Ihmissuhteet Archives - Sivu 10 10:stä

Viisi tapaa kertoa rakkaudesta

22/03/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Rakkauden kieli on universaali, mutta edes toisiaan rakastavat ihmiset eivät välttämättä aina ymmärrä toisiaan. On varsin yleistä, että parisuhteen osapuolet eivät koe saavansa toisiltaan tarpeeksi rakkaudenosoituksia, vaikka kumpikin niitä yrittää koko ajan toiselle antaa. Tämä johtuu usein siitä, että osapuolilla on erilaiset tavat ilmaista rakkauttaan, eli heidän rakkauden kielensä ovat erilaiset. Rakkauden kieliä on viisi erilaista, ja usein ihminen suosii niistä yhtä tai kahta, mutta harvoin pitää niitä kaikkia samanarvoisina. Suhteen osapuolet eivät siis välttämättä ymmärrä toistensa rakkaudentunnustuksia, koska osoittavat kiintymystään itse niin eri tavalla.

Rakkauden viisi kieltä ovat nämä: 1. Sanat: Sanallisesti rakkauttaan ilmaiseva pitää ääneen sanottuja (tai kirjoitettuja) rakkaudentunnustuksia ja muuta puhetta suuressa arvossa. Hän nauttii suuresti kuullessaan kumppanilta kauniita, kannustavia ja ystävällisiä sanoja. Sanalliset loukkaukset eivät lähde hänen mielestään helposti ja voivat olla suhteen ja rakkauden kannalta tuhoisia. 2. Fyysinen kosketus Läheisyyttä painottava osoittaa rakkauttaan koskettamalla, kuten halaamalla, suukottamalla, silittämällä tai kädestä pitämällä. Hänen voi olla vaikea kestää sitä, jos kumppani torjuu kosketuksen tai ei päästä lähelle, ja se voi tuntua jopa fyysisesti pahalta. 3. Lahjat Lahjojen antamisesta ja saamisesta pitävä ei ole suinkaan materialisti (välttämättä), vaan hän mittaa rakkautta lahjan eteen nähdyn vaivan mukaan. Hänelle on tärkeää, että kumppani muistaa synttärit ja vuosipäivät ja antaa lahjoja, joiden eteen on uhrattu enemmän kuin puolikas ajatus. Hänelle mitäänsanomaton ja huolimattomasti hankitut lahjat ovat suuri loukkaus. 4. Auttaminen ja palvelukset Vaivannäkö toisen vuoksi ja toisen auttaminen ovat tärkeitä asioita palvelusten kautta rakkauttaan ilmaisevalle. Hänelle esimerkiksi toisen laiskuus tai sovittujen asioiden laiminlyönti tuntuu todistukselta siitä, ettei toinen rakasta. 5. Yhteinen aika Rakkautta yhteisen laatuajan kautta osoittavalle on tärkeää saada olla kumppaninsa kanssa yhdessä niin, että kumpikin keskittyy täysillä toiseen ilman häiriötekijöitä. Hän arvostaa laatuaktiviteettien parissa vietettyä yhteistä aikaa ja mielekkäitä keskusteluja, ja häntä satuttaa eniten tapaamisten peruminen ja se, ettei kumppani kuuntele tai keskity kunnolla.

Kuvat: Pexels

On hyvä miettiä, mitä rakkauden kieltä itse suosii eniten, ja onko omalla kumppanilla kenties käytössä jokin toinen kieli. Oman kielitaitonsa voi selvittää esimerkiksitekemällä tämän testin, joka pisteyttää kaikki viisi kieltä järjestykseen sen mukaan, kuinka tärkeinä vastaaha niitä pitää. Tein itsekin kyseisen testin ja sain tietää, että sanat ovat minulle tärkein rakkauden ilmaisun muoto, ja lähes yhtä tärkeinä pidän fyysistä kosketusta, auttamista ja palveluksia sekä yhteistä aikaa. Olen siis ilmeisesti jossain määrin harvinainen tapaus, koska tyypillisesti testistä kai nousee yksi tai kaksi kohtaa ylitse muiden. Ehkä sanat ja kosketus ovat kuitenkin minulle ne ensisijaiset kielet joiden kautta toivon ja odotan ilmaisuja rakkaudesta, vaikka ainakin omasta mielestäni osoitan omaa kiintymystäni aika tasaisesti myös muiden kolmen kielen kautta. Sitten kun tietää, mitä kieltä suosii eniten ja mikä on kumppanin ensisijainen kieli, pitäisi elämän ruveta helpottumaan, kun osaa entistä paremmin tulkita kumppanin toimintaa rakkaudentunnustukseksi. Jos kumpikin ensin opettelee tunnistamaan toistensa tavat ilmaista rakkautta ja sen jälkeen vielä näyttämään omaa kiintymystä sillä toisen toivomalla tavalla, on ainekset rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen melko hyvin kasassa. Lue myös nämä aiheeseen liittyvät tekstit: Muista olla lähellä Vaivannäkö on välittämistä Suuret romanttiset eleet? Ei kiitos

Seksillä ei saa rakkautta

13/03/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Olin sinkkuna kolme vuotta ja koko sen ajan mieltäni vaivasi kysymys: miksi kaikki suhteeni menevät aina mönkään? Ne tuntuivat noudattavan aina samaa kaavaa ja tietyssä vaiheessa vaan lässähtivät, vaikka usein ajattelinkin pelanneeni korttini oikein enkä voinut ollenkaan käsittää, miksi miehet kaikkosivat luotani. Myöhemmin tajusin, että olinkin pelannut koko ajan ihan kokonaan eri korttipeliä, enkä sitäkään kovin hyvin, joten ei ollut todellakaan ihme että kaikki kanssapelaajat hämmentyivät ja luovuttivat melko nopeasti. Halusin parisuhdetta, mutta esitin aina päinvastaista, koska olin oppinut että niin kuuluu tehdä ettei mies säikähdä. Lisäksi ajattelin, että olemalla tietynlainen pystyisin saamaan miehet rakastumaan itseeni, ja tunsin itseni riittämättömäksi ja loukatuksi, kun en siinä onnistunutkaan. En vieläkään tiedä (eikä taida tietää kukaan muukaan) mitkä mekanismit ohjaavat rakastumista, mutta nyt tiedän ainakin kaksi asiaa, joilla ei rakkautta saa, vaikka kuinka yrittäisi.

1. Seksi

Minulla oli ennen suorastaan pakkomielle siitä, että halusin olla jokaiselle miehelle tämän elämän paras pano. Ajattelin, että jos olen miehelle hänen kaikkien aikojen huikein seksikumppaninsa, hän ei haluaisi koskaan enää ketään muuta ja voisinkin ruveta varailemaan kirkkoa ja metsästämään hääpukua. Ajattelin siis, että tie miehen sydämeen käy seksin kautta, eli mitä syvemmälle tunkisin munaa kurkkuuni, sitä syvemmiksi muuttuisivat miehen tunteet minua kohtaan. Hienossa suunnitelmassani oli vain yksi aukko: pelkkä seksi, oli se kuinka eeppisen hyvää tahansa, ei ole yksinään riittävä parisuhteen rakennusaine. Niinpä tapailin miehiä miesten perään ja panin jokaiselta aivot pihalle, toivoin sillä saavani heidät innostumaan parisuhteesta vaikka he olivatkin heti suhteemme alussa ilmoittaneet etteivät ole sellaisesta kiinnostuneita, mutta kertaakaan se ei toiminut. Kuukauden tai parin päästä heila toisensa jälkeen kaikkosi elämästäni vain tehdäkseen jonkin ajan kuluttua comebackin Facebook-feediini parisuhdepäivityksen muodossa. Useimmiten ennen niitä päivityksiä ja toisinaan niiden jälkeenkin sain heiloiltani myös viestejä, joissa he muistelivat kaihoisasti villejä yhteisiä öitämme. Strategiani oli siis vienyt minut tilanteeseen, jossa jokainen tapailemani mies muisteli minua erittäin hyvänä ellei täydellisenä panona, mutta kuitenkin minä olin sinkku ja he parisuhteessa. Etsin syitä joka puolelta, muun muassa tässä postauksessa, mutta mieleeni ei juolahtanut kyseenalaistaa strategiaani: olihan se kuitenkin toiminut ainakin puoliksi juuri niin, kuin olin ajatellutkin.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka panisi kuin pornotähti ja imisi munaa joka päivä ja antaisi persettä ja hyppäisi alasti kaivoon käsiraudat käsissä, seksillä ei saa ketään rakastumaan itseensä. Ehkä hullaantumaan himosta, mutta loppupeleissä rakkauden syntymiseen tarvitaan tosi paljon muutakin, vaikka himo ja halu ovatkin osa sitä. Olin aikaisemmin ehkä itse niin hukassa omien tunteideni kanssa, että sekoitin sen seksistä saamani nautinnon ja miesten kehuista saamani hyvänolontunteen rakkauteen. Luulen myös, että seksi oli ainoa tilanne jossa pystyin olemaan täysin auki: muuten piilottelin aina tunteitani ja suojasin itseäni kovalla kuorella. Heiloilleni se seksi oli kuitenkin vain seksiä, eivätkä he ymmärrettävistä syistä osanneet tulkita tunteitani telepaattisesti seksinkään aikana, joten ei ole ihme, että he lopulta rakastuivat toisiin naisiin, jotka todennäköisesti osasivat ilmaista tunteensa parempaa kanavaa pitkin.

