään haluun kovin rakentavasti ja aihe voi olla vaikea myös haluttomalle itselleen, ja etenkin näissä tilanteissa moni koki vahvasti ajautuneensa umpikujaan.

Yksi toistuva elementti oli myös seksuaalisuuden hautautuminen isojen elämäntapahtumien ja -muutosten alle ja monet viestiä laittaneista toivoivat löytävänsä oman seksuaalisuutensa uudelleen esimerkiksi raskauden ja synnytyksen tai masennuksen tai uupumuksen jälkeen. Osa koki seksuaalisuutensa muuttuneen ja tahtoi tarkastella sitä uteliaasti uudessa valossa, kun taas toiset toivoivat ns. ”paluuta normaaliin” eli halun määrän palautumista samanlaiseksi kuin ennen ko. elämänmuutoksia.

Lähes kaikki vastaajat kaipasivat lisää ymmärrystä omasta seksuaalisuudestaan ja siitä, mikä heidän halunsa saa syttymään. He halusivat tietää, mistä he pitävät ja mikä heitä kiihottaa, jotta he voisivat kertoa toiveistaan kumppaneilleen. Toiset painottivat tässä enemmän parisuhdeseksin toimivuuden parantamista ja toiset taas halusivat selkeämmin tutkiskella itseään myös irrallaan parisuhdekontekstista. Yhteistä monille vastaajille oli kuitenkin halu lopettaa miellyttäminen ja ottaa seksin lähtökohdaksi omat halut ja toiveet kumppanin sijaan.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että haluttomuutta kokevat toivovat ennen kaikkea työkaluja tilanteensa käsittelemiseen. He kaipaavat jotain kättä pidempää, jonka avulla heidän ajattelunsa lakkaa kiertämästä kehää ja he saavat uusia näkökulmia. He tarvitsevat jonkun näyttämään tien pois umpikujasta ja auttamaan solmujen avaamisessa. He janoavat tietoa ja ymmärrystä itsestään ja tilanteestaan ja konkreettisia keinoja, joiden avulla he voivat parantaa omaa seksielämäänsä.

Nämä toiveet ovat hirveän ymmärrettäviä, koska nimenomaan oman seksuaalisuuden tutkiskeleminen ja omien halujen priorisoiminen ovat asioita, joita etenkään naisille tai muille tyttöinä kasvatetuille ei opeteta vaan meitä kannustetaan suorastaan päinvastaiseen. Niitä paljon kaivattuja työkaluja on kitsaasti tarjolla ja oikeastaan ennemmin tarjoillaan ajatusta siitä, että näiden asioiden pitäisi tulla ”luonnostaan” ja ihmisessä on jotain vikaa, jos näin ei ole. Olenkin jokaisessa puhelinkeskustelussa todennut, ettei ole ihme jos on hieman kädetön olo eikä tiedä mitä omalle tilanteelle voisi tehdä, kun ei sitä kukaan kerro.

Miksi seksistä puhuminen on niin vaikeaa

Sen lisäksi, että haluttomuutta kokevat ovat usein hieman hukassa omien halujensa ja seksuaalisuutensa kanssa, monet kokevat myös seksistä puhumisen kumppanin kanssa vaikeaksi. Haluttomuutta voivat toki kokea muutkin kuin suhteessa olevat, mutta usein se häiritsee eniten nimenomaan vakituisissa suhteissa, erityisesti monogaamisissa olevia. Niinpä haluttomuutta kokevien muutostoiveet liittyvät usein myös jollain tavalla suhteen dynamiikkaan ja kommunikaatioon.

Monet minulle viestiä laittaneet kuvasivat haluttomuuden ja seksittömyyden olevan heidän suhteessaan kuin virtahepo olohuoneessa. Siitä puhutaan lähinnä silloin, jos toinen tekee aloitteen ja tulee torjutuksi, mutta keskustelut näissä tilanteissa eivät ole kovin hedelmällisiä. Joskus toisen haluttomuus tai merkittävä halujen kohtaamattomuus aiheuttaa kitkaa suhteen osapuolten välille: jotkut ajattelevat kumppanin haluttomuuden olevan tämän oma ongelma, joka tämän täytyy itse selvittää, eivätkä suostu ottamaan tilanteesta mitään vastuuta. Toiset taas hakevat ratkaisua kyselemällä jopa kyllästymiseen asti kumppaniltaan, mitä tämä toivoisi seksiltä – mikä ei tietenkään auta, jos tilanne on edellisessä kappaleessa kuvattu eli haluttomuutta kokeva ei itsekään tiedä.

