Keho & hyvinvointi Archives

Synnytyskertomus

28/09/2021 28/09/2021 / Keho & hyvinvointi

Kuten Instagram-seuraajani jo tietävätkin, vauvani on saapunut maailmaan vajaat kaksi viikkoa sitten. Moni on kysellyt synnytyksestäni ja vaikka se hieman poikkeaakin blogin normaaleista aihepiireistä, päätin kirjoittaa koko stoorin tänne. Homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja käsittelen tätä kaikkea omassa päässäni varmasti pitkään: toimikoon teksti siis myös työkaluna tapahtumien omakohtaiselle työstämiselle.

Synnytys lähti käyntiin kaksi päivää lasketun ajan jälkeen lapsivesien menolla. Nousin aamiaispöydästä ja tunsin, kuinka housuihini valahti reilusti jotain märkää ja lämmintä. Samanlaisia ryöpsähdyksiä tuli vielä pari lisää valuen ihan lattialle saakka. Tämän jälkeen kevyitä supistuksia alkoi tulla harvakseltaan ehkä muutaman kerran tunnissa. Kun supistusten väli oli iltapäivällä noin 10–15 minuuttia, soitin synnärille kysyäkseni toimintaohjeita. Puhelimessa kätilö totesi, ettei synnytykseni varmaankaan ollut vielä käynnissä, mutta lapsivedenmenon takia minun pitäisi tulla käymään streptokokkitestissä. Otimme siis taksin Naistenklinikalle ja nappasimme sairaalakassinkin mukaan siltä varalta, että jäisimme sairaalaan.

Naistenklinikan päivystyksessä minulle tehtiin testi, jonka mukaan aamuinen lapsivedeksi arvelemani neste ei ollut lapsivettä. Minulle tehtiin myös sisätutkimus, jonka mukaan kohdunsuun tilanne oli hyvin epäkypsä eikä synnytys näin ollen ollut vielä käynnissä. Meidät lähetettiin siis sairaalakasseinemme takaisin kotiin.

Kotimatkalla supistukset alkoivat voimistua niin, että etten pystynyt kävelemään vaan jouduin pysähtymään supistuksen ajaksi hengittelemään. Illan mittaan supistukset tihenivät ja napakoituivat entisestään ja otin käyttöön kaikki keksimäni kivunlievityskeinot. Jo iltapäivällä päivystykseen lähtiessämme olin ottanut käyttöön TENS-laitteen, joka lievittää kipua sähköimpulssien avulla ja jatkoin sen käyttöä yrittäen samalla liikkua ja hengailla erilaisissa vauvan laskeutumista edistävissä asennoissa. Kävin myös lämpimässä suihkussa, mikä oli ihanaa ja vei kivut hetkellisesti kokonaan pois. Puolen yön aikaan kivut alkoivat kuitenkin olla niin kovat, että kotikonstit eivät tuntuneet enää riittäviltä ja lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa meidät ohjattiin käynnistysosastolle, jossa kätilö antoi varsin voimakkaasti ymmärtää, että olimme tulleet paikalle hänen mielestään aivan liian aikaisin. Hän kyseli kokeilemistani kivunlievitysmenetelmistä ja totesi, että ”synnytyssupistukset ovat kuule niin kovia, ettei niihin auta yhtään mikään”, mikä tuntui siinä vaiheessa aika lannistavalta. Hän tuntui ajattelevan, että koska olin ensisynnyttäjä, olin turhan dramaattinen ja minun olisi pitänyt pärjätä kotona kauemmin. Sain joka tapauksessa lihakseen pistettävää kipulääkettä, joka harvensi supistusten välejä niin, että sain torkahdettua aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan ennen kuin heräsin taas kipuun. Aamuyöllä neljän aikaan menin taas lämpimään suihkuun, mutta siitä ei ollut enää apua. Tässä vaiheessa myös lapsivettä (tai siksi olettamaani nestettä) alkoi taas valua.

Osastolle tullessamme kätilö oli tehnyt myös sisätutkimuksen, jonka mukaan kohdunsuuni oli ehkä sentin verran auki (alatiesynnytystä varten pitää avautua 10 senttiä). Aamulla tehtiin uusi sisätutkimus, jossa ilmeni jotakin outoa, sillä kätilön mukaan olin avautunut joko tosi paljon tai en ollenkaan. Lopulta useamman ihmisen tunnusteltua sopukoitani todettiin, että avautuminen ei ollut edennyt mihinkään ja synnytystä ruvettiin käynnistämään. Minulle laitettiin ballonki (pieni pallo, joka laitetaan kohtuun ja auttaa kohdunsuuta avautumaan) ja pääsimme siirtymään käynnistysosastolta synnytyssaliin. Tässä vaiheessa olin hylännyt TENS-laitteen ja yritin lievittää kipua ilokaasulla. Se ei vienyt kipua pois, mutta hengitykseen keskittyminen auttoi kestämään hieman paremmin. Ballongin laiton ja synnytyssaliin siirtymisen aikana en voinut käyttää ilokaasua ja kivut olivat silloin todella kovia.

Synnytyssalissa meitä oli vastassa ihana kätilö ja hänen kanssaan kätilöopiskelija. Rupesimme neuvottelemaan uusista kivunlievityksistä ja päätimme kokeilla toista pistettävää kipulääkettä. Se ei auttanut, joten seuraavaksi siirryttiin ns. kovaan kamaan ja sain annoksen fentanyylia. Sekään ei juuri helpottanut ja en juuri muista synnytyssaliin siirtymisen jälkeisistä tunneista mitään, kun ne menivät niin lääkehuuruissa ja kipusumussa. Helpotusta voi vasta epiduraalipuudutus, joka vei supistustuntemukset lähes kokonaan pois ja pystyin jopa nukkumaan hetken. Jossain vaiheessa kipulääkekokeilujen välissä ballonki otettiin pois ja todettiin, että kohdunsuu oli avautunut peräti neljään senttiin. Tämä herätti toivoa, mutta avautuminen oli silti hidasta ja sen arveltiin johtuvan siitä, että vauvan pää oli hieman vinossa asennossa. Päätimme siis kätilön kanssa, että kunhan olen epiduraalin turvin kerännyt hiukan voimia, yritän saada liikkeen avulla vauvaa parempaan asentoon ja synnytystä etenemään.

Päiväunien jälkeen kuitenkin huomattiin sydänkäyrissä jotain huolestuttavaa ja heräsi epäily jonkin sortin infektiosta. Minulle nousi myös kuumetta ja lapsivesi muuttui punaisen rusehtavasta vihertäväksi, ja silloin alettiin toden teolla huolestua. Lääkäri tuli tutkimaan tilannetta ja pian sen jälkeen tuli tuomio: synnytys ei ollut edennyt ja mahdollisen infektion vuoksi oli vauvalla oli hapenpuutteen riski, joten hän syntyisi kiireellisellä sektiolla. Minua alettiin saman tien valmistella leikkausta varten ja pääsinkin saliin jo muutama minuutti sen jälkeen, kun sektiopäätös oli tehty.

Leikkaus sujui varsin vikkelään: vatsani yläpuolella oli verho enkä tiedä tai haluakaan tietää yksityiskohtia siitä, mitä sen toisella puolella tapahtui. Vauva syntyi nopeasti ja oli virkeä ja hyvävointinen. Sain pitää häntä rinnallani hetken aikaa, kunnes hän lähti puolisoni kanssa ensin synnytyssaliin ja siitä perheosastolle. Minut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön toipumaan leikkauksesta.

Olin ymmärtänyt, että minun pitäisi olla heräämössä vain vähän aikaa ja sitten pääsisin puolisoni ja vauvan luo, mutta olinkin siellä lopulta noin kuusi tuntia. Minulle nousi korkea kuume ja sykkeeni nousivat pilviin, jolloin heräsi epäily verenmyrkytyksestä. En jotenkin ymmärtänyt itse koko tilannetta ollenkaan, sillä voin olosuhteisiin nähden hyvin ja ihmettelin vain, miksi luonani ramppasi huolestuneen näköisiä hoitajia ja lääkäreitä. Lopulta kuume ja sykkeet saatiin kuitenkin laskemaan ja aamuyöllä pääsin vihdoin vauvan ja puolisoni luo.

Vietimme perheosastolla lopulta melkein viisi päivää. Vauvalla oli kaikki hyvin ja hän olisi saanut lähteä kotiin jo parin päivän jälkeen, mutta omat tulehdusarvoni olivat niin korkeat, että jouduimme jäämään osastolle pidemmäksi aikaa. Sain antibiootteja sekä pillerinä että suonensisäisesti kolmesti vuorokaudessa ja aika meni osastolla lähinnä imetystä harjoitellessa tippaletku kädessä. Liikkuminen oli sektiohaavan takia aluksi vaikeaa ja vessakäynneissäkin kesti ikuisuus, kun pelkästään pöntölle istuminen ja siitä nouseminen oli työn ja tuskan takana. Viimeisinä päivinä sairaalahuoneen seinät alkoivat kaatua jo pahasti päälle ja olimme erittäin valmiita lähtemään kotiin, kun vihdoin saimme siihen luvan.

Synnytyksestä jäi hieman omituinen fiilis. Toki tiesin, ettei synnytystä voi suunnitella ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta koska raskauteni oli mennyt kaikin puolin keskiverrosti, ajattelin synnytyksenikin olevan varmasti hyvin tavanomainen. Sektiopäätös ei minua sinänsä harmittanut, koska kovien kipujen takia olin kysynyt kätilöiltä jo aikaisemmin mahdollisuudesta sektioon, jos kivut käyvät ylitsepääsemättömiksi. Nyt kun päätös vielä tehtiin puolestani, se oli tavallaan helpotus, koska minun ei tarvinnut tehdä valintaa eikä toisaalta kärvistellä ennalta määrittelemätöntä aikaa supistuskivuissa ja sen jälkeen vielä ponnistaa vauvaa ulos. Säästyin pelkäämiltäni repeämiltä ja sektiohaavani on parantunut tosi hyvin, joten palautuminen on mainiosti käynnissä näin pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Joinain synkkinä hetkinä olen tosin ajatellut, että olen täysin epäkelpo vanhemmaksi kun en osannut edes synnyttää lastani, mutta ajatukset ovat ohimeneviä ja tiedän, ettei mikään tapahtuneesta ollut omaa syytäni.

Kävimme synnytystä läpi sairaalassa kätilön kanssa ja oman neuvolaterkkarimme kanssa kotikäynnillä. Kummassakin keskustelussa nousi esiin eniten mietityttänyt asia: mistä sektiopäätökseen johtanut ja tulehdusarvoni pilviin pompauttanut infektio oikein johtui? On epäilty, että se liittyisi alun sekaannukseen lapsivedenmenon suhteen, sillä ilmeisesti minulle tehty lapsivesitesti ei ole aina täysin luotettava. Voi siis olla, että veteni tosiaan menivät jo silloin kun niin kuvittelin käyneen, ja koska asialle ei silloin tehty mitään, bakteereilla oli pitkään pääsy kohtuun. Kätilö, jonka kanssa keskustelimme synnytyksestä sanoi, että tilanne olisi ehkä ollut vältettävissä, jos synnytystä olisi alettu käynnistää heti, kun tulimme synnärille eikä vasta vesien menosta seuraavana aamuna. En tiedä, olisiko sillä ollut vaikutusta tapahtumiin, mutta koska vauvalle ei koitunut tästä mitään harmia ja itsekin olen vahvasti toipumaan päin, en näe syytä hirveästi jossitella.

Eniten jäi harmittamaan käynnistysosaston kätilön asenne, joka vaikutti koko loppuaikaani sairaalassa: minua hävetti hirveästi pyytää kätilöiltä apua, vaikka varsinkin perheosastolla meille tehtiin selväksi, että he ovat paikalla juuri sitä varten. En halunnut vaivata kiireisiä kätilöitä turhalta tuntuvilla ongelmillani ja hävetti sekin, etten osannut ratkaista itse jokaista vauvan kanssa ilmennyttä haastetta. Onneksi kaikki synnytysosaston, leikkaustiimin, heräämön ja perheosaston työntekijät olivat mukavia ja ihania ja puolisoni sai puhuttua minulle aina sen verran järkeä päähän, että uskalsin pyytää tarvittaessa apua häpeästä huolimatta. Puolisoni oli muutenkin sairaalassa täysin korvaamaton sekä synnytyksessä että sen jälkeen, enkä olisi pärjännyt mitenkään ilman häntä.