Hyvä seksi voi tietty lisätä rakastumisen mahdollisuuksia, mutta kyllä siihen väkisinkin tarvitaan muutakin. Joskus seksi voi vaikuttaa myös päinvastoin, sillä esimerkiksi seksikumppaneiden suuri määrä tai tosi poikkeavat seksimieltymykset voivat olla joillekuille isoja turn-offeja. Tiedostan etten esimerkiksi minä näin seksibloggarina ja jonkin verran asioita kokeneena ole välttämättä kaikkien mielestä kovin hyvää vaimomateriaalia, mutta onneksi minun ei tarvitse sellaisten tyyppien vaimokkeeksi ryhtyäkään.

2. Taidot ja saavutukset

Aivan viime aikoihin asti olen pitänyt erittäin tärkeänä sitä, että annan itsestäni kumppanilleni edustavan ja taitavan kuvan enkä ole halunnut epäonnistua hänen edessään, jotta hän pitäisi minua tulevaisuudessakin kiinnostavana ja haluttavana. Jostain syystä olen siis ajatellut, että jos en osaa jotain asiaa, se tekee minusta vähemmän kiinnostavan ihmisen. Typerää, koska kukaan ei voi mitenkään osata kaikkea, eikä esimerkiksi urheiluun liittyvä osaaminen ole mitenkään validia parisuhteen kannalta. Tuskinpa kukaan valitsee kumppaniaan esimerkiksi Cooperin testin tuloksen perusteella. Silti minulle on ollut tosi kova pala näyttää oma osaamattomuuteni kumppanin edessä. En ole voinut koskaan urheilla kenenkään miehen kanssa, koska olen pelännyt olevani huonompi. Eikä se siihen jää: jännitin esimerkiksi tammikuisella Amsterdamin reissulla eniten sitä, että poikaystäväni kuulee minun puhuvan englantia. Koska ihan varmasti se, että lausun jonkun sanan hassusti, saa poikaystäväni yhtäkkiä tajuamaan että olen ihan urpo tyyppi ja koko suhteemme pelkkää erehdystä.

Parisuhdemarkkinoilla koulutodistusten, työelämän saavutusten tai esimerkiksi urheilullisten meriittien ei pitäisi merkitä yhtään mitään. Vaikka puhuisin viittä kieltä tai voittaisin mäkihypyn olympiakultaa tai osaisin seistä päälläni, se ei tekisi minusta parempaa tyttöystävää eikä synnyttäisi kenessäkään roihuavaa rakkautta minua kohtaan. Tietty se, että on hyvä jossain, on kiehtovaa ja kiinnostavaa, mutta se, että ei osaa kaikkea, ei vähennä kiinnostavuutta mitenkään. Minun arvoani, rakastettavuuttani tai haluttavuuttani ei vähennä se, etten osaa pelata koripalloa, syödä puikoilla tai korjata tietokoneita. Sen sijaan se, että järjestelmällisesti kieltäydyn tekemästä asioita epäonnistumisen pelossa, saattaa hyvinkin vähentää.

Jos siellä ruudun takana joku kamppailee semmoisen ongelman kanssa, että kaikki tapailut vaan loppuvat eikä parisuhdetta synny vaikka kuinka haluaisi, niin tässä pari vinkkiä:

1. Kerro tunteistasi sanoilla, älä panemalla

2. Pistä itsesi likoon, koska itselleen naurava ja kokeilenhaluinen ihminen on sata kertaa kiinnostavampi kuin omalla mukavuusalueellaan pysyttelevä ja epäonnistumista pelkäävä

3. Lue tämä reilun vuoden takainen postaukseni ihastumisen vaikeudesta.

Pettäminen on väärin, mutta joskus ymmärrettävää

08/03/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Tilastojen mukaan noin joka kolmas suomalainen on joskus pettänyt. Sillä tuloksella pääsemme Euroopan kymmenen pahimman pettäjämaan joukkoon. Silti meillä on täällä todella kovat uskollisuuden vaatimukset ja pettäminen tuomitaan hyvin ehdottomasti. Monen mielessä pettäminen on ehkä jopa pahin asia mitä suhteessa voisi kumppanilleen tehdä, sitä ei nähdä hyväksyttävänä missään tilanteessa eikä lieventäviä asianhaaroja katsota olevan. Pettäjä ei silti välttämättä ole saatanan riivaama tai millään lailla paha ihminen, vaikka yleisesti niin tunnutaankin ajattelevan. Toisen ihmisen selän takana toimiminen ja suhteen sääntöjen rikkominen on todella vastenmielistä ja selkärangatonta toimintaa, mutta pystyn silti ymmärtämään myös pettämään ajautuvien mielenliikkeitä. Harvemmin sellaiseen tekoon päädytään puhtaasta ilkeydestä tai siksi, että haluttaisiin tieten tahtoen tuottaa tuskaa toiselle. Useimmiten taustalla on ihan toisenlaisia syitä, joskus jopa hyvin ymmärrettäviä, mutta sen myöntäminen tuntuu olevan edelleen aikamoinen tabu. Kaikella muulla kuin täysin ehdottomalla pettämisen tuomitsemalla saa saman tien moraalittoman ihmisen leiman omaankin otsaansa. Nykyinen pettäjien syyllistäminen ja läpeensä pahoiksi kelvottomiksi ihmisperseiksi demonisoiminen ei kuitenkaan ole saanut ihmisiä lopettamaan pettämistä, kuten tilastot meille kertovat. Tuskin pettämistä pystytään kokonaan poistamaan millään, mutta ehkäpä tilastot kääntyisivät laskuun jos pettämiseen johtavista syistä voitaisiin keskustella avoimemmin ja pariskunnat voisivat ryhtyä pettämistä ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin suhteissaan. Kumppaniaan voi nimittäin kohdella väärin myös muuten kuin pettämällä, ja usein ne vääryydet ovat juuri niitä asioita, jotka lopulta johtavat pettämiseen.

Kuva: Karyme França /Pexels

Syitä pettämiselle voi olla monia. Jotkut pettävät varmaan silkasta kusipäisyydestään, mutta uskoisin, että yleisimmät syyt pettämiselle ovat joko se, että parisuhteessa on jokin ongelma, tai se, ettei monogaminen parisuhde yksinkertaisesti sovi. Kumpaankin tilanteeseen on olemassa rakentavampiakin ratkaisuja kuin pettäminen, mutta voin hyvin ymmärtää sen, miksi noissa tilanteissa päädytään pettämään. Ja löytyyhän minulta aiheesta omakohtaisia kokemuksiakin. Monogaminen parisuhde on yhteiskunnassamme niin selviö, että sitä kohti pyritään vaikka hampaat irvessä vaikka se ei tuntuisikaan omalta eikä hyvältä. Ei sitä tule välttämättä ollenkaan mieleen kyseenalaistaa, vaikka olisi olemassa parempiakin vaihtoehtoja. Minusta nimittäin sellaisten ihmisten, jotka eivät kerta kaikkiaan pysty olemaan uskollisia yhdelle ihmiselle, ei pitäisi sitä edes yrittää. On tosi epäreilua tehdä toiselle lupauksia uskollisuudesta, jos tietää ettei pysty niitä pitämään. Silloin on parempi vain olla rehellinen itselleen ja muille ja todeta, että itselle sopii paremmin joku toisenlainen järjestely. Ehkä avoin suhde, polyamorinen suhde tai kenties ihan vaan railakas sinkkuelämä irtosuhteineen. Monogamia ei todellakaan ole pakollista. Toisaalta yhteen ihmiseen sitoutuminen ja uskollisena pysyminen voi olla vaikeaa ihan vaan siksi, että pettämisen rajat asetetaan joskus liian tiukoiksi. Jos esimerkiksi pornon katselu, itsetyydytys, muista fantasiointi tai muiden miesten tai naisten somejutuista tykkäily lasketaan pettämiseksi, on uskollisena pysyminen huomattavasti vaikeampaa kuin silloin, jos pettämisenä pidetään esimerkiksi seksin harrastamista tai suutelua. Kielletty hedelmä houkuttaa aina eniten, joten mitä tiukemmalle raja vedetään, sitä enemmän sitä tekee mieli venyttää. Ja ihan syystäkin, sillä vaikkapa runkkaamisen kieltäminen loukkaa toisen seksuaalioikeuksia pahasti, ja on ihan tervettä haluta rikkoa sellaista kieltoa. Eikä toisen ajatuksia voi kerta kaikkiaan kontrolloida mitenkään, jokaisen on annettava pyöritellä omassa päässään just niitä ajatuksia, joita itse haluaa. Tiedän ihmisiä, joille tulee huono omatunto esimerkiksi seksiunista muiden kuin oman kumppanin kanssa, mikä on älytöntä, koska eihän niille voi yhtään mitään. Jos tuollaisista ihan tavallisista jutuista joutuu kokemaan syyllisyyttä, niin väkisinkin alkaa ahdistamaan ja todennäköisemmin päätyy jossain vaiheessa tekemään jotain radikaalia, kuten panemaan viittä ihmistä saman illan aikana baarin vessaan. Uskon vakaasti, että tällaiset paniikkiratkaisut pystytään välttämään sillä, että toisen olemista ja elämistä ei turhaan rajoiteta, vaan pysytään kohtuullisissa vaatimuksissa.

