Tänään koitti raskauden puoliväli eli raskausviikko 20 + 0. Tähän ensimmäiseen puolikkaaseen on kuulunut vahvasti raskauden tuomien kehon muutosten odottaminen sekä innostuksella että pienellä pelolla: toisaalta mahan kasvamista ei malttaisi odottaa, toisaalta taas ahdistaa ajatus painon nousemisesta. Näiden ajatusten kautta olen myös reflektoinut paljon sekä omia fatfobisia ajatuksiani että myös terveydenhuollon käsityksiä painosta.
Jännitin etukäteen, kuinka neuvolassa suhtauduttaisiin lähes väistämättömään painonnousuun ja miten itse käsittelisin jatkuvasta painon vahtimisesta nousevat tunteet. En ollut ennen raskautta käynyt vaa’alla vuosiin, koska koin voivani paremmin, kun en tiennyt painoani. Nuorena olin joskus jopa pakkomielteinen painostani ja tavoittelin lukemaa, jolla saisin painoindeksini vähintään normaalipainon alarajalle, mieluiten alipainon puolelle. Inspiraationani tähän toimi kuulemani juttu venäläisestä balettikoulusta, jossa sopiva paino laskettiin vähentämällä pituudesta 120. Omalla kohdallani tämä lukema olisi 41 kiloa. En siihen koskaan päässyt, mutta jo sen tavoittelu on ihan selkeä osoitus siitä, että olin nuorena syömishäiriöinen. Jännitin siis, että tieto painostani tai neuvolaterkkarin mahdollisesti esittämät painoani koskevat kommentit saisivat syömishäiriöajatukset palaamaan.
Terkkarini on onneksi osoittautunut ihanaksi tyypiksi eikä painoani ole kommentoitu juuri ollenkaan. Silti vähän kirpaisi, kun neuvolakorttiin kirjattiin ensimmäisellä kerralla painoindeksi eikä se todellakaan ollut edes lähellä sitä normaalipainon alarajaa, jota joskus pidin tavoitteenani. Vaikka tiedän faktana, että painoindeksi on oikeastaan aika huono tapa arvioida kenenkään painoa tai varsinkaan terveyttä ja sillä on varsin rasistiset juuret, en saa täysin hiljennettyä ääntä päässäni, joka sanoo, että olen huono ja epäonnistunut, koska painoindeksini on niin korkea. Samalla ihmettelen, miksi painoindeksiä edes käytetään enää terveydenhuollossa, kun sen ongelmallisuus vaikuttaa olevan varsin yleistä tietoa.
Läskifobiset ajatukseni saivat lisää vettä myllyyn, kun sain viikolla 14 raskausdiabetesdiagnoosin. Raskausdiabetes on sokeriaineenvaihdunnan häiriö, jossa keho ei syystä tai toisesta tuota tarpeeksi insuliinia ja verensokeri voi nousta liian korkeaksi, jolloin vauva saa liikaa sokeria. Ensisijainen hoito on terveellinen ruokavalio, jolla sokeriarvot pyritään pitämään tarpeeksi matalina.
Ylipaino on riskitekijä raskausdiabetekselle, mutta normaalipainoinenkin voi sen saada. Tästä huolimatta esite, jonka sain neuvolaterkkariltani diagnoosin yhteydessä, on kirjoitettu hyvin vahvasti olettaen, että sen lukija on ylipainoinen ja tavoitteeksi on kirjattu verensokerin hallinnan lisäksi äidin painonhallinta. Sen mukaan painon ilmoitettiin saavan nousta koko raskauden aikana vain kahdeksan kiloa. Vaivuin aikamoiseen epätoivoon, kun luin ruokavalio-ohjeita ja mietin, miten ikinä saan pidettyä painonnousun alle kahdeksassa kilossa, kun ensimmäisen 10 viikon aikanakin kiloja oli tullut arviolta kaksi. Se tuntui myös aika kohtuuttomalta siihen nähden, että kolmesta sokerirasituskokeessa mitatusta arvosta kaksi olivat erinomaisia ja vain yksi himpun verran viitearvon yli. Diagnoosi aiheutti myös vahvoja pettymyksen tunteita omaa kehoa kohtaan. Identiteettini terveenä ja hyvinvoivana ihmisenä koki kolauksen, kun minulle nyt sanottiinkin, että oma ja lapseni hyvinvointi vaatii hyvin radikaaleja muutoksia elämäntapoihini.
