Ihmissuhteet

Mikä feminiini- ja maskuliinienergioissa tökkii?

28/02/2024 / Ihmissuhteet, Yhteiskunta

Feminiininen ja maskuliininen energia. Näihin käsitteisin törmää nykyään jatkuvasti, ja myös monet omista seksologikollegoistani puhuvat niistä paljon. Mutta mitä niillä käytännössä tarkoitetaan? Mikä tällaisessa ajattelussa vetää puoleensa ajassa, jossa sukupuolet ovat tasa-arvoisempia kuin koskaan länsimaisen sivistyksen historiassa?

Ajatus feminiini- ja maskuliinienergioista perustuu siihen, että on olemassa ikään kuin kolikon kaksi puolta, yin ja yang, jotka täydentävät toisiaan. Feminiinienergiaan yhdistetään muun muassa hoivaaminen, hellyys ja herkkyys, empaattisuus ja pehmeys. Maskuliinienergiaan puolestaan liitetään näille vastakohtaisia ominaisuuksia, kuten kovuus, rationaalisuus, suorittaminen ja johtaminen. Perusajatus on, että näiden energioiden tulisi olla tasapainossa, jotta ihminen voisi hyvin. Usein esimerkiksi naisille suunnatuissa sisällöissä kritisoidaan suorituskeskeisyyttä, jonka kerrotaan olevan merkki liiallisesta maskuliinienergiasta.

No, aika moni varmaan yhtyy ajatukseen siitä, että nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys on aika ongelmallista ja sitä toden totta kannattaakin kyseenalaistaa. Jostain syystä emme kuitenkaan kehota kaikkia ihmisiä luopumaan suorituskeskeisyydestä feminiinienergiaa vahvistamalla, vaan nämä neuvot on suunnattu naisille. Onko siis niin, että feminiinienergia = naiseus ja maskuliinienergia = mieheys? Ovatko naiset luontaisesti empaattisia hoivaajia ja miehet rationaalisia koneita?

Kaikki vähänkin nykyaikaisesti ajattelevat energioista puhuvat tyypit kiirehtivät aina tässä vaiheessa toteamaan, ettei näissä energioissa ole kyse sukupuolesta ja että kaikissa on sekä maskuliini- että feminiinienergiaa. Jostain syystä juuri se on kuitenkin aina kaiken pahan alku ja juuri, jos nainen on liikaa maskuliinienergiassa tai mies liikaa feminiinienergiassa. Ja, kuten sanottu, miehiä ei koskaan missään kehoteta vahvistamaan feminiinienergiaansa. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että taustalla on aika binäärinen, heteronormatiivinen ja stereotyyppinen sukupuoliajattelu, vaikka se pyritäänkin kiistämään.

Tämä vahvistuu entisestään, kun tarkastellaan näitä energioita parisuhteen kontekstissa. Muun muassa monet deittailu- ja parisuhdevalmentajat opettavat, että parisuhde ja seksielämä voivat hyvin, kun feminiini- ja maskuliinienergiat ovat suhteen sisällä tasapainossa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että nainen on voimakkaasti feminiininen ja mies maskuliininen. Tähän perustuu muun muassa provider-ajattelu, joka on noussut suosituksi viime aikoina. Sen mukaan todellista tasa-arvoa on se, että miehen kuuluu saada toteuttaa luonnollista tarvettaan huolehtia kumppanistaan taloudellisesti ja naisen ”olla feminiinissä” ja nauttia elämästä. Provider-suhteiden puolestapuhujat kritisoivat modernia käsitystä tasa-arvoisesta parisuhteesta, jossa niin taloudelliset ja kotiin ja lapsiin liittyvät vastuut jaetaan tasapuolisesti. Heidän mukaansa nämä 50/50-suhteet eivät koskaan ole todella tasa-arvoisia, koska nainen joutuu tekemään liikaa ja päätyy siksi liian vahvasti maskuliinienergiaan. Lisäksi naisen liiallinen itsenäisyys voi kuulemma olla miehelle emaskuloivaa ja siten viedä hänet liiaksi feminiiniin, mikä on tuhoisaa seksuaalisen vetovoiman kannalta.

Nämä ajatukset sivuuttavat täysin sen, että kaikki ihmiset eivät ole cis-sukupuolisia heteroita. Jos myöskään tuntee vähänkin historiaa, on helppo huomata, että provider-suhde on vain uudelleen paketoituna sama vanha patriarkaalinen suhderakenne, jossa naisen paikka on kotona miestä ja perhettä palvelemassa. Erikoisinta tässä feminiini-maskuliini-provider-hommelissa onkin se, miksi se vetoaa nuoriin naisiin, jotka ovat vapaampia patriarkaatista kuin yksikään sukupolvi aikaisemmin. Miksi nyt yhtäkkiä halutaan takaisin kotirouviksi, joiden elämässä ei ole yhtään mitään omaa, kun vihdoin olisi mahdollisuus tehdä elämällään lähes mitä tahansa?

Vastaus löytyy helposti. Kirjailija ja journalisti Susan Faludi on lanseerannut käsitteen patriarkaatin takaisku, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että aina kun naisten oikeudet ottavat askeleen eteenpäin, seuraa takaisku, jolla pyritään palauttamaan vanha järjestys. Takaisku toteutuu niin, että kaikkiin naisten ongelmiin esitetään syyksi liian pitkälle mennyttä tasa-arvoa. Esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka perusajatuksena on, että naisen tärkein ominaisuus on hänen naisellisuutensa, joka kärsii, jos hän ei saa toteuttaa sitä luonnollisimmalla mahdollisella tavalla eli olemalla miestään palvova kotirouva. Tämä ajatus syntyi vastaiskuna naisten osuuden kasvamiselle kodin ulkopuolisessa työssä, sillä toisen maailmansodan aikana naiset ottivat hoitaakseen monet miesten työt näiden ollessa rintamalla ja sodan päätyttyä miehet halusivat työnsä takaisin. Takaisku teki tehtävänsä, ja 50-luku meni vahvasti kotirouvaihannetta ylläpitäessä, kunnes kupla puhkesi ja huomattiin, että naiset itse asiassa voivat todella huonosti joutuessaan käyttämään koko elämänsä vain muiden palvelemiseen vailla omia päämääriä.

(Naisellisuuden mystiikasta kirjoittaa oivasti Betty Friedan teoksessaan Naisellisuuden harhat (1963).)

Vaikuttaa siis siltä, että feminiini- ja maskuliinienergiat ovat uusi takaisku tilanteessa, jossa miehet ja naiset ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin koskaan aikaisemmin. On kiinnostavaa, kuinka samaan aikaan puhutaan paljon esimerkiksi vanhemmuuden ja hoivavastuun tasa-arvoisemmasta jakamisesta. Voisiko olla niin, että meille milleniaaleille ja sitä nuoremmille ajatus parisuhteesta kahden tasa-arvoisen yksilön kumppanuutena on jo niin itsestäänselvyys, että emme tajua, että provider-suhde onkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen? Vai tuntuuko ajatus kenties eksoottiselta ja siksi niin houkuttelevalta?

Houkutteleva on toki ainakin kuvitelma elämästä, jossa voi ulkoistaa taloushuolet kokonaan kumppanille. Kardashian-aikakaudella on myös ymmärrettävää haaveilla luksuselämäntyylistä ja sen mahdollistavasta rikkaasta kumppanista. Kuitenkin ainakaan oma logiikkani ei löydä tasa-arvoa sellaisesta suhteesta, jossa toisen velvollisuus on tehdä rahaa ja toisen vain olla olemassa. Onhan sen elätettävän osapuolen jollakin tavalla kompensoitava tilannetta? En nimittäin usko hetkeäkään mihinkään sellaiseen, että maskuliinienergia toisi jonkun pakottavan tarpeen kustantaa toiselle kaikki mahdollinen odottamatta tältä mitään vastineeksi. Oletettavasti työnjako on sama kuin niissä 50-luvun suhteissa: mies tienaa rahat ja tekee päätökset, nainen hoitaa kodin ja lapset, näyttää edustavalta ja tarjoilee miehelleen seksiä silloin kun tämä haluaa. Sitä voi sitten jokainen omalla kohdallaan miettiä, onko tämä työnjako tasa-arvoinen ja onko esimerkiksi oma kehollinen itsemääräämisoikeus sopiva hinta maksettavaksi siitä, että kumppani ostaa luksuslaukkuja.

Toisinaan näistä energioista tai provider-suhteista puhuvilla on kuitenkin ihan hyviäkin pointteja. Suorituskeskeisyyden ongelmallisuuden lisäksi myös se on ihan totta, että näennäisesti tasa-arvoisissa suhteissa naisille kasaantuu helposti isompi taakka, jos he hoitavat oman työnsä lisäksi myös valtaosan kotihommista, lasten asioista ja metatyöstä. Syyn etsiminen energioiden epätasapainosta on kuitenkin yhtä järkevää kuin korjata rikkinäistä kattoa meditoimalla. Naisten kokema kaksoistaakka johtuu siitä, että kulttuurinen muutos on kesken: naiset ovat ottaneet haltuun perinteisesti miehille varatun toimintakentän eli kodin ulkopuolisen työelämän, mutta miehet eivät ole vielä tehneet samaa naisten perinteisellä reviirillä eli kotona. Muutos on kuitenkin käynnissä ja olisi varmasti nopeampi ilman vihjailua siitä, että oikeastaan naisten ongelmat johtuvat siitä, että he ovat työelämässä eivätkä keskity kotiin ja lapsiin. Patriarkaatille puhe feminiini- ja maskuliinienergioista sopii siis hyvin, koska se ylläpitää vanhaa järjestystä.

Mutta entä jos ajatus itsestä feminiinienergiassa kylpevästä jumalattaresta on voimaannuttava ja elämä onnellisempaa, kun sitä lähestyy feminiini- ja maskuliinienergioista käsin? Tietenkin on täysin ok, jos tämä ajatus resonoi ja parantaa elämänlaatua. Jos on esimerkiksi oppinut ajattelemaan, että kumppania etsiessä on tärkeää todella tuntea olevansa hyvän kohtelun arvoinen, on aivan sama, tapahtuiko tämä oppiminen feminiini- ja maskuliinienergioihin tutustumalla vai jotain muuta kautta. Ajattelen kuitenkin, että näihin energioihin on syytä suhtautua varsin kriittisesti. Ensinnäkin on olennaista pitää mielessä, että ajatus naisesta ja miehestä, feminiinistä ja maskuliinista, toisiaan täydentävinä puolikkaina on hyvin heteronormatiivinen eikä siksi toimi reaalimaailmassa, jossa on muitakin kuin cisheteroihmisiä. Toiseksi on hyvä muistaa, että ”ilmaisia lounaita ei ole”, eli on varsin epätodennäköistä löytää kumppani, joka haluaisi kustantaa elämisesi vastikkeettomasti. Ei pidä myöskään unohtaa, mitä kotirouville tapahtui 1950-luvun Yhdysvalloissa: sen sijaan, että he olisivat kukoistaneet feminiinienergiassaan, he istuivat masentuneina psykiatrien vastaanotoilla, söivät lääkkeitä jaksaakseen elämäänsä edes jotenkin, ja tunsivat suurta tyhjyyttä ja päämäärättömyyttä elämässään, jossa heillä ei ollut mitään omaa. Jos se on sitä ”feminiinissä olemista”, niin se ei kyllä kuulosta kovin houkuttelevalta.