Moni kertoi toivovansa seksin olevan rento ja luonteva osa parisuhdetta sen sijaan, että siitä pitäisi stressata ja ottaa paineita. Kertomuksissa toistui usein kuvaus kelasta, joka lähtee pyörimään päässä heti, kun jossain tilanteessa on seksin mahdollisuus: haluttomuutta kokeva alkaa miettiä, pitäisikö lähteä mukaan vai ei ja kiihottuuko ja nauttiiko vai ei ja mitäs sitten jos ei ja apua. Tällaisen yliajattelun sijaan moni toivoisi voivansa vain heittäytyä nauttimaan ja unohtaa suorituspaineet. Jotkut toivoivat myös olevansa aloitteellisempia ja toiset pystyvänsä nauttimaan läheisyydestä ilman pelkoa siitä, että joutuu taas torjumaan toisen seksialoitteen.

Hyvin tavallinen syy haluttomuudelle on myös suhteen arkistuminen: tuttua ja turvallista kumppania on vaikeaa himoita. Moni viestiä laittanut kertoi myös kaipaavansa enemmän aikaa vain itselleen sen sijaan, että olisi jatkuvasti yhdessä kumppanin kanssa. Erityisesti pienten lasten äidit kertoivat kaipaavansa kipeästi enemmän mahdollisuuksia olla vain itseään varten ilman, että tarvitsee huolehtia kenenkään muun tarpeista.

Kommunikaation tärkeydestä puhutaan paljon, mutta seksistä puhumiseen ei olla ennen viime vuosia erityisesti kannustettu. Koko asian ympärillä leijailee edelleen niin voimakas häpeä, että pelkästään joidenkin tiettyjen sanojen sanominen voi tuntua mahdottomuudelta – puhumattakaan siitä, jos omassa seksuaalisuudessa on piirteitä, jotka uskoo kumppanin tuomitsevan. Kumppanin muutostoiveet seksin suhteen otetaan myös helposti henkilökohtaisena kritiikkinä, mikä voi nostaa kynnystä niistä kertomiseen. Seksi on monelle aiheena vaikea, koska sen käsittelemiseen rakentavasti ei ole välineitä

Mistä niitä välineitä ja työkaluja oman seksuaalisuuden tutkiskelemiseen, itseymmärryksen lisäämiseen ja kommunikaation parantamiseen sitten saa? Jos sattuu olemaan nainen tai muu vulvallinen, niin ainakin uudesta valmennuksestani Haloo, kuuleeko halu?, jossa keskitytään nimenomaan näihin asioihin. Tavoitteena on kerätä jokaiselle omaan tilanteeseen sopiva työkalupakki, joka sisältää tietoa halusta ja seksuaalisuudesta sekä aivan konkreettisia apukeinoja oman seksuaalisuuden kartoittamiseen, seksistä puhumiseen sekä halujen ja seksitoiveiden yhteensovittamiseen kumppanin kanssa. Uskon vilpittömästi, että kun saa tarpeeksi ajantasaista tietoa sekä tukea ja apua siihen, miten tietoa sovelletaan omaan elämään, on mahdollista oppia tuntemaan oma seksuaalisuus paremmin, parantaa kommunikaatiota kumppanin kanssa, tehdä seksistä kiva ja kiinnostava juttu ahdistavan sijaan ja lopulta todennäköisesti myös haluamaan seksiä enemmän. Jos tämä kuulostaa kiinnostavalta, laita minulle viestiä Instagramissa @teekutsuilla tai sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com. Valmennus alkaa tammikuussa ja muutama paikka on vielä vapaana!