En valitettavasti voi sanoa, että synnytys olisi ollut erityisen voimaannuttava kokemus vaan pikemminkin päinvastoin. Uskon kuitenkin, että tästäkin selvitään ja hyvävointinen vauva ja hyvin sujumaan lähtenyt imetys ilahduttavat silloin, kun synnytys herättää negatiivisia tunteita.

Miksi raskaana olevalle saa sanoa mitä vaan?

08/07/2021 08/07/2021 / Keho & hyvinvointi, Yhteiskunta

Ah, raskaus, tuo yhden ihmisen kohdussa tapahtuva asia, josta kaikilla on jotain sanottavaa! Jos jotain olen raskaana ollessani huomannut niin sen, että monet tutut ja vähemmänkin tutut ovat olleet varsin hanakoita esittämään kysymyksiä ja kommentteja raskaudestani. Aika moni kommentti on saanut vähintään kohottelemaan kulmakarvoja ja osan olisin rehellisyyden nimissä mieluummin jättänyt kuulematta.

Moni raskauden kokenut tunnistaa ilmiön, jossa raskaana olevasta ja tämän kehosta tulee ikään kuin julkista omaisuutta. Olen itse huomannut sen ilmenevän muun muassa omituisen henkilökohtaisina kysymyksinä, jollaisia yleensä kysytään korkeintaan hyvin läheisiltä ystäviltä eikä suinkaan puolitutuilta. Raskaana olevaa tarkastellaan myös tietynlaisen normatiivisen äitiyden linssin läpi ja ollaan selvästi tavallista kärkkäämpiä huomauttelemaan kaikesta, mikä jollain lailla poikkeaa ”tavanomaisesta”. Myös ohjeita ja neuvoja sataa pyytämättä raskaana olevan niskaan ihan joka laarista, sillä kaikki, etenkin itse joskus raskaana olleet, ovat luonnollisesti parhaita asiantuntijoita myös muiden ihmisten raskauksien kohdalla.

”Oliko se vahinko?”

Hämmentävän monen ihmisen ensireaktio raskausuutiseeni oli kysyä, oliko raskauteni suunnittelematon. Harva varmaan tarkoitti mitään pahaa, mutta koska ”vahinkoraskauksiin” liittyy ihan selkeä negatiivinen assosiaatio, kommenttia oli vaikeaa ottaa kovin positiivisenakaan. Kommentti ilmaisee aika selkeästi sen, että sen esittäjä pitää raskauttani jollain lailla yllättävänä ja ehkä jopa ei-toivottuna asiana. Olen vastannut kysymyksiin vain että ei, raskaus oli kyllä ihan suunniteltu juttu, vaikka mieleni on tehnyt tokaista, että helvettiäkö se sinulle kuuluu ja miten edes kehtaat kysyä keneltäkään tällaisia kysymyksiä.

Luulen, että utelut ja oletukset raskauteni suunnittelemattomuudesta johtuvat pitkälti siitä, ettei elämäntilanteeni oli kaikilta osin se tyypillisin perheen perustamiselle. Normiin kuuluu, että lapsia aletaan suunnitella siinä vaiheessa, kun on ensin tehty uraa ja hankittu vakituinen työ sekä oltu vuosia yhdessä saman kumppanin kanssa, mielellään menty jo naimisiinkin. Minulla on opinnot kesken, pienet tulot ja parisuhde, joka oli raskaaksi tullessani kestänyt puolitoista vuotta eli monen mielestä aivan liian vähän aikaa. Ehkäpä tämän kaiken takia olisi sitten oletettavampaa, että raskauteni olisi suunnittelematon ”vahinko” kuin toivottu ja odotettu asia, koska kuka hullu nyt rupeaisi lisääntymään ennen kuin elämä täyttää kaikilta osin vaaditut keskiluokkaisuuden ja ”kunnollisuuden” normit.

Vaikka vakaus niin työelämässä kuin parisuhteessakin on varmasti hyvä lähtökohta perheen perustamiselle, on aika tökeröä tehdä oletuksia ihmisten valmiudesta vanhemmuuteen pelkän työtilanteen tai parisuhteen keston perusteella. Erityisesti suhteeni kesto on huolettanut ihmisiä ja onpa minulle jopa tokaistu, että ”pitäisi ehkä itsekin laskea rimaa, jos haluaisin lapsen ennen kolmeakymppiä” vihjaten siihen, että olisin puolisoni kanssa vain siksi, että olen melkein 30-vuotias nainen ja siksi oletetusti paniikissa lisääntyä mahdollisimman nopeasti. Ihan oikeasti, kenelle tulee mieleen sanoa näin toisen parisuhteesta, josta ei tiedä mitään?

”Koskas te sitten jätitte ehkäisyn pois?”

Kun ihmisille selviää, että raskauteni todella on seurausta varsin tietoisista valinnoista, monia on kiinnostanut tietää, kauanko raskautta ”yritettiin”. Kysymys on varsin latautunut, koska siihen voi liittyä kipeitä tunteita, jos taustalla on pitkä yritys tai lapsettomuuden kokemuksia, joten en itse välttämättä ihan keneltä tahansa viitsisi asiasta kysellä. Meidän kohdallamme kaikki meni helposti ja nopeasti, mutta on silti hieman outoa, että puolitutut kyselevät intiimejä asioita seksielämästämme.

Älkää ymmärtäkö väärin: seksipositiivisuuden nimissä toivon kyllä, että seksistä voitaisiin keskustella nykyistä rennommin ja avoimemmin. Yleisen tason keskustelu on kuitenkin ihan eri asia kuin henkilökohtaisten asioiden uteleminen, kuten olen monta kertaa eri yhteyksissä selittänyt. Tuntuu hyvin oudolta, että ihmiset, joista tiedän hyvällä tuurilla pelkän etunimen, tulevat kysymään, mitä ehkäisyä olemme käyttäneet ja kuinka paljon suojaamatonta seksiä olemme harrastaneet. Vastaavia kysymyksiä ei ole tapana kysellä muilta kuin läheisiltä ystäviltä ja on outoa, että raskaus yhtäkkiä antaa luvan kysellä mitä vaan. Ei kai raskaana olevan seksielämä ulkopuolisille kuulu sen enempää kuin ennenkään, vaikka siitä nyt olisikin näkyvä todiste?

”Aiotteko mennä naimisiin?”

En olisi uskonut näin tapahtuvan vielä vuonna 2021, mutta kyllä, tätä kysymystä on kysytty ihan älyttömän usein! Eniten niissä on yllättänyt se, että kysyjät ovat olleet useimmiten tuttujani ja osalta olen ihan kysynytkin, tuntevatko he minua ollenkaan, jos he pitävät minua ihmisenä, jonka mielestä on tärkeää olla naimisissa ennen lapsen syntymää. Siis miksi ihmeessä minä, joka paasaan blogissani ja somessani jatkuvasti suhteiden moninaisuuden ja normikriittisyyden puolesta, haluaisin nyt varta vasten kiirehtiä naimisiin?

Kysymykset naima-aikeista ovat osa merkille panemaani kiinnostavaa ilmiötä, jossa jotenkin kummallisesti oletetaan, että vanhemmaksi tuleminen saisi minut ja puolisoni jotenkin luopumaan meille tärkeistä asioista ja arvoista ja alkamaan elää joidenkin ”perinteisten” arvojen mukaan. Vaikka kaikki tuttumme hyvin tietävät, ettemme ole uskonnollisia tai muutenkaan erityisen perinteisiä tyyppejä, meiltä kysytään silti, aiommeko mennä naimisiin. Samalla tavalla ollaan oltu yllättyneitä esimerkiksi siitä, että emme aio syöttää lapsellemme lihaa, vaikka emme kumpikaan sitä itsekään syö. Ja vaikka suhteiden moninaisuuden lisäksi puhun paljon myös sukupuolen moninaisuudesta ja inklusiivisuudesta, on joillekin silti tullut yllätyksenä, ettemme halua ympäröidä lastamme sukupuolittuneella krääsällä emmekä ole kertoneet lapsen sukupuolta etukäteen (koska emme tiedä sitä vaan pelkästään veikkauksen sukuelimistä, mutta se taas on oman postauksensa arvoinen juttu). On tuntunut siltä, että meidän arvojamme ja elämäntapaamme on pidetty jonkinlaisena ”nuoruuden haihatteluna”, joka kyllä jää pois nyt, kun meistä tulee vanhempia ja oikeita aikuisia.

Ei meillä ole mitään avioliittoa vastaan ja ehkä menemmekin joskus naimisiin, mutta ihan vaan näiden ärsyttävien kysymysten vuoksi emme todellakaan halua tehdä sitä nyt.

”Onpa hyvä, ettei sulle ole tullut mitään kiloja tai raskausarpia”

Kaikista vaikeimmin ymmärrettävä raskauteen liittyvä ilmiö on se oikeus, millä jotkut ihmiset kommentoivat ja jopa koskettelevat raskaana olevien kehoja. Inhoan myös tapaa, jolla raskauden tuomista kehon muutoksista puhutaan kehon pilalle menemisenä. Anteeksi nyt, mutta lapsen kantaminen on aika iso juttu ja se saa kyllä myös jättää jälkensä kehoon.

Raskauskilot, -arvet ja muut muutokset ovat asioita, joihin raskaana oleva ei voi hirveästi vaikuttaa. Toisille tulee viisi kiloa, toisille kymmenen ja toisille kaksikymmentä. Toisilla on isompi maha, toisilla pienempi. Toisille tulee raskausarpia, toisille ei. Mikään ei ole toista parempi tai huonompi ja on ikävää, että huomautellaan asioista, joille ei itse voi mitään. Ylipäätään ulkonäköön liittyvä kommentointi kannattaisi jättää ihan suosiolla väliin, ellei ole kyse asiasta, jonka ihminen voi saman tien korjata, kuten poskille levinneistä silmämeikeistä. Mitä minä kostun siitä, että jonkun mielestä arveton raskausmahani on hyvä asia? Ei siitä tule hyvä mieli vaan enemmänkin alkaa ahdistaa, että olen sitten tuonkin mielestä jotenkin epäonnistunut, jos arpia tuleekin.

Eikä tässä vielä kaikki, nimittäin mikäli olen ymmärtänyt oikein, raskausaika on vasta alkua ja näitä kommentteja alkaa tulla toden teolla vasta sitten, kun lapsi on syntynyt! Tuntemattomat sosiaalisessa mediassa tietävät aina kaiken lapsen vanhempia paremmin ja jos joskus on haastavia hetkiä, niin odotapa vaan, kohta on joku uusi vaihe ja silloin se elämä vasta kurjaksi muuttuukin! En ihan tiedä, mistä tulee tämä ajatus siitä, että jokaista raskaana olevaa tai vanhempaa (erityisesti äitiä) kiinnostaisi kaiken maailman tyyppien mielipiteet ja kommentit tai että raskaus ja vanhemmuus antaisivat luvan kysyä henkilökohtaisia, arkoja tai epäasiallisiakin kysymyksiä, mutta siitä pitäisi päästä eroon. Omiin mielipiteisiin on kaikilla oikeus, mutta niitä ei tarvitse sanoa ääneen edes raskaana olevalle: ja jos kaikki mielipiteet perustuvat joihinkin aikansa eläneisiin normeihin, ehkä niitä ajatuksiaan voisi olla hyvä vähän tuulettaa.

Postauksen kuvat: Mira Pelo / YLE

Raskaus ja kehon muutokset alusta puoliväliin: Raskausdiabetes, painoahdistusta ja mahan odottelua

25/04/2021 25/04/2021 / Keho & hyvinvointi

Tänään koitti raskauden puoliväli eli raskausviikko 20 + 0. Tähän ensimmäiseen puolikkaaseen on kuulunut vahvasti raskauden tuomien kehon muutosten odottaminen sekä innostuksella että pienellä pelolla: toisaalta mahan kasvamista ei malttaisi odottaa, toisaalta taas ahdistaa ajatus painon nousemisesta. Näiden ajatusten kautta olen myös reflektoinut paljon sekä omia fatfobisia ajatuksiani että myös terveydenhuollon käsityksiä painosta.