Kuva: Snapwire / Pexels

Joskus pettämiseen päädytään siksi, että siitä haetaan jotain mitä ei omasta suhteesta jostain syystä saa. Oli se sitten seksiä, läheisyyttä, huomiota tai mitä tahansa. Välillä se voi tapahtua ihan vahingossakin. Sitä vaan huumaantuu siitä tunteesta, kun vihdoin saa jotain mihin on pitkään ollut kipeä tarve. Minulle kävi niin ensimmäisessä parisuhteessani: en kokenut saavani poikaystävältäni tarpeeksi aikaa ja huomiota, joten tuntui ihan superhyvältä saada sitä muilta miehiltä, vaikka vain yhden illan ajan. Niinpä päädyin useaan otteeseen pussailemaan erinäisten miesten kanssa baarien tanssilattioille. Ymmärrän hyvin sen, että tilaisuuden tullen voi olla vaikea vastustaa jos on vaikka elänyt vasten tahtoaan vuosikaudet seksittömässä suhteessa, tai ei koskaan saa kumppaniltaan minkäänlaista läheisyyttä. Tietenkään pettäminen ei silloinkaan ole oikein, mutta on hölmöä olla kovin yllättynyt siitä että toinen pettää, jos on itse laiminlyönyt parisuhdetta ja kumppaniaan. Yhtä lailla on väärin ja loukkaavaa olla antamatta kumppanilleen rakkautta ja huomiota kuin hakea sitä jonkun toisen sylistä. En kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi pitkä seksitön kausi parisuhteessa olisi oikeutus lähteä pettämään, mutta toisella ei ole kiinnostusta lähteä sen kaltaisia isoja ongelmia ratkaisemaan, saa syyttää petetyksi tulemisesta osittain myös itseään. Just saying. Eniten tässä pettämisen tuomitsemissa risoo juuri se, ettemme näe niitä pettämiseen johtaneita asioita yhtä pahoina. Että toisesta saa ihan rauhassa olla välittämättä, saa evätä kumppanilta huomionosoitukset ja läheisyyden ja seksin ja rakkauden, saa olla kylmä ja etäinen ja uppoutua omiin asioihinsa toista huomioimatta, mutta pettämään ei saa ruveta. Vaikka yhtä paljon nuo kaikki sattuvat. Sen takia olisi tärkeää voida puhua pettämisestä ilman siihen lyötyä stigmaa, ja tunnustaa nuo edellämainitut asiat aivan yhtä vahingollisiksi parisuhteelle. Jos ei muuta, niin ainakin sillä voitaisiin saada pari ihmistä tajuamaan, että jos kumppaniaan kohtelee huonosti, hän saattaa pettää, ja siitä on syytä syyttää lähestulkoon kokonaan itseään. Lue myös tämä aikaisempi pettämistä käsittelevä tekstini sekä tämä Havaintoja parisuhteessa-blogin ytimekäs ja osuva postaus samaisesta aiheesta.

Muista olla lähellä

28/02/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Kun olin sinkku, isoin ongelma ei ollut puute seksistä, vaan puute läheisyydestä. Se kosketuksen kaipuu tuntui joskus oikeasti ihan fyysisenä kipuna, niin suuri se läheisyyden tarve on. Läheisyyden puute on tappavaa myrkkyä myös parisuhteelle. Emme vaan kerta kaikkiaan pysy järjissämme ilman toisen ihmisen kosketusta. Pienet vauvat tarvitsevat kosketusta kehittyäkseen normaalisti. Lapsia paljon kosketetaankin ja pidetään sylissä, mutta kosketus vähenee kun ikää tulee lisää, vaikka läheisyyden tarve ei katoa mihinkään. Aikuisilla parisuhde voi olla ainoa tapa kokea läheisyyttä, ja siinäkin arjen kiireet kiilaavat kosketuksen ja läsnäolon edelle. Moni meistä kärsii tietämättään kosketusvajeesta, sitä ei välttämättä tajua itse ollenkaan, varsinkin jos on koko elämänsä tottunut välttelemään kosketusta tai ei halua myöntää sen tarvetta itselleen. Tietty kosketuksen tarve vaihtelee ja jotkut tulevat toimeen vähemmällä, mutta väitän silti, että halipula on varsin yleinen vaiva.

Olen itse hyvin fyysinen ihminen ja kosketus ja läheisyys ovat minulle parisuhteessa erittäin tärkeitä asioita. Halaaminen ja toisen sylissä oleminen karkottavat surut ja murheet mielestäni tehokkaammin kuin mikään muu, ja vastaavasti pelkkä läheisyyden kaipuu ja kosketusta vaille jääminen voi saada minut itkuiseksi ja pois tolaltaan. Kaikki maailman murheet tuntuvat kymmenen kertaa pahemmilta ilman toisen lohduttavaa ja tsemppaavaa kosketusta. Luin juuri tämän seksin- ja läheisyydenkaipuusta kertovan postaukseni ja vähän naurahdin sille, että kerran erityisen läheisyydenkipeänä halailin superpaljon varsin ihmeissään olevaa mummoani, mutta muistan silti elävästi kuinka huonosti voin kun ei vaan yksinkertaisesti ollut ketään ketä koskettaa. Kavereiden ja sukulaisten halailu tuo nimittäin vaan hetkellistä helpotusta, koska ei se ole ollenkaan sama asia kuin läheisyys sellaisen ihmisen kanssa, johon kohdistuu romanttisia ja seksuaalisia tunteita. Olen miettinyt paljon sitä miksei kavereiden kanssa voisi lusikoida ja silitellä siinä missä kumppaninkin, mutta ei se vaan jotenkin ole sama asia. Harmi sinänsä, koska se ratkaisisi monien sinkkujen kokeman kroonisen läheisyyspulan. En oikeastaan osaa sanoa mistä se johtuu, mutta luultavasti seksi ja seksuaalisuus vaikuttavat tässäkin: mikä muu selittäisi sen, että läheisyyttä haetaan ennemmin tuntemattomien yhdenillanjuttujen sängyistä kuin hyvien ystävien luota. Seksi ja muu fyysinen läheisyys ovat kuitenkin sen verran lähellä toisiaan, että rajaa on joskus vaikeaa vetää, ja monille se rajanveto seksuaalisen ja ei-seksuaalisen suhteen välille on todella tärkeää, jolloin vaikkapa lusikassa oleminen kaverin kanssa edellyttää valppautta ettei vahingossa ylitä sitä rajaa. Tällaisesta rajanvedosta ei tarvitse välittää silloin, jos lusikoi jotakuta jonka kanssa myös harrastaa seksiä, koska satunnainen hipaisu tissistä tai selkää vasten painautuva erektiomuna ovat silloin ihan ok juttu, eivätkä aiheuta väärinymmärryksiä tai kiusallisuutta. Ei se ihan mahdoton ajatus kuitenkaan ole, on minullakin muutama ystävä joiden kanssa läheisyys tuntuu luontevalta, ainakin joissain tilanteissa, mutta en silti ainakaan naispuolisten kavereideni lusikoimisesta saa yhtä paljon irti kuin miesten. Jännä juttu. Jännää on myös se, miten läheisyys joidenkin kanssa tuntuu heti niin luontevalta, ja toisten kanssa aina vähän väkinäiseltä. Se näkyy jopa niin konkreettisesti, että toisten miesten kainalossa ollessa sitä löytää heti sopivan asennon joka on kummallekin mukava, mutta toisten kanssa sitä paikkaa saa hakemalla hakea ja silti alkaa kohta sattua niskaan tai käteen tai korvaan. Silloin aina tietää, että jutulla tuskin on tulevaisuutta. Myös se, että läheisyys jonkun kanssa alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta ja suorastaan ällöttävältä, on varsin selkeä hälytysmerkki siitä että suhde saattaa lähennellä loppuaan. Varsin kiinnostavaa on myös se, että vaikka seksi on fyysisesti paljon intiimimpää kuin vaikka lusikassa oleminen tai silittely, voi seksi tuntemattomankin kanssa tuntua hyvältä mutta se muu läheisyys ei välttämättä juuri miltään. Vaikka kyllähän moni tarvitsee tunteita siihenkin että saa seksistä mitään irti. Miellämme fyysisen läheisyyden vahvasti parisuhteeseen kuuluvaksi asiaksi, mutta mitäs sitten jos sitä ei suhteessa ole? Tai jos toisella on paljon toista voimakkaampi tarve läheisyyteen? Kunpa tietäisinkin vastauksen, koska sillä voisin pelastaa tuhansia parisuhteita. Puhuminen varmaan auttaa, sillä saa korjattua paljon, mutta siitä omasta kosketuksen kaipuusta ja läheisyyspulasta tuntuu joskus vaikealta puhua, kun toinen vaikuttaa olevan niin etäällä. Ja kyllä se satuttaa, jos itse haluaa enemmän läheisyyttä kuin toinen, vaikka kyse ei olisikaan mistään sen kummemmasta asiasta kuin persoonallisuuden eroista. Olisi kiva tarjota tähän ratkaisuksi sitä kavereiden tai mummojen halailua, mutta se ei valitettavasti sen parisuhteen kannalta ole kovin hyvä idea, koska jos läheisyyttä lähtee hakemaan muualta, kumppanit vaan etääntyvät toisistaan entistä enemmän ja suhde näivettyy. Minulle ainakin läheisyys on se parisuhteen kantava voima, ja jos se katoaa, ei jäljelle jää paljoa sellaista minkä vuoksi suhdetta kannattaisi jatkaa. Kannustan siis huolehtimaan siitä, että läheisyyttä ei unohdeta arjen kiireessäkään. Muuten sitä huomaa kohta olevansa sinkku ja joutuvansa hommaamaan viisi kissaa, jotta olisi edes joku jota halailla. Tämä aihe on mietityttänyt minua aikaisemminkin, ja olen kirjoittanut siitä muun muassa tässä ja tässä postauksessa. Tässä myös aiheesta kertova Kauneus ja Terveys-lehden artikkeli, johon tutustuin ennen tämän teksti kirjoittamista.