Muita ajatuksiani halusta ja haluttomuudesta:

Hommiin vaan ja 15 muuta surkeaa vinkkiä haluttomalle
Mitä haluttomuudelle voi tehdä ja muita vastauksia tiukkoihin kysymyksiin
Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua
Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä
Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa
Miksi pitkä parisuhde tappaa seksihalut

Täytyykö olla seksikäs olo, jotta voi nauttia seksistä?

07/11/2022 07/11/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Mitä asioita seksuaalinen halu ja nautinto edellyttävät? Naisten kohdalla ilmeisesti ainakin itsensä tuntemista viehättäväksi ja seksikkääksi, mikäli uskomme iltapäivälehtiä ja voimaantumisvalmentajia –ja toki moni oikeasti kokee, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikuttaa haluun negatiivisesti. Kiinnostava kysymys on, mistä tämä johtuu: onko kyseessä naisten sisäsyntyinen ominaisuus vai voisiko tässäkin olla taustalla patriarkaalinen yhteiskuntarakenne?

Länsimainen yhteiskunta toimi pitkään miesten pyörittämänä ja naisten rooliksi jäi näyttää kauniilta ja olla hiljaa (ja hoitaa ilmaiseksi lapsia ja kotia, mutta ei nyt mennä siihen). Naisten on varsin pitkään annettu ymmärtää, että ulkonäkö on heidän tärkein ja arvokkain ominaisuutensa. Esimerkiksi 1900-luvun alun avioliitto-oppaissa naisia neuvottiin pitämään huolta siitä, että he näyttävät kauniilta aviomiestensä silmissä ja kerrottiin, että miehen halun voi herättää keimailemalla ja pukeutumalla miestä viehättäviin asuihin. Niissä myös väitettiin, että naisen seksuaalisuuden ytimessä on saada miehiltä (nimenomaan miehiltä, ei muilta naisilta tai muilta, koska kaikkihan toki ovat cisheteroita) ihailevia ja hyväksyviä katseita ja että seksuaalinen nautinto on naiselle mahdotonta ilman kokemusta halutuksi tulemisesta.

Nykyään ei enää suoraan sanota, että naisen pitäisi pyrkiä miellyttämään miestä, vaan korostetaan ennemmin sitä, että seksikkyys on tärkeää naisen itsensä kannalta. Edelleen pidetään naisen nautinnon kannalta tärkeänä, että he tuntevat itsensä kauniiksi ja seksikkäiksi. En kiistä, etteikö tässä olisi perää, sillä tietysti positiivinen käsitys itsestä lisää itsevarmuutta, joka voi heijastua positiivisesti myös seksielämään. Kiinnostavaa kuitenkin on, että vaikka korostetaan itsensä seksikkääksi tuntemista eikä sitä, miltä näyttää muiden silmissä, sisäistä tuntemusta kuitenkin ilmaistaan usein miehisen katseen määrittämällä tavalla. Seksikäs pukeutuminen tarkoittaa useimmille meistä pitsialusvaatteita, minihameita, korkokenkiä tai vähintäänkin hyvin istuvia ja sopivasti paljastavia vaatteita. Me seksuaalisesti voimaantuneet feministinaiset (itseni siis todellakin mukaan lukien) postaamme someen kuvia, joissa poseeraamme seksikkäästi seksikkäissä vaatteissa – ja teemme sen itseämme varten, emme miehiä, jotka rynnivät dm-bokseihimme läähätysviesteineen ja liekkiemojeineen eivätkä yhtään ymmärrä, miksi postaamme aivan selviä miesten houkutteluun tarkoitettuja kuvia haluamatta kuitenkaan miesten huomiota.

Ja emmehän me haluakaan, tai itse en ainakaan sitä kaipaa, vaan kyse on nimenomaan siitä, että itsensä tunteminen seksikkääksi tuntuu tosi hyvältä. On vain kiinnostavaa, että itsensä seksikkääksi tunteminen usein edellyttää miehisen katseen seksikkääksi määrittelemää ulkonäköä. Olemmeko ruvenneet katsomaan itseämmekin miehisen katseen kautta?

