Ihmissuhteet

Avioero- ja pettämistilastot ovat kiistaton todiste siitä, että normatiivinen parisuhdeihanteemme on monissa tapauksissa varsin toimimaton. Silti pidämme kynsin ja hampain kiinni ajatuksesta, jonka mukaan pitkä, vakaa ja yksiavioinen parisuhde on paras ja tavoiteltavin elämäntapa ja ainoa oikea tapa rakastaa. Keskustelu eettisestä monisuhteisuudesta, kuten avoimista suhteista ja polyamoriasta on lisääntynyt viime aikoina, mutta tätäkin keskustelua leimaa vahvasti varoitteleva, epäuskoinen ja hieman moralisoiva sävy. Yhä useampi myös valitsee elää kokonaan sinkkuna, mikä jostain syystä on monen mielestä niin surullista ja huolestuttavaa, että asiaa pidetään yhteiskunnallisena ongelmana.

Käsitykset parisuhteesta ovat viimeisen sadan tai viidenkymmenenkin vuoden aikana muuttuneet radikaalisti ja ihmiset ovat periaatteessa vapaita valitsemaan itselleen sopivimman suhdemuodon, mutta käytännössä yleinen asenneilmapiiri tekee normia rikkovista valinnoista monelle vähemmän houkuttelevia. Niinpä on usein helpompi niin sanotusti mennä autopilotilla ja valita se monogamia, sopi se itselle tai ei, jotta välttäisi normien rikkomisesta seuraavan sosiaalisen rangaistuksen. Mikä siinä onkin, että ne ihmisten omannäköiset valinnat tuntuvat joillekin olevan niin iso uhka?

Monisuhteisuudesta puhutaan, mutta useimmiten varoitellen

Kirjoitin hiljattain haluttomuudesta ja siitä, kuinka varsin moni kokee hyvässäkin parisuhteessa halujen hiipumista. Ilmiö on niin tavallinen, että sitä pidetään normaalina ja väistämättömänä parisuhteeseen kuuluvana asiana (vaikka näin ei ole). Parisuhdenormi on niin vahva ja kyseenalaistamaton, että olemme mieluummin hyväksyneet haluttomuuden osaksi elämää kuin edes miettineet vaihtoehtoja monogamian ulkopuolelta.

Vaikka monisuhteisuuden mahdollisuutta raotellaan mediassakin aiempaa enemmän, jutuissa päädytään usein vain varoittelemaan sen parisuhdetta uhkaavista vaikutuksista. Niissä maalaillaan uhkakuvia siitä, kuinka puoliso rakastuu toiseen ja lähtee heti kun tälle antaa siihen mahdollisuuden, tai kuinka raastava mustasukkaisuus repii puolisot erilleen. Aina jaksetaan myös muistuttaa, ettei avoin suhde ole mikään ihmelääke kaikkiin parisuhteen ongelmiin. Kumma juttu, että koskaan ei samanlaisia varoituksia kuule monogamisista suhteista, vaikka niissäkin tunnetusti esiintyy mustasukkaisuutta, pettämistä ja muihin ihastumista, eikä yksiavioisuuskaan taianomaisesti poista suhteen ongelmia.

Varoittelua avoimen suhteen vaaroista kuulee niin asiantuntijoilta kuin tavallisiltakin ihmisiltä. Kun tarjosin kirjoituksessani avointa suhdetta ratkaisuksi pitkän suhteen aiheuttamaan haluttomuuteen, sain eräältä seuraajaltani kommentin, joka johti seuraavanlaiseen keskusteluun:

Kommenteissa on käytetty tyypillisiä monisuhteisuuteen liitettyjä ilmaisuja, kuten ”ottaa rusinat pullasta” ja ”kuoria kermat päältä”, joilla viitataan monisuhteisuutta haluavien kuviteltuun ahneuteen ja itsekkyyteen. En myöskään ollenkaan käsitä kommentoijan logiikkaa: jos avoimen suhteen ehdottaminen tuo ilmi, että myös toinen on onneton ja haluaa erota, miksi olisi ollut parempi olla sanomatta mitään? Vai onko kyse siitä, että kumppani loukkaantuu suhteen avaamisen ehdottamisesta niin paljon, että haluaa salamana erota?

Nykyajan parisuhdekäsitykseen kuuluu, että yhden ihmisen tulee olla kumppanilleen kaikkea: paras ystävä, kiihkeä rakastaja, asuinkumppani ja hyvä vanhempi lapsille, taloudellinen turva, rinnalla kulkija, lohduttaja, pelastaja, harrastuskaveri, matkaseuralainen ja tuhat muuta asiaa. Siksi jotkut kokevat avoimen suhteen ehdottamisen verisenä itseen kohdistuvana loukkauksena, koska se implikoi, että ei ole kumppanilleen riittävästi. Muiden haikaileminen ei kuitenkaan johdu välttämättä siitä , että kumppanissa tai suhteessa olisi joku vika, kuten yleisesti tunnutaan ajattelevan. Kyse voi olla siitä, että sattuu kuulumaan siihen tilastollisesti paljon suurempaan joukkoon, joka tuntee vetoa pitkän suhteen aikana myös muihin ihmisiin kuin omaan kumppaniin, eikä sillä ole mitään tekemistä kumppanin riittävyyden kanssa.