Näin pääsin eroon haluttomuudesta

15/04/2024 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Millä mandaatilla opetan muita pääsemään haluttomuudesta eroon?

No toki seksuaalineuvojan tutkinnollani, kyllä se tekee ihmisestä jo jokseenkin pätevän neuvomaan muita näissä asioissa. Mutta haluttomuudessa olen asiantuntija myös siksi, että olen itse rämpinyt siellä ihan samassa suossa kuin monet asiakkaani – ja päässyt sieltä jokseenkin kuiville.

Miten se tapahtui?

Ensimmäisen kerran koin jotain, jonka voisi määritellä haluttomuudeksi, kymmenen vuotta sitten. Olin 21-vuotias ja ensimmäistä kertaa ”vakavassa” parisuhteessa. Meillä oli yhteinen asunto ja arki ja avoliiton myötä seksikin muuttui arkisemmaksi. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää innostunut kumppanin seksialoitteista samalla tavalla kuin ennen eikä seksimme oikein enää ”säväyttänyt”.

Näin jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, mistä kenkä puristi. Olin tiukasti jumissa normatiivisessa seksikäsityksessä, jonka mukaan hyvä seksi on vääntäytymistä vaikeisiin yhdyntäasentoihin tai panemista erikoisissa paikoissa. En ollut uhrannut montaakaan ajatusta omalle nautinnolleni ja niistä vähäisistäkin tunsin häpeää, koska ne eivät istuneet normiin. En saanut läheskään aina orgasmia enkä pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, koska olin sisäistänyt ajatuksen naisen orgasmista vaikeana asiana ja naisista epäseksuaalisina olentoina, joille orgasmi ja nautinto eivät ole kovin tärkeitä. Harrastin siis seksiä, joka ei vastannut mieltymyksiäni (koska en kehdannut puhua niistä) eikä tuottanut erityisemmin nautintoa, joten ei ole mikään ihme, etten halunnut sitä.

Mutta enhän minä sitä silloin tajunnut vaan syytin kaikesta e-pillereitä. Lopetin siis niiden syömisen ja pian aloinkin haluta enemmän, mutta en omaa kumppaniani vaan muita miehiä. Puoli vuotta myöhemmin erosimme.

No, tietäjät (eli te, jotka olette lukeneet blogiani pidempään) tietää, mitä sitten tapahtui. Menin Tinderiin, deittailin, biletin, sekoilin. Harrastin paljon hyvää seksiä, huonoa seksiä, keskinkertaista seksiä ja uudella innolla myös sooloseksiä. Tutustuin itseeni ja seksuaalisuuteeni ja opin, mistä pidän. Kiinnostuin koko aihepiiristä niin paljon, että aloin kirjoittaa tätä blogia ja lähdin opiskelemaan seksuaalineuvojaksi.

Voisi luulla, että viisi vuotta itseeni tutustumista ja aktiivista ja kokeilunhaluista sekstailua sekä yhdet ammatilliset opinnot takaisivat, ettei haluttomuus olisi enää ongelma. Mutta toisin kävi. Tapasin nykyisen puolisoni syksyllä 2019 ja ihan samanlaisia keloja alkoi tulla kuin silloin aikaisemminkin.

Uudessa suhteessani en voinut syyttää pillereitä, mutta olisin kyllä voinut laittaa kaikki haasteet erinäisten suhteemme aikana vallinneiden poikkeusolosuhteiden piikkiin. Ensinnäkin muutimme yhteen päivää ennen kuin korona-lockdown alkoi keväällä 2020, ja oli aika iso shokki siirtyä yhdessä päivässä erillään asumisesta kököttämään 24/7 saman katon alla. Siitä alle vuoden päästä olinkin jo raskaana, mikä toi omat haasteensa seksielämään, ja sitten lapsemme syntyi eikä mikään ollut enää kuten ennen. Kaikella tällä on ollut oma vaikutuksensa, mutta juurisyy silloin tällöin kokemaani halun puutteeseen on ollut muualla.

Ongelmani oli, että seksiä teki harvoin ihan todella mieli ja koin painetta lähteä mukaan kumppanin aloitteisiin, vaikka en olisi halunnut, koska takaraivossa tykytti ajatus naisen velvollisuudesta antaa. Kumppani yritti kysyä, mitä voisi tehdä toisin, mutta en osannut antaa hänelle toimintaohjeita. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen halusin vain katsoa sarjoja ja maata sohvalla, ja seksi tuntui suorastaan ajantuhlaukselta.

Ilman seksologian osaamistani ja hyvää keskusteluyhteyttämme seksielämämme olisi näivettynyt tässä pyörityksessä olemattomiin jo ajat sitten. Se, että satun ammatin puolesta tietämään keskivertotyyppiä enemmän tästä aiheesta, on pelastanut minut joutumasta samaan umpikujaan, josta moni asiakkaani on kertonut. Osasin kysyä itseltäni oikeita kysymyksiä ja kertoa vastauksia myös puolisolleni. Kun esimerkiksi huomasin puolison seksialoitteiden tuntuvan epämukavilta, aloin pohtia syytä ja oivalsin, että kyse on reaktionopeudesta – tarvitsen aikaa siirtyäkseni neutraalista olotilasta eroottiseen mindsettiin ja yhtäkkinen seksiehdotus aiheuttaa vain suorituspaineita, koska pitäisi innostua heti. Samasta syystä haluttomuuteni on tullut esiin nimenomaan avoliitoissa, kun seksiä voi periaatteessa olla koska tahansa eikä raja oman ja yhdessä vietetyn ajan välillä ole selkeä. Kun sain tämän ensin selvennettyä itselleni ja kerrottua sitten kumppanilleni, tilanne helpottui huomattavasti.

Halu muuttuu ja vaihtelee läpi elämän meillä kaikilla; siksi en usko, että mikään voisi täysin varmasti pelastaa haluttomuuden kokemukselta. Kuitenkin se, mitä itse tiedän ja mitä opetan myös asiakkailleni, tekee haluttomuudesta helpomman käsitellä. Tämän tiedon ja näiden työkalujen avulla en koskaan ole umpikujassa vaan tiedän, mistä lähden liikkeelle, kun halu tuntuu olevan hukassa. En joudu passiivisena odottamaan, josko halu palaisi itsestään tai pelkäämään, että se on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, vaan voin toimia aktiivisesti tilanteen parantamiseksi. Ja mikä parasta, en joudu tuhlaamaan aikaa milloin minkäkin konstin kokeilemiseen (eli esimerkiksi tunkemaan pahanmakuista maca-jauhetta aamusmoothieeni siksi, että sen väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta) vaan voin keskittyä asioihin, joista on oikeasti hyötyä. Toisin sanoen, minulla on valtaa omaan seksuaalisuuteeni.

Sekä omani että monien asiakkaideni kokemukset osoittavat, että haluttomuuteen auttavat maca-jauheen sijaan parhaiten nämä kolme asiaa:

  1. Sisäistettyjen virheellisten uskomusten purkaminen. Meillä on valtavasti ”tietoa” seksistä, joka ei pidä paikkaansa vaan perustuu kristinuskon ja patriarkaalisen kulttuurin ajatuksiin. Erityisesti moni nainen/vulvallinen pitää itseään seksuaalisesti epänormaalina tai vajavaisena, koska ei ole sellainen, kuin nämä normit väittävät. On todella vapauttavaa, kun epärealististen odotusten tavoittelun voi lopettaa ja hyväksyä itsensä ja seksuaalisuutensa sellaisena kuin ne ovat.
  2. Sen selvittäminen, mikä saa oman halun syttymään ja mikä sitä jarruttaa. Tämä on paljon muutakin kuin sitä, että tietää millaisesta seksistä tykkää. Haluun vaikuttaa ennen kaikkea konteksti eli mm. ympäristö, kumppani, mielentila, terveydentila, perustarpeiden tyydyttyneisyys, turvallisuudentunne ja niin edelleen – ja tämäkin oli vain yksinkertaistettu selitys. Tieto siitä, mikä halun sytyttää tai mikä estää haluamasta, on merkittävää valtaa.
  3. Tästä kaikesta keskusteleminen kumppanin kanssa + kumppanin avoimuus vastaanottaa informaatiota. Seksistä puhuminen on taito, jota melkein kaikki joutuvat vähän harjoittelemaan, mutta kun siitä pääsee jyvälle, homma nousee ihan uudelle tasolle. Myös haluttomuutta kokevan kumppanilla on tärkeä rooli, ja usein hänenkin on purettava omia uskomuksiaan ja tehtävä itsetutkiskelua, vaikka hän olisikin tyytyväinen nykytilanteeseen.

Joten kyllä, koen olevani varsin pätevä auttamaan muita haluttomuutta kokevia selvittämään omaa tilannettaan. Kaikki itseäni auttaneet oivallukset ja paljon muuta löytyykin Haloo, kuuleeko halu? -verkkokurssiltani. Kurssin käyneet ovat sanoneet sen ravistelleen heidän käsityksiään seksuaalisuudesta, antaneen validaatiota heidän kokemuksilleen, tuoneen uutta inspiraatiota seksielämään ja luoneet toivoa siitä, että vaikka juuri nyt olisi hankalaa, tilanne voi parantua tulevaisuudessa. Linkistä löydät lisätietoa kurssista: tervetuloa mukaan! ❤️

Mihin äitien halut katoavat?

24/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Kohtaan työssäni paljon pienten lasten äitejä, joille seksi ja seksuaalisuus aiheuttavat haasteita. Yleensä ongelma on halujen eriparisuus: kumppani haluaisi seksiä, mutta äitejä itseään se kiinnostaa varsin vähän, jos ollenkaan. Monet kertovat olevansa iltaisin niin väsyneitä, etteivät yksinkertaisesti jaksa ajatellakaan seksiä enää silloin, kun sille olisi mahdollisuus lasten mentyä nukkumaan. Seksi tuntuu yhdeltä asialta lisää loputtomaan listaan vaatimuksia, joita perheenjäsenet äidille esittävät, eikä kokoaikaisen saatavilla olemisen ja lasten tarpeisiin vastaamisen jälkeen jää voimavaroja huolehtia enää kumppanin tarpeista. Haasteita aiheuttavat myös käytännön asiat, kuten samassa huoneessa nukkuvat lapset.

Kiinnostavinta tässä minusta on, että vaikka perheessä olisi kaksi vanhempaa, toiselta (äidiltä) perhearki syö halut lähes kokonaan ja toiseen (isään) se ei tunnu juuri vaikuttavan. Joku voisi tietty kuitata koko jutun vaan klassisella ”naiset nyt vaan ovat vähemmän seksuaalisia” -argumentilla, mutta minusta se on laiska selitys. MIKSI on niin, että perhe-elämä vaikuttaa naisten haluihin enemmän kuin miesten? Äkkiseltään mieleen tulee ainakin kolme syytä:

  1. Lapsen saaminen on sekä keholle että mielelle iso muutos, joka voi muuttaa seksuaalisuutta.
  2. Perhearki on kuormittavampaa äideille, joille kasaantuu usein enemmän vastuuta lastenhoidosta ja arjen pyörittämisestä.
  3. Seksi ei rentouta tai tuota nautintoa vaan päinvastoin stressaa ja vaatii voimavaroja, jolloin siihen ei huvita käyttää vähäistä vapaa-aikaa.