Rupesin pohtimaan tätä luettuani Marika Haatajan kirjan Ihmisiä nautintojen ajassa – Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (2022). Kirjassa haastetaan ajatus itsensä seksikkääksi ja haluttavaksi tuntemisesta keskeisenä naisen nautinnolle ja halulle yksinkertaisella huomautuksella: useimmat naiset voivat vallan hyvin harrastaa nautinnollista sooloseksiä tuntematta itseään erityisen seksikkäiksi. Harvalle sillä on ollut minkäänlaista merkitystä myöskään silloin, kun on ensimmäistä kertaa lapsena tai nuorena kokeillut sooloseksiä ja saanut orgasmin. Vaikuttaakin siltä, että kokemus seksikkyydestä ja haluttavuudesta liittyy enemmänkin seksiin toisen ihmisen kanssa, erityisesti heteroseksiin, kuin halun tai nautinnon kokemiseen itsessään. Tämän on helppo tunnistaa johtuvaksi patriarkaalisen yhteiskunnan asetelmasta, jossa mies on niin seksissä kuin muutenkin subjekti, aktiivinen toimija ja katsoja, ja nainen on objekti, passiivinen katseen kohde.

Ulkonäköpaineet tai tarve näyttää hyvältä seksikumppanin silmissä ei toki enää nykyään ole pelkästään naisia koskeva asia ja monelle ihan sukupuoleen katsomatta on tärkeää, että kumppani miellyttää omaa silmää. Kukaan ei kuitenkaan väitä tai ole koskaan väittänyt, että itsensä seksikkääksi tunteminen tai hyvältä näyttäminen naisten silmissä olisi keskeinen tai tärkeä osa miehen seksuaalisuutta. Meiltä myös puuttuu kokonaan iltapäivälehtien jutut, joissa neuvottaisiin miehiä muodostamaan parempi kehonkuva ja itsetunto tai valmentajat, jotka voimaannuttaisivat miehiä tuntemaan itsensä seksikkäiksi ja ottamaan seksuaalisuutensa sitä kautta haltuun. Ulkonäköä olennaisempana nähdään penis, sen koko ja toimintakyky ja vaikka se on toki hyvin yksipuolinen näkökulma, se myös tekee jälleen näkyväksi subjekti–objekti -asetelman.

Voidaan siis todeta, että niin naisten, miesten kuin muunsukupuolistenkaan seksuaalisuuteen ei liity mitään sisäsyntyistä tarvetta näyttää hyvältä ja seksikkäältä. Jos siis tuntuu siltä, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön seisoo jollain tavalla oman halun ja nautinnon tiellä, omaa ajattelua voi yrittää hieman haastaa. Estääkö tyytymättömyys myös sooloseksistä nauttimisen vai liittyykö se pelkästään kumppanin kanssa harrastettavaan seksiin? Olisiko mahdollista keskittyä ulkonäön sijaan siihen, miltä seksi tuntuu kehossa? Voisiko seksuaalinen voimaantuminen olla mahdollista ilman kokemusta itsestä kuumana sexbätäng-pommina?

2020-luku: kriisejä ja murheita vai sittenkin nautintoa?

14/10/2022 14/10/2022 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

2020-luvun alku on ollut aikamoista kriisiä kriisin perään. Ensin globaali pandemia, sitten Venäjän sota Ukrainassa ja siitä seurannut energiakriisi ja hintojen nousu ja kaiken yllä vielä ilmastokriisi näin muutamia mainitakseni. Tällaisena aikana ei ole ihme, jos elämää varjostaa jatkuvasti stressi ja huoli. Seksologina en voi olla pohtimatta, miten tämä kaikki vaikuttaa seksuaalisuuteemme ja ihmissuhteisiimme. Isolla osalla ihmisistä stressi vähentää kiinnostusta seksiin, joten lisääntyykö haluttomuus ja siitä aiheutuvat haasteet ihmissuhteissa kriisien ja epävarmuuden myötä?