Maailmassa on varmasti iso liuta pareja, joiden suhde kuivuu kasaan, koska ei riidan tai eron pelossa uskalleta ehdottaa suhteen avaamista. Eikä elämä auvoksi muutu välttämättä suhteen avaamisen jälkeenkään, kun joudutaan kohtaamaan ihmisten ennakkoluulot ja syytökset. Vaatii aika paljon, että jaksaa jatkuvasti perustella valitsemaansa suhdemuotoa muille tai vaihtoehtoisesti pitää asian salassa. Kumppaneiden löytäminenkin voi olla haastavaa, kun ihmiset pitävät epäluotettavana pettäjänä. Ei siis ole ihme, etteivät avoimet suhteet ole vielä tämän enempää yleistyneet. Mistään todellisesta valinnan mahdollisuudesta monogamian ja avoimen suhteen välillä ei voida edes puhua.

Sinkkuja on yhä enemmän, mutta ketä se haittaa?

Avoimessa tai polyamorisessa suhteessa oleva tai siitä haaveileva on siis itsekäs, ahne, pettäjä, sitoutumiskyvytön ja kaikin puolin epäilyttävä ihminen, jos parisuhdenormilta kysytään. Entäs sitten sinkkuihminen, joka elää kokonaan itsekseen?

No, lähtökohtanahan on aina se, että kaikki ihmiset haluavat parisuhteen. Sen vuoksi jo yläasteikäisiltä nuorilta kysytään seurusteluasioista ja sinkkujen parisuhteessa olevat kaverit yrittävät koko ajan parittaa ystäviään mitä kummallisimmille tyypeille.  Olin neljä vuotta sinkku ja olen kuullut kaiken: ”kyllä sä vielä löydät jonkun”, ”mikä vika siinä nyt oli”, ”mikset vaan ota tota tyyppiä” ja tietysti klassikko ”ei kukaan sua kotoa tule hakemaan”. Sinkkuus nähdään välitilana, josta tulee aktiivisesti pyrkiä pois kohti parisuhdetta.

Moni haluaakin löytää kumppanin, mutta toiset valitsevat elää yksin. Tätä kummeksutaan ja kyseenalaistetaan: ajatellaan, että ihminen on sinkku, koska ei ole kelvannut kenellekään. Yksin eläminen rinnastetaan usein yksinäisyyteen ja puhutaan sinkuista surkeina reppanoina: on crazy cat ladyja, jotka hankkivat kolmetoista kissaa miehen korvikkeeksi, tai peräkammarinpoikia tai sitoutumiskammoisia playboyita. 

Parisuhteettomien määrä on ilmeisesti myös yhteiskunnallinen ongelma. Riikka Suominen huomautti osuvasti Helsingin Sanomien jutussa, että julkisuudessa näkyy välillä käytettävän termiä ”sinkkuusepidemia”, joka kuvaa sinkkuutta tarttuvana tautina. Myös valtakunnan ykkössinkuksi tituleerattu Henriikka Rönkkönen on ihmetellyt sitä, miksi sinkkujen kasvavasta määrästä ollaan niin huolissaan. Mitä tai ketä sinkkuus oikein uhkaa? Hirveän usein tällainen kauhistelu kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku yhteiskunnalle ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen asia, vaikka todellisuudessa uhattuna ovat normit. Vapaaehtoinen sinkkuus ei ole uhka millekään muulle kuin yleistä käsitystä parisuhteen ylivertaisuudesta.

Sinkkuus ei ole yhtä tuomittavaa kuin monisuhteisuus, mutta yksin eläväkin saa perustella valintaansa muille jatkuvasti. Ilman vakituista parisuhdetta elävää myös säälitään eikä välttämättä uskota, kun hän sanoo olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Lisäksi sinkkuna törmää jatkuvasti siihen, että yhteiskunnassa asiat on järjestetty suosimaan pareja ja perheitä. Missään nimessä sinkkuutta ei siis pidetä niin yleisen asenneilmapiirin kuin yhteiskunnan rakenteidenkaan puolesta yhtä hyvänä valintana kuin parisuhde.

Normista poikkeavat valinnat herättävät kummastusta

Sain haluttomuudesta ja avoimesta suhteesta kertovaan postaukseeni myös toisen kommentin, jossa todettiin, ettei polyamorisessa suhteessa ole välttämättä sen parempi olla kuin monogamisessakaan ja tämä on aivan totta: yksikään suhdemuoto ei ole yksiselitteisesti toista parempi. Nyt tilanne on kuitenkin se, että perinteinen monogaminen suhde on aivan yksiselitteisesti muiden yläpuolella. Avoimesta suhteestakin puhutaan lähinnä pelastusrenkaana hukkumaisillaan olevalle parisuhteelle. Monogamia on lähtökohta, kaikki muu selkeästi toissijaisia vaihtoehtoja.