Lapsen saaminen voi jättää pysyvät jäljet myös seksuaalisuuteen

Ihmiselle, joka on raskaana, synnyttää ja mahdollisesti imettää, lapsen saaminen on todella massiivinen kehollinen mullistus. Ulkopuolisena voi ehkä tajuta näkyvät kehon muutokset mutta ei sitä, miltä tuntuu, kun keho muuttuu lyhyessä ajassa nopeasti eikä mieli pysy perässä. Jotkut muutokset voivat myös vaikuttaa ulkopuolisesta aika mitättömiltä – mitä sitten, jos jalankoko kasvaa, rintojen koko muuttuu, limakalvot kuivuvat, ihoon tulee näppylöitä tai hiuksia lähtee – mutta ei niiden kokeminen varsinaisesti lisää hyvää fiilistä itsestä. Toimittaja, kirjailija & vaikuttaja Irene Naakka puhuu näistä muutoksista ja ulkopuolisen kyvyttömyydestä ymmärtää niitä uuden Ärhäkkä kuin äidiksi tullut – podcastinsa ensimmäisessä jaksossa. (Podcast löytyy maksullisesta Podimo palvelusta, mutta jos et ole vielä Podimon tilaaja, saat tästä linkistä kolme kuukautta ilmaista kuunteluaikaa! Eikä ole maksettu mainos, vaan kuka tahansa Podimon tilaaja saa itselleen ilmaista kuunteluaikaa, kun kutsuu muita mukaan palvelun käyttäjiksi.)

Jotkut muutokset ovat väliaikaisia, mutta toiset ovat pysyviä. Keho ja mieli eivät koskaan ole täysin samat kuin ennen lapsen saamista ja näin ollen on selvää, ettei seksuaalisuuskaan välttämättä ole. On helppo tajuta, että esimerkiksi alapään alueen repeytymät, episiotomia (= välilihan leikkaus) tai kohdun laskeuma vaikuttavat seksuaalisuuteen ja siihen, mikä tuntuu hyvältä, mutta muutoksia voi tulla, vaikka fyysisesti olisikin ns. ennallaan. Yhtäkkiä voi vaan huomata, että jokin, mikä ennen kiihotti ja tuotti nautintoa, ei enää toimikaan, tai asiat, jotka ennen saivat halun syttymään, eivät väräytä viisaria mihinkään suuntaan. Tällaiset tilanteet herättävät usein hämmennystä, koska ei tiedetä, minne halu ja nautinto katosivat ja miten ne saadaan takaisin.

Ongelman ydin on siis ehkä siinä, ettei muutoksen massiivisuutta ymmärretä täysin. Ajatellaan, että jos strategiset paikat ovat kunnossa, seksiä voi ryhtyä harrastamaan vaikka heti synnytyksen jälkeen ja jos se ei sitten sujukaan kuin ennen, se laitetaan hormonien piikkiin. Nekin toki vaikuttavat, mutta eivät selitä kaikkea: moni äiti, jonka kanssa olen tästä aiheesta jutellut, on ensin syyttänyt hormoneja ja sitten ihmetellyt, kun esimerkiksi kuukautisten alkaminen uudestaan tai imetyksen lopettaminen ei olekaan palauttanut seksuaalisuutta ennalleen. Olisi siis keskeistä, että sekä raskauden ja synnytyksen läpikäynyt että hänen kumppaninsa ymmärtäisivät muutoksen kokonaisvaltaisuuden ja muuttunutta seksuaalisuutta olisi tilaa pohtia ilman paineita.

Kukaan ei kiihotu arjen vapaamatkustajasta

Irene Naakka puhuu podcastissaan ja samannimisessä, juuri julkaistussa kirjassaan paljon vanhemmuuden tasa-arvosta ja toteaa, ettei ilman sitä ole mitään muutakaan tasa-arvoa. Yhä edelleen on usein niin, että vastuu kodista ja lapsista vaan jotenkin kasaantuu enemmän äidin harteille, vaikka kumpikin vanhempi kävisi töissä. Ja vaikka vanhemmuus ja kotityöt jakaantuisivatkin periaatteessa tasan, äidit tekevät usein enemmän näkymätöntä metatyötä: muistavat neuvola-ajat ja kaverisynttärit, hankkivat lapsille sopivan kokoiset vaatteet, suunnittelevat kauppalistat ja ruokalistat ja selvittävät ratkaisut perhe-elämän haasteisiin. Naakka esittelee kirjassaan käsitteen äititieto, jolla hän tarkoittaa kaikkea naissukupolvelta toiselle kertyvää lasten- ja kodinhoitoon liittyvää tietoa. Tätä tietoa jaetaan muun muassa Facebookin vauvaryhmissä, joissa miehet loistavat poissaolollaan (eikä heitä sinne välttämättä edes huolita). Naakka esittää, että jotta vanhemmuuden tasa-arvo voisi toteutua, isien olisi osallistuttava tekemisen sijaan myös tietämiseen.

Helsingin Sanomissa taas julkaistiin 22.3.2023 juttu otsikolla Arjen vapaamatkustaja, joka esittelee juurikin parisuhteen sisäiseen työnjakoon liittyvää epätasa-arvoa: naiset ovat kodin projektipäälliköitä ja miehet pikku apulaisia, jotka tekevät kotitöitä lähinnä silloin kun nainen pyytää ja odottavat siitä erityistä kiitosta. Jutussa naiset kertovat, kuinka arki vapaamatkustajan kanssa turhauttaa ja ero tuntuu varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Tämän kaiken lisäksi myös vastuu parisuhteen hyvinvoinnista ja tunnetyöstä kasaantuu heterosuhteissa usein naisten harteille. Tähän sisältyvät myös yhteiseen seksiin liittyvät haasteet ja onkin tavallista, että haluttomuutta kokevien naisten kumppanit odottavat heidän ratkovan haasteet yksin ja lähinnä istuvat ja odottavat, että nainen ”korjaantuisi” ja alkaisi taas haluta.

En suoraan sanottuna ihmettele yhtään, ettei seksi jaksa kiinnostaa, jos koko päivän on läsnä lapsille, ruokkii ja pukee ja pesee ja lohduttaa ja viihdyttää ja säätelee tunteita, ja tämän päälle siivoaa, pyykkää ja laittaa ruokaa sekä säätää aikatauluja ja juoksevia asioita. Enkä ihmettele sitäkään, ettei sellainen kumppani, joka ei osallistu arjen pyöritykseen tasavertaisesti, kiinnosta seksuaalisesti. Joskus näkee uutisotsikoita, jotka kehottavat heteromiehiä osallistumaan kotitöihin saadakseen enemmän seksiä ja nämä antavat kuvan, että naisille seksi olisi vaihtokauppaa kotitöistä tai että kiihottuisimme siivoavista miehistä, mutta ehkäpä niissä yritetäänkin sanoa, ettei arjen vapaamatkustaja ole kiinnostava seksikumppani. Pikemmin sellainen ihminen tuntuu yhdeltä lapselta lisää ja aina välillä kuuleekin naisten puhuvan kumppaneistaan näin.

Suurin osa ihmisistä toimii niin, että stressi ja kuormitus vaikuttavat seksuaaliseen haluun negatiivisesti. On myös otettava huomioon, että epätasainen vastuunjako voi ymmärrettävästi aiheuttaa kuormittuneemmassa katkeruutta helpommalla pääsevää kohtaan, joka tuskin lisää seksihaluja. Näistä ja monesta muusta hyvästä syystä perhearjen kuormituksen pitäisi siis jakautua tasapuolisesti kummankin vanhemman kesken ja siihen kannattaa todella kiinnittää huomiota.

Kuka tuhlaisi aikaansa seksiin, joka ei tuota nautintoa?

Lapsiperhearjessa vanhempien oma aika ja yhteinen parisuhdeaika on usein aika vähäistä. Niinpä kallisarvoinen vapaa-aika tahdotaan käyttää hyvin ja usein priorisoidaan asioita, jotka rentouttavat ja palauttavat. Seksi voi parhaimmillaan olla sellainen asia, mutta monille se pikemminkin aiheuttaa lisästressiä ja vie voimavaroja. On ilmiselvää, ettei kukaan halua sellaista seksiä, joka ei tuota nautintoa.

Tämä ei ole pelkästään perheellisten vaan myös muiden heteroparien ongelma. Eikä selitystä ole vaikeaa löytää: heteroseksin peruskaava, jossa seksi alkaa spontaanisti, kiihottuminen tapahtuu nopeasti ja kaiken keskiössä on penis–vagina -penetraatio, on useille naisille (ja muillekin vulvallisille) toimimaton. Tämä kaava on kuitenkin iskostettu meihin niin syvälle, että sitä voi olla vaikeaa rikkoa ja kyseenalaistaa. Sitä hankaloittaa myös puutteellinen ymmärrys seksuaalisuuden moninaisuudesta: ihmiset kiihottuvat ja nauttivat hyvin erilaisista asioista eikä kyse ole läheskään aina siitä, mitä laitetaan mihinkin reikään tai mistä nuolaistaan, vaan kosketuksen tavoista, ympäristöstä, eri aistien stimulaatiosta, osapuolten välisestä dynamiikasta ja ylipäätään kontekstista.

Kysymys kuuluukin: minkä pitäisi muuttua, jotta seksi olisi rentouttavaa ja palauttavaa ja siihen tekisi mieli ryhtyä useammin? Tähän on mahdotonta vastata mitään yleistä, sillä vastaus on jokaiselle erilainen. Liikkeelle voi kuitenkin lähteä siitä, että tekee itselleen selväksi, mitä haluaa ja mistä nauttii, etenkin jos lapsen saaminen on muuttanut seksuaalisuutta eivätkä vanhat konstit enää toimi. Kukaan tuskin myöskään kokee rentouttavaksi seksiä, johon sisältyy paine esimerkiksi kiihottua tai saada orgasmi jossain tietyssä ajassa.

Eli summa summarum – perhearkeen hävinneet seksihalut löytyvät todennäköisimmin, kun äiti saa riittävästi näitä kolmea asiaa:

  1. Aikaa toipua raskaudesta ja synnytyksestä, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen sekä mahdollisesti muuttuneen seksuaalisuuden tutkiskelemiseen.
  2. Muita ihmisiä jakamaan arjen kuormituksen – kahden vanhemman perheissä vastuiden on jakauduttava tasan.
  3. Tietoa ja ymmärrystä, joka auttaa löytämään oman nautinnon ytimen sekä turvallisen ympäristön, jossa seksiin ei liity paineita.

Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksessani oli alkuvuodesta mukana useita pienten lasten äitejä. Heistä moni koki saavansa valmennuksesta paljon apua tilanteeseensa, ja vaikka joitain arjen realiteetteja (kuten lasten yöheräilyt) ei voikaan muuttaa, valmennus loi uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pian koittaa parempi aika myös seksin suhteen. Jotkut innostuivat seksistä aivan uudella tavalla ja kosketus- ja keskusteluharjoitukset opettivat kumppanista uusia asioita ja lujittivat suhdetta. Olen myös itse taaperon äitinä hyötynyt monista asioista, joita opin valmennusta tehdessäni. Suosittelen siis valmennustani, joka käynnistyy uudelleen huhtikuussa, aivan erityisen lämpimästi pienten lasten äideille!

Mikäli postaus resonoi ja haluaisit jutella aiheesta lisää, varaa aika maksuttomaan tutustumispuheluun ajanvarauskalenteristani. Puhelussa käymme läpi tilanteesi, toiveesi ja tavoitteesi, kerron tarkemmin valmennuksesta ja teen tarjouksen, jos vaikuttaa siltä, että siitä olisi tilanteessasi hyötyä. Voit lukea valmennuksesta lisää täältä.