Jännitin etukäteen, kuinka neuvolassa suhtauduttaisiin lähes väistämättömään painonnousuun ja miten itse käsittelisin jatkuvasta painon vahtimisesta nousevat tunteet. En ollut ennen raskautta käynyt vaa’alla vuosiin, koska koin voivani paremmin, kun en tiennyt painoani. Nuorena olin joskus jopa pakkomielteinen painostani ja tavoittelin lukemaa, jolla saisin painoindeksini vähintään normaalipainon alarajalle, mieluiten alipainon puolelle. Inspiraationani tähän toimi kuulemani juttu venäläisestä balettikoulusta, jossa sopiva paino laskettiin vähentämällä pituudesta 120. Omalla kohdallani tämä lukema olisi 41 kiloa. En siihen koskaan päässyt, mutta jo sen tavoittelu on ihan selkeä osoitus siitä, että olin nuorena syömishäiriöinen. Jännitin siis, että tieto painostani tai neuvolaterkkarin mahdollisesti esittämät painoani koskevat kommentit saisivat syömishäiriöajatukset palaamaan.

Terkkarini on onneksi osoittautunut ihanaksi tyypiksi eikä painoani ole kommentoitu juuri ollenkaan. Silti vähän kirpaisi, kun neuvolakorttiin kirjattiin ensimmäisellä kerralla painoindeksi eikä se todellakaan ollut edes lähellä sitä normaalipainon alarajaa, jota joskus pidin tavoitteenani. Vaikka tiedän faktana, että painoindeksi on oikeastaan aika huono tapa arvioida kenenkään painoa tai varsinkaan terveyttä ja sillä on varsin rasistiset juuret, en saa täysin hiljennettyä ääntä päässäni, joka sanoo, että olen huono ja epäonnistunut, koska painoindeksini on niin korkea. Samalla ihmettelen, miksi painoindeksiä edes käytetään enää terveydenhuollossa, kun sen ongelmallisuus vaikuttaa olevan varsin yleistä tietoa.

Läskifobiset ajatukseni saivat lisää vettä myllyyn, kun sain viikolla 14 raskausdiabetesdiagnoosin. Raskausdiabetes on sokeriaineenvaihdunnan häiriö, jossa keho ei syystä tai toisesta tuota tarpeeksi insuliinia ja verensokeri voi nousta liian korkeaksi, jolloin vauva saa liikaa sokeria. Ensisijainen hoito on terveellinen ruokavalio, jolla sokeriarvot pyritään pitämään tarpeeksi matalina.

Ylipaino on riskitekijä raskausdiabetekselle, mutta normaalipainoinenkin voi sen saada. Tästä huolimatta esite, jonka sain neuvolaterkkariltani diagnoosin yhteydessä, on kirjoitettu hyvin vahvasti olettaen, että sen lukija on ylipainoinen ja tavoitteeksi on kirjattu verensokerin hallinnan lisäksi äidin painonhallinta. Sen mukaan painon ilmoitettiin saavan nousta koko raskauden aikana vain kahdeksan kiloa. Vaivuin aikamoiseen epätoivoon, kun luin ruokavalio-ohjeita ja mietin, miten ikinä saan pidettyä painonnousun alle kahdeksassa kilossa, kun ensimmäisen 10 viikon aikanakin kiloja oli tullut arviolta kaksi. Se tuntui myös aika kohtuuttomalta siihen nähden, että kolmesta sokerirasituskokeessa mitatusta arvosta kaksi olivat erinomaisia ja vain yksi himpun verran viitearvon yli. Diagnoosi aiheutti myös vahvoja pettymyksen tunteita omaa kehoa kohtaan. Identiteettini terveenä ja hyvinvoivana ihmisenä koki kolauksen, kun minulle nyt sanottiinkin, että oma ja lapseni hyvinvointi vaatii hyvin radikaaleja muutoksia elämäntapoihini.

Neuvolassa terkkari suhtautui asiaan kuitenkin lempeämmin ja totesi, että omalla kohdallani kahdeksan kilon painonnousuraja ei ole relevantti vaan painoa saa kyllä tulla, kunhan pysytään alle kahdessakymmenessä kilossa. Se tuntui helpottavalta, mutta jäin miettimään, miksi raja on esitteessä kuitenkin esitetty niin ehdottomana, jos siinä kerran on näin paljon yksilöllistä vaihtelua. Ylipainon ja erilaisten sairauksien välille on myös vedetty aika vahvat yhtäläisyysmerkit ja törmäsin nyt ehkä ensimmäistä kertaa läskiaktivisteilta oppimaani ilmiöön, jossa lihavat ihmiset eivät välttämättä saa terveydenhuollossa kunnollista hoitoa vaan kaikkiin ongelmiin tarjotaan aina ratkaisuksi laihduttamista.

No, omat sokeriarvoni ovat onneksi pysyneet hyvinä ihan vaan säännöllisellä syömisellä, enkä ole oikeastaan muuttanut ruokavaliotani ollenkaan. Syömishäiriöajatusten kurissa pitäminen olisi todennäköisesti ollut todella vaikeaa, jos olisin joutunut alkaa laskemaan kaloreita ja vahtimaan syömisiäni enkä usko, että se olisi lisännyt hyvinvointiani, vaikka sokeriarvot olisivatkin ehkä olleet paremmat.

Alkuraskauden pahoinvoinnin ja ruokahaluttomuuden vuoksi painoni putosi jonkin verran ensimmäisen ja toisen neuvolakäynnin välissä ja oli vielä viimeisimmälläkin kerralla aavistuksen alempi kuin ensimmäisellä kerralla. Se herättää ristiriitaisia ajatuksia: toisaalta olen iloinen ja toisaalta soimaan itseäni iloitsemisesta ja fatfobisista ajatuksista, joiden mukaan hoikkuus on aina lihavuutta parempi asia. Tällaiset ajatukset ovat oikeasti aika vaarallisia näin raskaana, kun ykkösprioriteettina pitäisi olla vauvan hyvinvointi eikä oma paino tai ulkonäkö. Tietoisuus ajatusteni ongelmallisuudesta auttaa kuitenkin pitämään mielessä vauvan hyvinvoinnin ensisijaisuuden ja toisaalta tiedän, että alan voida huonosti, jos yritän rajoittaa syömisiäni. Yritän ottaa loppuraskauden mahdollisuutena tarkastella omia kehoon ja painoon liittyviä ajatuksiani kriittisesti ja löytää entistä parempia keinoja hallita syömishäiriöajatuksiani, kun kehon muutokset alkavat väistämättä kiihtyä ja painokin todennäköisesti nousta nopeammin.

Yllättävintä tässä raskauden ensimmäisessä puoliskossa onkin ollut se, miten vähän mitään näkyviä muutoksia on tapahtunut. Maha on vielä tosi pieni ja olen vaatteiden suhteen ikävässä välivaiheessa, kun suurin osa vanhoista housuistani puristaa, mutta äitiysvaatteet ovat auttamatta liian isoja. Jotenkin kuvittelin, että raskaus näkyisi tässä vaiheessa jo ihan selkeästi ulospäin, mutta omasta mielestäni näytän edelleen vain siltä, kuin olisin syönyt pitsan. Puolisoni tosin on sitä mieltä, että raskaus näkyy minusta ihan selvästi, joten mene ja tiedä.

Äitini on kertonut, että minua odottaessaan hänen mahansa oli niin iso, että häntä onniteltiin jouluksi syntyvästä vauvasta, vaikka laskettu aikani oli vasta huhtikuun alussa. Sen vuoksi olen ajatellut, että minustakin tulee todennäköisesti valtava ja äidin tavoin turpoan niin, että kengätkin jäävät pieniksi. Onhan tässä vielä toki neljä ja puoli kuukautta aikaa paisua ja varmasti niin ennen pitkää käykin, mutta toistaiseksi on ihan mukavaa, että maha ei vielä rajoita liikkumista eikä kehossa ole tapahtunut muitakaan elämääni merkittävästi vaikuttavia muutoksia. Ärsyttävin on ehkä ihon kuivuminen, jonka vuoksi varsinkin sääreni kutisevat todella pahasti, mutta siinäkin on plussapuolena se, että kasvojeni iho voi tosi hyvin ja hiuksiakaan ei tarvitse pestä kuin kerran viikossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla myös teidän kokemuksianne raskaudesta, painonnoususta ja fatfobisista ajatuksista. Oletteko huomanneet terveydenhuollossa nihkeää suhtautumista raskaana olevan ylipainoon? Entä tunnistatteko negatiivisia ajatuksia itsessänne? Millaisia ohjeita te muut raskausdiabeetikot olette saaneet? Miltä teistä tuntui raskauden puolivälissä, oliko muutoksia tapahtunut enemmän vai vähemmän kuin luulitte? Kommenttiboksissa sana on vapaa ja viestiä voi laittaa myös Instagramissa @teekutsuilla.

Olen raskaana ja haluaisin puhua kaikesta, myös keskenmenosta

17/03/2021 17/03/2021 / Keho & hyvinvointi

Instagram-seuraajani tietävätkin jo, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin: olen raskaana. Jee!

Olen nyt 15. viikolla, joka on ilmeisesti aika tavallinen ajankohta kertoa raskaudesta. Usein odotetaan 12 viikon rajaa, jolloin keskenmenon riski pienenee huomattavasti. Itse kerroin kuitenkin Instagramissa jo viikolla 11 ja läheisille jo paljon aikaisemmin: ensimmäiset ystäväni tiesivät asiasta jo noin viisi minuuttia positiivisen testin tekemisen jälkeen ja loputkin muutaman viikon sisällä siitä. Olisin varmaan kertonut somessakin aikaisemmin, jos vaan olisin pahoinvoinniltani jaksanut ideoida postauksen. Pidän vähän omituisena ja jopa ongelmallisena sitä, että uutista salaillaan ympäristöltä kuukausitolkulla vain siksi, ettei jouduttaisi kertomaan mahdollisesta keskenmenosta. Kuka siinä oikeastaan mitään voittaa?

Nyt heti alkuun kuitenkin disclaimer: jokainen toimikoon oman raskautensa kohdalla parhaaksi katsomallaan tavalla enkä missään nimessä kuvittele olevani joku ylempi äitiysauktoriteetti, joka voi tulla kertomaan muille, miten heidän pitäisi elämänsä elää. Tarkoitukseni ei myöskään ole vähätellä keskenmenon aiheuttamaa pettymystä ja surua vaan ennemminkin pohtia, mikä vaikutus asiasta vaikenemisella on näiden tunteiden voimakkuuteen. Ehkä se, ettei keskenmenoista ole tapana puhua, saa sellaisen kokevan tuntemaan yksinäisyyttä surunsa keskellä? Voisiko avoimempi julkinen keskustelu ja sitä kautta asian normalisointi itse asiassa lieventää keskenmenoon liittyviä negatiivisia tunteita?

Keskenmenot ovat varsin yleisiä. Sellaisista raskauksista, jotka ovat kestäneet yli kuusi viikkoa, päättyy keskenmenoon 10-15 prosenttia. Lisäksi noin puolet alkaneista raskauksista menee kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin ettei odottaja välttämättä edes ehdi huomata olleensa raskaana. Kyseessä on varsin tavallinen ilmiö, ja siihen nähden puhumattomuus tuntuu kovin dramaattiselta. Siihen liittyy selkeästi myös häpeää, joka näkyy hyvin siinä, että usein keskenmenosta puhutaan vasta, kun takana on onnistunut raskaus. Oma häpeä ja epäonnistuminen uskalletaan myöntää vasta sitten, kun tarinalla on onnellinen loppu.

Toisin kuin itsekin olen monien muiden tavoin luullut, keskenmeno ei ole odottajan omaa syytä. Tiedän tämän kuitenkin vain, koska olen ottanut asiasta selvää. Neuvolassa ei ole puhuttu aiheesta mitään, kuten ei myöskään koulun muuten niin lisääntymiskeskeisessä seksuaalikasvatuksessa. Jos olisin vaikka muutama vuosi sitten saanut keskenmenon, olisin varmasti syyttänyt siitä itseäni – ja luultavasti olisin vähän nytkin, vaikka tiedän, ettei siihen olisi mitään tarvetta. Puhumattomuus vaan aiheuttaa sen, että tuntuu, että keskenmenoa pitäisi hävetä.