Jos haluaa valita jotain muuta kuin monogamian, joutuu samalla kohtaamaan ihmisten ennakkoluulot ja ihmettelyt. Näiden valintojen kohdalla joutuu punnitsemaan, jaksaako selitellä itseään jatkuvasti muille. Siksi valinta eri suhdemuotojen tai kokonaan sinkkuna elämisen välillä ei ole samanlainen valinta kuin se, ottaako jätskitötteröön kinuskia, suklaata vai mansikkaa: monogamialla saa sosiaalista hyväksyntää, muita kyseenalaistetaan ja katsotaan vähän kieroon.

Eipä se sitten auta muu kuin pistää pystyyn kunnon norminpurkutalkoot ja tehdä monogamian rinnalle myös muista elämäntavoista hyväksyttyjä ja tavallisia.

 ps. Kannattaa lukaista myös nämä erinomaiset jutut:

Vapaus ihastus – Helsingin Sanomat (upean ja fiksun Riikka Suomisen haastattelu)

Odotammekohan parisuhteelta ja puolisoltamme vähän liikoja? – Havaintoja parisuhteesta

Kesä oli minusta sinkkuaikoinani aina parasta aikaa deittailla. Varsinkin alkukesästä olin aina toiveikas ja innostunut tulevien mahdollisuuksien suhteen, mutta valitettavasti tuloksena oli aina kuitenkin ennemmin surkeuden kuin rakkauden kesiä. Usein olisin halunnut vain luovuttaa ja moni tuntemani sinkkuihminen on niin tehnytkin, koska toistuvat pettymykset tekevät deittailusta niin kuluttavaa.

Pettymyksiä ja sydänsuruja aiheuttava kaava tuntui omalla kohdallani toistuvan suhteesta toiseen. Juoksin aina miesten perässä, jotka eivät olleet minusta yhtä kiinnostuneita, ja yritin tulkita heidän sekavia signaalejaan. Joskus mittani täyttyi jatkuvaan vaikeiluun, nihkeään viestittelyyn tai muuhun epämääräisyyteen ja yritin nostaa kissaa pöydälle, josta miehet välittömästi ahdistuivat. Suhteet päättyivät, koska tällainen suorapuheinen tunteiden ilmaisu teki suhteesta heidän mielestään ”liian vakavan” tai minusta ”vaikean ja dramaattisen”.

Jos kohdalle sattui mies, joka ei nihkeillyt vaan näytti tunteensa avoimesti, en tietenkään itse kiinnostunut yhtään. Tästä olin itselleni vihainen ja syytin itseäni siitä, että tavalla tai toisella aina pilaan kaikki suhteeni. Silti jaksoin uskoa siihen, että jos vaan tarpeeksi muuttuisin ja kehittäisin itseäni, rakkauselämäni lähtisi uuteen lentoon.

Onko ihmekään, että näin toimimalla tulee pelkkiä pettymyksiä?

Suhteiden päättyminen ei johdu omasta huonoudesta

Virhe, jonka minä ja niin monet muut olemme tehneet, on panna syy suhteiden päättymisestä oman epäonnistumisen ja viallisuuden piikkiin ja etsiä ratkaisua itsensä muuttamisesta. Omaa syytä pettymykset ovat ainoastaan siinä mielessä, jos tajuamattaan kiinnostuu aina saavuttamattomista ja tunnetasolla etäisistä tyypeistä. Ihminen kun pitää tuttua turvallisena ja siten voi kokea olonsa turvallisimmaksi samaa kaavaa toistavissa suhteissa, vaikka ne joka kerta päättyisivätkin sydänsuruihin.

Ratkaisu tähän on omien toimintatapojen muuttaminen, mutta ei niin, että alkaa tinkimään omasta hyvinvoinnista. Itse aloin ajatella, että jos vaan osaisin olla ”rennompi” ja lakata näyttämästä mitään negatiivisia tunteita, olisin parempi ja rakastettavampi. Uskoin myös, että koska olen tällainen ”vaikea ja dramaattinen”, minun täytyy kompensoida huonoja ominaisuuksiani seksillä ja kehitin pakkomielteen olla jokaiselle miehelle tämän elämän paras seksikumppani. Siinä ei paljon omia rajoja kuunneltu, kun tärkeintä oli miellyttää toista.

Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta jos laitetaan yhteen yksi jota ei kiinnosta ja toinen joka vääntää itseään mutkalle saadakseen toisen kiinnostumaan itsestään, lopputuloksena ei voi olla tasapainoinen ja onnellinen suhde. Lähtökohtaisestikin suhteesta haaveileminen sellaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti ilmaisee kiinnostuksensa puutetta, on vähän hölmöä. Järjellä kyllä tajuaa, ettei sellaisesta voi seurata muuta kuin pettymys, mutta jostain syystä niin moni meistä kuitenkin lankeaa toivomaan. Sitten ollaan jumissa ihastuksen tunteessa, joka ei tuota iloa vaan pelkkää mielipahaa, mutta josta tuntuu niin kovin vaikealta päästää irti.

