Moi pitkästä aikaa!
Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut uuden postauksen jollain versiolla sanoista ”blogissa on ollut pitkään hiljaista”? No, täällä joka tapauksessa nyt taas ollaan. Enkä oikeastaan ikinä mihinkään lähtenytkään, ajatukseni ilmestyvät nykyisin vaan lähinnä Instagramin puolella. Kaipaan kyllä useinkin blogipostauksen tuomaa vapautta, koska asioiden tiivistäminen Instagram-kuvatekstin maksimipituuteen eli 2200 merkkiin on välillä aika rasittavaa. Valitettavasti aikaa pidempien tekstien kirjoittamiseen löytyy nykyään aika huonosti.
Onneksi toisinaan voi läimäistä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja julkaista blogissa muihin tarkoituksiin kirjoitettuja tekstejä! Kirjoitin alkusyksystä eräälle sukupuolentutkimuksen yliopistokurssille esseen, jossa käsittelen äitiyttä feminististen klasikkoajattelijoiden tekstien kautta. Ja ennen kuin kaikki lapsettomat alkavat haukotella epätoivoisina haluan painottaa, että se, miten äitiydestä ajatellaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa (jossa nytkin elämme) vaikuttaa meistä ihan jokaiseen riippumatta sukupuolesta tai siitä, onko lapsia (nyt tai tulevaisuudessa) vai ei.
Koska teksti on aika pitkä, menen suoraan asiaan. Eli pidemmittä puheitta:
Oikeus olla muutakin kuin äiti
Äitiys on yksi modernin, valistuneen yhteiskuntamme kiusallisista pikku salaisuuksista. Feminismiä on nyt takana yli sata vuotta, josta viisikymmentä vuotta toisen aallon feminismiä, jonka aikana taisteltiin hartiavoimin naisten vapauttamiseksi kotiorjan asemasta. Silti äidit ovat edelleen alipalkattuja, ylityöllistettyjä, hyväksikäytettyjä, huomiotta jätettyjä, nääntyneitä, eristyksissä muista ja jatkuvan syyllisyyden kourissa. (Eliane Glaser 2021, suomennos omani)
Naiskehon kyky kantaa ja synnyttää lapsia on määrittänyt naisten ja muiden kohdullisten elämää koko kirjoitetun historian ajan. Ikävä kyllä tämä ominaisuus on harvoin taannut naisille arvostusta, kunnioitusta tai sanavaltaa yhteisönsä keskuudessa, vaan se on päinvastoin merkittävästi alentanut naisten mahdollisuuksia päättää omasta kehostaan ja elämästään. Vielä nykyäänkin äitiys tuntuu olevan sudenkuoppa, jonne feminismi ei kunnolla ulotu, vaikka naisten asema muuten onkin viimeisen sadan vuoden aikana kohentunut merkittävästi.
Lapsen alulle saattamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, mutta äitiys ja isyys ovat merkittävällä tavalla eri asioita. Adrienne Rich kirjoittaa teoksessaan Of Woman Born (1976), että patriarkaalisessa yhteiskunnassa kaikki naiset nähdään joko äiteinä tai lapsettomina, ja tämä seikka määrittää heidän identiteettiään muiden silmissä enemmän kuin mikään muu. Sen sijaan sellaista termiä kuin ei-isä ei ole olemassakaan, eikä se, onko miehellä lapsia vai ei, ole perinteisesti juuri vaikuttanut hänen elämäänsä tai yhteiskunnalliseen asemaansa. Siinä missä äitiys on konkreettista, intensiivistä läsnäoloa jo ennen lapsen syntymää ja vuosia sen jälkeen, isyys on epämääräisempää ja vaikeasti hahmotettavaa. Se on Richin mukaan ennen kaikkea munasolun hedelmöittämistä: isä voi olla, vaikka ei olisi koskaan missään tekemisissä lapsensa kanssa. Mutta vaikka lapsista huolehtiminen on mieluusti jätetty naisten tehtäväksi, sukulaisuussuhteena isyys on patriarkaalisessa yhteiskunnassa äitiyttä tärkeämpää. Mies hedelmöittää vaimonsa, joka sitten synnyttää hänelle lapsen, ja sekä nainen että lapsi ovat miehen omaisuutta.