Pienissä häissä

22/02/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Olin viime lauantaina pitkästä aikaa häissä. Asia on merkittävä, koska olen ollut häissä edellisen kerran melkein kymmenen vuotta sitten, ja myös sikäli, etteivät kyseessä olleet ihan tavalliset häät vaan yllätyshäät. Meidät vieraat oltiin kutsuttu paikalle mukamas kuuntelemaan morsiamen konserttia, mutta sulosoinnut jäivät nyt kuulematta kun tilaisuus paljastuikin hieman toisentyyppiseksi. Mitään erityistä häähössötystä iltaan ei kuitenkaan kuulunut: vihkiminen oli tapahtunut jo edellisellä viikolla, joten mitään seremonioita ei ollut vaan pelkästään illallinen hyvässä ravintolassa ja sen jälkeen pienimuotoiset jatkot. Rentoa ja mukavaa. Tämä oli ensimmäinen kertani jonkun itseni ikäisen ihmisen häissä. Seuraava kerta koittaa todennäköisesti tulevana kesänä, kun yksi parhaimmista ystävistäni menee naimisiin. Hänen häänsä edustavat sitä toista ääripäätä: on upea miljöö, satasen per henkilö maksavat ruuat, koko paketti viimeisen päälle. Hössötys (ja budjetti) ovat moninkertaiset verrattuna viimeviikonloppuisiin häihin. Hääsuunnitelmien etenemistä on ollut kiinnostavaa seurata, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko se kaikki säätäminen todella tarpeellista vain yhden päivän takia. Tai siis, mikä siinä naimisiin menemisessä on niin hirveän ihmeellistä, että moni laittaa sen juhlimiseen niin jäätävät määrät rahaa ja aikaa? Avioliiton merkitys nyky-yhteiskunnassa kun on kovin erilainen kuin aikaisemmin. Ennen vanhaan naimisiin meneminen oli suuri siirtymäriitti aikuisen elämään, ja se muutti parisuhdetta ratkaisevalla tavalla kun samaan syssyyn muutettiin yhteen ja aloitettiin yhteinen seksielämä. Nykyään pariskunnat asuvat useimmiten yhdessä vuosia ennen naimisiinmenoa ja esiaviollinen seksikin on melkoisen tavallista, joten avioliittoon astuminen ei välttämättä muuta suhdetta mitenkään. Ainoa juttu, mikä saattaa muuttua, on toisen puolison sukunimi. Sitäkö tässä nyt sitten juhlitaan, sitä hirveää paperisotaa ja joka paikkaan soittelua ja nimenmuutoksesta ilmoittelua? Ei, avioliiton merkitys taitaa nykypäivänä olla puhtaasti symbolinen, sellainen tapa juhlia rakkautta ja sitoutumista. Tavallaan vaan yksi tapa sanoa ”rakastan sinua”. Melko kallis sellainen, jos minulta kysytään.

En silti kritisoi ihmisiä, jotka haluavat kaikesta huolimatta järjestää isot ja näyttävät häät. Olen itsekin haaveillut omista häistäni suunnilleen siitä asti, kun mummoni näytti minulle joskus nelivuotiaana vanhempieni hääkuva-albumin. Oli se kuinka järjetöntä tahansa, haluan jonakin päivänä pukea päälleni sen upean valkoisen mekon ja kutsua läheiseni hääjuhlaan, jossa on kauniit koristeet, herkullista ruokaa ja hyvää musiikkia. En tarvitse kahtasataa hopeista lautasliinarengasta, käsin väkerrettyjä hääkarkkeja tai humppaa soittavaa hääbändiä, mutten tahtoisi ohittaa koko juttua pelkällä ravintolaillallisellakaan. Häät ovat kuitenkin lähtökohtaisesti sellainen once (or twice) in a lifetime-juttu, niin kyllä siihen mielestäni saa vähän panostaakin. Ei ehkä kuitenkaan kovin monen tuhannen euron edestä, kyllä vähempikin riittää. Pienemmän profiilin häät tuntuvat kasvattavan suosiotaan, ja se luultavasti johtuu siitä avioliiton merkityksen muuttumisesta. Itseäni hieman surettaa se, että avioliitto ja naimisiinmeno tuntuvat merkitsevän monelle yhä vähemmän ja vähemmän. Siinä häämekkojen ja -kakkujen viidakossa pääsee helposti unohtumaan se ydinajatus, eli toiseen sitoutuminen ja rakastaminen niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Pienimuotoisemmissa häissä se ydinajatus saattaa olla vahvemmin läsnä: kun poistetaan kaikki turha höösäys ja glamour ja homma hoidetaan jollain kolmen minuutin seremonialla maistraatissa jonain tavallisena tiistaipäivänä, jää jäljelle vaan se olennainen. Mutta ei sitä isommissakaan häissä aina unohdeta, ja kyllähän rakkaus on niin hieno ja mahtava juttu, että se ansaitsee tulla juhlituksi näyttävin juhlamenoin. En keksi oikeastaan kovin montaa parempaakaan sijoituskohdetta ylimääräiselle kymppitonnille. Paitsi hääjuhlan sijaan sijoittaisin sen itse mieluummin häämatkaan. Mutta kukin tavallaan. Pointtini tässä kai oli se, että miettikää nyt hyvät ihmiset kahdesti ennen kuin pistätte koko omaisuutenne kiinni häihinne, koska homman voi todistetusti hoitaa pienemmälläkin budjetilla. Ja vähän myös se, että menkää nyt hyvät ihmiset naimisiin, koska häät on tosi kivoja ja haluaisin päästä sellaisiin vieraaksi uudestaankin, koska vieraana on saletisti vielä kivempaa kuin morsiamena tai sulhasena. Varsinkin jos kyseessä on ne puolen miljoonan häät. ps. haluaisin tosi paljon myös jonkun polttareihin. En ole koskaan vielä ollut. Haluaisiko joku seksibloggarin osaksi polttariohjelmaa? Stripata en osaa, mutta voin juoda ja kertoa hauskoja juttuja. Tuliko kaupat? pps. tässä vielä mielenkiintoinen näkökulma siihen, mihin avioliittoa ylipäätään tarvitaan nyky-yhteiskunnassa.

Veljen kanssa asuminen hankaloittaa tiettyjä asioita

20/02/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Minä ja veljeni olemme asuneet kämppiksinä reilut puolitoista vuotta, ja yhteiselomme on sujunut varsin kitkattomasti. En pahastuisi jos tuo velipoika olisi hieman innokkaampi siivooja, mutta satunnaisia tiskivuoria, kuivahtaneita avokadoja ja haisevia roskapusseja lukuunottamatta homma toimii ihan hyvin. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, ettei tällainen asumisjärjestely ole varsinaisesti ihanteellinen meidän kummankaan seuraelämän kannalta.

Harvan näkemykseen unelmien treffeistä tai romanttisesta illasta kuuluu paikalla randomisti haahuileva kämppis. Ei se ehkä jotain leffan katsomista tai muuta perus illanviettoa haittaa, mutta seksihommiin ryhdyttäessä se seinän takana norkoileva ulkopuolinen tyyppi saattaa olla todellinen turn-off. Ajatus siitä, että toinen kuulee kaiken, voi nolottaa kovasti. Se, että kämppiksenä sattuu olemaan oma sisarus, ei varsinaisesti helpota asiaa: oman sisaruksen seksielämää ei juurikaan haluta ajatella eikä varsinkaan tietää mitään äänten tapaisia yksityiskohtia. Tilanne on siis nolostuttava jokaiselle osapuolelle: yhtäältä toisessa huoneessa olevalle kiimaiselle pariskunnalle, joka ei kuitenkaan pysty keskittymään touhuihinsa ajatellessaan vain tuottamiaan ääniä, ja toisaalta myös sille viereisen huoneen asukkaalle, joka tunkee sormet korviinsa ja lallattaa välttyäkseen saamasta liikaa informaatiota sisaruksensa voihkinan äänenkorkeudesta. Kiihkeän yön jälkeen kukaan ei kehtaa katsoa toisiaan silmiin aamupalapöydässä. Ei siis ideaalitilanne millään tavalla.

Toki seksiä voi harrastaa ilman eläimellistä voihkinaa tai kurkku suorana kiljumista. Olen huomannut, että joskus on jopa todella kiihottavaa kun ei saa äännellä vaikka tekisikin mieli, ja täytyy oikeasti keskittyä siihen että on hiljaa. Laukeaminen on kuitenkin silloin joskus vaikeaa, kun ei pysty rentoutumaan kunnolla ja hengittäminenkin unohtuu, kun yrittää pysyä hiljaa. Ja vaikka siitä seksistä poistaisi kaikki suusta tulevat äännähdykset, jäljelle jää kuitenkin ne litinät, lotinat, peiton kahinat ja sängyn natinat, joita onkin sitten vaikeampaa vaimentaa. Viimeksi mainittua yritin tosin kerran erään tyypin kanssa eliminoida siirtymällä lattialle, mutta jätkä onnistui lyömään päänsä vaatekaappini oveen ja herätti varmaan koko taloyhtiön kiroilullaan. Eli ei kovin toimiva ratkaisu sekään. Mietin lähes joka viikonloppu uuden sängyn ostamista, kun ärsyttää niin paljon se kuuden kilometrin päähän kuuluva natina. Ja vaikka yhteenmuutto poikaystäväni kanssa ei olekaan vielä ajankohtaista, olen sitäkin harkinnut moneen otteeseen ihan vain siksi, että saataisiin panna rauhassa. Onneksi hän sentään asuu yksin.