Lue myös: Rakkaus, Tinder ja tyytyminen – Puhu Muru

If it’s not a HELL YES, then it’s a NO

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat luopuneet deittailusta kokonaan, koska eivät jaksa sen tuottamia pettymyksiä. Pakollista tai välttämätöntähän deittailu ei tietenkään ole, mutta tiedän monen deittailu karsastavan kuitenkin kaipaavan kumppania tai jonkinlaista kevyempää heilastelua. Siksi on harmillista, että asiasta, jolla on niin suuri iloa tuottava potentiaali, on tullut lähinnä rasite ja kuluttava energiasyöppö.

Raskasta ei ole välttämättä deittailu itsessään vaan epätietoisuus ja epämääräisyys. Meiltä kuluu tuhottomasti aikaa ja energiaa kun mietimme, onko joku kiinnostunut vai ei, kun suhde tuntuu kulkevan aina yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taakse. Ristiriitaisten merkkien tulkitsemisesta on tullut taiteenlaji, jossa analysoidaan viestien joka ikinen välimerkkikin eikä silti tulla hullua hurskaammaksi toisen osapuolen tunteista. Suoraan kysyminen ei ole vaihtoehto, koska silloin joutuu ikävästi kohtaamaan sen tosiasian, ettei toista todennäköisesti kiinnosta.

Hyvä ohjenuora deittailuun ja moniin muihinkin tilanteisiin elämässä on väliotsikon lause, joka suomeksi voisi kääntyä vaikkapa näin: jos jokin ei ole VITTU JEE, silloin se on EI. Ja näin ollen, kun joku antaa ristiriitaisia merkkejä kiinnostuksestaan, kyseessä ei ole VITTU JEE -tilanne > jätä se. Kun oma fiilis jotakuta kohtaan on ristiriitainen, kyseessä ei ole VITTU JEE -tilanne > jätä se.

Tämä kriteeri kannattaisi nostaa deittailussa kaiken muun yläpuolelle. Mitä väliä, jos jollakulla on täydelliset hiukset, upea takapuoli, hauskat läpät tai loistavat suuseksitaidot, jos häntä ei kiinnosta? (Viimeisenä mainitun kohdalla tosin voi keskustella, jos kyseisistä taidoista saisi nauttia vaikkapa FWB-suhteen muodossa, jos sellainen tuntuu hyvältä ajatukselta.)

Lue myös: Kun Tinder pilasi deittailun

Omista rajoista ei tehdä kompromisseja

VITTU JEE -fiilisten lisäksi kriteerit kannattaa laittaa deittailussa muutenkin korkealle. Tällä en tarkoita sitä, että edellyttäisi jokaisen kumppaniehdokkaan täyttävän pitkän kriteerilistan jokaisen kohdan, vaan sitä, että tietyt peruslähtökohdat on asetettava tiukasti ja niistä ei pidä tinkiä. Yksinkertaisemmin sanottuna: omat rajat eivät ole asia, josta rakkauden nimissä kannattaa tehdä kompromisseja.

Ei pidä itseni tavoin erehtyä luulemaan, että itseä pitäisi ruveta muuttamaan voidakseen saada rakkautta ja hyväksyntää. Täytyy oppia arvostamaan itseään ja uskomaan siihen, että ansaitsee hyvää. Itsearvostuksen määrä näkyy nimittäin ulospäin: jos aina pienentää itseään muiden vuoksi ja suostuu mihin vain, tulee viestittäneeksi toiselle, että huono kohtelu on itselle ok. Jos taas tekee selväksi, ettei suostu katselemaan mitä tahansa paskaa, antaa viestin vahvuudesta, määrätietoisuudesta ja itsensä kunnioittamisesta. (Tämä pätee myös seksiin.)

Tämä selkeä nollatoleranssi huonoon käytökseen voi ehkä tehdä ihmisestä jonkun mielestä ”vaikean ja dramaattisen”. Sekin on rajanvetoa, jota on syytä kunnioittaa. On vaan hyvä, että itsevarmuus karkottaa pois tyypit, joiden kanssa heilastelu olisi pelkkää ajantuhlausta. On myös tärkeää huomata, että rajojen asettaminen ei tarkoita oikeutta rajoittaa muita tai vaatia heiltä mukautumista omiin oikkuihin. Kun vaatii itselle arvostusta ja kunnioitusta, sitä on annettava myös muille.