Huoleen ja murheeseen on tosiaankin mahdollista upota niin, että alkaa ihan kunnolla ahdistaa. Uutissovelluksiin tulee uutta sisältöä monta kertaa päivässä ja somessakin on helppoa ympäröidä itsensä huolta aiheuttavalla tiedolla. Uutisten seuraamisesta haetaan usein kontrollin tunnetta, jota on isojen kriisien keskellä vaikeaa muuten saavuttaa. Aina on tietysti paljon muutakin, mitä voi tehdä: voi lahjoittaa avustusjärjestöille, tehdä vapaaehtoistyötä, ryhtyä vegaaniksi, lopettaa lentämisen ja uusien vaatteiden ostamisen, säästää sähköä ja pestä käsiä ja yskiä hihaan. Mutta vaikka tekisi kaikkensa, yksi ihminen ei saa kriisejä ratkeamaan (ellei sitten ole vaikka Elon Musk, ja häntä ei taida juuri kiinnostaa). Sen sijaan voi olla, tieto lisää tuskaa ja uutisten lukeminen ja jatkuva pinnistely alkaa vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen ja mielenterveyteen.

Täydelliseen uutispimentoon heittäytyminen ja itsensä täysi vapauttaminen vastuusta ei toki sekään ole kovin hyvä vaihtoehto. Ainakin ilmastokriisiin jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ja viimeistään nyt on herättävä siihen, ettei pelkkä roskien lajittelu ja valojen sammuttelu riitä. On opittava pois normaalina pitämästämme elämäntavasta, johon kuuluu ylenmääräistä lihansyöntiä, lomalentelyä ja pikamuodin shoppailua ja mietittävä kestävämpi tapa elää hyvää ja onnellista elämää. Yksi tapa voi olla keskittyä kuluttamisen sijaan elämyksiin ja nautintoon. Sen sijaan, että vaan suorittaisimme koko ajan, jotta voisimme kuluttaa lisää, voisimmekin tehdä enemmän asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja nautintoa. Ja kuten sanotaan, monet elämän parhaista asioista ovat ilmaisia, kuten luonnossa retkeily, ystävien kanssa oleminen ja seksi.

No, en väitä, että mikään kriisi ratkeaisi panemalla, mutta jospa nautintoon keskittyminen voisi olla ratkaisu myös jatkuvaan stressaamiseen ja murehtimiseen? Jos ei lukisikaan ahdistuneena uutisia sodasta ja tuhosta kymmeniä kertoja päivässä ja ahdistuisi omasta voimattomuudestaan kriisien edessä, vaan keskittyisi johonkin, mihin voi itse vaikuttaa? Jospa nyt olisikin se täsmälleen oikea hetki uhrata ajatus tai kaksi omalle seksuaalisuudelleen? Entä jos hakisi turvaa rahan ja joditablettien sijaan muista ihmisistä ja läheisyydestä? (Vaikka voi olla ihan fiksu veto hankkia niitä joditablettejakin, eipä sillä.)

Toki tässä on vahvasti myös oma lehmä ojassa, koska oma yritystoimintani pyörii pitkälti seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden ympärillä ja tällaista yritystä on kovin vaikeaa pyörittää, jos ketään ei kiinnosta panostaa omaan seksuaalisuuteensa. Ajatus maailman muuttamisesta nautintoon ja hyvään oloon keskittymällä ei kuitenkaan ole omani tai tuulesta temmattu vaan siitä löytyy kokonainen kirja, adrienne maree brownin teos Pleasure Activism: The Politics of Feeling Good. Hänen teesinsä on, että sortoa ja vääryyksiä vastaan voi taistella keskittymällä siihen, mikä tuottaa iloa, nautintoa ja hyvää oloa. Hänen mukaansa sortavat ja eriarvoistavat rakenteet ovat saaneet meidät uskomaan, ettei nautinto kuulu yhtäläisesti meille kaikille, ja sen etsiminen ja ”reclaimaaminen” ovat aktivismia ja vapautustaistelua parhaimmillaan. En ole saanut teosta vielä käsiini, mutta esimerkiksi tämä brownin haastattelu vakuuttaa siitä, että nautintoaktivismi voi todellakin olla ratkaisu kaoottisen ja epävarman maailmantilanteen aiheuttamaan huoleen.