Veljelläni, joka ei (ainakaan tietääkseni) tällä hetkellä seurustele, on hieman toisenlainen tilanne. Välillä hän tuo tyttöjä kotiin, mutta kovinkaan montaa en ole sen yhden kerran jälkeen uudestaan nähnyt. Syitä en tiedä, mutta pahoin pelkään, että isosiskon läsnäolo on saattanut säikäyttää ainakin osan tyttöparoista pois. En tiedä mikä minuun menee, mutta välillä huomaan kuulostavani varsin äitimäiseltä veljeni naisille puhuessani. Kerrankin kysyin typerästi joltain sohvallamme istuskelleelta random tytöltä että seurustelettekos te. Siis joltain täysin random muijalta jota en ollut koskaan ennen nähnyt ja josta veljeni ei ollut koskaan maininnut mitään. Tyttö ja veljeni vaan katsoivat toisiaan kiusaantuneena ja vastasivat että eeeei, ja hetken päästä tyttö lähti. Arvatkaa hävettikö. Onhan se nyt noloa, että seksuaalineuvoja ja ihmissuhdebloggari, jonka pitäisi olla asiantuntija näissä jutuissa, rupeaa heittämään tuollaisia keski-ikäisten suuhun sopivia kommentteja, jotka saattavat asianosaiset noloon tilanteeseen. Kai se on joku isosiskon huolehtimisvaisto. Onneksi olen aika paljon öitä poissa kotoa, jolloin veljenikin saa mahdollisuuden olla naistensa kanssa rauhassa ilman huutelevaa siskoa. Ja jos oikeasti aina onnistuisin kaikki hänen juttunsa pilaamaan, hän todennäköisesti sanoisi asiasta jotain. Tai muuttaisi pois.

Ehkä pitäisi sopia jonkinlainen protokolla näitä tilanteita varten. Laittaa vaikka joku sukka oveen, niin toinen tietäisi mikä on homman nimi. Vaikka kyllähän sen voi sieltä huoneesta kuuluvista äänistäkin toki päätellä. Mutta jos sen laittaisi jo ulko-oveen. En tiedä, oman veljen kanssa tuntuu kovin hankalalta puhua seksiasioista. Varmaan lähtisi siinäkin joku tätivaihde silmään ja alkaisin paasata kuin joku kiusallinen yläasteen terveystiedon opettaja. Joten varmaankin jatkamme vain kuten tähänkin asti, eli toinen yrittää tukahduttaa ääntelynsä tyynyllä ja seinän takana toinen painaa omaansa korviensa peitoksi.

ps. oma lukunsa on myös vibraattorin surina. Yritäpä sitä jotenkin vaientaa..

Vuosi parisuhteessa

09/02/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Minulla ja poikaystävälläni on tänään suhteemme ensimmäinen vuosipäivä. Suhde on tuonut muutoksia elämääni, mutta ei suinkaan niin paljon kuin moni tuntuu olettavan. Tykkään kaikenlaisista vuosikatsauksista ja sellaisista miten meni niinku noin omasta mielestä-kelailuista, ja tämä vuoden rajapyykki on erinomainen paikka tehdä sellainen, joten tässä tulee lista asioista, jotka ovat parisuhteen vuoksi elämässäni muuttuneet, ja toinen niistä jutuista, jotka ovat muiden ihmisten ennakko-odotuksista poiketen pysyneet muuttumattomina. Nämä asiat ovat muuttuneet:

En saa enää huonoa seksiä. Parisuhdeseksi voittaa sinkkuaikojen sähellyksen helposti kuus-nolla. Todella tervetullut muutos siis. Olen totisesti saanut tarpeekseni esimerkiksi tällaisista ja tällaisista seksikokemuksista.

Yksin nukkuminen ei ole enää suuri nautinto. Sinkkuna yksi parhaita tietämiäni asioita oli nukkua yksin omassa sängyssä, juuri niin leveästi kuin mieli tekee, ja rohmuta peitto kokonaan itselle. Nykyään nautin paljon enemmän siitä, kun saan nukkua poikaystäväni vieressä, ja ihan erityisesti hänen sängyssään, joka on ihanan leveä ja mukava. Peitostakaan ei tarvitse tapella, kun on omat peitot.

Bloggaamisesta on tullut hankalampaa. Tämä on ehkä se harmillisin muutos, sillä parisuhde verottaa väkisinkin niitä aiheita, joista voin kirjoittaa. En voi kertoa uusia hauskoja deittailutarinoita, koska niitä ei ole, enkä pahemmin avautua viimeaikaisista suhdekiemuroista tai seksikokemuksistanikaan, koska en voi enkä halua levitellä suhteemme sisäisiä asioita kaikelle kansalle. Ihan loputtomiin en voi vanhoja tarinoitanikaan täällä kierrättää, joten olen yrittänyt lähestyä aiheitani jostain muusta kuin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Toisinaan se on onnistunut, toisinaan taas ei. Aika näyttää mihin suuntaan blogi lähtee kehittymään, intoa tämän tekemiseen minulla kuitenkin on runsaasti, joten täytyy vain räpiköidä ja koittaa löytää myös parisuhteen kannalta toimiva linja kirjoittamiseen.

Olen tutustunut itseeni paremmin ja tajunnut itsestäni uusia asioita. Ihmettelin esimerkiksi pitkään sitä, miksi jotkut vanhoista heiloistani säikähtivät ”dramaattisuuttani”, koska minäkö dramaattinen, kaikkea sitä. Nykyisessä suhteessani olen tajunnut, että näissä väitteissä on ehkä saattanutkin olla jonkinlainen totuuspohja. Ei tietenkään ole hirveän kivaa tajuta itsestään tällaisia asioita, mutta nyt kun tiedostan asian, voin aktiivisesti opetella siitä eroon. Vastaavanlaisia juttuja on tullut vastaan pari muutakin, ja tunnen vahvasti että tämä suhde oikeasti auttaa minua olemaan ns. parempi itseni. Se ei ole yhtään hullumpaa.

Bileintoni on vähän rauhoittunut. Paino sanalla vähän, koska minun bilettämiseni on monen muun mittapuulla edelleen aika aktiivista, mutta en sentään enää juokse klubeilla joka viikonloppu. Sanoin kyllä silloin sinkkuaikoina, ettei minusta sitten tule sellaista tylsää parisuhdeihmistä joka vaan nyhjää poikaystävän kanssa kotona kaikki lauantai-illat, mutta joudun myöntämään että rennot koti-illat kiinnostavat nykyään paljon aiempaa enemmän. Mutta ihan tylsäksi en ole ruvennut, ja kotona nyhjäämisen sijaan käydään poikaystäväni kanssa paljon yhdessä ulkona. Mukava kompromissi, kaverit, bileet ja parisuhdeaika samassa paketissa.

Nämä asiat eivät ole muuttuneet, vaikka joidenkin mielestä ehkä pitäisi olla:

Blogini on edelleen olemassa, vaikka sen jatkumista vähän kyseenalaistettiin vuosi sitten. On minulla toki ollut omat epäilykseni blogin tulevaisuuden suhteen, mutta lopettamista en ole edes ajatellut kertaakaan.

Asumme kumpikin edelleen samoissa paikoissa kuin vuosi sitten. Viimeisen parin kuukauden sisään varmaan viisi ihmistä on kysynyt joko asumme yhdessä, ilmeisesti tässä vaiheessa pitäisi ruveta yhteenmuuttoa harkitsemaan. Asumistilanteemme ei ole paras mahdollinen, sillä asumme aika kaukana toisistamme ja minun luonani ei kämppisveljeni vuoksi ole aina hirveästi omaa rauhaa, mutta emme ole silti kokeneet mitään tarvetta kiirehtiä yhteenmuuttoa. Hosumalla kun ei tule kuin kusipäitä mukuloita, kuten sananlasku kuuluu, eikä meitä huvita sellaisiakaan hankkia.

Vietän edelleen paljon aikaa ystävieni kanssa. En ole vetäytynyt rakkauskuplaan ja unohtanut kavereitani, parhaiden ystävieni kanssa näemme viikoittain ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Näin tarkemmin ajatellen tuntuu kyllä olevan tosi pitkä aika siitä, kun viimeksi olisin ollut juhlimassa pelkästään ystävieni kanssa ilman että kenenkään poika- tai tyttöystävä olisi ollut mukana. Täytyypä laittaa to do-listalle.

Silmäni eivät ole sokeutuneet muille miehille. Jotkut eivät kuulemma parisuhteessa ollessaan näekään muita ihmisiä ympärillään, kun ovat niin rakastuneita siihen omaan mussukkaansa, mutta minulla on kyllä edelleen silmää hyvännäköisille jätkille ja nautiskelen mielelläni silmänruuasta. Ei se mitenkään vähennä sitä vetoa jota tunnen poikaystävääni kohtaan, joka on itsekin sivumennen sanoen melkoinen silmänruoka.