Oletko miettinyt, miksi harrastat seksiä?

13/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Miksi harrastat seksiä? Mitä saat siitä irti? Mikä motivoi sooloseksiin, entä seksiin kumppanin kanssa? Tarjoaako se seksi, jota tällä hetkellä harrastat, niitä asioita, joita siltä haluat?

Uusi idolini, nerokas seksuaaliterapeutti Cyndi Darnell kertoo kirjassaan Sex When You Don’t Feel Like It – The Truth about Mismatched Libido and Rediscovering Desire (2022), että yksi tehokkaimmista hänen vastaanotolla käyttämistään työkaluista on kysymys: miksi harrastat seksiä? Tämä saa ihmiset kuulemma aluksi lähinnä pyörittelemään silmiään ja tokaisemaan, että sehän on ilmiselvää tai että sinunhan se terapeuttina pitäisi tietää. Kun kysymystä kuitenkin alkaa tosissaan miettiä, se osoittautuukin hankalammin pureskeltavaksi kuin ensikuulemalta vaikuttaa. Vastauksen pohtiminen voi paljastaa omasta seksuaalisuudesta yllättäviä asioita ja johtaa oivalluksiin, joilla on iso merkitys seksielämän toimivuudelle.

”Ilmiselvä” syy harrastaa seksiä voi olla esimerkiksi se, että sen ajatellaan olevan olennainen osa parisuhdetta. On paljon ihmisiä, jopa seksologian ammattilaisia, joiden mielestä seksitön suhde ei ole parisuhde lainkaan. Asiantuntijat myös tykkäävät toistella, että seksi on parisuhteen liima eli sitä on oltava, jotta suhde pysyy kasassa. Etenkin miesten kanssa suhteessa olevat naiset tuppaavat ajattelemaan, että seksiä täytyy olla, jotta kumppani ei petä tai jätä. Toisaalta seksiin voi motivoida myös halu olla ”normaali”: vertaamme itseämme ja suhdettamme mediassa julkaistuihin tilastoihin siitä, kuinka usein keskivertoparit harrastavat seksiä, ja tavoittelemme samaa.

Toisaalta yhtä ”ilmiselvää” joillekin on se, että seksin pääasiallinen tarkoitus on nautinto. Seksiä harrastetaan, koska panettaa ja se on kivaa. Ei kuitenkaan ole niin, että mikä tahansa seksi = nautinto, vaan se syntyy eri ihmisille eri asioista. Seksikäsityksemme on tyypillisesti varsin genitaali- ja yhdyntäkeskeinen, eivätkä kaikki saa näistä nautintoa – ainakaan niin paljon, että seksiin jaksaisi ryhtyä kovin usein. Nautinto tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: yksi nauttii aistikokemuksista, toista kiinnostaa eniten vallalla leikittely ja ”kielletyt” asiat ja kolmannelle kyse on ennen kaikkea yhteydestä itseen, kumppaniin tai johonkin korkeampaan voimaan. Silti pysymme usein hyvin sitkeästi yhdessä ja samassa seksin kaavassa, jonka rikkominen tai sen ehdottaminen tuntuu monista vaikealta, pelottavalta, kielletyltä tai väärältä. Eli yhtäältä ajattelemme, että seksin pointti on nautinto, mutta asetamme kuitenkin hirveästi rajoituksia sille, miten nautintoa saisi kokea.

Oli miten oli, nämä ”ilmiselvät” syyt havainnollistavat jo hyvin tämän kysymyksen voimaa. Jos yhtäältä ajatellaan, että seksin tarkoitus on tuottaa nautintoa ja toisaalta sitä on pakko olla, koska suhdenormit ja suhteen lujittaminen, ollaan jo ristiriidan äärellä: onko mahdollista nauttia asiasta, joka on myös velvollisuus? Jos ajattelisimme, että hyvän suhteen mittari on se, että syödään yhdessä mansikkajäätelöä vähintään kaksi kertaa viikossa, nauttisimmeko siitä? Olisiko jäätelön syöminen ihanaa, jos sen syömättä jättäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että kumppani jättää ja etsii toisen jäätelönsyöntikaverin? Entä jos tykkäisimme enemmän minttujäätelöstä? Voiko mikään olla todella nautinnollista, jos siitä ei voi kieltäytyä?

(Velvollisuusseksistä, seksinormeista ja nautinnosta puhutaan myös Haloo, kuuleeko halu -valmennuksessani. Jos sinunkin toiveesi olisi muuttaa seksi rennoksi ja mukavaksi asiaksi ankean ja paineita aiheuttavan velvollisuuden sijaan, lue täältä lisää.)

Sooloseksiin ja seksiin toisen kanssa motivoivat usein eri asiat. Erityisen kiinnostavia ovat tilanteet, joissa seksi kiinnostaa yksin, mutta ei kenenkään muun kanssa, tai toisin päin: minkälaiset asiat tällöin motivoivat seksiin? Mikäli sooloilu ei vaan kiinnosta (eikä kyse ole esim. siitä, että se hävettää tai tuntuu väärältä) mutta partneriseksi kyllä, seksiin liittyy usein kaipuu läheisyyteen tarve kokea yhteyttä toiseen. Joskus taas sooloseksi kiinnostaa partneriseksiä enemmän, koska se on usein helpompaa ja nopeampaa eikä siihen liity samalla tavalla suorituspaineita.

Kysyin jokin aika sitten Instagram-seuraajiltani, mikä heitä motivoi seksiin itsekseen tai kumppanin kanssa. Sain mm. tällaisia vastauksia:

”Soolo – nopea nautinto, vähän sama kuin instan avaaminen tai karkin syöminen. Partneri – itseilmaisu, seksuaalisuuden ilmaisu, hauskuus, hyväksytyksi tuleminen.”

”Sooloseksi ennen kaikkea rentouttaa ja partneriseksi myös ja toki vahvistaa yhteyttä kumppaniin”

”Sooloseksissä mielihyvä, orgasmi ja hormonit, pariseksissä yhteys, leikki ja nautinto”

”Sooloseksiin fantasiointi ja jostain saavuttamattomasta haaveilu (olen ihastunut parisuhteessa). Partneriseksiin, kun sitä viimeksi on ollut, niin lapsi haave motivoi. Sen jälkeen motivaatio on ollut hukassa.”

”Sooloseksiin ei paljon mikään. Partnerin kassa intiimiys, halu, ihon tarve yms.”

”Se on kivaa ja rentouttaa, sekä soolo että duo.”

”Partnerin kanssa yhteyden vahvistamisen takia ja sooloseksi satunnaisen panetuksen takia.”

”Yhdessä: yhteys, läheisyys, tuntuu hyvältä ja on kivaa. Soolona: helppoa ja nopeaa rentoutusta.”

Cyndi Darnellin, kuten monen muunkin seksologin vastaanotolla käy paljon ihmisiä, joiden isoin haaste on haluttomuus tai halujen eriparisuus kumppanin kanssa ja jotka haluaisivat haluta enemmän. Tällöin jos joskus on erityisen hedelmällistä kysyä, miksi. Jos heille on seksissä kumppanin kanssa kyse yhteyden kokemisesta, voisiko saman kokea jollain muulla tavalla? Jos seksi on itseilmaisun väline, antaako suhteen seksielämä mahdollisuuden tähän? Lähteekö halu haluta ihan todella itsestä vai siitä, että halutaan miellyttää kumppania tai täyttää jotkut normaalin parisuhteen kriteerit? Voiko kyse olla vaan siitä, että velvollisuudesta nauttiminen on aika hankala yhtälö?

Seksiä ei ole mikään pakko haluta tai harrastaa. Jos kuitenkin haluaisi haluta, voit kysyä itseltäsi: miksi harrastan seksiä? Mitä se minulle antaa? Saanko tästä seksistä, jota elämässäni on tarjolla, sen mitä haluan ja tarvitsen?

Jos kaipaat apua ja tukea tällaisiin pohdintoihin, autan erittäin mielelläni. Sitä varten seksuaalineuvojat ovat olemassa! Varaa aika vastaanotolleni (etänä) täältä.

Mitä yhteistä on seksihaasteilla ja hiustenleikkuulla?

02/03/2023 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Olisiko nyt sopiva hetki näyttää munaa lopettaa hiljaiselo ja herättää blogi uudestaan henkiin? Olen nimittäin ollut vaistoavinani pientä hiljaista signaalia siihen suuntaan, että blogit olisivat tekemässä comebackia (ainakin Eino Nurmisto bloggaa taas, samoin Eeva Kolu, ja Mona Bling väläytteli blogin uudelleensyntymisen mahdollisuutta Instassaan viime viikolla) ja kyllähän mullakin sanottavaa olisi, vaikka se ei kovin usein enää päädykään pidemmäksi tekstiksi asti. Vaan voin kertoa, miten ärsyttävää on kirjoittaa timanttisia instapostauksia ja sitten karsia aina puolet tekstistä pois, koska rajallinen merkkimäärä. Että kyllä se vaan on niin, että tällainen pidempi teksti on minulle mieluisampi formaatti.

(Alun munaviittaus liittyy muuten Muumeihin. Nipsu on ilmeisesti jossain jaksossa sanonut niin, en ikävä kyllä löytänyt alkuperäistä lähdettä mutta sitäkin runsaammin meemejä.)

Tulin siis tänne blogin puolelle kertomaan, että leikkasin eilen hiukseni. Olematon asia ihmiskunnalle mutta suuri minulle, joka olen tosi arka tekemään muutoksia hiustyyliini. Hiukseni ovat lähes aina olleet pitkät ja pitkätukkaisuus on selkeästi osa identiteettiäni. En voisi kuvitellakaan elämää hiuksissa, jotka eivät ylettyisi ponnarille tai nutturalle. Ei tämä nykyinenkään pituus siis sikäli niin radikaali ole, että kyllä nämä edelleen saa hyvin kiinni, mutta pituutta lähti kuitenkin lähemmäs viisitoista senttiä. On se jo jotain!

Kerron tästä hiusasiasta täällä siksi, että aloin siinä tukkaa saksiessani pohtia yleisemmin muutosta ja siihen liittyviä tunteita. Usein muutos arveluttaa ja tuntuu helpommalta pysyä tutussa ja turvallisessa, vaikkei sekään toisaalta tuntuisi hyvältä. Pitää paikkansa niin hiusten kuin vaikkapa työn tai ihmissuhteiden ja seksin kohdalla.

Joskus itse muutos pelottaa ja toisinaan kyse on enemmän siitä, että sen tekeminen on kamalan vaivalloista. Hiustenleikkuu on helppoa, sen kun ottaa sakset käteen ja minuutissa muutos on tehty (ja ehkä siksi jotkut huolettomammin hiuksiinsa suhtautuvat saattavat yrittää hoitaa stressiä tai ahdistusta esim. leikkaamalla otsatukan), mutta ihmissuhdeasioissa homma ei ole yhtä simppeliä. Muutos tapahtuu hitaasti ja saattaa vaatia paljon ajatustyötä, keskustelua ja hankalien tunteiden käsittelyä. Ei ihme, että esimerkiksi ajatus ”halupilleristä” eli haluttomuuden korjaavasta lääkkeestä tuntuu monesta niin houkuttelevalta.