Rich kirjoittaa, että eräiden teorioiden mukaan miehet ovat niin suuresti kadehtineet naisten kykyä luoda uutta elämää (ja myyttisten jumalatarten, kuten Äiti Maan tavoin, potentiaalisesti myös kuolemaa), että he ovat siksi alistaneet sen kontrollinsa alle. Äitiydestä riisuttiin seksuaalinen ulottuvuus ja pelonsekaista kunnioitusta herättävä luomisvoima, ja jäljelle jätettiin hoivaaminen, uhrautuvuus ja pyyteettömyys. Kristinusko on tästä hyvä esimerkki: sen naisihanne on Neitsyt Maria, seksuaalisesti koskematon ja lempeä äiti. Marialla ei ole luomisvoimaa, vaan hän toimii välikappaleena jumalalliselle, maskuliiniselle mahdille, joka saattaa maailmaan vapahtajan. Toisena esimerkkinä luomisvoiman kontrolloimisesta voi nähdä patriarkaalisen ajatuksen naisista heikompana sukupuolena, joka kaipaa miehen suojelua, ja tästä oikeutuksensa saaneen miesten yhteiskunnallisen ylivallan. On toki totta, että raskaana oleminen, synnyttäminen ja siitä toipuminen tekevät naisesta tavallista haavoittuvaisemman, ja pienen lapsen kanssa on haasteellista selviytyä ilman toisten apua. Suojelun nimissä naisten elämää on kuitenkin rajoitettu ja näistä rajoituksista irti pyristeleviä naisia rangaistu niin voimakkaasti ja väkivaltaisesti, että motiivina on suojelun sijaan (tai ainakin sen lisäksi) selvästi myös vallanhalu ja kontrollin tarve. Rich referoi kirjassaan antropologi Robin Foxin väitettä, jonka mukaan esihistoriallisissa yhteisöissä ”miehet metsästivät, taistelivat vihollisia vastaan ja tekivät päätökset”, ja pohtii, onko päätösten tekemisen todella välttämätöntä olla juuri suojelevan ryhmän vastuualue. On myös huomionarvoista, että etenkin moderneissa yhteiskunnissa, joissa riski joutua villieläinten raatelemaksi on varsin pieni, suurimman uhan naisille ja lapsille muodostavat miehet, useimmiten vieläpä juuri ne, joiden pitäisi heitä suojella.
Feminismin ytimessä on alusta asti ollut nimenomaan naisten oikeus tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä sekä olla muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja. Mary Wollstonecraft vaati 1700-luvun lopussa naisille samoja kansalaisoikeuksia ja koulutusmahdollisuuksia kuin miehillä ja argumentoi, että naisten oletettu heikkous ja vähäisempi älykkyys eivät ole luontaisia ominaisuuksia vaan kasvatuksen tulosta. Samoin ajatteli vajaat sata vuotta myöhemmin suomalainen Minna Canth, joka totesi, että köyhällä Suomella ei ole varaa hukata naisten potentiaalia ja että naisten tulisi käyttää elämänsä “ihmiskunnan ja totuuden palvelemiseen”. Canth kritisoi voimakkaasti sen ajan kasvatusta ja tyttökouluja, jotka eivät hänen mukaansa edistäneet naisten hyvinvointia eivätkä tarjonneet mahdollisuuksia tai taitoja itsensä elättämiseen, järkevään taloudenpitoon ja lastenhoitoon. Sen sijaan naisista tuli heikkoja ja sairaalloisia sisällä istumisen vuoksi, eikä heillä ollut muita taitoja kuin käsityöt, joiden tekemisellä ja myymisellä oli vaikeaa tulla toimeen. Canthin aikalainen John Stuart Mill taas vertasi naisen asemaa orjuuteen todeten, että jos naisilla olisi todellinen valinnan mahdollisuus, harva valitsisi avioliittoa niillä ehdoilla, joilla se siihen aikaan toteutui. Eikä Mill ollut väärässä, sillä 1800-luvulla nainen oli käytännössä miehensä omaisuutta eikä tällä ollut oikeutta omaisuuteen, perintöön tai edes lastensa huoltajuuteen, vaikka olikin näiden pääasiallinen hoivaaja. Teollistumisen myötä yhä useampi nainen alkoi käydä töissä kodin ulkopuolella, mutta yhä vain ihanne perheelleen omistautuvasta, vaatimattomasta ja väsymättä uurastavasta kodinhengettärestä piti pintansa.