Tiedän tasan yhden ihmisen, joka on puhunut keskenmenostaan julkisesti pian tapahtuneen jälkeen ja hän on Miisa Nuorgam. Hänen Instagram-postaukseensa tulleiden kommenttien perusteella avoimelle puheelle keskenmenosta on todellakin tilausta, niin monet kiittelivät häntä aiheen esille nostamisesta. En siis usko, että olen yksin toivoessani avoimempaa keskenmenopuhetta: aika usein ihmisillä on tarve puhua ja sitä puhetta alkaa tulla, kun vaan joku uskaltaa avata keskustelun. Kuitenkin, kuten aikaisemmin jo sanoin, kenenkään ei ole pakko omasta tilanteestaan avautua somessa enkä nyt väitä, että keskenmenostaan avoimesti kertova olisi jotenkin parempi ihminen kuin siitä vaikeneva. Lähinnä toivoisin, että kun somessa nykyään puhutaan rehellisesti niin monesta muustakin asiasta, keskenmeno voisi olla yksi niistä.

Perustiedot keskenmenosta kuuluvat hyvään seksuaalikasvatukseen ihan siinä missä mikä tahansa lisääntymisterveyden asia. On tärkeää tietää, että keskenmenot ovat yleisiä eikä niitä voi ehkäistä juuri mitenkään. Tiettyjä riskitekijöitä on, joista olisi toki hyvä olla tietoinen, mutta yli puolet keskenmenoista johtuu sikiön kromosomipoikkeavuudesta. Tämä olisi ihan hyvä tietää jo ennen, kuin mitään tapahtuu, koska siinä pettymyksen ja häpeän tunteiden keskellä ei välttämättä kauhean hyvin sisäistä uutta tietoa, joka on ristiriidassa omien uskomusten kanssa.

Olisin itse toivonut myös enemmän avointa puhetta raskaana olemisesta jo ennen 12 viikon rajaa ihan vaan siksi, että tilanne olisi konkretisoitunut itselleni paremmin. Tykkään lukea ihmisten raskauskuulumisia somessa ja riskirajaviikon jälkeen monet päivittelevät niitä ihan viikoittain, mutta ennen tuota rajaa on pelkkää hiljaisuutta. Miksi se raja on niin ehdoton? Pelkäävätkö kaikki muut keskenmenoa tosi paljon vai onko 12. viikkoon asti odottamisesta tullut niin vakiintunut tapa, ettei sitä tajuta kyseenalaistaa?

Oma raskauteni on nyt edennyt riskirajan yli ja tyypillä on kaikki hyvin, mutta ei tässä mitenkään selvillä vesillä vielä olla. Keskenmeno voi tapahtua vielä viikolle 22 asti ja sen jälkeen on aina riski ennenaikaiseen synnytykseen, synnytyskomplikaatioihin tai siihen, että lapsella on syntyessään jokin vakava sairaus tai vamma. Ja vaikka lapsi syntyisikin terveenä, niin ainahan voi sattua jotain ikävää. Mikään näistä on tuskin yhtään sen mukavampi uutinen kertoa muille, mutta ei kukaan silti salaile lapsensa olemassaoloa. Miksi juuri keskenmeno on erityistapaus, josta ei puhuta?

Sanomattakin on selvää, että olen iloinen omasta tilanteestani ja siitä, etten nyt voi toimia esimerkkinä avoimesta keskenmenopuheesta. Näin jälkikäteen on hyvä sanoa, että tietysti olisin kertonut asiasta julkisesti. Totuus on, etten tiedä, olisivatko omat voimavarani riittäneet asiasta puhumiseen. Otin kuitenkin tietoisen riskin kertoessani raskaudesta silloin viikolla 11 ja tiedostan senkin, että jos jotain käy, joudun nyt väkisinkin sanomaan siitä jotain somessa. Tuskinpa sellaista uutista olisi mitenkään mukavaa kertoa, mutta en halua silti salailla mitään. Tästä koko hommasta tulee mieleen ankea sananlasku se kell’ onni on, se onnen kätkeköön, enkä halua elää sellaisen periaatteen mukaan.

Niin moni entinen tabu on nykyään jo jos ei nyt ihan kasuaali kahvipöytäkeskustelun aihe, niin ainakin sellainen, josta kehtaa somessa puhua. Olisiko keskenmeno seuraava?

ps. Jännittää hirveästi ottaa haltuun tällaista uutta aluevaltausta ja alkaa kirjoittaa vanhemmuudesta, koska se jos mikä tuntuu triggeröivän ihmisiä internetissä. Mihinköhän soppaan olen nyt lusikkani työntänyt…

Pillu-sanaan tottuu, kun sitä alkaa käyttää

18/02/2021 18/02/2021 / Keho & hyvinvointi, Seksuaalisuus

Seksuaalikasvattaja Tanja Aakko (Instassa @kasvokkain_) on laittanut pystyyn #puhutaanpillusta -haasteen ja haastanut mukaan tärkeän aiheen äärelle meitä muita seksologian ammattilaisia ja muita aiheesta somettavia. Ajatuksena on kerätä saman hashtagin alle laajasti erilaista tietoa pillusta, kehonosasta, joka on aikaisemmin saanut varsin vähän näkyvyyttä. Itse kehonosan lisäksi näkyvyyttä ansaitsee myös pillu-sana, joka saattaa monella särähtää korvaan. Tanja itsekin kirjoitti alkuperäisessä haastepostauksessa, että koki sanan herättävän hänessä jonkinlaista vastustusta ja pohti haastetta aloittaessaan, onko se liian provokatiivinen.

Suomen kielen opinnoissani yksi siisteimmistä asioista on ollut se oivallus, että kieli muuttuu jatkuvasti ja muutosprosessiin voi tietoisesti vaikuttaa. Sanoilla ja ilmaisuilla on monenlaisia, usein tilannesidonnaisia merkityksiä ja periaatteessa samaa tarkoittavilla sanoilla voi olla keskenään merkittäviä sävyeroja. Esimerkiksi sanat pillu, pimppi, emätin, vulva, tussu ja römpsä viittaavat kaikki samaan asiaan, mutta ne sopivat keskenään varsin erilaisiin tilanteisiin. Pillun ja ylipäätään sukuelinten kohdalla on erityisen mielenkiintoista, että sanoja niiden kuvaamiseen on paljon, mutta varsinkaan pillulle ei ole olemassa mitään selkeää, neutraalia nimitystä, joka sopisi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Harvan muun kehonosan kohdalla on samanlaista tilannetta, vaan esimerkiksi käsi on käsi tilanteesta riippumatta. Tilausta neutraalilla joka paikan sanalle todellakin on, koska se helpottaisi itse asiasta puhumista paljon.

Omassa nuoruudessani pillusta ei juuri puhuttu, ei pillu-sanalla tai millään muullakaan. Perheessäni tai kaveripiirissäni ei ollut tapana puhua esimerkiksi menkoista tai seksistä ja koin, että pillusta ja siihen liittyvistä asioista piti olla hiljaa. En muista käyttäneeni ajatuksissanikaan pillustani oikein mitään sanaa. Pimpistä olisin varmaan puhunut, jos olisi jossain tilanteessa ollut ihan pakko.

Pillu tuli sanana elämääni ensimmäisten poikaystävieni tai muiden heilojen kautta. Siitä puhuttiin lähinnä seksiin liittyvien keskustelujen yhteydessä ja koin sen sen vuoksi tosi vieraana. Pillu tarkoitti omassa päässäni aikuisen, seksuaalisuudestaan nauttivan naisen sukuelintä ja minä, kokematon ja epävarma teinityttö, en osannut siihen mielikuvaan samastua. Koin poikien puheet pillusta esineellistävinä, ihan kuin pillullani olisi ollut maailmassa vain välineellinen arvo heidän nautintonsa mahdollistajana. En usko heidän tarkoittaneen mitään pahaa, vaan kyse oli

Käänteentekevä hetki pillusuhteeni kanssa oli tämä parin vuoden takainen haastattelu, jossa seksuaalikasvattaja Kaisa Merelä kertoi aikovansa tarkoituksella viljellä pillu-sanaa niin kauan, että se lakkaa järkyttämästä ihmisiä. Se naksautti aivoissani jotain uuteen asentoon: ahaa, sanojen merkitykset eivät olekaan kiveen hakattuja, vaan niitä voi muuttaa! Tätä on tapahtunut paljon esimerkiksi naisoletettuihin kohdistuvien haukkumasanojen kanssa; niitä ”reclaimataan” eli otetaan omiksi ja käännetään merkitys voimauttavaksi, jolloin haukulta katoaa teho. Pillu ei ole haukkumasana, mutta rumana ja alatyylisenä sitä pitää moni. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan merkitystä voi omassa päässä muuttaa. Myös tottumuksella on väliä, sillä kun sanaan alkaa törmätä useammin, se kuulostaa joka kerta hieman tavallisemmalta ja lakkaa särähtämästä korvaan, kuten Merelä totesi.

Tämä sama vaikutus on myös #puhutaanpillusta -haasteella. Hashtagin alta löytyy jo paljon erinomaisia postauksia, jotka käsittelevät mm. pillun anatomiaa ja nautinnon pisteitä, sooloseksiä, pillun ulkonäköä ja kauneuskirurgiaa, klitorista, silpomista, lantionpohjan treenaamista ja orgasmeja. Kun pillu-sana yhdistyy näiden postausten avulla asialliseen tietoon, sen merkitys muuttuu alatyylisestä neutraalimmaksi. Omaan korvaani se ei särähdä enää ollenkaan; en ehkä edelleenkään käyttäisi sitä lääkärin vastaanotolla, mutta muuten se on oikein käyttökelpoinen sana monenlaisissa tilanteissa. Ajattelen myös, että on hyvä, että muutosprosessin kohteena on juuri pillu-sana, joka monilla assosioituu vahvasti seksiin ja tuntuu rumalta sanalta. Jos opimme suhtautumaan sanaan neutraalisti, se vähentää myös ajatusta seksistä ja pillullisen ihmisen seksuaalisuudesta likaisena ja rumana asiana.

Kannattaa siis klikata seurantaan #puhutaanpillusta Instagramissa ja tulla mukaan vähentämään stigmaa, muuttamaan kieltä ja oppimaan lisää pilluista. Kertokaa kommenteissa, minkälaista pilluun liittyvää sisältöä haluaisitte täällä nähdä!

Miksi on ongelmallista sanoa, että karvanpoisto olisi pelkästään henkilökohtainen valinta

10/12/2020 10/12/2020 / Keho & hyvinvointi

En voi harrastaa seksiä, jos alapäässäni on karvoja.

Näin olen ajatellut ja ajattelen silloin tällöin vieläkin. Ajatus kuitenkin rajoittaa elämää aika paljon ja siksi yritän aktiivisesti haastaa sitä.

Nykyään karvakeskustelussa painotetaan, että karvojen poistaminen tai poistamatta jättäminen on jokaisen oma valinta. Näinhän se tietysti onkin, mutta tuskinpa kukaan täysin omasta päästään keksisi alkaa rajoittaa elämäänsä karvojen takia. Karvoihin liittyvien asenteiden takana onkin koko joukko kulttuurisia normeja, joita on hyvä silloin tällöin vähän ajatella.

Olen itse ajatellut tätä asiaa myös aikaisemmin ja kirjoittanut siitä tämän tekstin.

Paniikkisheivaus vessassa ja muut normaalit asiat

Karvattomuuden ihanne ja suorastaan vaatimus koskee erityisesti naisia. Siinä missä miesoletettu voi melko vapaasti valita häpykarvatyylinsä ja jättää muut karvat luonnontilaan, naisoletetuilta taas edellytetään lähes täydellistä karvattomuutta. Vaikka kuka tahansa voi periaatteessa valita jättää karvat poistamatta, naisoletettujen kohdalla karvaisuudesta voi seurata ikäviä sosiaalisia sanktioita; esimerkiksi somessa karvansa näyttävä naisoletettu voi saada jopa tappouhkauksia tai ainakin liudan vihakommentteja. Nykyisessä asenneilmapiirissä naisen karvaisuus tulkitaan aina kannanotoksi eikä karvoja voi ilman seurauksia jättää poistamatta esimerkiksi siksi, että ei huvita.

Harva jaksaa kuitenkaan jatkuvasti nyhtää karvaa itsestään irti ja siksi välillä on tilanteita, joissa karvat kätketään esimerkiksi vaatteiden alle. Tämähän ei tietenkään seksissä onnistu, jolloin tilanteisiin täytyy keksiä jonkinlainen ulospääsy. Olen esimerkiksi kuullut monen kieltäytyvän seksistä kuukautisten varjolla, vaikka oikea syy on ollut ajelemattomat säärikarvat. Kertoo jotain karvatabun vahvuudesta, kun on helpompaa vedota menkkatabuun kuin näyttää ne karvaiset jalat.