Jos murehtimisen ja jatkuvan stressaamisen sijaan nyt olisikin aika keskittyä nautintoon? Voit olla oma elämäsi nautintoaktivisti ja tukea samalla yritystäni muun muassa seuraavin tavoin:

Varaa aika seksuaalineuvontaan (45 min / 45e, vastaanotto etänä)

Osta verkkokaupastani kirjoittamani opas EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen (30e)

Vastaa tähän kyselyyn ja kerro, miten voisin tukea nautintoasi ja seksuaalista hyvinvointiasi jatkossa: millaisesta teemasta toivoisit esimerkiksi verkkokurssia, työpajaa, opasta tai luentoa?

Miten auttaa yksilöä, jos ongelma on ympäristössä?

05/10/2022 16/10/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Individualistisessa maailmassamme välillä pääsee unohtumaan, että vaikka olemme yksilöitä, elämme kaikki samoissa rakenteissa. Samaan yhteisöön kuuluvia ympäröivät sama kulttuuri, samat normit, samanlaiset uskomukset ja käsitykset. Jotkin niistä aiheuttavat monille pahoinvointia, mutta sen syyn tunnistaminen rakenteelliseksi on joskus vaikeaa, koska kaikki eivät reagoi rakenteisiin samalla tavalla. Lisäksi itsensä kehittämistä korostava kulttuurimme painottaa, että hankalissa tilanteissa on muiden sijaan yritettävä muuttaa itseä, ja vastauksia rakenteelliseenkin pahoinvointiin haetaan muun muassa self help -kirjoista, meditaatiosta, urheilusta ja terapiasta.

Terapiatyön ja myös seksuaalineuvonnan, joka on keskusteluapua sekin, keskeinen ongelma onkin se, että sillä voidaan vaikuttaa vain yksilöön ja tämän ajatteluun eikä juurikaan siihen ympäristöön, jossa tämä elää. Ilmiötä sanoittivat hyvin psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirjailija Jenni Janakka Mielipäiväkirja -podcastinsa jaksossa Kapea naisihanne. Janakka totesi jaksossa, että hänen olisi tämän takia vaikeaa toimia terapeuttina: jos asiakkaan pahoinvointi johtuisi esimerkiksi huonosti käyttäytyvästä kollegasta, hän haluaisi mennä pitämään tälle kollegalle puhuttelun eikä voisi tyytyä tsemppaamaan asiakasta ongelman kanssa, joka ei johdu hänestä itsestään. Kujala taas pohti, että usein ne ihmiset, jotka eniten hyötyisivät terapiasta (tai esim. Kujalan kirjoittamista häpeää, kateutta ja ylikontrollia käsittelevistä tietokirjoista) ovat vähiten halukkaita sinne hakeutumaan.

Olen kamppaillut tämän haasteen kanssa itsekin aivan erityisesti niiden asiakkaiden kanssa, jotka tulevat neuvontaan keskustelemaan haluttomuudesta. Usein haluttomuus johtuu siitä, että joko asiakkaalla, tämän kumppanilla tai molemmilla on sisäistettyjä virheellisiä uskomuksia seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja siitä, mikä on normaalia tai sallittua. Voin yrittää oikaista neuvontaan tulevan asiakkaan ajatuksia antamalle tälle tietoa ja uusia näkökulmia, kuten olen tehnytkin haluttomuutta käsittelevällä verkkokurssillani (joka löytyy muuten nyt ladattavana oppaana verkkokaupastani!), mutta asiakkaan kumppanin ajatteluun en voi juuri vaikuttaa, ellei pari tule yhdessä vastaanotolle. Valitettavan usein kumppanit, erityisesti miehet, suhtautuvat neuvontaan kuitenkin aika nihkeästi ja moni asiakas ei uskalla edes kertoa kumppanilleen neuvontatapaamisista saati ehdottaa yhteistä käyntiä. Yleensä haluttomuus on ongelma nimenomaan parisuhteessa, erityisesti monogaamisessa sellaisessa, ja siksi tilannetta on vaikeaa muuttaa, jos vain yksi suhteen osapuoli on motivoitunut muutokseen.