Naisten kotiin jäämistä ja äitiydelle omistautumista vaativat äänenpainot ovat olleet kovimmillaan aina silloin, kun naisten oikeuksissa ja emansipaatiossa on tapahtunut merkittävää edistystä. Sota-ajat ovat esimerkiksi lisänneet naisten kodin ulkopuolista ansiotyötä, koska heitä tarvittiin tekemään rintamalle lähteneiden miesten työt, ja sotien loputtua naiset on tehokkaasti pyritty työntämään takaisin kodin piiriin. Näin tapahtui esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka mukaan naisten elämänsä tärkein ja ainoa tarkoitus on “toteuttaa omaa naisellisuuttaan”, mikä käytännössä tarkoitti omistautumista aviomiehelle, lapsille ja kodille. Naisia ei siis kielletty opiskelemasta tai tekemästä uraa, vaan heille vain kerrottiin, ettei mikään voisi tuottaa heille suurempaa onnellisuutta kuin kotirouvan elämä. Ja niinpä amerikkalaisnaiset alkoivat avioitua yhä nuorempina, jopa lukioikäisinä, ja syntyvyys lähti hurjaan nousuun. Naisopiskelijoiden määrä romahti rajusti (vuoden 1920 47 prosentista vuoden 1958 35 prosenttiin), ja heistäkin iso osa keskeytti opintonsa ennen valmistumistaan, koska olivat joko menossa naimisiin tai pelkäsivät liian perusteellisten opintojen haittaavan aviomiehen löytämistä. Kukaan ei enää tavoitellut uraa tai itsenäistä elämää, joista aiempien sukupolvien naiset olivat vain haaveilleet ja joiden edestä feministit olivat taistelleet.
Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei kotiäitiys ollutkaan oikotie onneen, vaan lukuisat naiset tunsivat olonsa onnettomiksi. Heitä vaivasi “nimetön ongelma”, josta Betty Friedan kirjoittaa teoksessaan Naisellisuuden harhat: selittämätön tyhjyyden tunne, turhautuneisuus ja ahdistus. Nämä tunteet aiheuttivat tietysti häpeää, ja moni niitä kokeva luuli olevansa ainoa, koska joka puolella puhuttiin vain perhe-elämän autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Ja kun lopulta myönnettiin, etteivät perheenäidit sittenkään juuri nauttineet elämästään, se kuitattiin pinnallisilla selityksillä (kuten lasten pitkillä koulumatkoilla, taitamattomilla kodinkoneiden korjaajilla ynnä muilla arkea hankaloittavilla seikoilla), sitä vähäteltiin muistuttamalla naisia, ettei mikään ole parempaa kuin kotirouvan osa, ja lopulta väitettiin, että kyseinen onnettomuus itse asiassa kuului naisena olemiseen ja täytyy vain hyväksyä. Lukuisat naiset söivät rauhoittavia lääkkeitä ja istuivat tuntikausia psykiatrien vastaanotoilla kyetäkseen paremmin sopeutumaan heille varattuun rooliin, jonka kaikkien asiantuntijoiden mukaan pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. Kukaan ei silti halunnut myöntää, että tämä rooli ja sen rajoittuneisuus oli itse asiassa ongelman ydin, ja että naiset voivat huonosti, koska heidän toisten palvelemiseen keskittyvä elämänsä oli niin sisällötöntä. Friedan alleviivaa teoksessaan juuri tätä seikkaa: ”Emme enää voi sivuuttaa naisten sisimmästä kumpuavaa ääntä, joka sanoo: ’Haluan elämältä muutakin kuin aviomiehen, lapsia ja kodin’.”
Kyky saada lapsia on siis vuosisatojen – ellei -tuhansien – ajan saanut miehet pitämään naisia itseään alempiarvoisina, tekemään heidät riippuvaisiksi itsestään ja rajoittamaan heidän mahdollisuuksiaan päättää, mitä he halusivat elämällään tehdä. Naiset eivät ole saaneet päättää edes sitä, haluavatko lapsia vai eivät, ja lukuisat naiset ovat menehtyneet lapsivuoteeseen. Edes jonkinlaisen päätäntävallan kehostaan ja elämästään säilyttääkseen jotkut feministit ovat pitäneet ainoana vaihtoehtona kerta kaikkiaan kieltäytyä äitiydestä: esimerkiksi Shulamith Firestone julisti teoksessaan The Dialectic of Sex: The Case for Feminist Revolution, ettei tasa-arvon saavuttaminen ole mahdollista niin kauan, kun naiset joutuvat olemaan raskaana, synnyttämään ja hoivaamaan lapsia. Firestone maalailee tulevaisuutta, jossa lapset syntyisivät keinohedelmöityksen ja keinokohtujen avulla, jolloin naiset eivät olisi enää biologiansa orjia ja äidin ja lapsen suhde korvautuisi lapsen suhteella useisiin läheisiin ihmisiin.