Valitettavasti haluttomuutta tai mitään muitakaan ”seksiongelmia” (kenties erektiohäiriötä lukuunottamatta) ei pysty lääkkeillä tai muilla vippaskonsteilla korjaamaan. Niitä on toki tarjolla ja moni kokeileekin epätoivoissaan niitä kaikkia: varataan romanttisia hotellilomia, tungetaan aamupuuroon maca-jauhetta (joka kuulemma maistuu kamalalta, mutta jonka väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta), ostetaan käsiraudat ja mennään sängyn sijasta keittiöön panemaan. En ollenkaan ihmettele, miksi 15 vinkkiä seksielämän piristämiseen -juttutyyppi oli yhteen aikaan hyvin suosittu naisten- ja iltapäivälehdissä. Totta kai olisi kivaa, jos suhdetta hiertävään hankalaan tilanteeseen olisi helppo ja yksinkertainen ratkaisu. Se vaan, että usein ne siihen tilanteeseen johtaneet syyt ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, niin ratkaisuakin joutuu usein hakemaan vaikeamman kautta.

Pyörittelin ajatusta hiusteni leikkaamisesta aika kauan ennen toimeen ryhtymistä, mutta lopulta otin sakset käteen, kun vanha tukka ei vaan millään taipunut kivannäköiseksi ja peilikuva alkoi ärsyttää liikaa. Vähän samanlaisen ilmiön huomasin Haloo, kuuleeko halu? -valmennukseni osallistujien kohdalla: tosi moni pitkään paininut haluttomuutensa kanssa, pyöritellyt sitä päässään suuntaan jos toiseen ja lopulta päättänyt, että on tullut aika muutokselle. Vastaavasti moni sellainen, joka osoitti kiinnostusta valmennusta kohtaan mutta päätti kuitenkin jättää osallistumatta oli selkeästi vielä kahden vaiheilla sen suhteen, onko muutos tässä kohtaa tarpeen vai ei. Eli selvästi on niin, että motivaatiota tehdä niitä vaikeitakin asioita muutoksen eteen on enemmän silloin, kun sen tekemättä jättäminen ei tunnu enää houkuttelevalta vaihtoehdolta. (Ehkä itsestään selvää, mutta tavallaan aika merkittävä havainto!)

Toisaalta huomasin valmennuksen kohdalla myös sen, että muutoksen tiellä seisoo motivaatiopulan sijaan useammin se, ettei tiedetä, mistä lähteä liikkeelle. Seksuaalisuuteen liittyvien haasteiden kanssa on aika tavallista tuntea olevansa ikään kuin umpikujassa ja tavallaan kädetön, koska meiltä puuttuu työkalut näiden haasteiden käsittelemiseen. Meillä on ne seksinpiristysvinkit, mutta ei sellaisia lehtijuttuja, joissa neuvottaisiin, miten saadaan selville omaan haluun positiivisesti tai negatiivisesti vaikuttavat asiat. Kukaan ei missään opeta, miten omaa seksuaalisuutta tutkiskellaan tai että sitä ylipäätään olisi hyvä tutkiskella.

Viisitoista senttiä lyhyempi hiuskuontalo on aika pieni muutos, mutta sillä oli iso vaikutus mielialaani. Heräsin aamulla jotenkin toivoa täynnä ja ilahduin peilikuvani näkemisestä, vaikka tukkatyyli olikin aamulla osastoa harakanpesä. Samoin ajattelen, että ”seksiongelmien”, kuten haluttomuuden tai orgasmihaasteiden, kohdalla pienelläkin muutoksella voi olla iso vaikutus kokonaisuuteen. Joskus riittää, että yksi pieni ajatus nytkähtää eteenpäin ja se saa isot pyörät pyörimään. Yksi valmennukseni osallistuja jopa kertoi, että pelkästään päätös osallistua oli saanut hänen halunsa palaamaan rytinällä takaisin ja muutama muukin kertoi innostuneensa valmennuksen ansiosta seksistä ihan uudella tavalla. Isoin muutos tapahtui monella suhtautumisessa omaan tilanteeseen: valmennuksen jälkeen olo oli toiveikas ja positiivinen ja kädetön umpikuja-fiilis oli poissa. Valmennukseen osallistuminen vai vaikka seksuaaliterapiaan meneminen voi siis kuulostaa kamalan raskaalta ja työläältä tavalta tehdä muutos ja enemmän houkuttelisi joku hiustenleikkuun kaltainen pikaratkaisu, mutta joskus pienikin juttu riittää, jos vaan tekee oikeita asioita.

Hiukset leikkaamalla saa lyhyemmät hiukset, mutta mielenterveyden haasteita se ei poista. Samalla tavalla toimivat monet seksinpiristysvinkit: laittamalla seksin kalenteriin saat kalenterimerkinnän tai mahdollisesti säännöllistä seksiä, mutta ei se välttämättä tee seksistä parempaa tai saa haluamaan sitä enemmän. Maca-jauhetta syömällä saa todennäköisesti pahanmakuista puuroa, mutta ihmelääkkeeksi haluhaasteiden selättämiseen siitä ei taida olla. Tehokkaampaa on ensin selvittää seksihaasteen juurisyyt ja sitten lähteä miettimään niihin ratkaisuja. Vähän joutuu siis näkemään vaivaa, mutta onneksi ammattilainen voi auttaa pääsemään vauhtiin. DIY-hiustenleikkuu voi joskus toimia, DIY-seksuaaliterapia ei niin hyvin.

Haku Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksen kakkoskierrokselle on nyt käynnissä. Uusi ryhmä aloittaa matkan kohti uudenlaista ymmärrystä halusta ja seksuaalisuudesta huhtikuussa. Jos olet siis nainen tai muu vulvallinen, jonka elämää haluttomuus jollain tavalla koskettaa ja olet valmis muutokselle, ota yhteyttä ja jutellaan lisää! Voit laittaa viestiä joko sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com tai Instassa @teekutsuilla. Instasta löydät myös lisätietoa valmennuksesta sekä testiryhmän palautteita. Tervetuloa mukaan! <3

2020-luku: kriisejä ja murheita vai sittenkin nautintoa?

14/10/2022 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

2020-luvun alku on ollut aikamoista kriisiä kriisin perään. Ensin globaali pandemia, sitten Venäjän sota Ukrainassa ja siitä seurannut energiakriisi ja hintojen nousu ja kaiken yllä vielä ilmastokriisi näin muutamia mainitakseni. Tällaisena aikana ei ole ihme, jos elämää varjostaa jatkuvasti stressi ja huoli. Seksologina en voi olla pohtimatta, miten tämä kaikki vaikuttaa seksuaalisuuteemme ja ihmissuhteisiimme. Isolla osalla ihmisistä stressi vähentää kiinnostusta seksiin, joten lisääntyykö haluttomuus ja siitä aiheutuvat haasteet ihmissuhteissa kriisien ja epävarmuuden myötä?

Huoleen ja murheeseen on tosiaankin mahdollista upota niin, että alkaa ihan kunnolla ahdistaa. Uutissovelluksiin tulee uutta sisältöä monta kertaa päivässä ja somessakin on helppoa ympäröidä itsensä huolta aiheuttavalla tiedolla. Uutisten seuraamisesta haetaan usein kontrollin tunnetta, jota on isojen kriisien keskellä vaikeaa muuten saavuttaa. Aina on tietysti paljon muutakin, mitä voi tehdä: voi lahjoittaa avustusjärjestöille, tehdä vapaaehtoistyötä, ryhtyä vegaaniksi, lopettaa lentämisen ja uusien vaatteiden ostamisen, säästää sähköä ja pestä käsiä ja yskiä hihaan. Mutta vaikka tekisi kaikkensa, yksi ihminen ei saa kriisejä ratkeamaan (ellei sitten ole vaikka Elon Musk, ja häntä ei taida juuri kiinnostaa). Sen sijaan voi olla, tieto lisää tuskaa ja uutisten lukeminen ja jatkuva pinnistely alkaa vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen ja mielenterveyteen.

Täydelliseen uutispimentoon heittäytyminen ja itsensä täysi vapauttaminen vastuusta ei toki sekään ole kovin hyvä vaihtoehto. Ainakin ilmastokriisiin jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ja viimeistään nyt on herättävä siihen, ettei pelkkä roskien lajittelu ja valojen sammuttelu riitä. On opittava pois normaalina pitämästämme elämäntavasta, johon kuuluu ylenmääräistä lihansyöntiä, lomalentelyä ja pikamuodin shoppailua ja mietittävä kestävämpi tapa elää hyvää ja onnellista elämää. Yksi tapa voi olla keskittyä kuluttamisen sijaan elämyksiin ja nautintoon. Sen sijaan, että vaan suorittaisimme koko ajan, jotta voisimme kuluttaa lisää, voisimmekin tehdä enemmän asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja nautintoa. Ja kuten sanotaan, monet elämän parhaista asioista ovat ilmaisia, kuten luonnossa retkeily, ystävien kanssa oleminen ja seksi.

No, en väitä, että mikään kriisi ratkeaisi panemalla, mutta jospa nautintoon keskittyminen voisi olla ratkaisu myös jatkuvaan stressaamiseen ja murehtimiseen? Jos ei lukisikaan ahdistuneena uutisia sodasta ja tuhosta kymmeniä kertoja päivässä ja ahdistuisi omasta voimattomuudestaan kriisien edessä, vaan keskittyisi johonkin, mihin voi itse vaikuttaa? Jospa nyt olisikin se täsmälleen oikea hetki uhrata ajatus tai kaksi omalle seksuaalisuudelleen? Entä jos hakisi turvaa rahan ja joditablettien sijaan muista ihmisistä ja läheisyydestä? (Vaikka voi olla ihan fiksu veto hankkia niitä joditablettejakin, eipä sillä.)

Toki tässä on vahvasti myös oma lehmä ojassa, koska oma yritystoimintani pyörii pitkälti seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden ympärillä ja tällaista yritystä on kovin vaikeaa pyörittää, jos ketään ei kiinnosta panostaa omaan seksuaalisuuteensa. Ajatus maailman muuttamisesta nautintoon ja hyvään oloon keskittymällä ei kuitenkaan ole omani tai tuulesta temmattu vaan siitä löytyy kokonainen kirja, adrienne maree brownin teos Pleasure Activism: The Politics of Feeling Good. Hänen teesinsä on, että sortoa ja vääryyksiä vastaan voi taistella keskittymällä siihen, mikä tuottaa iloa, nautintoa ja hyvää oloa. Hänen mukaansa sortavat ja eriarvoistavat rakenteet ovat saaneet meidät uskomaan, ettei nautinto kuulu yhtäläisesti meille kaikille, ja sen etsiminen ja ”reclaimaaminen” ovat aktivismia ja vapautustaistelua parhaimmillaan. En ole saanut teosta vielä käsiini, mutta esimerkiksi tämä brownin haastattelu vakuuttaa siitä, että nautintoaktivismi voi todellakin olla ratkaisu kaoottisen ja epävarman maailmantilanteen aiheuttamaan huoleen.

Jos murehtimisen ja jatkuvan stressaamisen sijaan nyt olisikin aika keskittyä nautintoon? Voit olla oma elämäsi nautintoaktivisti ja tukea samalla yritystäni muun muassa seuraavin tavoin:

Varaa aika seksuaalineuvontaan (45 min / 45e, vastaanotto etänä)

Osta verkkokaupastani kirjoittamani opas EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen (30e)

Vastaa tähän kyselyyn ja kerro, miten voisin tukea nautintoasi ja seksuaalista hyvinvointiasi jatkossa: millaisesta teemasta toivoisit esimerkiksi verkkokurssia, työpajaa, opasta tai luentoa?