En häpeä menneisyyttäni tai teeskentele ettei sitä ole olemassa. Ei minua hävetä kertoa seksikumppaneideni määrää tai asioita joita olen tehnyt miesten kanssa ennen parisuhteeni alkamista. Ehkä muutaman kokemuksen olisin voinut jättää väliin, mutta en varsinaisesti kadu mitään enkä ymmärrä miksi minun pitäisi jotenkin esittää ettei niitä asioita ole tapahtunut tai ettei niillä ole mitään merkitystä. Monen mielestä on jostain syystä outoa, että puhun menneisyydestäni ja vanhoista heiloistani vaikka olen parisuhteessa, koska ilmeisesti minun pitäisi vetää jotain siveän vaimon roolia ja teeskennellä etten ollut kuullutkaan seksistä ennen hänen tapaamistaan. Noh, tämä blogi vie kyllä kaiken uskottavuuden siltä valheelta..

Meillä on ollut hyvä vuosi, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää ja ne tuovat tullessaan positiivisia muutoksia.

ps. tässä vajaan vuoden takainen postaus, jossa kerroin ensi kertaa parisuhteestani täällä blogissa.

Mitä jos rakkaasta on tullut pullukka?

26/01/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet, Keho & hyvinvointi

Kehopositiivisuuden ei pitäisi olla pelkkä ulkonäköpaineidensa kanssa kamppailevien yksilöiden ajattelumalli, vaan ihan yleinen normi. On meinaan hankalaa pysyä positiivisena ja ajatella itsestään hyvää, jos ympäröivä maailma puskee aggressiivista läskivihaa ja käskee laihduttamaan. Erityisen vaikeaa kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on silloin, jos yllämainittuja asioita tekee oma kumppani. Tämä on tavallaan vähän kaksipiippuinen juttu. Olisi tosi hyveellistä nyt sanoa, että jokaisen tulisi hyväksyä oma kumppaninsa sellaisena kuin hän on, kiloineen päivineen, eikä toisen ulkonäön enää pitäisi olla kynnyskysymys pitkissä parisuhteissa. Ymmärrykseni ei sellaisille ihmisille kyllä riitäkään, jotka painostavat kumppaniaan laihtumaan tai suorastaan uhkaavat erolla jos toisen paino ei tipu. Eilen kuulin, että jotkut tekevät suhteen alussa ”lihomattomuussopimuksia”, eli ihan sovitaan että kumpikin pitää itsensä timmissä kunnossa. Tällaiset tyypit tuntuvat pitävän lihomista suunnilleen yhtä pahana rikkomuksena kuin pettämistä. Vauva.fi ja muut keskustelupalstat tarjosivat rutkasti materiaalia näiden ihmisten ajatuksenjuoksusta, ja löysin myös joitain iltapäivälehtien juttuja joissa ihmiset valittivat kumppaneidensa lihomisesta. Joitain kommentteja lukiessani tunsin oikeasti suurta kuvotusta, ihmiset puhuvat kumppaneistaan ihan järkyttävän rumasti. Pahimmalta tuntui lukea, että jotkut ovat oikeasti laihduttaneet kumppaninsa uhkavaatimusten vuoksi. Kertoo minusta aika syvistä parisuhteen ongelmista, jos monen vuoden avioliitonkin jälkeen toisessa merkitsee eniten ulkonäkö, jonka muuttuessa aletaan uhkaamaan erolla, koska ”en sitoutunut suhteeseen läskin kanssa”. Toisaalta sitten ymmärrän myös sen, että lihomisella saattaa olla vaikutusta siihen, kuinka viehättävältä näyttää kumppanin silmissä. Lihavuus ei ole mikään synonyymi rumalle ja epäviehättävälle, mutta jos ulkonäkö muuttuu suhteen aikana paljon, ei vaan ehkä ole kumppanin mielestä niin hyvännäköinen kuin suhteen alussa. Eivätkä kaikki ala kilojen kertyessä uhkailemaan erolla, koska toisen lihominen ei vaikuta rakkauteen, pelkästään seksihaluihin. Pitkissä suhteissa seksihalut voivat hiipua muutenkin, niin tuskimpa ne lisäkilot siinä halujen ylläpidossa mitenkään hyödyksi ovat, varsinkin kun lihominen voi monella tapaa vähentää myös sen kiloja kerryttäneen osapuolen halukkuutta. En siis halua alkaa kärkkäästi tuomitsemaan kaikkia kumppaninsa lihomisesta huolestuneita, vaikka uskonkin, etteivät ne ylimääräiset kilot ole välttämättä aina ainoa ongelma parin suhteessa ja seksielämässä.

Uskon, että useimpia ei niinkään häiritse ne kumppanin kertyneet kilot, vaan enemmän kaikki ne muut muutokset, jotka lihominen toisessa aiheuttaa. Saattaa tuntua, että toinen on kokonaan eri ihminen, jos on vaikka ennen ollut tosi aktiivinen ja yhtäkkiä vaan makaakin sohvalla syömässä sipsejä. Monella herää huoli kumppanin terveydestä: onko lihomisen taustalla esimerkiksi masennus tai joku muu sairaus, ja tuovatko kilot tullessaan esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia. Monesti lihominen voi huonontaa kumppanin itsetuntoa, ja se jos joku on omiaan aiheuttamaan jos jonkinlaisia ongelmia parisuhteessa. Seksikään ei luista kuten ennen, ihan jo siksi kun kriittiset paikat meinaavat jäädä mahan alle piiloon eikä isompi keho taivu samanlaisiin asentoihin kuin aikaisemmin. Eli kyse ei ole vaan siitä, että toisen vyötärönympärys suurenee, vaan koko joukosta erilaisia ongelmia, jotka hankaloittavat parisuhteessa olemista. Miten siitä lihomisesta voisi sitten toiselle jotenkin kauniisti sanoa? Kyseessä on niin herkkä aihe, että ajattelemattomasti käyttäytymällä voi tulla romuttaneeksi toisen itsetunnon kokonaan ja tuhonneeksi koko parisuhteen. Missään nimessä ei kannata siis täräyttää suoraan, että toinen onnistuu ulkoisella olemuksellaan karkottamaan seksihalusi kauas pois. Myös puheet siitä, pitäisikö ehkä pikkuisen laihduttaa, tuskin saavat aikaan muuta kuin pahan mielen toiselle, eikä terveysriskeistä muistutteleminenkaan välttämättä ole sen tehokkaampaa. Ehkä paras tapa lähestyä aihetta on kysyä kumppanilta, miten hän voi ja mitä hänelle kuuluu, ja kertoa olevansa huolissaan. Monesti kilojen takaa löytyykin sitten joku syy, jonka korjaamalla painokin lähtee putoamaan. Tietenkään jotain masennusta tai itsetunto-ongelmia nyt ei ihan nappia painamalla korjata, mutta eipä niihin sekään auttaisi, että käskettäisiin toista laihduttamaan. Paras tapa päästä ylimääräisistä kiloista eroon on hyväksyä niiden olemassaolo ja opetella pitämään itsestään sellaisena kuin on. Tämä on huomattavan hankalaa silloin, jos oma kumppani, elämän tärkein ihminen, selvästi ilmaisee toisenlaista mielipidettä. On siis tärkeää, että kehopositiivista ajattelua harrastaisivat ihan kaikki, ja aivan erityisesti kehojensa kanssa kipuilevien kumppanit. Jos kumppanin lihominen kuitenkin häiritsee niin paljon, ettei suhteessa pysty olemaan, niin voi sitten tehdä palveluksen kumppanilleen ja lähteä menemään, sillä kukaan ei tarvitse elämäänsä ihmistä jota kiinnostaa pelkästään ulkonäkö. Ne tyypit voivat sitten laatia keskenään niitä lihomattomuussopimuksia, ja syytellä toisiaan pettureiksi kun eivät kuolinvuoteellaan näytäkään samalta kuin parikymppisinä. Tässä vielä hyvä teksti aiheeseen liittyen, vahva suositus! Puoliso, edustava asuste – Kauneus ja Terveys

Miehet, puhukaa toisillenne

21/01/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet, Yhteiskunta

Olen saanut kunnian kuulla henkilökohtaisia salaisuuksia varsin monelta mieheltä. Minusta lähtee varmaan jotain avaudu minulle-viboja, kun olen varsin usein päätynyt juhlissa ja illanvietoissa tilanteisiin, jossa minulle entuudestaan tuntemattomat miehet alkavat varsin lyhyen keskustelun jälkeen kertoa itsestään asioita, joita he eivät ole paljastaneet aikaisemmin kenellekään. Olen toki ollut varsin otettu siitä, että minut on koettu luotettavaksi henkilöksi jolle voi puhua, mutta samaan aikaan vähän on huolettanut se, miksi nämä miehet ovat kertoneet asiansa minulle, tuntemattomalle ihmiselle, eivätkä esimerkiksi omille ystävilleen.

Miesten vaikeudet tunneilmaisussa ja vaikeista asioista puhumisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin yksi syy siihen on vallitseva (ja virheellinen) käsitys siitä, että herkkyys ja tunteiden näyttäminen ovat feminiinisiä ominaisuuksia ja siksi miehille heikkouden osoituksia. Kavereiden keskenkään ei välttämättä juuri keskustella mistään kovin syvällisestä, vaan hyvienkin kavereiden välillä saattaa olla pientä kilpailua siitä kenellä menee parhaiten, kuka on kovin panomies ja kenellä on isoin ~~muna~~ auto. Tai vaikka ei olisikaan mitään kilpailua, niin siltikään ei oteta puheeksi mitään tunnepuolen asioita, koska ei tiedetä miten tai pelätään että kaverit pitävät sitä outona. Joillain on sen ison kaveriporukan sisällä sentään yksi tai muutama läheisempi ystävä, joiden kanssa voi syvällisistäkin asioista jutella, ja toisilla on naispuolisia kavereita sitä varten, mutta paljon on niitäkin, joilla ei kerta kaikkiaan ole ketään, jolle tuntuisi luontevalta puhua avautua. Niinpä niistä tunteista puhutaan sitten jollekin randomille bileissä, ja luonnollisesti kännissä, koska selvin päin ei uskalla.