Firestonen mukaan se, että puolet ihmisväestöstä kantaa lisääntymisen taakan koko ihmiskunnan puolesta, on luonnon tuottamaa epätasa-arvoa, joka on myöhemmin vakiinnutettu ja institutionalisoitu miesten etujen mukaisesti. Adrienne Rich taas ajattelee, että äitiys itsessään ei ole ongelma, vaan nimenomaan äitiys miehiä hyödyttävänä ja naisia rajoittavana instituutiona. Firestonen radikaalit ajatukset keinokohduista eivät ole saaneet laajaa kannatusta, mutta sen sijaan äiti-instituutiota on pyritty purkamaan vahvistamalla isien roolia lastenhoidossa. Tämä näkyy jo käytännössä: esimerkiksi Pew Research Centerin tutkimuksen mukaan amerikkalaiset isät viettivät vuonna 2016 kolme kertaa enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät vuonna 1965, ja kotona lasta hoitavien isien määrä on kasvussa. Läheskään tasa-arvoista vanhemmuus ei silti vieläkään ole: esimerkiksi 53 prosenttia amerikkalaisista ajatteli vuonna 2016, että äiti on isää parempi hoitamaan pientä vauvaa, ja 27 prosentin mielestä vauvan on tärkeämpää luoda suhde äitiin kuin isään. Ja vaikka isien lastensa kanssa viettämä aika on kasvanut, se on silti vähemmän kuin äideillä. Amerikkalaiset äidit käyttivät vuonna 2016 palkkatyöhön noin 25 tuntia, kotitöihin 18 tuntia ja lastenhoitoon 14 tuntia viikossa, kun isillä palkkatyöhön kului 43 tuntia, kotitöihin 10 ja lastenhoitoon 8. Naisten siirtyminen kodin ulkopuoliseen työelämään ei siis ole tasa-arvoistanut vastuuta kodista ja lapsista, vaan naisten harteille on langennut niin sanottu kaksoistaakka, eli vaikka kumpikin vanhemmista kävisi töissä, äideiltä odotetaan pääasiallista vastuunkantoa lasten asioista ja kotitöistä. Erityisesti metatyö, eli kodin- ja lastenhoitoon liittyvän tiedon hankinta ja ajattelu, tuntuu kasautuvan naisille. Äidit kuvaavat olevansa kuin arjen projektipäälliköitä, jotka hoitavat kaiken kauppalistoista lasten vaatehankintoihin ja hammaslääkäriaikojen varaamisesta Wilma-viesteihin. Vanhempainilloissa istuu yksi mies kahtakymmentä naista kohden. Irene Naakka on lanseerannut käsitteen äititieto, joka sukupolvelta ja naiselta toiselle siirtyvää lapsiin, perheeseen ja kotiin liittyvää tietoa ja josta miesten on vaikeaa päästä osallisiksi. Esimerkkinä äititiedosta Naakka nostaa Facebookin äitiryhmät, joihin miehiä ei usein edes hyväksytä, ja toteaa, että tiedon kertyminen naisille työntää heitä voimakkaasti kohti metatyövastuuta niissäkin perheissä, joissa vakaasti pyritään vanhemmuuden tasa-arvoiseen jakamiseen.
Miten siis muuttaa tilanne, jossa lapsen saaminen rajoittaa edelleen naisten vapautta ja mahdollisuuksia huomattavasti enemmän kuin miesten, ja pakottaa heidät suuntaamaan merkittävän osan voimavaroistaan kodin ja lasten hoitoon? Suomessa vuonna 2022 voimaan tullut perhevapaauudistus, joka pakottaa perheet jakamaan vapaat aiempaa tasaisemmin, on askel oikeaan suuntaan ja haastaa yhteiskunnallista käsitystä, jonka mukaan kaikenlainen hoivatyö on naisten vastuulla. Seuraavaksi olisikin loogista alkaa purkaa äitiyden instituutiota eli sitä ajatusta, että naiset ovat biologiansa vuoksi parempia ja soveltuvampia vanhemmiksi kuin miehet ja miesten biologia taas tekee heistä ylivertaisia kaikessa muussa. On tavoiteltava kulttuurista käsitystä, jossa äitiys (tai lapsettomuus) ei ole naisen elämää ja identiteettiä ensisijaisesti määrittelevä tekijä. On nimittäin selvää, ettei naisia hoitovapaalle, Facebookin vauvaryhmiin tai vanhempainiltoihin aja biologia, vaan kulttuuri.
Kohdullisten ihmisten on aika saada taas sitä kunnioitusta, josta he ovat Adrienne Richin mukaan tiettyinä ajanjaksoina ja tietyissä kulttuureissa nauttineet. Ei sellaista kunnioitusta, jossa heidät nostetaan muiden yläpuolelle, vaan sellaista, jossa he ovat muiden kanssa tasavertaisia. Kohtu, raskaana oleminen, synnyttäminen tai lapsesta huolehtiminen eivät tee kenestäkään kyvytöntä älylliseen toimintaan, itsensä toteuttamiseen tai itseään koskevien päätösten tekemiseen. Firestonen kuvaamalle luonnon tuottamalle epätasa-arvolle ei mahda mitään, mutta ei ole mitään syytä, miksi lapsen kantamisen, synnyttämisen ja imettämisen pitäisi määritellä jokaisen niihin teoreettisesti kykenevän elämän jokaista aspektia.