Missioni seksuaalineuvojana on ollut alusta asti nimenomaan tehdä näkyväksi seksuaalisuuteemme vaikuttavia rakenteellisia asioita, kuten normeja ja uskomuksia, ja sitä kautta muuttaa ihmisten ajattelua. Tämän blogin ja Instagram-tilini pointti on sanallistaa ja tehdä näkyväksi ilmiöitä, jotka moni tunnistaa mutta jotka ovat vähän hähmäisiä ja hankalia, kun niistä ei yleensä juuri puhuta. Koen onnistuneeni tässä jossain määrin, mutta ongelmani on, että tekstejäni lukevat lähinnä ne ihmiset, joilla jo on tietoa näistä aiheista ja jotka ovat jo kanssani samaa mieltä. Ne tyypit, jotka kaikkein eniten hyötyisivät sisällöstäni, eivät ole siitä kiinnostuneita tai ollenkaan vastaanottavaisia sille – tai välttämättä edes löydä sitä, kun somealustat näyttävät käyttäjille lähinnä samanlaista sisältöä, mistä he jo ovat kiinnostuneita, mikä johtaa helposti kuplautumiseen.

Kannattaisiko sitten vaan hyväksyä ne rakenteet sellaisina kuin ne ovat ja keskittyä yksilön auttamiseen? Jotkut terapeutit toimivatkin näin ja esimerkiksi oma kokemukseni tapaamisista neuvolapsykologin kanssa oli tällainen. Tavallaan vaihtoehtoja on kaksi, asiakasta voi joko auttaa sopeutumaan systeemiin tai muuttamaan sitä, ja minun psykologini valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Hänen ratkaisuehdotuksensa siihen, että koin ahdistusta kotiäidin roolista ja sen vaatimuksista, oli ”ole itsellesi armollisempi” ja ”tee näitä hengitysharjoituksia ennen vaikeita tilanteita”. Toki onkin järkevää antaa asiakkaalle työkaluja selviytyä tilanteesta, jota ei pysty juuri sillä hetkellä muuttamaan, mutta olisin toivonut psykologin myös sanovan, että tunteideni syy on rakenteellinen. Vaikka rakenteet muuttuvatkin hitaasti, niitä täytyy kyseenalaistaa, koska muuten mikään ei ainakaan koskaan muutu. Ei asioita tarvitse vaan hyväksyä sellaisina kuin ne ovat ja yrittää sopeutua vaan muutosta saa vaatia – ja lähtökohta sille on se, että tunnistaa, missä ongelma on.

Haluttomuutta on myös yritetty pitkään ratkoa tosi yksilö- tai pariskuntakeskeisesti: jokaisen asiakkaan tai parin tilanne on nähty yksittäistapauksena, vaikka ilmiö on tosi yleinen. Yksittäisten asiakkaiden tilannetta voidaan tietysti näin onnistua seksuaalineuvonnassa tai -terapiassa parantamaan, mutta jos haluttomuutta aiheuttavia rakenteellisia asioita ei tehdä näkyväksi ja kyseenalaisteta, aina tulee uusia ihmisiä ja pareja, jotka siitä kärsivät. Lisäksi monia auttaa ihan jo se, kun sanotaan, että haluttomuus on normaalia ja sen kokeminen ei tarkoita, että itsessä olisi jotain vikaa. (Tämän olisin halunnut kuulla myös neuvolapsykologilta omien tunteideni suhteen, mutta ei, hengitysharjoituksia tarjottiin vain.)

Jos siis kaipaat normikriittistä keskusteluapua mihin tahansa seksuaalisuuteen liittyvään pulmaan, olet tervetullut seksuaalineuvontaan! Otan tällä hetkellä vastaan etänä ja minulle voi myös kirjoittaa sähköpostitse kysymyksen, johon vastaan niinikään sähköpostiviestillä. Jos taas erityisesti halu ja haluttomuus ovat ajankohtainen tai muuten kiinnostava teema, paljon normeja ja rakenteita kyseenalaistavaa ja myös käytännön ratkaisuja tarjoavaa tietoa löytyy EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen -oppaastani. Oppaan hinnasta saa 30 prosenttia alennusta koodilla, jonka saa tilaamalla uutiskirjeeni!