Mikään pakko tunteista ei tietenkään ole puhua, eikä kaikilla ole siihen tarvettakaan. Moni mies vetoaakin siihen, ettei vaan koe mitään tarvetta märehtiä ja velloa tunteissa kun on parempaakin tekemistä, mutta uskallan veikata, että heistä suurin osa on todennäköisesti vaan tukahduttanut tunteitaan niin kauan ettei enää edes huomaa niiden olemassaoloa. Niinhän siinä nimittäin käy, tunteet on pakko tukahduttaa, kun niiden purkamiselle ei löydy sopivaa kanavaa. Se on kuitenkin hieman vaarallista, koska helposti käy niin, että kun tunteita pitää sisällään tarpeeksi kauan, ne räjähtävät jossain vaiheessa kovalla paineella ulos. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on kouluampujia ja massamurhaajia, lievemmissä tapauksissa ihan vaan miehiä, joiden parisuhteet eivät ota toimiakseen. Tunneilmaisun vaikeudet, tunteiden tukahduttaminen ja myöhempi räjäyttäminen kumppanin päälle eivät nimittäin ole hyviä rakennuspalikoita avoimuuteen ja keskusteluun perustuvaan parisuhteeseen.

En minä väitä, että ainoa oikea tapa pärjätä elämässä on itkeä joka ilta ja jauhaa koko ajan jotain tunteellista liibalaabaa, mutta minusta omista tunteista ja tuntemuksista puhuminen on aika olennainen osa ihan perus sosiaalisia taitoja. Pitää osata sanoa, jos joku asia ärsyttää tai ei tunnu hyvältä, koska siitä kertominen on ainoa tapa saada asiaan muutos. Jotkut asiat ovat toki sellaisia, ettei niille vaan voi tehdä mitään, mutta niidenkin aiheuttamista negatiivisista tunteista kannattaa puhua, koska – nyt seuraa suuri salaisuus, valmistautukaa – joskus pelkkä puhuminen helpottaa. Ihan oikeasti, uskokaa tai älkää, varsin usein huonot fiilikset muuttuvat vähemmän huonoiksi ihan vaan sillä, että vähän valittaa jollekulle. Sama toimii myös toisin päin, eli positiiviset tunteet tuntuvat entistäkin paremmilta silloin, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Minä ja ystäväni jaamme toisillemme kaikki elämän isommat ja pienemmät ilot ja surut. Puhumme päivittäin siitä, miltä asiat meistä tuntuvat, eikä se ole mitään syvällistä avautumista, ihan peruskuulumisia vain. Puhun myös poikaystäväni ja miespuolisten kavereideni kanssa samalla tavalla vaikkapa siitä, mikä on päivän aikana ollut kivaa ja mikä on ärsyttänyt tai harmittanut. Jostain syystä miehet keskenään eivät kuitenkaan välttämättä samalla tavalla puhu, vaan heidän päivittäinen kommunikaationsa on lähettää toisilleen meemikuvia. Ei ole mitenkään outoa miehille palata kaveriporukassa vietetyn illan jälkeen kotiin tietämättä toistensa viimeaikaisista kuulumisista yhtään sen enempää kuin ennen illanviettoa, koska koko ilta puhutaan vaan kaljasta ja pelaamisesta. Kärjistetty esimerkki, mutta tunnen miehiä, jotka oikeasti tekevät näin. Mikä ihme siinä siis on, että naisten kanssa miehet puhuvat kyllä, mutta toistensa seurassa sitä suuta ei saada auki?

Miesten tunneilmaisu on toki huomattavasti paremmalla tasolla kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, eli suunta on todellakin oikea. Tyttöystäville, vaimoille tai muille naisille osataan jo puhua, joten voisikohan seuraava askel olla se, että pystyttäisiin puhumaan myös kavereiden kanssa. Sillä vaikka minusta onkin mukavaa olla niin monen silmissä niin luottamuksen arvoinen tyyppi, että minulle uskoudutaan täysillä heti ensitapaamisella, haluaisin kuitenkin käyttää bileiltani mieluummin bilettämiseen kuin siihen, että kuuntelen tuntikausia jonkun randomin avautumista naisongelmistaan. Niiden avautumisten kuunteleminen on ystävien tehtävä.

Pohdin tätä samaa asiaa reilut kaksi vuotta sitten tässä tekstissä, kun kahden miehen kyvyttömyys keskustella keskenään aiheutti sarjan kummallisia väärinymmärryksiä. Varsinkin tällaisissa tilanteissa ihmettelen suuresti, kuinka vaikeaa se puhuminen voi ihan oikeasti olla..

Kun homma ei pelitä

19/01/2018 29/04/2020 / Ihmissuhteet

Ennen kuin kirjoitan enempää, totean jo nyt että tietokone- ja konsolipelit eivät missään nimessä ole mikään pelkästään miesten juttu. Varsin yleinen ja itsellenikin tuttu tilanne on se, että mies pelaa ja nainen valittaa siitä, joten sellaista käsittelen tekstissänikin. Jälleen kerran käyttämieni sanojen tilalle voi vaihtaa mitä tahansa sukupuolenmääritteitä tai muita sanoja, jos se sopii omaan tilanteeseen paremmin. Ja sitten siihen asiaan: eli mikä siinä oikein on, kun pelaaminen aiheuttaa niin paljon erimielisyyksiä parisuhteissa. Pulma on kaveripiirissäni tuttu, ja pikaisen googlauksen perusteella myös monessa muussa kaveripiirissä ja keskustelupalstalla, sekä ajankohtainen niin nuorten kuin vähän vanhempienkin parisuhteissa. Aika moni kokee, että se oma mies viettää pelien parissa ihan liikaa aikaa, ja parisuhde jää vähemmälle huomiolle. Seksi lakkaa kiinnostamasta, kumppanin kanssa ei vietetä aikaa ja kotityöt ja lastenhoito jäävät taka-alalle. Tällainen tilanne on selkeästi ongelma.

”Mieheni pelaa joka päivä! Aamulla hän lähtee töihin ja minä menen kouluun. Illalla kun hän tulee kotiin, ensimmäinen asia minkä hän tekee, on että hän avaa koneen, ja siinä se loppu ilta meneekin.. Jos sattuu että olen itse juuri koneella, hän kysyy meneekö minulla vielä kauan että itse pääsisi pelaamaan. Viikonloput pelataan, itse luen tai tyydyn katsomaan tv:tä, koska ei ole muutakaan tekemistä.. Vaikka asutaan samassa kämpässä, niin tuntuu kuin sitä toista ei edes olisi siellä, ei sitä ehdi nähdä kunnolla kun toinen on nenä tietokoneenruudussa kiinni. Välillä tuntuu niin yksinäiseltä. Ja jos yritän ehdottaa että tehtäisiin jotain yhdessä, vastaus on aina sama: ”no keksi sit jotai kivaa tekemistä! Mä ainaki pelaan viel tän pelin.” Seksistä ei ole paljon edes puhetta enää.”

”Heräsin ja nukahdin siihen että mies pelaa koneella. Hän laittoi jopa herätyksen viikonloppuaamuiksi, jotta voisi nousta ajoissa pelaamaan. Jos se ei pelannut niin keskusteli pelaamisesta foorumeilla. Mies kyllä opiskeli mutta työpaikkaa hän ei saanut haettua. Itse paiskin töitä ja opiskelin samalla kuin urheilin ja näin ystäviä. Se käytti kuulokkeita joten ei ikinä kuullut jos puhuin sille. Piti aina koputtaa sen selkää ja hetken kuluttua se nostikin sitten yhden kuulokkeen pois korvalta hetkeksi, ja kuunteli mitä minulla oli sanottavaa 😀 Mies istui aina kotona pelaamassa ja periaatteessa ainoa asia mikä meidän arjesta muistuu mieleen oli miehen selkä ja ärsyttävä huutaminen pelikavereilleen.”

”Viime yönä taas heräsin ruudun välkkeeseen ja kello oli neljä aamulla. Oli pakko sanoa edes sen verran, että kaipaan oikeasti aika paljon sitä, kun mentiin yhdessä nukkumaan.”

(Sitaatit Cosmopolitanin, Demin ja Annan ja Suomi24:n keskustelupalstoilta. Osa keskusteluista oli melkein kymmenen vuoden takaisia, mutta vaikka teknologia kehittyy, siihen liittyvät pulmat eivät näköjään yhtä nopeasti.) Moni nainen saattaa kuitenkin ottaa pultteja pelaamisesta turhan herkästi. Sen, että pelaa muutaman tunnin päivässä, tai satunnaisesti kokonaisen päivänkin, ei pitäisi olla mikään ongelma. Saman verran aikaa menee monilla esimerkiksi liikuntaharrastuksiin, kokkailuun tai vaikka bloggaamiseen, ja jokaisella pitäisi olla parisuhteessakin mahdollisuus keskittyä rauhassa omiinkin harrastuksiin. Jostain syystä pelaamista ei vaan aina mielletä samalla tavalla harrastukseksi, vaan enemmänkin sellaiseksi suht turhaksi ajanvietteeksi kuin vaikka telkkarin tuijottaminen. Ehkä sen takia moni nainen kokee miehen pelaamisen jonain henkilökohtaisena loukkauksena, jolla mies yrittää viestittää että teen mieluummin tätä turhaa ja hölmöä asiaa kuin vietän aikaa sinun kanssasi. Jos vaikka menee miehen kotiin ja tällä on peli kesken, se ärsyttää paljon enemmän kuin jos mies olisi vaikka laittamassa ruokaa tai tekemässä vatsalihaksia. Se johtuu tietty osittain siitäkin, että keskustelusta ei oikein tahdo tulla mitään jos toinen keskittyy täysillä peliinsä kuulokkeet päässä, kun taas vaikka niitä vatsalihaksia tehdessä voi ihan hyvin ainakin kuunnella samalla. Joka tapauksessa mies tuskin tarkoittaa pelaamisellaan mitään pahaa naistaan kohtaan, peliä nyt ei vaan aina voi lopettaa tasan sillä sekunnilla kun toinen tulee ovesta sisään.