Kehotan siis nauttimaan kesästä ja deittailusta mutta pitämään riman korkealla. Kyseenalaistakaa taipumuksenne tavoitella aina saavuttamattomia ihmisiä. Älkää juosko ihmisten perässä, jotka eivät anna VITTU JEE -signaalia. Älkää suostuko toista miellyttääksenne yhtään mihinkään, mitä ette halua. Tehkää selväksi, ettette aio tuhlata aikaa ihmiseen, joka ei arvosta teitä. Te ansaitsette hyvää! <3

Monen muun suomalaisen tavoin minunkin koronakevääseeni on kuulunut parisuhdereality Temptation Islandin eli Temppareiden seuraaminen. Koukuttavuudestaan huolimatta sarjaa on myös kritisoitu paljon: esimerkiksi Naisten Linja on ilmaissut huolensa sarjan epäterveitä parisuhdekäsityksiä normalisoivasta vaikutuksesta. Sarja kieltämättä tuntuu syöttävän sekä osallistujille että katsojille agendaa, joka liittää mustasukkaisuuden sekä tiukat rajoitukset ja kontrolloinnin normaaliksi osaksi parisuhdetta.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska koko ohjelmaformaatti perustuu parisuhdenormiin, jossa uskottomuus on pahin mahdollinen synti. Temppareilla voisi kuitenkin olla valtava potentiaali monogamisen normin laventajana ja kaikenlaisen epäterveen ja vahingollisen käytöksen kitkijänä. Se kuitenkin onnistuu päinvastoin vain vahvistamaan käsitystä monogamiasta ainoana oikeana vaihtoehtona ja samalla romantisoimaan sairaalloistakin mustasukkaisuutta.

Voimakastakin rajoittamista pidetään normaalina

Monogaminen parisuhdekäsitys lähtee siitä, että rakkautta ja seksiä voi olla kerrallaan vain yhden ihmisen kanssa. Pettäminen eli seksuaalinen tai romanttinen toiminta muun kuin oman kumppanin kanssa on siis ehdottoman tuomittavaa ja anteeksiantamatonta. Rakkauden kaikkivoipuuden uskotaan voittavan kaikki muut esteet (kenties fyysistä väkivaltaa lukuunottamatta), mutta pettäminen on selkeä eron paikka.

Temppareissa kullakin pariskunnalla on omanlaiset sääntönsä, mutta useimmiten pettämisen raja vedetään fyysiseen kanssakäymiseen, kuten suuteluun tai seksiin. Usein kielletyksi rajataan myös esim. toisen vieressä nukkuminen ja erilaiset alastomuutta tai fyysistä läheisyyttä sisältävät pelit ja leikit. Tiukimmillaan pois on suljettu kaikki fyysinen kädenpuristusta lukuunottamatta. Rajoittaminen koskee usein myös pukeutumista, alkoholinkäyttöä sekä sitä, mitä suhteesta saa ulkopuolisille kertoa.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että niillä kaikista tiukimpien rajojen vetäjillä vaikuttaa usein olevan eniten ongelmia suhteissaan ja ne liittyvät nimenomaan mustasukkaisuuteen ja kontrolloinnin tarpeeseen. Tiukkojakin rajoja kuitenkin vain lähinnä kevyesti kummastellaan eikä kukaan oikeasti kyseenalaista sitä, etteikö parisuhteessa olisi oikeus rajoittaa toiselta edellä mainittuja asioita.

Fyysisen pettämisen nostaminen keskiöön isoimpana ja vakavimpana rikkomuksena aiheuttaa sen, että kaikenlaista muuta ikävää, kuten sitä sairaalloista mustasukkaisuutta, katsotaan helposti läpi sormien. Muita huolestuttavia asioita ovat muun muassa Naisten Linjankin kannanotossaan mainitsemat kyttääminen, viestien luvaton lukeminen ja velanotto kumppanin nimiin sekä muita mainitakseni tapa lakaista vaikeat asiat maton alle, kyvyttömyys ottaa vastuuta omista tai toisen tunteista sekä jatkuva valehtelu. Mitään näistä ei kuitenkaan nähdä yhtä pahana kuin pettämistä, vaan ne ovat ”haasteita, joista yhdessä selvitään” – toisin sanoen normaalina ja parisuhteeseen kuuluvana pidettyä käyttäytymistä, kuten Naisten Linjan kannanotossa todettiin.

Naisten Linja: Temptation Island normalisoi epäterveitä parisuhteita, ohjelman tuottaja ja tosi-tv-tähti kommentoivat

Avoimet rajat kohtaavat kyseenalaistusta

Suomalaisilla on erityisen jyrkät asenteet pettämistä kohtaan ja meistä monelle on täysin itsestään selvää, että jos toinen pettää, parisuhde päättyy. Tästä nähtiin esimerkkikin Temppareiden viime kaudella, kun Valto näki kumppaninsa Miran videolla harrastamassa seksiä toisen miehen kanssa ja totesi saman tien videon nähtyään suhteen olevan ohi. Samanlaista sekunnissa tehtyä eropäätöstä tapahtuisi tuskin minkään muun teon kohdalla.

Itse pitäisin syrjähyppyä paljon vähemmän loukkaavana kuin vaikkapa sitä, että kumppanini olisi kontrolloiva ja mustasukkainen ja esimerkiksi lukisi salaa viestejäni. Kuitenkin ensiksi mainittua pidetään yleisesti anteeksiantamattomana ja jälkimmäistä ”haasteena parisuhteen luottamuksessa”.