Itse saatoin sinkkuna jättää treffeille lähtiessäni tarkoituksella karvat rehottamaan, jotta homma ei vahingossakaan eskaloituisi seksiin. Useimmiten löysin itseni kuitenkin lopulta deittini vessasta sheivaamassa sääriäni tai pilluani jollain kaapista löytyneellä höylällä ja käsisaippualla. Kerran tein näin, vaikka olin vain jäämässä yöksi miespuolisen kaverini luo, josta en ollut kiinnostunut ja joka ei pimeässä voinut mitenkään edes nähdä, oliko minulla säärikarvat vai ei. Kuulostaako teistä siltä, että sheivaaminen tuossa tilanteessa oli oma, ulkopuolisesta paineesta vapaa valintani? Ei minustakaan.

Eikä tässä vielä kaikki: random miesten lisäksi olen piilotellut karvojani myös naispuolisilta ystäviltäni. Olen mainiosti voinut viettää viikonlopun mökillä ilman meikkiä karmeissa vaatteissa, mutta karvoista on hankkiuduttu huolellisesti eroon. (Vähän niin kuin Selviytyjissä, jossa saarelle ei saa ottaa hammasharjaa, mutta karvanpoistovälineet kyllä.) Olen ollut huolissani, että karvoistani tulisi ystävilleni epämukava ja kiusaantunut olo, samalla tavalla kuin jos haisisin pahalta. Tämä liittynee siihen, että naisen karvaisuus yhdistetään usein epäsiisteyteen ja siihen, ettei pidä itsestään huolta.

Myös häpykarvojen siistiminen on nykyään puhtauteen rinnastettava perushygieniavaatimus. Isolla osalla ihmisistä on mielipide seksikumppaniensa häpykarvoista ja neutraaleimmillaan se on usein tyyppiä ”kaikki käy, kunhan perille löytää ilman viidakkoveistä”. Villistä puskasta, eli siitä kaikkein luonnollisimmasta vaihtoehdosta tykkäävät vain kinkyimmät tyypit. Olen nähnyt useita miesoletettujen Tinder-bion tekstejä, joissa naisen vaaditaan olevan posliini; ja vaikka on oma valinta, pyyhkäiseekö tällaiset tyypit oikealle (ei), on monen mielestä selvästi ihan kohtuullista vaatia toiselta täydellistä karvattomuutta. Toki saa olla mielipiteitä ja preferenssejä, mutta tuskinpa naisten karvoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys on miehilläkään pelkkä henkilökohtainen mieltymys, vaan ihan samat normit vaikuttavat heidänkin mielipiteisiinsä.

Kun karvaisuus on synonyymi epäsiisteydelle ja huonolle hygienialle, seksikumppanit suhtautuvat kielteisesti karvoihin ja karvojen näyttäminen somessa voi laukaista vihaviestitulvan, on aika vaikeaa nähdä karvanpoistosta luopumista edes vaihtoehtona. Sitten sitä vaan jatkaa ja uskottelee itselleen, että kaikki vaiva ja elämän rajoittaminen on oma, vapaasta tahdosta kumpuava valinta.

Karvanpoisto käy työstä

Jos karvanpoistovaatimusten typerä sukupuolittunut kaksinaismoralismi ei vielä ole tarpeeksi hyvä syy alkaa haastaa karvattomuuden ihannetta, niin karvanpoiston työläys nyt ainakin on. Erityisesti häpykarvojen poistaminen on kamalan vaivalloista hommaa, enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt siihen menetelmää, jolla ei olisi mitään haittavaikutuksia.

Sheivaaminen ei tule kysymykseenkään, koska sen lopputuloksena on aina vain tulehtunut ja kutiseva näppyläinen iho. Ensinnäkään en käsitä, miten se olisi kenenkään mielestä kauniimpi ja seksikkäämpi vaihtoehto kuin terve iho, jossa on karvoja. Toisekseen ulkonäkö on aika toissijainen asia sen rinnalla, että iho on jatkuvasti tulehtunut. Tulehtuneista karvatupista voi kehittyä myös kivuliaita paiseita, kuten kävi eräälle entiselle työkaverilleni, joka ramppasi jatkuvasti lääkärissä asian takia. Säikähdin hänen paisetarinoitaan niin, että lopetin sheivaamisen kuin seinään.

Tarkoitukseni ei ole arvostella ketään sheivaamisesta: jos se toimii, mikäs siinä. Ei kuitenkaan ole ihan vähäpätöistä, että monelle karvattomuuden paine jyrää alleen monenlaisia terveysriskejä.

Karvat voi tietty vahata pois, mutta tiedoksi, että se sattuu. Kipu on niin jäätävää, että en pysty tuottamaan sitä itselleni. Joskus yritin nyppiä karvat pois pinseteillä yksi kerrallaan, joka oli tosi hyvä idea, koska se oli kivuliaisuuden lisäksi myös todella hidasta ja puuduttavaa ja sain siitä niskani jumiin. Ei jatkoon.

Tietysti karvanpoiston voi ulkoistaa ammattilaiselle ja käydä vahauksessa tai sokeroinnissa. Tässä on vain se ongelma, että se maksaa. Jenni Rotonen kirjoitti Pupulandia-blogissaan kesällä karva-aiheesta ja jakoi laskelman, jonka mukaan hänellä meni vuodessa 900 euroa sokerointiin. Tällaiselle suht pienituloiselle ihmiselle se on ihan mahdoton summa. Kannattaa muutenkin lukea tuo Jennin postaus, se on hyvin samastuttava ja informatiivinen!

Suosikkimenetelmäni on karvanpoistovoide, joka levitetään, annetaan vaikuttaa ja pyyhitään esim. lämpimällä pyyhkeellä pois. Se on iholle hellävaraisempi kuin höylä eikä aiheuta tulehtuneita karvatuppia. Voiteen ongelma on se, että sitä ei saisi päätyä limakalvoille, mutta aina kuitenkin vähän päätyy, ja sitten on ikävää. Eli menetelmästä riippumatta karvojen poistamisella on aina kääntöpuoli, varsinkin kun häpykarvojen tarkoitus on suojella herkkiä alueita ja niiden poistaminen voi lisätä esimerkiksi seksitautien riskiä.

Miksi valitsisin rajoittaa itseäni?

Jostain omituisesta syystä koen, että häpykarvoillani ja seksihaluillani on yhteys: kun karvat kasvavat tietyn pisteen yli, seksi tuntuu houkuttelevan vähemmän. Karvat tuntuvat kasvaessaan ikään kuin tukkivan seksuaalienergiani ulospääsyn. Niinpä olen ajatellut, että on parempi pitää puutarha siistinä ja antaa kiiman virrata vapaasti kuin sulkea se piikkipusikon vangiksi.

En kuitenkaan ole varsinaisesti mikään energiavirtauskomustyyppi, joten olen miettinyt, olisiko tällekin tuntemukselle joku järkiperäisempi selitys. Ja onhan sille: asiaa pohdiskeltuani totesin, että vanha kunnon häpeähän se siellä olkapäälläni kuiskii, että nyt ei muuten ole hyvä hetki seksille, koska karvat. Jotenkin siis tuntuu vaikealta antaa itselle lupa haluta ja näyttää sitä halua puolisolle, jos puutarhassa rehottaa. Tästä päästään siis takaisin postauksen ensimmäiseen virkkeeseen: kaikesta paremmasta tiedostani huolimatta saatan silti ajatella, että en voi harrastaa seksiä karvaisena.

Onko karvojen poistaminen siis oma valintani, jos olen omaksunut karvattomuuden ihanteen ja sen vuoksi rajoitan tekemisiäni karvaisena, vaikka kukaan ei sitä minulta varsinaisesti vaadi? Ei ole, ja huomaan sen parhaiten siitä, miten asenteeni karvoja kohtaan ovat muuttuneet sen myötä, kun esimerkiksi somessa on näkynyt enemmän karvaisia naisia. Voin siis valita haastaa omia käsityksiäni karvaisuudesta ja tarkoituksella altistaa itseäni karvaiselle kuvastolle, jotta silmäni tottuisi karvaisuuteen. Voin myös valita priorisoida terveyden ja nautinnon ulkonäön edelle. Nämä ovat omia valintojani, mutta se, että joudun taistelemaan karvahäpeän kanssa, ei ole. Tästäkään asiasta ei siis kannata ottaa paineita, normeja ei rikota yhdessä yössä. Kunhan tehdään töitä sen eteen, että ne joskus rikkoutuisivat.

Hassut, oudot ja vaaralliset kuukautismyytit

10/10/2020 19/10/2022 / Keho & hyvinvointi

Seksuaaliterapeutti Marja Kihlström (Instassa @puhumuru) haastoi minut mukaan #punaisiapäin haasteeseen puhumaan kuukautisista. Puhuinkin niistä sitten Instagram-seuraajieni kanssa ja pyysin heitä kertomaan mieleenpainuvimpia harhaluuloja, joita heillä tai heidän tutuillaan on kuukautisista ollut. Vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että monet kuukautismyytit elävät paksusti, joten työtä oikean tiedon levittämisen eteen on vielä tehtävänä. Aika moni myytti nimittäin johtuu siitä, ettei keskustelua ja tutkimustietoa kuukautisista ole edelleenkään tarpeeksi.

”Miksi et vaan pidätä niitä” ja muita uskomattomia sutkautuksia

Vuotavat ihmiset ovat yleensä suhteellisen hyvin perillä menkkoihin liittyvistä perusasioista, kuten mistä veri tulee, kuinka paljon sitä tulee ja miten kuukautissuojat toimivat. Ilman tätä henkilökohtaista kokemusta voi tieto olla suorastaan huvittavan puutteellista ja aina silloin tällöin vuotavat saavat äimistellä kumppaneidensa kuvitelmia menkkarealiteeteista.

Ihan jo se, mistä reiästä vuoto tulee, aiheuttaa monille päänvaivaa. Useampi vastaaja kertoi törmänneensä harhaluuloon, jonka mukaan kuukautisvuoto toimii samalla tavalla kuin pissa. Näin ajattelevia on ihmetyttänyt muun muassa se, miten kuukupin tai tamponin kanssa käydään vessassa ja miksei niitä menkkoja voi pidätellä niin, ettei ylivuotoja tapahdu. Ilmeisesti näiden tyyppien mielestä pillussa on vain yksi reikä, josta kulkee niin pissa, veri, penikset ja vauvat.

Monet ovat kuukautissuojien kanssa aika hukassa ja se on toisaalta ymmärrettävää. Omasta mielestäni on varsin hupaisaa, että jotkut rinnastavat tamponit ja kuukupit seksileluihin ja ajattelevat niiden käyttäjien saavan niistä jatkuvaa nautintoa. Joo, kyllä, tietenkin se muutaman sentin mittainen vanupuikko on aivan mieletön nautinnon tuottaja! Joku voi tietysti suojien käytöstä jotain mukavia tuntemuksia saada eikä siinä mitään, mutta tuskinpa se on kovin yleistä.

Tyypillisin kuukautisiin liittyvä uskomus vuotamattomien keskuudessa lienee se, että kaikki ovat menkkojen aikaan kiukkuisia. Ihan varmasti jotkut ovatkin, mutta mielialanvaihtelut ja negatiiviset tunteet painottuvat käsittääkseni kuitenkin vuotoa edeltäviin päiviin ja johtuvat PMS:stä. Sitähän ei kuitenkaan ihan joka paikassa tunnusteta edes olemassa olevaksi asiaksi, joten on helpompaa vaan sanoa, että menkat ne kiukuttavat. Kipuja ja vuotoja enemmän ärsyttää kuitenkin vähättelevä asenne, jolla menkoista ja naisoletetun vihaisuudesta (liittyi se menkkoihin tai ei) tehdään hauska läppä.