”Ennen miehen pelimaailmaan uppoutuminen ärsytti minua, etenkin kun emme asu yhdessä ja näemmä vain lomilla ja vkl:in. Otin tavakseni sen, että jos mies oli koneella pelaamassa kun tulin hänen luokseen ja jos hän ei 10min. kuluessa peliä osannut lopettaa, totesin että, ”en tullut tänne katsomaan sun pelaamista. Mulla on parempaakin tekemistä.” Jos mies ei tuosta tajunnut lopettaa sen 10min. kuluessa, lähdin. Tuota temppua ei tarvinnut tehdä kuin muutamasti ja nykyään mies ilmoittaa minun tullessani hänen luokseen, että ”peli kesken, oota laitan sen silleen, et voin lopettaa. Menee hetki” ja lopettaa pelaamisen sitten siihen. Joskus kun olemme yhdessä pidemmän aikaa, saattaa mies kysyä, et haittaako minua, jos hän pelaisi hetken. Yleensä se ei haittaa, koska itselläni on kyllä muutakin tekemistä kuin vain hengata toisen seurassa. Mies sai siis valita, pelaako vai onko kanssani ne muutamat tunnit illasta. Kun lähdin hänen luotaan, en koskaan asiasta loukkaantunut, koska itsehän hänelle annoin valinnanmahdollisuuden. Yleensä mies heräsi itse tajuamaan minun lähtiessäni, että aina ei voi saada molempia: peliä ja minun seuraani. Tämä kait opetti, että pelit eivät häviä maailmasta, mutta seura voi hävitä, jos sitä ei tajua vaalia.”

Luulenkin, että monissa suhteissa ongelmien alkulähde ei ole miehen pelaaminen ja siihen käytetyn ajan määrä, vaan naisen negatiivinen asenne pelaamiseen. On aika inhottavaa sanoa toiselle tämän harrastuksen olevan tyhmä ja huono, ja on vaikea kuvitella että sellaisten kommenttien laukominen varsinaisesti lisäisi miehen intoa käyttää enemmän aikaa parisuhteeseen. Pelaaminen ei sitä paitsi ole yhtään huono harrastus, siinä voi päästä kehittämään monia muussakin elämässä hyödyllisiä taitoja, kuten organisointikykyä, tiimityötä ja johtamista, ja monille pelaaminen on vahvasti yhteisöllistä toimintaa. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisikin että mies vaan istuisi yksinään koneella luurit päässä, hän saattaa tosiasiassa olla yhteydessä moniin ystäviinsä ja pelata heidän kanssaan yhdessä. Viimeksi kun tarkistin, oli parisuhteessa olevillakin vielä oikeus viettää aikaa kavereidensa kanssa ilman puolisoitaan, eikä siihen oikeuteen pitäisi vaikuttaa se vietetäänkö aikaa fyysisesti samassa tilassa vai pelimaailmassa. Moni nainen saisikin katsoa peiliin ja miettiä, voisiko se ärsytys miehen pelaamista kohtaan johtua ehkä pikkiriikkisen siitä omasta huonosta asenteesta ja ennakkoluuloista.

”Itse en jaksa katsoa tai ede ymmärtää kuin aikuinen mies pelaa typeriä tappopelejä uppoutuen täysin pelien maailmaan usean tunnin ajaksi. Parhaimmassa tapauksessa tappelun mäiske raikaa koko asunnossa, koska volumet on kaakossa. Asiasta on keskusteltu ilman pitkäaikaista tulosta. Pelaaminen aiheuttaa sen, että mies laiminlyö kotityöt ja mikä lisää minun kireyttäni entisestään.”

Tietty siinä vaiheessa saa ja pitääkin huolestua, jos miehen kaikki aika menee pelkästään pelaamiseen. Jos pelaaminen aiheuttaa valvomisen takia jatkuvaa univelkaa, muu elämä jää täysin taka-alalle tai pelaaminen vie kaikki rahat, voi kyseessä olla peliriippuvuus, joka on alkoholismiin verratava vakava sairaus. Riippuvuudesta saattaa kieliä myös se, jos peleistä ei halua irrottautua edes seksin takia. Siinä vaiheessa, kun kaikki keinot on jo käytetty eikä miestä siltikään kiinnosta mikään muu kuin pelit, on parempi lähteä suhteesta kokonaan.

”Kilpailin tietokoneen kanssa miehen huomiosta kokoajan. Kun olin kotona telkkari ei saanut olla liian kovalla, en saanut käyttää nettiä (hidasti peliä kun sitä pelattiin netissä) ja jos koskinkaan miehen kuulokkeisiin tai pelihiireen esim. pölyä pyyhkiessä sain huudot naamaan. Kuulemma rikoin niitä.”

”Entinen miesystäväni istui aina AINA kotona ollessaan tietokoneella. Jos yhteys meni poikki jostain syystä(maksamaton lasku tms) tuli kauhee hepuli, hyvä ettei seiniä pitkin mennyt. Kone auki kun tuli töistä, kaiken ajan koneella.

Aikuinen yli 40v mies ! Ihan hermoheikko oli jos joutui olemaan jossain niin ettei ollut konetta lähellä. Miehellä oli kyllä muitakin ongelmia jotka myöhemmin selvisi minulle mm. peliriippuvuus yms. Joten..enää ikinä en ottaisi miestä joka istuu koneella. Kyllä yhdessäolossa täytyy muutakin olla. Mutta sairaus sekin. Minä ulkoistin ukon, enkä ole päivääkään katunut.”

Paljon pelaava ei kuitenkaan automaattisesti ole riippuvainen. Sinkkumiehillä pelaamiseen saattaa kuitenkin mennä ihan muuten vaan paljon aikaa, kun elämässä ei ehkä ole sen lisäksi muuta kuin työ tai opiskelu. Jos elämään sitten tuleekin kumppani, joiltain miehiltä saattaa jäädä huomaamatta se, että kaikkea aikaa ei voikaan enää käyttää pelkästään omiin juttuihin vaan myös parisuhteelle ja myöhemmin ehkä myös lapsille on varattava aikaa. Aikuisen elämä nyt vaan on siitä tylsää, että toisinaan muut asiat, kuten perhe ja työ, on laitettava niiden omien harrastusten edelle. Oli se harrastus sitten mikä tahansa. Mielestäni on siis oikeutettua huomauttaa jos kumppanin harrastus menee jatkuvasti kaiken muun edelle. Oma aika on tärkeää, mutta sitä pitää olla kummallakin tasapuolisesti, perhe ja kotityöt hoidetaan yhdessä, eikä toinen voi sysätä kaikkea vastuuta toisen harteille ja vaan sulkeutua omien juttujensa pariin. Pelaamisen suhteen monella vaan on jo valmiiksi niin ennakkoluuloinen asenne, että siitä huomautellaan paljon herkemmin kuin monesta muusta harrastuksesta, ja se on tietty epäreilua, joten ennen kuin ryhtyy valittamaan, on pieni itsetutkiskelu ehkä paikallaan. Mitä sitten voisi tehdä, jotta pelaaminen ei häiritsisi parisuhdetta? Tässä pari vinkkiä pelaajien puolisoille kiperiin tilanteisiin, joilla ei ehkä ratkota tekstin sitaateissa kuvailtuja tilanteita, mutta saattaa ehkä estää suhteen tilan pahenemisen niiden kaltaiseen kuntoon: 1. Jos et jaksa katsella vierestä toisen pelaamista, älä katsele vaan tee jotain muuta. Lue kirjaa, selaa Instagramia, opettele uusi kieli, vain taivas on rajana. 2. Mene mukaan pelaamaan tai edes selvitä, missä pelissä on kysymys. On helpompi tajuta toisen innostus jos pääsee hommaan vähän itsekin sisälle. 3. Jos haluat houkutella toisen koneen äärestä tekemään jotain muuta, keksi jotain hauskaa tekemistä. Jos on hyvä peli menossa kavereiden kanssa, pelkkä sohvalla makoilu ja telkkarin tuijottaminen ei ehkä houkuttele. 4. Ota muna suuhun. Jos ei toimi, jokin on todellakin pielessä. T. Pelaava mies. + bonusvinkki pelaajille: Joskus voi kokeilla sellaista, että jos tietää kumppanin olevan tulossa käymään johonkin tiettyyn aikaan, sen pelin voi yrittää lopettaa samoihin aikoihin. Vaikkapa niin, että ei aloita tunnin kestävää matsia silloin, kun toinen soittaa olevansa alaovella. ps. Tässä vielä pelaamiseen ja parisuhteen laiminlyöntiin liittyvä City-lehden Suhdeklinikka-palstalle lähetetty kysymys vastauksineen, josta käy ilmi myös ammattilaisen näkemys kyseiseen tilanteeseen.