Tällaisia ”haasteita” ratkoivat Temppareissa Mattu ja Jape, joista jälkimmäisellä vaikutti olevan kova luottamuspula ja omistushalu kumppaniaan kohtaan. Japea suututti erityisesti se, että Mattu tykkäsi bileiden tiimellyksessä vähentää vaatetta ja että täten muut miehet kuin hän itse näkivät Mattun alastoman vartalon. (Muiden sukupuolien edustajan katseilla ei näemmä ollut väliä, koska kaikkihan ovat heteroita.) Tämä oli Japesta niin kova vääryys, että luottamus tyttöystävään romahti ja tämä sai kuulla kunniansa viimeisellä iltanuotiolla. Siellä ihan tosissaan keskusteltiin, voiko suhteella olla enää tulevaisuutta, kun Mattu on niin pahasti kumppaniaan loukannut. Olemalla alasti.

Toista oli edellisellä kaudella, kun mukana oli avoimessa suhteessa elävä pariskunta. He joutuivat selittämään suhteensa rajoja uudestaan ja uudestaan niin juontajalle kuin muille osallistujillekin, kun kukaan ei ottanut uskoakseen, että heille yleisellä mittapuulla pettämiseksi luokiteltava toiminta on sallittua. Tyypillistä Temppareille on ollut myös asioiden tarkoitushakuinen vääristely niin, että saataisiin mahdollisimman paljon draamaa ja mustasukkaisuutta aikaiseksi. Osallistujien on annettu ymmärtää, että jos he eivät ole jatkuvasti mustasukkaisia kumppaneistaan, ei suhteessa taida oikeasti rakkautta ja kiintymystä ollakaan. Jos tämä ei ole mustasukkaisuuden normalisointia, en tiedä mikä on.

Pettämisestä jopa tappouhkauksia

Ei ole tietenkään yksin Temppareiden syy, että pettämistä kauhistellaan ja mustasukkaisuutta ihannoidaan, vaan vika on kulttuurissamme. Ongelmallista on Temppareiden suuri suosio: jos näin ison yleisön ohjelmassa tuotaisiin esille vahvemmin vaikkapa sairaalloisen mustasukkaisuuden epäterveyttä ja annettaisiin enemmän näkyvyyttä monogamianormin ulkopuolisille suhdemuodoille (niitä jatkuvasti kyseenalaistamatta), voitaisiin oikeasti saada muutosta aikaan. Nykymeiningistä kun on seurannut mm. se, että kumppaniaan pettänyt Mira on saanut sarjan katsojilta läjäpäin vihaviestejä ja jopa tappouhkauksia.

Tietenkin on väärin ja loukkaavaa säätää muiden kanssa, jos siinä rikotaan yhdessä sovittuja rajoja. Näistä rajoista vaan harvemmin sovitaan eksplisiittisesti vaan mennään automaattiasetuksilla. Näin ollen kielletyksi mielletään helposti vain se fyysinen pettäminen eikä tulla ajatelleeksi sitä, että epäterveen suhteen merkkejä on paljon muitakin. Niistä ei ehkä saa samanlaista tv-viihdettä, joten Temppareita on hyvä katsoa kriittisellä silmällä. 

Tervehdys täältä koronaluolasta! Täällä on asiat mukavasti, sillä kannoimme poikaystäväni kanssa omaisuutemme saman katon alle juuri sopivasti ennen vallitsevan poikkeustilan alkamista. Vaikka uusi elämä kahdestaan neljän seinän sisällä on tuntunut välillä haasteelliselta, on mukavaa, kun saa olla yhdessä.

Ennen tätä olin kuitenkin pitkään sinkkuna ja olenkin viime aikoina ajatellut jonkin verran entistä elämääni. En kaihoisasti vaan enemmänkin siltä kannalta, miltä tuntuisi olla sinkkuna juuri nyt. Sinkkuuden kun ajatellaan olevan jonkinlainen välitila, josta tulee pyrkiä pois kohti kumppanin löytämistä ja parisuhdetta. Mikä neuvoksi, kun omaa yksinäisyyttä ei voikaan paeta Tinder-treffeille tai baarisäädön lakanoiden väliin, vaan kotona jumittaminen pakottaa kohtaamaan kaikki sinkkuuden vaikeat tunteet? Onko sinkkuna oleminen tässä maailman tilassa poikkeustila poikkeustilan päällä?

Sinkkuus määrittyy suhteessa pyrkimykseen parisuhteesta

Toivottavasti huomasitte edellisten kappaleiden viimeisistä virkkeistä välittyvän ironian. Sinkkuus tai yksinolo eivät minusta ole mitenkään itsestään selvästi tai pelkästään negatiivisia asioita, vaikka en haluakaan vähätellä yksin olemisen ajoittaista vaikeutta. Parisuhde ei tee autuaaksi, eikä ilman kumppania eläminen ole jatkuvaa kärvistelyä tai tyhjyyden tunnetta toisen puoliskon puuttumisesta.