Myös kipuja vähätellään. On hämmentävää, miten niin moni vuotamaton ihminen kuvittelee tietävänsä vuotavia paremmin, miltä heistä kuukautisten aikana tuntuu. Toki vähättelyä esiintyy myös vuotavien itsensä puolelta: erään ystäväni äiti esimerkiksi kieltäytyi antamasta ystävälleni lapsena särkylääkkeitä menkkakipuihin, koska hänen omat kuukautisensa olivat kivuttomat eikä hän pitänyt menkkoja tarpeeksi hyvänä syynä syödä lääkkeitä. Ehkä huvittavin kuulemani harhaluulo on se, että kaikilla vuotavilla olisi kuukautiset samaan aikaan ja että ne kaiken lisäksi vielä olisivat kytköksissä kuun vaiheisiin. Aika uskomattomalta kuulosti myös erään Instagram-seuraajani kertomus miehestä, joka luuli kuukautisten olevan pelkkä mielialamuutos ja järkyttyi syvästi kuullessaan verenvuodosta.

Tästä voit lukea lisää menkkoihin liittyviä uskomuksia: onko vuotavalla esimerkiksi suurempi riski joutua hain hyökkäyksen kohteeksi?

Ajoissa saatu tieto suojaa häpeältä ja järkytykseltä

Monet näistä uskomuksista ovat jotenkin suloisen lapsenomaisia, samanlaisia kuin vuotavilla itsellään ehkä oli ennen kuukautisten alkamista. Siinä missä vuotamattomat saavat kuulla totuuden vasta aikuisiällä, vuotavien kohdalla totuus tulee ilmi aika paljon aikaisemmin. Jos omat tiedot aiheesta ovat puutteelliset, menkkojen alkaminen voi olla aika järkytys.

Jos kuukautisista puhuminen aloitetaan jossain keskimääräisessä menkkojen alkamisiässä, joutuvat jotkut kokemaan ensimmäiset vuotonsa tietämättä mitä tapahtuu. Itse olin 10-vuotias ja niin pihalla koko asiasta, etten tajunnut menkkojani menkoiksi. Koulun kuukautisvalistus tuli omalla kohdallani auttamattoman myöhässä.

Häpesin menkkojani hirveästi enkä halunnut edes ajatella koko asiaa, saati keskustella niistä kenenkään kanssa. Tällaiset kokemukset ovat valitettavan yleisiä ja omiaan ruokkimaan kuukautismyyttejä ja harhaluuloja. Menkoista pitäisi ehdottomasti kertoa jo pienille lapsille ja tehdä niistä arkinen ja neutraali asia. On ihan hölmöä odottaa jotain ”sopivaa ikää”, koska voi käydä kuten itselleni ja menkat ehtivät alkaa ennen tiedon saamista. Lisäksi on ehdottoman tärkeää kertoa kuukautisista myös poikaoletetuille lapsille, jotta heidän elämässään olevien vuotavien ei tarvitsisi oikoa heidän ennakkoluulojaan tai hävetä menkkojaan. Lapsenomaiset uskomukset eivät ole söpöjä enää kaksi- tai kolmekymppisinä.

Tässä artikkelissa on hyviä ohjeita, miten lapsille ja nuorille voi puhua kuukautisista!

Tutkimustiedon vähäisyys on vaarallista

Harhaluuloja siitä, mikä on menkkoihin liittyen normaalia ja mikä huolestuttavaa, on liikkeellä paljon niin vuotavien kuin terveydenhuollon ammattilaistenkin keskuudessa. On valitettavan yleistä, että kuukautisiin liittyviä ongelmia vähätellään terveydenhuollossa ja monien gynekologisten sairauksien diagnoosiviive on suorastaan hävyttömän pitkä.

Yleisesti ajatellaan kovienkin kuukautiskipujen kuuluvan asiaan ja niihin ei välttämättä saa tavallisia särkylääkkeitä kummempaa lääkitystä. Eräälle kyselyyni vastanneelle oli teininä sanottu, että kovat kivut helpottavat kyllä sitten, kun synnyttää. Tämähän lohduttaakin 14-vuotiasta kovasti, varsinkin kun se synnytyskään ei erään toisen vastaajan mukaan edes auta mitään.

Runsaan vuodonkin kanssa on vähän niin ja näin, mikä menee normaalista ja mikä luisuu hälyttävän puolelle. Jotkut vastaajat kertoivat vuotonsa olevan niin runsasta, että se suorastaan lorisee vessanpönttöön. Se kuulostaa paljolta, mutta on ilmeisesti esimerkiksi kuparikierukan käyttäjille aika tavallista. Toisaalta tiedän tapauksia, joissa hemoglobiiniarvojen mittaaminen on paljastanut vakavan anemian, joka on johtunut täysin normaaleina pidetyistä runsaista kuukautisista.

Ongelma on, että pidämme ehkä normaalina kaikenlaista sellaista, josta oikeasti pitäisi huolestua. Kuukautisista ja gynekologisista sairauksista tarvitaan lisää tutkimustietoa, jota kuitenkin rahoitetaan varsin nihkeästi. ”Naistenvaivojen” tutkimista ei tunnuta pitävän kovin tärkeänä.

Lisää terveydenhuollon vähättelevästä asenteesta voit lukea tästä postauksestani.

Kuukautismyyttejä ja harhaluuloja ehkäistään parhaiten faktaan perustuvalla, myyttejä kumoavalla kuukautispuheella. Kiitos siis Marjalle #punaisiapäin haasteesta, tätä tarvitaan lisää!

Mitä jos eläisitkin kuukautiskiertosi mukaan?

02/09/2020 19/10/2022 / Keho & hyvinvointi, Yhteiskunta

Millaista elämä mahtaisi olla, jos sen suunnittelisi kuukautiskierron vaiheiden mukaan? Jos omaa kiertoa seuraamalla pystyisi optimoimaan elämänsä niin, että tekisi kussakin kierron vaiheessa sillä hetkellä parhaalta tuntuvia asioita? Ja eikö ole hieman kummallista, ettei kierron vaiheista ja niiden vaikutuksista puhuta juuri missään, vaikka niillä voi olla hyvinvoinnille valtavan suuri merkitys?

Olen itse elänyt pitkään ajatellen, että kierto koostuu ns. ”normaaleista päivistä” ja vuotopäivistä. Jossain vaiheessa huomasin, että tietyt oireet, olotilat ja tuntemukset toistuivat kuukausittain ja aloin epäillä, josko niillä olisi jotain tekemistä kuukautiskiertoni kanssa. Mitä enemmän opin yhdistämään oireita kierron vaiheisiin, sitä vaikeampaa minun on käsittää, miksei tästä asiasta puhuta missään. On ensinnäkin outoa, että menkkavalistus typistyy pelkkään verenvuotoon eikä nuorille kerrota siitä, että kierto vaikuttaa elämään joka ikinen päivä. Toisekseen on ihan käsittämätöntä, miten näin iso asia on käytännössä vaiettu olemattomiin ja kuukautiset ja syklisyys täytyy piilottaa, jotta pärjäisi maailmassa. Eihän se niin voi olla!

Miksi omaa kiertoa kannattaa seurata

Kuukautiskierto voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Vuotopäiviä seuraa follikulaarivaihe, joka päättyy munasolun irtoamiseen eli ovulaatioon noin kierron puolivälissä. Tämän jälkeen seuraa luteaalivaihe eli munasolun matka kohtuun, jonka jälkeen se hedelmöittymättömänä vuotaa kohdun paksuuntuneen limakalvon kanssa ulos. Tämän kaiken saavat aikaan hormonit, joiden määrä elimistössä vaihtelee rajusti kierron vaiheesta toiseen. On siis ilmiselvää, että tämä vaihtelu vaikuttaa itse kierron lisäksi myös mm. energiatasoihin, seksuaaliseen halukkuuteen, ruokahaluun, uneen ja mielialaan.

Jokaisen kohdullisen kannattaisi seurata vähintään oman kierron pituutta eli kirjata kalenteriin ylös vuotojen alkamisajankohta. Kun tietää edes suunnilleen oman kierron pituuden, on helpompaa varautua oikeina päivänä vaikkapa suojilla ja särkylääkkeillä. Oma elämänlaatuni parantui huomattavasti, kun tajusin alkaa seurata kiertoani enkä enää jatkuvasti löytänyt itseäni jostain julkisesta vessasta käärimästä vessapaperimyttyä pikkareihin menkkojen yllättäessä.

Paperikalenterin sijaan kiertoa voi seurata myös erilaisilla puhelimeen ladattavilla sovelluksilla. Itselläni on ollut pitkään käytössä Clue, jonka avulla voi kierron pituuden lisäksi pitää kirjaa myös erilaisista oireista ja tuntemuksista. Clueen voi kirjata mm. vuodon määrän, krampit ja päänsäryt, mielialat, unen määrän, seksihalut, vireystilan ja valkovuodon koostumuksen. Omien kirjausten perusteella sovellus lähettää ilmoituksen, kun jollekin päivälle on odotettavissa vaikkapa päänsärkyä. Toinen hyvä sovellus on Moona Oirepäiväkirja, joka soveltuu erityisen hyvin ihmiselle, jolla on endometrioosi tai jokin muu gynekologinen sairaus. Oireiden seurannasta on hyötyä näiden sairauksien hoidossa ja diagnosoinnissa, kun on epämääräisten oirekuvailujen sijaan näytettävänä lääkärille mustaa valkoisella.

Kuukautiskalenterin elämän mullistava vaikutus

Homman voi kuitenkin viedä vielä tästäkin pidemmälle. Tutustuin Säde Vallarénin PTFU-blogissa menkkakalenteriin, jossa kierto jaetaan vuodenaikojen mukaan: kuukautisvuoto on talvi, pre-ovulaatio eli follikkelivaihe kevät, ovulaatio kesä ja luteliaalivaihe eli PMS-vaihe syksy. Ideana on, että merkitsemällä nämä vaiheet omaan kalenteriin pysyy paremmin kärryillä siitä, mitä omassa kropassa on meneillään, ja osaa yhdistää epämääräisiä tuntemuksia kierron vaiheisiin. Tämän tiedon avulla voi sitten suunnitella elämäänsä niin, että kehon hormonitasot tukevat omia tekemisiä, vaikkapa jotakuinkin tämän Vallarénin blogista napatun sitaatin mukaisesti:

”Talvi ja syksy ovat introverttiaikaa ja kevät ja kesä ekstroverttiaikaa. Luovat projektit, taide, ihmisten tapaaminen, uusien harrastusten aloittaminen kannattaa sijoittaa kevääseen ja kesään. Kesä on parasta aikaa deittailla, esiintyä ja käydä vaikka työhaastattelussa. Silloin hehkuu ja on parhaimmillaan. Syksy ja talvi ovat rauhoittumisen, itsensä hoidon ja hemmottelun aikaa. Silloin kannattaa meditoida, reflektoida, tuntea tunteita ja antaa itselleen armoa.”

Menkkakalenterin avulla ei siis pelkästään kerätä tietoa omasta kierrosta, vaan tätä tietoa käytetään aktiivisesti pohjana oman elämän suunnittelulle. Tällaisen elämäntavan vahvuus on siinä, että osaa paitsi yhdistää omituiset tuntemukset kierron vaihteluun, myös hyväksymään vaihtelun normaaliksi osaksi elämää sen sijaan, että pyrkisi piilottamaan sen.

Vaihteluttomuus on mieskeskeinen normi

Elämä kuukautiskierron mukaan voi tuntua radikaalilta ajatukselta. Meillehän syötetään oikeastaan päinvastaista viestiä, kun kuukautissuojamainoksissa korostetaan, että menkkojen aikana pystyy mihin vain eikä niiden tarvitse rajoittaa elämää mitenkään. On tietysti hyvä asia, ettei meidän tarvitse eristäytyä kuukautismajoihin tai muutenkaan jättäytyä normaalista elämänmenosta pois menkkojen ajaksi, mutta toisaalta kaikkivoipuuden alleviivaaminen mainoksissa tuntuu myös kuukautiskierron merkityksen vähättelyltä. Suorituskeskeisessä kulttuurissamme, jossa itsestä täytyy olla joka hetki valmis antamaan 120 prosenttia, menkat eivät ole hyvä syy hidastaa tahtia.

Mainoksissa toistuu myös ajatus siitä, että paras mahdollinen kuukautissuoja on sellainen, joka saa unohtamaan kuukautisten olemassaolon eli toisin sanoen piilottaa koko asian. Muut kierron vaiheet onkin sitten helpompi vaieta piiloon, kun ne eivät päällepäin näy. Näin meillä on hieno järjestelmä, joka täysin sivuuttaa sen, että lähes puolilla maailman ihmisistä on vaihtelua aiheuttava kierto. Se on oikeastaan hyvinkin räikeä esimerkki ajattelumallista, jossa mies edustaa ihmistä yleisesti ja nainen on poikkeus. Ihmisiä, joilla on kierto, on yhtä paljon kuin niitä, joilla ei ole, mutta silti kierrottomuus ja vaihteluttomuus ovat normi, joiden mukaan kaikkien oletetaan elävän.