Neuvolassa terkkari suhtautui asiaan kuitenkin lempeämmin ja totesi, että omalla kohdallani kahdeksan kilon painonnousuraja ei ole relevantti vaan painoa saa kyllä tulla, kunhan pysytään alle kahdessakymmenessä kilossa. Se tuntui helpottavalta, mutta jäin miettimään, miksi raja on esitteessä kuitenkin esitetty niin ehdottomana, jos siinä kerran on näin paljon yksilöllistä vaihtelua. Ylipainon ja erilaisten sairauksien välille on myös vedetty aika vahvat yhtäläisyysmerkit ja törmäsin nyt ehkä ensimmäistä kertaa läskiaktivisteilta oppimaani ilmiöön, jossa lihavat ihmiset eivät välttämättä saa terveydenhuollossa kunnollista hoitoa vaan kaikkiin ongelmiin tarjotaan aina ratkaisuksi laihduttamista.
No, omat sokeriarvoni ovat onneksi pysyneet hyvinä ihan vaan säännöllisellä syömisellä, enkä ole oikeastaan muuttanut ruokavaliotani ollenkaan. Syömishäiriöajatusten kurissa pitäminen olisi todennäköisesti ollut todella vaikeaa, jos olisin joutunut alkaa laskemaan kaloreita ja vahtimaan syömisiäni enkä usko, että se olisi lisännyt hyvinvointiani, vaikka sokeriarvot olisivatkin ehkä olleet paremmat.
Alkuraskauden pahoinvoinnin ja ruokahaluttomuuden vuoksi painoni putosi jonkin verran ensimmäisen ja toisen neuvolakäynnin välissä ja oli vielä viimeisimmälläkin kerralla aavistuksen alempi kuin ensimmäisellä kerralla. Se herättää ristiriitaisia ajatuksia: toisaalta olen iloinen ja toisaalta soimaan itseäni iloitsemisesta ja fatfobisista ajatuksista, joiden mukaan hoikkuus on aina lihavuutta parempi asia. Tällaiset ajatukset ovat oikeasti aika vaarallisia näin raskaana, kun ykkösprioriteettina pitäisi olla vauvan hyvinvointi eikä oma paino tai ulkonäkö. Tietoisuus ajatusteni ongelmallisuudesta auttaa kuitenkin pitämään mielessä vauvan hyvinvoinnin ensisijaisuuden ja toisaalta tiedän, että alan voida huonosti, jos yritän rajoittaa syömisiäni. Yritän ottaa loppuraskauden mahdollisuutena tarkastella omia kehoon ja painoon liittyviä ajatuksiani kriittisesti ja löytää entistä parempia keinoja hallita syömishäiriöajatuksiani, kun kehon muutokset alkavat väistämättä kiihtyä ja painokin todennäköisesti nousta nopeammin.
Yllättävintä tässä raskauden ensimmäisessä puoliskossa onkin ollut se, miten vähän mitään näkyviä muutoksia on tapahtunut. Maha on vielä tosi pieni ja olen vaatteiden suhteen ikävässä välivaiheessa, kun suurin osa vanhoista housuistani puristaa, mutta äitiysvaatteet ovat auttamatta liian isoja. Jotenkin kuvittelin, että raskaus näkyisi tässä vaiheessa jo ihan selkeästi ulospäin, mutta omasta mielestäni näytän edelleen vain siltä, kuin olisin syönyt pitsan. Puolisoni tosin on sitä mieltä, että raskaus näkyy minusta ihan selvästi, joten mene ja tiedä.
Äitini on kertonut, että minua odottaessaan hänen mahansa oli niin iso, että häntä onniteltiin jouluksi syntyvästä vauvasta, vaikka laskettu aikani oli vasta huhtikuun alussa. Sen vuoksi olen ajatellut, että minustakin tulee todennäköisesti valtava ja äidin tavoin turpoan niin, että kengätkin jäävät pieniksi. Onhan tässä vielä toki neljä ja puoli kuukautta aikaa paisua ja varmasti niin ennen pitkää käykin, mutta toistaiseksi on ihan mukavaa, että maha ei vielä rajoita liikkumista eikä kehossa ole tapahtunut muitakaan elämääni merkittävästi vaikuttavia muutoksia. Ärsyttävin on ehkä ihon kuivuminen, jonka vuoksi varsinkin sääreni kutisevat todella pahasti, mutta siinäkin on plussapuolena se, että kasvojeni iho voi tosi hyvin ja hiuksiakaan ei tarvitse pestä kuin kerran viikossa.
Olisi kiinnostavaa kuulla myös teidän kokemuksianne raskaudesta, painonnoususta ja fatfobisista ajatuksista. Oletteko huomanneet terveydenhuollossa nihkeää suhtautumista raskaana olevan ylipainoon? Entä tunnistatteko negatiivisia ajatuksia itsessänne? Millaisia ohjeita te muut raskausdiabeetikot olette saaneet? Miltä teistä tuntui raskauden puolivälissä, oliko muutoksia tapahtunut enemmän vai vähemmän kuin luulitte? Kommenttiboksissa sana on vapaa ja viestiä voi laittaa myös Instagramissa @teekutsuilla.