Kulttuurimme kuitenkin ajattelee toisin. Sinkkuus on synonyymi parisuhteen puuttumiselle ja kaikki sinkkuuden määritelmät kiertyvät tavalla tai toisella sen asian ympärille, että sinkulta puuttuu jotain. Toinen vahvasti sinkkuutta määrittelevä piirre on väliaikaisuus, joka synnyttää mielikuvan, että sinkun elämä olisi jatkuvaa pyristelyä pois tästä väliaikaisuudesta kohti vakaata ja norminmukaista parisuhde-elämää. Jopa sinkkuutta ihannoiva mielikuva villistä ja vapaasta rellestäjästä, joka panee kaikkea mikä liikkuu ja elää hohdokasta elämää täynnä bileitä ja glitterin kimallusta sisältää oletuksen, että tällainen elämäntyyli on väliaikainen ja päättyy, kun bilettäjä viimein ymmärtää elämän todellisen tarkoituksen ja asettuu aloilleen.

Bilettäjän vastakohta on sarjadeittailija, jolla on aina haku päällä ja joka jokaisen heilan kohdalla toivoo, että tässä olisi nyt Se. Bilettäjän nauttiessa vapaudestaan sarjadeittailijalla on kova halu ja kiire löytää parisuhde ja päästä irti sinkkuuden kirouksesta. Kulttuurissamme näihin sinkkuihin suhtaudutaan hiukan säälien, vaikka samaan aikaan sinkuille aina sanotaankin, että parisuhteen löytämistä edesauttaa oma aktiivisuus ja ettei kukaan kotoa tule hakemaan. Kenties näiden ristipaineiden ansiosta sarjadeittailijan rakkauselämä on usein pettymyksiä toisensa perään, koska deittisovellusten merestä tulee kiireessä napattua kaloja, joista tulee ihan vääränlaista soppaa.

Sitten on vielä ne sinkut, jotka eivät juokse treffeillä tai panemassa ja viuhuta Tinderiä sormet kipeinä, vaan elelevät yksikseen. Toiset ovat tilanteeseen tyytyväisempiä kuin toiset, mutta kulttuurimme näkee siinä surkeimman kohtalon, joka ihmisen osaksi voi elämässä tulla. Aikaisemmin – välillä vieläkin – yksin eläviä kutsuttiin vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi, nykyään puhutaan crazy cat ladyista ja syrjäytyneistä luuserimiehistä. Kaikilla nimityksillä viitataan ihmiseen, joka vasten tahtoaan on jäänyt ilman parisuhdetta (ja joissain tapauksissa kompensoi tilannetta esimerkiksi kissalaumalla). Kulttuurissa, jossa parisuhde on normi, voi olla vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi olla tyytyväinen yksin ja olla kaipaamatta kumppania elämäänsä. Toki meillä on positiivisiakin mielleyhtymiä yksin elävistä uraohjuksista ja strong independent bossladyista, mutta heidänkin kohdallaan ajatellaan, ettei se menestyksekäs ura tai muu vastaava millään tee yhtä onnelliseksi kuin parisuhde voisi tehdä.

Yksinolo voi olla mahdollisuus

Koronakriisi voi tuoda uudenlaista perspektiiviä myös sinkkuuteen. Erityisesti yksin asuvat sinkut joutuvat väkisinkin olemaan nyt paljon itsekseen, eikä sille voi mitään, halusi tai ei. Vaikka kotiin lukittautuminen voi tuntua vaikealta ajatukselta – itsestäni ainakin tuntuisi – yksinolo kannattaa yrittää ottaa mahdollisuutena.

Olin itse sinkkuna pahimman luokan sarjadeittailija ja koin painetta etsiä kumppania aktiivisesti silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Deittailuunkin voi nimittäin uupua ja jatkuvat pettymykset ja uusiin ihmisiin tutustuminen ovat toden totta pidemmän päälle raskas yhdistelmä. Nykyinen poikkeustila voi kuitenkin auttaa poistamaan painetta kumppanin löytämisestä ja sitä kautta pitämään taukoa deittailusta. Voimavarojen keskittäminen kumppanin hakemisen sijaan itseensä voi myös johtaa ahaa-elämyksiin siitä, mitä todella haluaa ja tarvitsee ja minkälaiset ominaisuudet tulevassa kumppanissa ovat tärkeitä. En tarkoita tiukkaa vaatimuslistaa vaan enemmänkin sitä, että oppii tapailemaan ihmisiä, jotka tuovat energiaa ja hyvää oloa eivätkä kuluta sitä.

(Itse tosin paukuttaisin varmaan sormet verillä Tinderiä ja päätyisin harrastamaan kiusallista seksiä Zoomiin jonkun fuckboyn kanssa, mutta yrittäkää te hoitaa homma paremmin.)