Naisen pitää voida olla alasti ilman miehen seksualisoivaa katsetta

28/09/2022 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

On todettu, että miehet tuntuvat kiihottuvan naisia enemmän visuaalisista asioista, kuten kumppanin vartalon katselemisesta. Tähän tuntuu liittyvän heterosuhteissa ongelma, jos seksuaaliterapeutti ja kirjailija Bettina Arndtia on uskominen: hän kirjoittaa teoksensa Mitä miehet haluavat sängyssä (2010) ensimmäisessä luvussa Miehen katse, etteivät naiset osaa arvostaa miesten ”nälkäistä katsetta” ja ”kiihkeää tuijotusta” vaan kätkeytyvät vaatteisiin ja lakanoihin, koska tuntevat kehoistaan häpeää ja epävarmuutta.

No, on tietysti ikävää, jos kumppani häpeää vartaloaan niin, ettei pysty olemaan alasti seksin aikana tai muutenkaan. On ymmärrettävää, että miestä (tai ketä tahansa) voi harmittaa, ettei koskaan saa katsella toisen kehoa, josta itse niin kovin pitäisi. Seksistäkin lähtee yksi ulottuvuus kokonaan pois, jos kumppanin kehon katseleminen kiihottaisi mutta toinen verhoutuukin kaulasta alaspäin lakanaan tai suostuu seksiin vain pimeässä.

Mutta että naisten pitäisi arvostaa jotain miesten ”nälkäisiä katseita”? Siis sitä kuuluisaa male gazea, joka käänteessä seksualisoivaa tuijotusta? Rohkenen olla eri mieltä.

Male gaze (suomeksi miehinen tai maskuliininen katse) tarkoittaa esimerkiksi taiteessa yleistä näkökulmaa, jossa mies on katsoja ja nainen katseen kohde. Naiset nähdään ensisijaisesti seksuaalisina objekteina, jotka ovat olemassa heteromiehen nautintoa varten. Male gazen vuoksi ajatellaan, ettei nainen voi olla yhtä aikaa älykäs ja kaunis ja tytöt oppivat jo pieninä pitämään ulkonäköä naisen tärkeimpänä valuuttana. Pitkälti siitä johtuvat myös ne älyttömät ulkonäköpaineet, joiden vuoksi suurin osa naisista on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymätön ulkonäköönsä tai häpeää sitä jopa niin paljon, ettei voi olla kumppaninsa seurassa alasti.

Seksualisointi puolestaan tarkoittaa sitä, että yksilö nähdään ensisijaisesti seksiobjektina, jota arvioidaan tai arvostellaan seksuaalisen puoleensavetävyyden perusteella. Usein seksualisoiva liittää seksuaalisia merkityksiä ihmiseen tai asiaan, joka ei ole (sillä hetkellä) seksuaalinen. Käytännössä seksualisointi voi olla vaikka sitä, että imettävää ihmistä käsketään peittämään rintansa julkisella paikalla: rinnat nähdään seksuaalisina, vaikka imettävälle itselleen ne eivät sitä siinä kontekstissa ole. Seksualisointia ovat myös naisten sosiaalisessa mediassa saamat läähätyskommentit, joita alkaa tulla, jos kuvissa vilahtaa hiukankin ihoa.

Alastomuuteen liittyy seksuaalinen merkitys, mutta alasti voi olla muutenkin kuin seksuaalisessa kontekstissa. Arkielämässä tulee tilanteita, joissa ollaan alasti ilman seksuaalista merkitystä: käydään suihkussa, vaihdetaan vaatteita, joskus nukutaan ilman vaatteita. Arndtin kirjassa jotkut miehet kuitenkin kertovat, että he haluaisivat katsella kumppaneitaan tekemässä näitä asioita, mutta nämä naiset eivät pidä siitä. Arndt tarjoaa selitykseksi vartalosta koettua häpeää, mutta toinenkin selitys on mahdollinen: ehkäpä nämä naiset vain haluaisivat vaihtaa vaatteensa rauhassa ilman seksualisoivaa male gazea? Onko ihmekään, ettei alasti oleminen kumppanin seurassa tunnu mukavalta tai luontevalta, jos se tarkoittaa aina sitä, että joutuu yhtäkkiä vasten tahtoaan keskelle seksuaalista tilannetta?

Ardnt lainaa teoksessaan Nancy Fridayta, jonka mukaan ”miesten silmät on luotu nauttimaan naisen vartalon katselemisesta”. Onkohan Fridayn mielestä sitten niin, että naisen vartalo on luotu miehiä ja miesten silmiä varten? Pitäisikö Fridayn ja Arndtin mielestä naisen olla aina valmis esittelemään sulojaan miehelleen sekä ottamaan vastuu siitä, että jos mies sattuu näkemään hänet alasti tai vähissä vaatteissa, hän kiihottuu ja haluaa seksiä? Erään Arndtin kirjaan päiväkirjaa kirjoittaneen miehen mielestä hänen kumppaninsa ei ainakaan voi olla edes olemassa olematta jo seksiobjekti, sillä hän kuvaa kumppaninsa vartaloa seuraavasti: ”Usein herättyään hän kävelee sängyn päädyn luokse ja venyttelee, ja se on aivan ihanaa; hän näyttää kerrassaan uskomattomalta, kun hänen vaaleat hiuksensa hulmahtavat, selkä kaartuu ja rinnat suorastaan anelevat koskettamista – hänen asentonsa on ehkä intiimein ja eroottisin ikinä näkemäni.” Käytännössä nainen siis nousee sängystä ylös ja venyttelee ja tästä mies päättelee, että naisen rinnat ”anelevat koskettamista”.

On myös kurjaa, että Arndt esittää kirjassaan naiset ankeina ja estyneinä tiukkapipoina, jotka itsekkäästi vetoavat huonoon itsetuntoon ja vievät miehiltään alastomien vartaloidensa katselemisen ilot. Ei naisten tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä ole heidän omaa syytään, vaan johtuu mm. epärealistisista kauneusihanteista ja siitä male gazesta, jonka vuoksi naisten ulkonäöstä on tullut niin ylikorostuneen keskeinen asia. Arndt itsekin kirjoittaa, että naiset ovat miehiä kymmenen kertaa todennäköisemmin tyytymättömiä ulkonäköönsä, normaalipainoisetkin naiset toivovat olevansa hoikempia ja yli puolet australialaisista lukiolaistytöistä on yrittänyt laihduttaa. Tästä huolimatta hän ei mitenkään tuo esiin tällaisten tilastojen mahdollisia syitä vaan tyytyy toteamaan, että ”naisten on kovin vaikeaa ymmärtää, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä”.

Voi myös miettiä, olisiko miesten yrityksissä kehua kumppaneitaan ja rohkaista heitä alastomuuteen pientä parantamisen varaa. Eräs mies esimerkiksi kirjoittaa kumppanistaan seuraavasti: ”Hänen vatsansa on nelikymppisen, pari lasta saaneen naisen vatsa, mutta se ei haittaa minua pätkääkään. Hänellä on suonikohjujen alut, hänen leukansa roikkuu vähän, hänellä on litteä takamus, ja niin edelleen. Hän kävi korjauttamassa rintansa viime vuonna, ja ne ovatkin hyvännäköiset, mutta hän ei pidä siitä aiheutuneista arvista eikä nännien kohdasta, sillä ne ovat hieman liian korkealla. Millään tuolla ei ole minulle väliä.” Kuinka uskottavaa on, ettei millään tuolla ole miehelle väliä, jos hän osaa näin spesifisti luetella kaikki kumppaninsa vartalon ”virheet”? On tosi eri asia sanoa ”olet kaunis” kuin ”minua ei haittaa, vaikka sinussa onkin nämä ja nämä viat”. Koko kommentti on myös erinomainen osoitus male gazesta: nelikymppisyys ja kahden lapsen synnyttäminen ovat naisessa vikoja ja epätäydellisyyttä.

Kehohäpeästä irti pääseminen voi olla pitkä ja hankala prosessi, joka todennäköisesti vaatii omien ajatusten ja asenteiden kyseenalaistamista. Uskoisin kuitenkin, että jos tavoitteena on pystyä olemaan kumppanin seurassa luontevasti alasti, se onnistuu helpommin, jos kumppani ei heti tee tilanteesta seksuaalista.

Parisuhteen ei kuulu olla vankila

02/08/2021 / Ihmissuhteet

Sinkkuus tarkoittaa vapautta, parisuhde rajoituksia. Tällainen ajatus elää ja voi hyvin ja tuli varsin konkreettisesti vastaan eräässä Instagram-postauksessa, jonka näin hiljattain. Postauksessa oli listattu yhdeksän sinkkuuden etua parisuhteeseen verrattuna. Edut olivat seuraavanlaiset:

  • Sinkulla on oma henkilökohtainen tila
  • Sinkku voi flirttailla kenen kanssa vaan
  • Sinkun ei tarvitse raportoida tekemisistään
  • Sinkkuna saa katsoa urheilua ja sarjoja rauhassa
  • Sinkku voi jutella kenen kanssa haluaa
  • Sinkku voi käyttää aikaa itseensä
  • Sinkku saa nukkua silloin kun nukuttaa, ei silloin kun kumppani nukkuu
  • Sinkkuna on (vihdoin) aikaa keskittyä omiin harrastuksiin
  • Sinkkuna oppii itsensä rakastamisen merkityksen

Lista kuulostaa siltä, että sen laatija olisi vastikään päässyt eroon hyvin myrkyllisestä ja kontrolloivasta parisuhteesta. Näin saattaa ollakin, mutta ajatus parisuhteeseen kuuluvasta vapaudesta luopumisesta ei ole erityisen äärimmäinen vaan hyvin tavallinen. Ei ole harvinaista kuvitella, että parisuhteen mukana seuraisi oikeus rajoittaa kumppanin elämää mielivaltaisesti tai että tällaiseen rajoittamiseen mukautuminen olisi edellytys suhteessa olemiselle.

Kirjoittaessani tätä tekstiä istun makuuhuoneessa sijaitsevan työpöytäni ääressä ja puolisoni tekee töitä työhuoneessaan. Hän viettää siellä paljon aikaa myös musiikkiharrastuksensa ja pelien parissa. Samaan aikaan itse usein joko kirjoittelen blogi- tai instapostauksia tai istun sohvalla ja katson lempisarjojani, kuuntelen podcasteja tai äänikirjoja ja teen käsitöitä. Hän nousee aamuisin lähes aina aikaisemmin, kun minä jään sänkyyn loikoilemaan. Vietämme kumpikin paljon aikaa omien ystäviemme kanssa. Emme rajoita toisiltamme yhteydenpitoa kehenkään ja flirttaillakin saa. Kerromme toisillemme tekemisistämme, mutta ihan jokaista yksityiskohtaa omasta elämästä ei tarvitse puolison kanssa jakaa. Me olemme kaksi itsenäistä yksilöä, jotka haluamme jakaa elämämme toistemme kanssa.

En kerro tätä siksi, että pitäisin suhdettamme jonain malliesimerkkinä siitä, miten kaikkien tulisi elää. Me vain olemme hyvä esimerkki siitä, että joka ikinen alussa listattu sinkkuuteen liittyvä etu on täysin mahdollinen myös parisuhteessa. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että jos kokee tarvetta evätä kumppaniltaan minkä tahansa luetelluista asioista, on syytä kyseenalaistaa omaa ajattelua.