(Jos haluat tietää lisää maailman mieskeskeisyydestä ja esimerkiksi siitä, miten kuukautiskierron vaiheet ja sen vaikutukset on aivan tietoisesti ja järjestelmällisesti sivuutettu esimerkiksi lääketutkimuksissa, suosittelen Caroline Criado Perezin kirjaa Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Todella silmiä avaava teos!)

Menkkakalenterin mukaan eläminen on siis aikamoista vastavirtaan uimista kulttuurissa, jossa kuukautiset kuuluu piilottaa. Siksi rakastan Vallarénin tapaa pukeutua vuotopäivien aikana punaiseen ja sitä kautta purkaa stigmaa, kun ihmisten kysymykset asuvalinnasta antavat tilaisuuden puhua menkoista. Niin vuoto kuin kaikki muutkin kierron vaiheet ja niiden ilmenemismuodot ovat normaaleja ja luonnollisia ja niiden pitäisi voida tapahtua ilman häpeää ja tarvetta piilotteluun. Kierron aiheuttamasta vaihtelusta tulisi ennemmin olla iloinen, koska se osoittaa, että keho toimii. Okei, hirveistä kivuista ja jäätävän runsaista vuodoista voi olla vaikeaa iloita, mutta ehkäpä niidenkin ylpeästä esilletuomisesta vaikka punaiseen pukeutumalla on enemmän apua kuin siitä, että kärvistelee hiljaisuudessa häveten.

Tieto lisää ymmärrystä ja kunnioitusta

En tiedä teistä, mutta itse en ainakaan saanut nuorena kovin kummoista tietoa kuukautiskierrosta. Vuodosta kerrottiin, mutta ei ovulaatiosta, PMS:stä tai kovin kattavasti edes siitä, miksi kuukautiset ylipäätään tulevat. Asiaan liittyi myös vahvaa häpeää ja vaikka omistamassani murrosikäkirjassa oli kuukautiskalenteri, en halunnut käyttää sitä, koska mieluummin vain teeskentelin, ettei koko asiaa ollutkaan. Suhtautumiseni muuttui kunnolla vasta melkein aikuisena, kun aloin seurata kiertoani ja tulin tietoisemmaksi kehossani tapahtuvista asioista. Kierron seuraaminen on nyt pikku hiljaa kehittymässä kierron kunnioittamiseksi: en yritä väkisin taistella kehoani vastaan ja pakottaa sitä asioihin, jotka eivät tunnu hyviltä. Peilaan tuntemuksiani kierron vaiheeseen ja usein sieltä löytyy selitys.

Jos me tiedämme vähän, niin kohduttomat kanssaeläjämme (lue: cismiehet) ovat vielä huonommin perillä kierron aiheuttamasta vaihtelusta. Todella monen mielessä kuukautiskierto on pelkkää verenvuotoa ja ehkä jotain ”muija on kiukkuinen kun sillä on menkat” -meininkiä. Tietoa tarvitaan, jotta todella ymmärrettäisiin, että kierron aiheuttama vaihtelu on todellinen ja merkityksellinen ilmiö. Niin kauan kuin ymmärrystä ei ole, joudumme vääntämään kierrottomien kanssa kättä esimerkiksi siitä, ovatko kuukautiskivut riittävä syy olla poissa töistä tai onko PMS todellinen ilmiö, jota pitää tutkia ja hoitaa. Myös typerät vitsit menkoista ja kiukkuisuudesta ovat ensinnäkin osoitus naisvihasta ja toisekseen siitä, että kierron aiheuttamaa vaihtelua ei oteta tosissaan tai pidetään heikkoutena, joka pitää kitkeä pois.

Vaikka maailma ei vielä sitä ymmärräkään, kuukautiskierron aiheuttama vaihtelu on fakta ja kierrollisen ihmisen kannattaisi mieluummin elää kiertonsa mukaan kuin sen olemassaolo kieltäen. Aiheesta tarvitaan myös lisää tutkimusta, sillä aiheen sivuuttamisen pitkät perinteet lääketieteessä ovat johtaneet siihen, että saatavilla on paljon virheellistä ja epätarkkaa tietoa. Tutkimustietoa odotellessa jokainen voi aloittaa oman vallankumouksensa ja alkaa seurata kiertoaan, sillä siinä voi vain voittaa.

Tissiflashmob ja nännin vapauttamista vastustavat argumentit (jotka ovat kaikki huonoja)

04/08/2020 04/08/2020 / Keho & hyvinvointi, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Osallistuin viime lauantaina Tissiflashmob 2020 -nimiseen tapahtumaan. Sen järjestäjänä toimi feministinen aktivistiryhmä Cult Cunth ja tarkoituksena oli muistuttaa räikeästä tasa-arvo-ongelmasta: naisoletetun nänni ei saa näkyä rannalla, somessa tai oikein missään muuallakaan siinä missä miesoletetun saa. Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna toista kertaa ja sai osakseen paljon vähemmän vihaa kuin vuosi sitten, mutta ihmettelyä kuultiin silti.

Näissä hämmästelevissä, mukahuolestuneissa, epäuskoisissa ja tuohtuneissa kommenteissa toistuvat samat, kuluneet argumentit, joita kultin perustajat Sandra Marins ja Säde Vallarén ovat kyllästymiseen asti perustelleet virheellisiksi. Nyt kun toiminnassa on mukana myös iso kasa meitä kulttilaisia, on meidän vuoromme perustella.

”No minäkin järjestän sitten penisflashmobin, kuinkas sitten suu pannaan?”

Tehdään yksi asia heti selväksi: tissi ei ole genitaali. Ei ole. Sitä ei voi verrata penikseen. Tämä argumentti olisi hyvä, jos olisimme järjestäneet pilluflashmobin, vaan kun emme järjestäneet.

Sukuelimen paljastaminen julkisella paikalla rikkoo lakia ja tähän lakiin vedottiin esimerkiksi silloin, kun Marinsin ja Vallarénin itsenäisyyspäivän vilautusepisodista tehtiin rikosilmoituksia. Lakia ei kuitenkaan rikottu eivätkä rikosilmoitukset johtaneet syytteeseen. Johtopäätös: tissi ei ole genitaali. Syyt siihen, miksi naisoletetun nänni täytyy piilottaa, ovat jossain aivan muualla.

”Ette te voi sitä muuttaa, että tissit nyt vaan ovat evoluution myötä seksuaaliset”

Itse asiassa voidaan. Vielä 1930-luvun alussa myös miesoletettujen piti peittää nänninsä esimerkiksi rannalla, mutta protestien avulla he saivat oikeuden yläosattomuuteen. Ei ole mitään järkevää perustetta sille, miksi naisoletetut eivät voisi tehdä samaa.

En myöskään ihan ymmärrä, mitä tarkoittaa ”evoluution myötä seksuaalinen”. Ehkä sitä, että kehonosalle on kehittynyt seksuaalinen tarkoitus? Tällä logiikalla aika iso osa kehonosista, kuten vaikkapa kädet ja suu, pitäisi peittää. Vai tarkoitetaankohan sillä kenties sitä, että kyseisen kehonosan ainoa tarkoitus on olla seksuaalinen? Tämähän ei päde oikeastaan mihinkään muuhun kuin klitorikseen, koska vaikka tissit ja nännit voivat olla kiihottavat ja tuottaa seksuaalista mielihyvää, niillä myös ruokitaan jälkeläisiä. Näin ollen tissien joillekin itsestään selvänä ja ”luonnollisena” näyttäytyvä seksuaalinen luonne on oikeastaan vaan kulttuurinen sopimus, jota voidaan mainiosti muokata.

”Miksi tissejä ei saisi seksualisoida? Minä ainakin haluan, että rintani ovat jatkossakin seksuaaliset!”

Jostain syystä joillain kommentoijilla on käsitys, että tissiflashmobin tarkoituksena on kieltää ja poistaa tisseistä seksuaalinen ulottuvuus kokonaan. On tavallaan aika siistiä, että he luulevat meillä olevan niin paljon valtaa, että voimme tehdä sellaisia päätöksiä. Kultissa ja tissiflashmobissa on toki paljon muutosvoimaa ja asioita tapahtuu, mutta meillä, sen paremmin kuin kellään muullakaan, ei ole valtaa määritellä kenenkään toisen ihmisen puolesta, mikä hänen kehossaan on seksuaalista ja mikä ei.

Pointti ei siis ole kieltää tissien tuottamaa seksuaalista mielihyvää tai kiihotusta, vaan omista ja muiden tisseistä saa kyllä nauttia jatkossakin. Haluaisimme vain, että tissimme saisivat olla seksuaaliset silloin, kun itse haluamme. Että voisimme olla vaikkapa siellä rannalla yläosattomissa ilman, että siitä saa sakot, tai imettää rauhassa ilman kaiken maailman harsoviritelmiä tissin peittämiseksi. Ihan samalla tavalla kuin suu, myös tissi sekä olla että olla olematta seksuaalinen. Olisi kiva, jos valinta siitä seksuaalisuudesta olisi meillä itsellämme.

Sitä paitsi: miten se seksuaalisuus tisseistä katoaa sillä, että niitä ei olekaan pakko koko ajan peittää?

”No mitäs sitten kun heteromiehet kiihottuu ja tulee stondis ja se häiritsee”

Tämä argumentti on typerä (ainakin) kahdesta syystä

1. Vaikka sitä miten kovasti halutaan väittää, heteromiehetkään eivät ole mitään viettiensä perässä juoksevia villieläimiä, joiden pää menee kiimasta sekaisin, kun jossain näkyy jotain kiihottavaa. Miehet ovat VUOSISATOJA perustelleet oikeutensa valtaan ylivertaisella rationaalisuudellaan naisiin nähden, ja yhtäkkiä se järki muka haihtuukin johonkin kiihottumisen mukana. Ehkä sen sijaan, että käskettäisiin naisoletettuja peittämään itsensä ja siten sysättäisiin miesten toimintakyvyn ylläpitäminen heidän niskoilleen, miehet voisivat vaikkapa itse opetella ottamaan vastuuta siitä omasta kiihottumisestaan. Jos on todella niin, että kiihottavat ärsykkeet häiritsevät omaa olemista ihan kohtuuttoman paljon, on ehkä ihan hyvä harjoittaa pientä itsetutkiskelua ja lakata syyttämästä siitä muita.

Naisoletettujen kehot eivät ole olemassa heteromiehiä varten. Heteromiesten kiihottuminen ei ole meidän ongelma. Meitä ei kiinnosta, jos jollakulla on tukala olo housuissaan meidän kehojen takia. Huolehtikaa itse omista asioistanne.

2. Käsitykset sopivasti pukeutumisesta ja peitettävistä kehonosista ovat muuttuneet aikojen saatossa paljon ja vaikuttaneet tosi paljon käsityksiimme seksuaalisuudesta, seksikkyydestä ja säädyllisyydestä. On ollut aika, jolloin säären vilahtaminen hameen alta on saanut aikaan samanlaisen kohun kuin nännin näkyminen nykyään. Takuulla silloin ajateltiin ihan samalla tavalla, että sääret paljastavien hameiden käyttö aiheuttaisi miehille hirveitä keskittymisvaikeuksia jatkuvan kiihottuneisuuden ja erektion vuoksi. Vaan miten onkaan käynyt: paljaat sääret eivät hetkauta enää ketään.

Tätä tarkoittaa tissiflashmobin pyrkimys normalisoida nännit. Tehdä niistä jotain yhtä tavallista kuin sääret, kivan näköistä mutta ihan neutraalia. Toki nyt normalisointiprosessin alussa voi jostain heteromiehestä tuntua vaikealta pysyä housuissaan, jos katukuva yhtäkkiä lävähtäisi täyteen tissejä, mutta huoli pois, siihen kyllä tottuu!

Ja hei, mitä sitten, jos tissien näkeminen kiihottaisikin? Ei kiihottumisessa ole mitään pahaa ja sen kanssa voi kyllä elää. Tästä erinomainen esimerkki on Knockin’ Boots -blogin teksti Tissit – Kaiken kansan fetissi, jossa kirjoittaja kertoo omasta saapasfetissistään. Saappaiden näkeminen jonkun vastaantulijan jalassa saattaa häntä kiihottaa, mutta eipä ole hänelle tullut mieleen ruveta sen vuoksi kieltämään ihmisiä käyttämästä saappaita.