Minulle parisuhde on rakkaussuhde, mutta toisille se tuntuu olevan enemmänkin omistussuhde. Ajatellaan, että suhteen myötä saa omistusoikeuden toiseen ihmiseen, tämän kehoon ja aikaan. Kaikki tehdään tiiviissä symbioosissa. Kumppanin oltava tavoitettavissa koko ajan ja kaikki tämän omiin harrastuksiin tai ystäviin käytetty aika on suhteelta pois. Seksiä ja läheisyyttä on oltava saatavilla aina. Kaikki flirttailuksi tulkittava on ehdottomasti kielletty ja parasta olisi, jos kumppani ei koskaan katsoisi tai ajattelisi muita ihmisiä vähääkään seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä.

Jos on ollut tällaisessa suhteessa tai ajattelee näin voimakkaan rajoittamisen kuuluvan parisuhteeseen, on varsin ymmärrettävää, jos sinkkuna eläminen houkuttelee enemmän. ”Sitoutumiskammo” voi tarkoittaa todellisuudessa halua ja tarvetta elää elämäänsä vapaasti ilman rajoituksia. Kuinkakohan moni pelkää sitoutumista vain, koska on joskus tullut liian kontrolloivan kumppanin terrorisoimaksi?

Ei ole olemassa mitään yleisiä parisuhteen sääntöjä, joiden mukaan kaikkien tulisi suhteissaan toimia. Suhteen säännöt ovat osapuolten vapaasti itse määriteltävissä, oli kyseessä sitten ns. ”perinteinen” monogaaminen parisuhde tai jokin muu suhdemuoto. Usein säännöistä puhuttaessa viitataan sopimuksiin seksuaalisesta ja romanttisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta voi olla ihan hyvä keskustella myös vaikka siitä, että kummallakin on oikeus käyttää aikaa omiin harrastuksiin tai että nukkumaan ei tarvitse mennä aina samaan aikaan. Suhteessa voi tehdä omannäköisiä ratkaisuja, vaikka ne olisivatkin ristiriidassa jonkun yleisen normin kanssa: suhteen osapuolilla voi olla vaikkapa omat asunnot tai omat makuuhuoneet. Normien kyseenalaistaminen ja itselle sopivien ratkaisujen tekeminen sokean massan mukana kulkemisen sijaan parantaisi takuulla monen suhteen hyvinvointia.

Tietenkin on myös todella ok haluta olla sinkku ja pitää sitä parisuhdetta tai jotain muuta suhdemuotoa parempana elämäntapana. Sinkkuudessa on paljon sellaista, mitä moni hyvässäkin parisuhteessa oleva voi joskus kaivata: en siis ollenkaan yritä väittää, etteikö sinkkuna olemisessa voisi olla parisuhteeseen verrattuna etuja tai että parisuhde tai mikä tahansa muukaan ihmissuhdemuoto olisi jollain tavalla sinkkuutta parempi vaihtoehto. Ennemminkin yritän sanoa, että on harmillista, että omaa vapautta pidetään asiaankuuluvana hintana parisuhteesta ja kumppanuudesta. Parisuhteen ei ole tarkoitus olla vankila ja jos se siltä tuntuu, on syytä pohtia uudelleen suhteen pelisääntöjä.

Tässä vielä muutama aiheeseen liittyvä aikaisempi tekstini:

Toksinen monogamiakulttuuri: rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä voi tehdä mitä vaan
En tahdo olla nalkuttava vaimo
Sinkkuus ei ole poikkeustila ennen parisuhdetta

Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa

03/06/2021 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Mitä enemmän opin seksuaalisuudesta, sitä selkeämmäksi käy, miten tärkeä osa rajat ja niiden kunnioittaminen ovat seksuaalista hyvinvointiamme. Jostain syystä rajat tuntuvat kuitenkin unohtuvan ainakin tietyissä seksuaalisuuteen liittyvissä konteksteissa kokonaan, tai sitten ne ymmärretään varsin suppealla tavalla. Puhun nyt erityisesti monogaamisesta parisuhteesta, johon liittyy vahvasti ajatus paitsi oikeudesta asettaa kumppanille rajoja, myös vaatimuksesta joustaa rajojen suhteen kumppanin seksuaalisen tyydytyksen nimissä.

Seksi ei ole suhteessa olevan oikeus tai velvollisuus

Jokaisen ihmisen seksuaalioikeuksiin kuuluu oikeus määritellä itse omat seksuaaliset rajat eli päättää, haluaako harrastaa seksiä ja jos niin millaista, koska ja kenen kanssa. Oikeuksiin kuuluu myös oman seksuaalisuuden vapaa ilmaisu toisten itsemääräämisoikeuden ja lain (tosin tästä voi mielestäni joskus joustaa) puitteissa. Käytännössä se tarkoittaa, että ihmisellä on oikeus juuri sellaiseen seksuaalisuuden ilmaisuun tai ilmaisemattomuuteen kuin hän itse haluaa, ellei se vahingoita muita – toisin sanoen ketään toista ei voi pakottaa tai velvoittaa seksiin tai mihinkään seksuaaliseen toimintaan.

Uskon, että varsin iso osa ihmisistä ymmärtää tämän ja näkee sellaisen seksin, jossa toinen/yksi osapuoli on mukana pakotettuna tai painostettuna sinä mitä se on, eli seksuaalisena hyväksikäyttönä tai väkivaltana. Kyllä, seksi ilman suostumusta on todellakin raiskaus, vaikka lainsäädäntömme ei sitä toistaiseksi vielä tunnustakaan. Kuitenkin monogaaminen parisuhde nähdään tässä usein ”harmaana alueena” tai jotenkin ajatellaan, että se suhteeseen ryhtyminen on aina voimassa oleva suostumus, koska niin moni tuntuu pitävän itsestään selvänä, että parisuhde tuo tullessaan säännöllistä seksiä. Yhtäkkiä omilla rajoilla ei olekaan väliä vaan yhden kumppanin oikeus seksuaalisuutensa ilmaisuun ja tyydytykseen muuttuukin tärkeämmäksi kuin toisen itsemääräämisoikeus. Seksi nähdään usein suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, joka on suoritettava, vaikka ei itse haluaisikaan. Toiset myös kokevat suhteessa olemisen tuovan oikeutuksen seksiin ja saattavat joko vaivihkaisesti tai hyvinkin suoraan painostaa kumppaniaan. Käytös, joka nähtäisiin toisessa kontekstissa hyvin kyseenalaisena ja vääränä, onkin parisuhteessa yhtäkkiä ihan ok.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että monogamia on mielestäni mainio suhdemuoto (ja omakin suhteeni on monogaaminen) eikä se itsessään aina tarkoita sitä, etteivätkö suhteen osapuolet kunnioittaisi toistensa rajoja ja itsemääräämisoikeutta. Vastaavasti monisuhteisuus ei tarkoita, etteikö rajojen ylityksiä tai jonkun itsemääräämisoikeutta rikkovaa käytöstä voisi tapahtua. Ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena kumpuaa kuitenkin jossain määrin siitä, että monogaamisessa suhteessa seksiä ei harrasteta muiden kuin oman kumppanin kanssa ja näin ollen kumppanit ovat toisilleen ainoat mahdolliset seksuaalisten halujen tyydyttäjät, ellei sooloseksiä lasketa. Monogamia tarkoittaa siis myös sitä, että suhteen osapuolilla nähdään olevan oikeus rajoittaa toistensa tekemisiä seksuaalisen uskollisuuden nimissä. Tämän oikeuden laajuudesta on erilaisia tulkintoja ja toisilla kumppanin rajoittaminen menee varsin äärimmäisiin mittasuhteisiin. Sekin on silti kulttuurissamme pitkälti hyväksyttyä, vaikka missä tahansa muussa ihmissuhteessa vastaavanlaista kontrollointia pidettäisiin erittäin tuomittavana.

Rakkaus- vai omistussuhde?

Temptation Island -realitysarjaa katsoneet tietävät, että sarjan osallistujilta kysytään ohjelmassa usein rajoista: missä suhteen rajat kulkevat ja ylittikö joku tietty asia nämä rajat vai ei. Monet sarjaan osallistuneet parit ovat määritelleet rajansa hyvin tiukasti ja kiellettyjen tekojen lista on hyvin pitkä. Tällaisia pareja on paljon myös realitymaailman ulkopuolella.

Yleisesti ottaen monogamialla tarkoitetaan suhdemuotoa, jossa osapuolet eivät harrasta seksiä muiden kuin toistensa kanssa. Jotkut tulkitsevat sen niin, että pettämistä on varsinaisen seksuaalisen kanssakäymisen lisäksi myös esimerkiksi pornon katselu, itsetyydytys tai jopa muista ihmisistä fantasiointi. Jotkut rajoittavat kumppaneidensa tuttavapiiriä ja kieltävät ”vastakkaista” sukupuolta olevat ystävät (huomaa heteronormi). Temppareissa kättä on väännetty moneen otteeseen siitä, onko alasti oleminen muiden kuin oman kumppanin nähden pettämistä vai ei.

Tällainen monogamia, jossa yhdistyy sekä toisen elämän vahva rajaaminen että ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, on enemmänkin omistus- kuin rakkaussuhde. Ihmisillä on tietysti oikeus tehdä elämällään mitä haluavat, mutta usein vaikuttaa siltä, etteivät yhtäältä tiukka rajojen asettaminen ja toisaalta jatkuva omien rajojen ylittämisen vaatimus ole sitä, mitä kovinkaan moni haluaa. Temppareissakin sortuvat usein ensimmäisenä juuri ne tyypit, joilla on ne kaikkein tiukimmat rajat (joka ei sinänsä ole ihme, jos pettämiseksi lasketaan suunnilleen sekin, että istuu alle metrin päässä ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin itse).

Suostumuskasvatusta tarvitsevat myös aikuiset

Parisuhteen säännöistä ja rajoista on tärkeää keskustella eikä mennä ”automaattiasetuksilla” ja olettaa, että kumppanin käsitys on sama kuin itsellä. Samalla tavalla olisi hyvä keskustella myös siitä, miten suhteen osapuolten seksuaalisuus toteutuu suhteessa. Myös parisuhteessa tulisi muistaa, että vaikka parilla olisi myös yhteinen seksielämä, osapuolet eivät omista toistensa kehoja tai seksuaalisuuksia ja kummankin yksilölliset seksuaalioikeudet ovat voimassa suhteesta huolimatta. Parisuhde ei velvoita ylittämään omia rajoja eikä oikeuta vaatimaan toiselta seksiä, jos hän ei sitä itse halua. Seksiin painostaminen tai kiukuttelu, mököttäminen ja kumppanin haukkuminen siksi, ettei tämä suostu seksiin, ovat henkistä väkivaltaa. Fyysinen pakottaminen tai se, että pitkän painostuksen päätteeksi saa kumppanin vastahakoisesti suostumaan seksiin, ovat taas, no, seksuaalirikoksia.

Usein korostetaan sitä, että lapsille ja nuorille tulee opettaa suostumuksesta ja omien ja toisten rajojen kunnioittamisesta. Tämä on tietysti totta ja erittäin tärkeää ja itsekin uskon säästyneeni isoilta vahingoilta nuortenlehtien kysymyspalstojen ansiosta, joilla aina seksistä puhuttaessa painotettiin, ettei seksiin pidä suostua ennen kuin sitä itse haluaa tai ettei ole ok, että seurustelukumppani painostaa seksiin. Tarvitsisimme tätä samaa seksuaalikasvatusta myös aikuisille, sillä nyt jossain kohtaa tapahtuu täyskäännös ja alammekin ajatella, että itse asiassa parisuhteessa seksiä on harrastettava, halusi sitä tai ei. Mistä tässä oikein on kysymys: ajattelemmeko, että seksittömyys parisuhteessa on ok vain niin kauan, kun ”ekaa kertaa” ei olla vielä koettu, ja sen jälkeen seksiä pitäisi olla säännöllisesti? Vai pidämmekö seksiä verojen ja imuroinnin kaltaisena asiana, joka nyt vaan kuuluu aikuisen ihmisen elämään?

Sanotaan se nyt vielä kerran: jokaisella on oikeus itsensä näköiseen seksuaalisuuden ilmaisuun muita vahingoittamatta. Se tarkoittaa, että jos seksi parisuhteessa tuntuu velvollisuudelta, sitä ei tarvitse harrastaa. Jatkuva omien rajojen ylittäminen vastahakoisesti seksiin suostumalla aiheuttaa todennäköisesti jossain vaiheessa erittäin vahvan vastenmielisyyden seksiä kohtaan, joten rajoistaan on syytä pitää kiinni. Seksuaalioikeudet koskevat myös parisuhteessa olevia ihmisiä.

ps. Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssin ilmoittautuminen on käynnissä taas! Kurssille osallistumalla saat arvokasta tietoa mm. pornoteollisuuden ongelmista, parhaista eettisesti toimivista sivustoista sekä siitä, miksi sosiaalinen media sensuroi lähes kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää materiaalia. Samalla annat arvokasta tukea yritystoiminnalleni. Kurssille on lisätty muun materiaalin oheen yksi webinaari, jossa käsittelemme kurssilaisten toiveaiheita, mutta hinta on edelleen 35 euroa. Kurkkaa tästä lisätiedot, tervetuloa mukaan!

Toksinen monogamiakulttuuri: rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä voi tehdä mitä vaan

13/01/2021 / Ihmissuhteet

Meillä on vahva ihmissuhdeihanne, jonka mukaan paras ja oikea tapa osoittaa rakkautta on kahden ihmisen välinen eksklusiivinen eli monogaaminen parisuhde, joka alkaa nuoruudessa ja kestää koko loppuelämän. Se ei sinänsä ole huono ihanne, varsin epärealistinen vain, mutta sen arvottaminen kaiken muun yläpuolelle on saanut meidät pitämään normaaleina tai jopa ihailtavina monia hyvin myrkyllisiä käyttäytymismalleja. Sellainen toiminta, joka muuten olisi mielestämme moraalisesti hyvinkin kyseenalaista, onkin hyväksyttyä tai asiaankuuluvaa, kun kyse on parisuhteesta.

Toksinen monogamiakulttuuri on nimitys ilmiölle, jossa monenlaista haitallista ja vaarallista toimintaa pidetään normaalina parisuhteeseen kuuluvana asiana. Uskomme muun muassa, että ihminen mustasukkaisuus ja omistushalu ovat suuren rakkauden merkkejä ja että puolisot ovat toistensa puuttuvat palaset, joiden on täytettävä toistensa kaikki tarpeet aina ja ikuisesti. Ajattelemme myös, että tosi rakkaus voittaa kaiken ja että sananlaskun mukaisesti ”sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua”. Kaikenlainen kumppanin elämän rajoittaminen ja jopa väkivalta voidaan siis nähdä normaalina parisuhteen osana tai vähintäänkin ymmärrettävänä ja suuresta rakkaudesta kumpuavana. 

Kontrollointi, uhkailu ja jopa väkivalta ovat merkkejä suuresta rakkaudesta

Kyselin Instagramissa seuraajiltani heidän kokemuksiaan miesten ja naisten välisistä ystävyyssuhteista. Todella moni nainen kertoi, että miespuolinen ystävä oli laittanut välit poikki alkaessaan seurustella, koska miehen kumppani ei antanut miehen pitää yhteyttä muihin naisiin. Taustalla on ummehtuneen heteronormatiivinen ajatus siitä, että mies ja nainen eivät voi milloinkaan olla vain ystäviä, koska suhteessa on aina seksuaalinen jännite.

Toisen ihmisen ystävyyssuhteiden kontrolloiminen on erittäin epäreilua vallankäyttöä, jonka ei pitäisi kuulua parisuhteeseen. Varsin moni kuitenkin pitää täytenä oikeutenaan vaatia kumppaniaan rajoittamaan elämäänsä, jotta omat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet eivät nousisi pintaan. Monet myös alistuvat kontrolloitavaksi, koska ajattelevat, että se on parisuhteen pelin henki.

Kontrolloiva käytös voi äityä väkivaltaiseksikin. Muistan itse hyvin erään tapauksen, jossa törmäsin baarissa tuttuihin ja jutustelin niitä näitä erään miehen kanssa, joka oli tuttujeni seurassa. Paikalle pelmahti miehen tyttöystävä, joka ilmoitti kuristavansa minut, jos vielä puhuisin hänen miehelleen. Olin pöllämystynyt, että täysin tuntematon ihminen uhkasi minua väkivallalla siksi, että olin kohteliaasti keskustellut hänen puolisonsa kanssa. Kerroin tästä yhteisille tutuillemme ja hekin olivat hämmästyneitä, mutta samalla puolustelivat naista toteamalla, että hän saattoi ymmärtää aikeeni väärin. Ihan kuin se, että olisin flirttaillut miehelle olisi ollut hyvä syy uhkailuun.

Luultavasti valtaosa ihmisistä pitää väkivaltaa huonona asiana, mutta kun kyseessä on romanttinen rakkaus, siitä tuleekin yhtäkkiä sallitumpaa. Räikein esimerkki tästä ovat lehtijutut, joissa puhutaan naisten pahoinpitelyistä, tapoista ja murhista ”intohimorikoksina” tai ”myrskyisenä parisuhteena” ja väkivallan tekijä on ”mustasukkaisuuden piinaama”. Tekoja ei hyväksytä, mutta kuitenkin implikoidaan, että voimakas mustasukkaisuus tekee tekijästä tietyllä tapaa syyntakeettoman ja jopa että uhri olisi itse syypää omaan tilanteeseensa. Myös muuta rikollista toimintaa, kuten puolison viestien lukemista katsotaan helposti läpi sormien, kun motiivina on mustasukkaisuus.

Mustasukkaisuus on tunne, tai oikeastaan joukko tunteita, joita voi oppia käsittelemään. Toksinen monogamia on pahimmillaan sitä, että vastuu toisen kokemasta mustasukkaisuudesta on kumppanin harteilla ja tämä joutuu hiipimään varpaillaan, jotta ei ruokkisi sitä. Usein median parisuhdejutuissakin neuvotaan mustasukkaisuuden helpottuvan sillä, ettei anna siihen aihetta, mutta se on täysin kestämätön neuvo. Pahimmillaan tilanne voi eskaloitua siihen, että joltain lähtee henki, eikä siinä ole kyse rakkaudesta. Mustasukkaisuudesta ei tarvitse päästä kokonaan eroon, mutta sen näkeminen suurena rakkaudenosoituksena on todella myrkyllistä ja vaarallista.

Parisuhdetta pidetään ystävyyttä parempana ihmissuhteena

Toksinen monogamiakulttuuri aiheuttaa omat ongelmansa myös seksuaalisuuteen. Ajatus siitä, että parisuhteessa ei saisi koskaan haluta mitään tai ketään muuta kuin sitä omaa kumppania aiheuttaa valtavasti murhetta sille suurelle enemmistölle ihmisiä, jotka eivät jaksa kiihottua samanlaisesta seksistä saman ihmisen kanssa vuosikymmen toisensa jälkeen. Tuloksena on haluttomuutta, itsensä syyttelyä ja joskus kipeitä eroja valtavien epäonnistumisen tunteiden kera. Monogaamisen parisuhdenormin ja halujen hiipumisen yhteydestä voit lukea täältä.

Tapamme pitää parisuhdetta muita ihmissuhteita tärkeämpänä ja nähdä suhteeseen kuuluvan velvollisuus olla kumppanilleen ikuisesti kaikki kaikessa aiheuttaa myös ikävän lieveilmiön, jossa parisuhteessa olevat laiminlyövät ystävyyssuhteitaan. Tätä tapahtuu usein erityisesti suhteiden alkuvaiheessa ja se on toki ymmärrettävääkin, koska rakkauden alkuhuuma on ihanaa. On kuitenkin sinkkuna elävien kannalta surkeaa, että koska parisuhteen ajatellaan olevan aina ensisijainen asia, he jäävät ikuisiksi kakkosiksi. Surin itse sinkkuaikoinani paljon sitä, etten ollut ystävilleni yhtä tärkeä kuin he minulle, koska heillä oli kumppanit.

Sama ilmiö näkyi myös vastauksissa, joita sain miesten ja naisten ystävyyttä koskevaan kyselyyni; tarkemmin sanottuna vastaajien sanavalinnoissa. Moni esimerkiksi kertoi halunneensa olla jonkun kanssa ”vain kaveri”, kun taas tämä olisi halunnut ”jotain enemmän”. Ilmaisut kertovat ihmissuhteiden hierarkiasta, jossa parisuhde on jotain enemmän kuin ystävyys.

Monisuhteisilla ja ihmissuhdeanarkisteilla rajanveto romanttisten, seksuaalisten ja ”pelkkien” ystävyyssuhteiden välillä on usein liukuvampi kuin monogaamisissa suhteissa elävillä. Varsinkin ihmissuhdeanarkismissa keskeinen ajatus on se, ettei suhteita arvoteta toisia korkeammalle. Toksinen monogamiakulttuuri kuitenkin opettaa, että oikea, todellinen rakkaus voi kohdistua vain yhteen ihmiseen kerrallaan ja sen vuoksi monisuhteisuutta kyseenalaistetaan ja vähätellään. Ajatus on omituinen, koska toki tiedämme vanhempien rakkauden riittävän esimerkiksi useampilapsisen perheen jokaiselle lapselle, mutta jostain syystä tämä ei muka pädekään enää, kun puhutaan aikuisten välisestä rakkaudesta. Monisuhteisuuden kyseenalaistamisesta voit lukea lisää täältä.

Monogamia itsessään ei ole toksista tai huono asia vaan ihan yhtä hyvä suhdemuoto kuin mikä tahansa muukin. Ongelma on, että koska se on tällä hetkellä arvoasteikossa kaiken muun yläpuolella, hyväksymme sen nimissä myös kaikenlaista hyvin kyseenalaista ja ikävää käytöstä. Monogaamisissa suhteissa elävien olisikin hyvä reflektoida omia ajatuksiaan parisuhteesta ja siitä, mitä rakkaus oikeuttaa tekemään. Toisen ihmisen rakastaminen kun ei anna oikeutta kontrolloida tätä tai vaatia tältä mahdottomia, eikä ole myöskään omia ystäviä kohtaan reilua pitää heitä aina toissijaisena vaihtoehtona tai projisoida omia epävarmuuksia tuntemattomiin ihmisiin.

Lue lisää median parisuhdejutuista: Seksi ja parisuhteet kiinnostavat yleisöä. Niin myös toimittaja Riikka Suomista. Hän turhautui konservatiivisiin ja hampaattomiin juttuihin ja laati toivelistansa moderniin suhdejournalismiin. – Journalisti