”Jos nännit sais näkyä somessa, niin sittenhän 13-vuotiaatkin vois laittaa tissikuvia Instaan”

Saman ikäiset poikaoletutkin voivat laittaa paidattomia kuvia someen. Et näe tässä ongelmaa? Miksi tyttöjen yläosattomuus sitten olisi ongelma? Hmm, seksualisoitkohan juuri 13-vuotiaan lapsen kehon?

Pikkulasten nännit ovat ihan samanlaiset kaikilla sukupuolilla. Silti jopa tyttövauvat puetaan nännit peittäviin bikineihin. Niin syvälle ulottuu naisoletetun rintojen yliseksualisointi.

Nuoret voivat laittaa someen ihan kaikenlaista materiaalia jo nyt. En kuitenkaan näe mitään eroa siinä, laittaako kolmetoistavuotias kuvan vaikkapa uimareissusta kavereiden kanssa yläosan kanssa vai ilman – tarkoitus on ihan yhtä epäseksuaalinen. Jos joku aikuinen haluaa nähdä siinä jotain seksuaalista, se on hänen vastuullaan, ei nuoren. Nänni on neutraali, mielet ovat likaisia.

”Miksi te näperrätte nännien kanssa, kun olisi isompiakin ongelmia?”

Cult Cunthilla on oma filosofia ”Nänni on kaikki”: nänniin tiivistyy kaikenlainen epätasa-arvo ja monenlaiset yhteiskunnalliset ongelmat. Sukupuolibinääri, kauneusihanteet, raiskauskulttuuri ja seksuaalinen väkivalta, seksismi ja seksuaalinen hyvinvointi nyt muutamia mainitakseni liittyvät kaikki tavalla tai toisella siihen, että mies- ja naisoletettuja kehoja kohdellaan yhteiskunnassa eriarvoisesti. Kyse ei ole vaan siitä, että naisoletetut saisivat luvan olla yläosattomissa rannalla. Tavoitteena on laajempi ajattelutavan muutos, joka suoraan vaikuttaa myös muihin eriarvoisuuden ilmentymiin.

Oli aktivismin kohteena mikä tahansa, tulee aina jostain joku kysymään että entäs se, tämä ja tuo ongelma, miksi ette välitä niistä. Miksi välittää jostain yläosapakosta, kun maailmalla ihmisiä kuolee nälkään? Mitä väliä on tisseillä, kun ilmastonmuutos kuitenkin tulee ja tappaa meidät kaikki? Tällainen whataboutismi ei saa aikaan muuta kuin sen, että mitään ei saada aikaiseksi.

Jos me voitaisiinkin laittaa kaikki maailman ongelmat johonkin kollektiivisesti sovittuun tärkeysjärjestykseen ja alkaa hoitaa niitä kuntoon yksi kerrallaan, niin mikäs sen hienompaa, mutta se ei taida olla millään muotoa realistinen ajatus. Parempi siis aloittaa jostain kuin jäädä ikuisesti vellomaan omaan voimattomuuteen kaikkien ongelmien edessä. Ja lopulta niinkin pienessä ja mitättömässä asiassa kuin nännissä voi olla valtava muutosvoima, joka ratkaisee kerralla useita ongelmia.

”Onko pakko olla niin shokeeraava? Eikö tätä voisi tehdä vähän rauhallisemmin?”

Tämän kysyjät varmaan kuvittelevat, että idea nännin vapauttamisesta ja kehojen samanarvoisuudesta on jotenkin uusi ja että kenellekään ei ole tullut mieleen vaan kauniisti ehdottaa sitä…

Nekin naisoletetut, jotka ovat aikoinaan alkaneet kapinoida säärten piilottamista vastaan, ovat shokeeranneet, mutta ennen pitkää se shokeeraava toiminta muuttui vähemmän shokeeraavaksi ja lopulta ihan neutraaliksi. Nyt on havaittavissa samaa: viimevuotinen tissiflashmob herätti runsaasti närkästystä, mutta itsenäisyyspäivän vilautuksen jälkeen jopa pyydettiin, että menkää nyt takaisin sinne rannalle. Tänä vuonna tissiflashmobiin liittyvä uutisointi oli varsin toisenlaista kuin vuosi sitten ja mediahuomiota oli vähemmän, mikä tarkoittaa, että ollaan jo askel lähempänä normalisoitumista.

Kai sitä voisi kirjoitella vaikka blogitekstejä hamaan tappiin asti, mutta lopulta tällainen normi ei kyllä muutu nätisti puhumalla, vaan se täytyy ihan tarkoituksella rikkoa. Eli kyllä, shokeeraaminen on pakollista.

Ehkäpä näiden perustelujen myötä paatuneimmatkin muutosvastarintaiset änkyrät alkavat tajuta, mistä tässä hommassa on kyse.

Miksi naistentauteja ei oteta vakavasti?

30/03/2020 18/05/2020 / Keho & hyvinvointi

Naisten ja muiden pimpillisten ja kohdullisten olentojen elämä on aika-ajoin aikamoista kärsimystä. Meillä on yhteiskunnassa myös vähän sellainen mentaliteetti, että kivut ja vaivat ovat normaaleja naiseuteen kuuluvia asioita, jotka on vaan urheasti kärsittävä. Ikävintä on, että myös terveydenhuollossa saa toisinaan todella taistella, jotta saa kunnollista hoitoa ja tulee otetuksi vakavasti vaivojensa kanssa.

Viime viikolla vietettiin endometrioosiviikkoa. Endometrioosi eli kohdun limakalvon sirottumatauti on todella yleinen: on arvioitu, että siitä kärsii jopa noin 10-15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista suomalaisista naisista. Sairaus kuitenkin diagnosoidaan usein aluksi väärin ja valitettavasti toisinaan myös sivuutetaan kokonaan ”normaaleina” kuukautiskipuina. Diagnoosiviive on keskimäärin 6-9 vuotta, joka johtuu osittain siitä, että sairautta ei aina havaita esimerkiksi gynekologisessa sisätutkimuksessa tai ultraäänitutkimuksessa, mutta jokseenkin myös yleisestä ”naisten vaivoja” vähättelevästä asenteesta.

Lamauttavaakin kipua pidetään normaalina

Endometrioosissa kohdun limakalvon tapaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle esimerkiksi munasarjoihin tai kohdun, suolen tai virtsarakon pinnoille; kuulemani mukaan endometrioosikudosta voi kasvaa jopa keuhkoihin. Vääriin paikkoihin kasvanut kudos aiheuttaa kipua ja tulehduksia. Kivut voivat olla toimintakyvyn lamauttavia ja viedä jopa sairaalakuntoon, ja niitä voi esiintyä niin kuukautisten aikaan tai ennen niitä tai kroonisesti koko ajan. Endometrioosi voi aiheuttaa myös muun muassa yhdyntäkipuja, pahoinvointia, rajua vatsan turvotusta sekä hedelmällisyyden alentumista ja lapsettomuutta. On siis selvää, että kyseessä on sairaus, johon kuuluu saada hoitoa, ei mikään naiseuteen kuuluva normaali asia.

Endometrioosia voi hyvin sairastaa tietämättään: koska kuukautiskivut on normalisoitu, ihmiset elävät vuosikausia hirveiden kipujen kanssa kyseenalaistamatta tilannetta ollenkaan, eivätkä hae hoitoa. Tiedän ihmisiä, jotka kuukausittain makaavat vessan lattialla kivusta itkien ja oksentaen ja silti ajattelevat kaiken olevan ihan normaalia. Eikä sekään toisaalta auta, vaikka itse kokisikin kivut sietämättömiksi ja hakisi niihin apua lääkäristä, koska sieltäkään ei välttämättä irtoa muuta kuin buranaresepti, vaikka saman tasoiset kivut mistä tahansa muusta syystä herättäisivät varmasti paljon suurempaa huolta. Myös työpaikoilla suhtaudutaan kuukautiskipuihin ja niistä johtuviin poissaoloihin usein varsin nuivasti. Ihmisiltä puuttuu ymmärrys siitä, että vaikka kuukautiset eivät itsessään ole sairaus, kovien kipujen taustalla sellainen usein on.

Suhtaudumme usein samalla tavalla vähätellen myös ehkäisyn aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Sain itse 17-vuotiaana e-pillereistä migreenin eikä asiaa koskaan noteerattu mitenkään, vaikka kerroin siitä useammalle lääkärille. Yksikin lääkäri totesi vaan, että ”jep, kuulostaa migreeniltä”, ja asia oli loppuun käsitelty. Usein myös esimerkiksi mielialanvaihteluita ja muita psyykkisiä sivuvaikutuksia pidetään ihan päästä keksittyinä. Kaikki kytkeytyy ajattelutapaan, jossa naistyypillisiin elimiin liittyviä vaivoja pidetään naiseuteen kuuluvana normaalitilana, eli että se kipu nyt vaan on kehon normaali tapa toimia. Näin ollen hyvä nainen kärsii kohtalonsa mukisematta ja ylevöittää sielunsa kärsimyksen kautta, kun taas heikot menevät lääkäriin valittamaan ja liioittelemaan keksittyjä oireitaan.

”Ai et ole raskaana? Sitten se on suolisto”

Endometrioosia ei välttämättä tunnisteta perusterveydenhuollossa tai gynekologillakaan, ja sama tuntuu koskevan kaikkia muitakin lantion alueen vaivoja. Syyksi kipuihin ja muihin tuntemuksiin tarjotaan usein raskautta: tällaisen kokemuksen saivat ainakin kaksi ystävääni, jotka hakeutuivat lääkäriin kovien ja omituisten kipujen takia. Toinen ystäväni joutui selittämään useampaan kertaan, ettei ole harrastanut seksiä eikä siis voi mitenkään olla raskaana, ennen kuin häntä hoitava taho viimein vakuuttui. Toiselle lääkäri taas totesi, että jos kyse ei ole raskaudesta, on ainoa mahdollisuus jokin suolistovaiva – siitä huolimatta, että ystävälläni oli muutamaa kuukautta aikaisemmin diagnosoitu munasarjan tulehdus, ja oireet olivat täsmälleen samat.

Onneksi on olemassa myös sellaisia lääkäreitä ja hoitajia, joilla on oikeaa tietoa näistä sairauksista. On vaan ikävää, että saadakseen hoitoa on usein pakollista kääntyä yksityisten lääkäriasemien puoleen, koska julkisella puolella gynekologiset tarkastukset hoitaa yleislääkäri, joiden tietämyksestä tämän alueen sairauksien suhteen en ole kovin vakuuttunut. WHO on tosin jokin aika sitten päivittänyt endometrioosin tautiluokitusta ja tehnyt uusia luokituksia lantion alueen kroonisille kipusairauksille, ja nämä päivitykset sisältävä tautiluokitus on ilmeisesti tulossa Suomessa käyttöön sote-uudistuksen yhteydessä. Onpa jokin syy odottaa senkin uudistuksen valmistumista!

Lamauttava ja toimintakyvyn vievä kipu ei ole missään olosuhteissa normaalia terveen kehon toimintaa. Vääristynyt ajattelumme kuukautiskivuista ja muista saman alueen vaivoista liittynee Raamatun luomiskertomukseen, jossa Eeva syö omenan ja saa siitä Jumalalta rangaistukseksi synnytyskivut. Lääketiede ei voi enää vuonna 2020 perustua satuihin ja hölynpölyyn, vaan pitäisi olla selvää, että kipuun ja sairauksiin kuuluu saada hoitoa sukupuolesta ja kivun lähteestä riippumatta. Jokaisen kohdullisen pitäisi myös tietää, että kipujen kanssa ei tarvitse kärvistellä yksin, ne eivät ole mikään ansaittu rangaistus kohdullisuudesta eikä avun hakeminen ole osoitus heikkoudesta. On siis erittäin tärkeää, että on olemassa endometrioosiviikon kaltaisia tempauksia, joilla lisätään niin lääketieteen ja hoitoalan ammattilaisten kuin kohdullisten itsensä tietoisuutta.

Lue lisää endometrioosista ja muista gynekologisista sairauksista potilasjärjestö Korento ry:n sivuilta.