Haluaisin myös painottaa, että vaikka sinkuilla onkin nyt ehkä vaikeaa, ei ole helppoa muillakaan: ja tämän sanon nyt siksi, että oppisimme suhtautumaan sinkkuuteen yhtä hyvänä elämäntapana kuin parisuhdekin. Sinkkuus ei ole automaattisesti minkään puutetta, eikä ihminen tarvitse parisuhdetta voidakseen elää täysipainoista ja onnellista elämää. Silti jostain syystä tuppaamme ajattelemaan, että on parempi pitää koko ajan ovet auki kumppanin löytymiselle vaikka väkisin kuin rakentaa hyvää ja omannäköistä elämää ilman parisuhdetta. Ehkä nyt siis olisi itse kunkin hyvä aika päivittää käsityksiään sinkkuudesta ja lakata pitämästä sitä parisuhdetta edeltävänä väliaikaisena poikkeustilana.

Aiheeseen liittyvää:

Kun tapasimme poikaystäväni kanssa viime syksynä, ihastuimme nopeasti aika palavasti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kissastani, joka alkoi ilmaista täysin päinvastaista näkökantaa: muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kissa alkoi hyökkäillä poikaystäväni kimppuun. Tapaus ei ollut täysin odottamaton, sillä kissa oli aikaisemminkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla, joten en aluksi erityisemmin huolestunut asiasta. Sama toistui kuitenkin useampaan otteeseen, olin paikalla tai en: kun poikaystäväni astui vaikka vaan ovesta sisään, niin kissa oli jo täydessä hälytysvalmiudessa. Ei siinä lopulta auttanut kuin tehdä valinta, jota kukaan lemmikinomistaja ei omalle kohdalleen halua: kumpi saa lähteä, kissa vai kumppani?

Kahtaalle repivä rakkaus

Yritimme aluksi kaikenlaista: kissa vietiin eläinlääkäriin tutkittavaksi ja sai sieltä mielialalääkekuurin, jonka toivottiin tasapainottavan tilannetta. Lisäksi kokeilimme käytösterapiaa kissoihin erikoistuneen eläintenkouluttajan johdolla, joka neuvoi erilaisia keinoja kissan ja ihmisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen ja kissan stressin lievittämiseen. Koska käytökselle ei ollut osoitettavissa mitään selkeää laukaisijaa esimerkiksi poikaystäväni käytöksessä, yritimme vain saada kissan kokemaan olonsa turvalliseksi hänen seurassaan. Välillä tilanne näytti valoisaltakin mutta vain pahentuakseen uudelleen, ja vaikka itse kissa vaikuttikin välillä pärjäilevän ihan hyvin, tilanne stressasi minua ja poikaystävääni todella paljon. Kaikkien mielenterveyden kannalta oli lopulta siis paras ratkaisu etsiä kissalle uusi koti.

Lopullisen päätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa. Aluksi ajatuskin kissan pois antamisesta tuntui mahdottomalta, ja yritin pitkään uskoa, että tilanne saataisiin kuntoon. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska luonnollisesti poikaystäväni suhtautui kissaan hyökkäilyjen jälkeen varsin negatiivisesti. Tuntui vaikealta sulattaa, että rakastamani ihminen suhtautui niin kylmästi lemmikkiin, jota itse rakastin koko sydämestäni. Tunsin, että minua revittiin jatkuvasti kahtaalle: kun olin poikaystäväni kanssa, tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut kissani kanssa, ja kun olin kotona, ikävöin poikaystävääni hullun lailla. Parisuhteessamme oli muuten kaikki hyvin, mutta jatkuva huoli, murehtiminen ja ahdistus alkoi näkyä mielialassani ja sitä kautta muun muassa seksihaluissani. Mikään ei tuntunut auttavan, kun puhuminen vain lisäsi ahdistusta ja kissan mainitseminenkin tuntui nostavan väliimme näkymättömän muurin, joka työnsi meitä kauemmas toisistamme.
Jotkut läheiseni olivat sitä mieltä, että kissa pitäisi viedä saman tien lopetettavaksi ja asettivat kyseenalaistamatta ihmisen tärkeysjärjestyksessä kissan edelle. En kuitenkaan pystynyt edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa: en ole varma, onko mikään tai kukaan ikinä sen arvoista, että tappaisin sen vuoksi viattoman, oli tämä sitten ihminen tai eläin. Itkin monina iltoina silmät päästäni ajatellessani niitä kaikkia lemmikkejä, jotka ovat päässeet hengestään ihmisten tunteettomuuden, ajattelemattomuuden ja pahuuden vuoksi, enkä sietänyt ajatusta, että olisin itse samanlainen. Vaikka järjellä ymmärsin, että meidän tilanteessamme lopettamiselle olisi ollut kissan menneisyyden huomioonottaen perusteetkin, sydämelleni ne eivät merkinneet mitään.

Täytyykö oma elämä uhrata lemmikin vuoksi?

Kuukausia jatkuneen ahdistuksen, itkuisten iltojen ja epätoivon jälkeen lopulta päätin yrittää löytää kissalleni uuden kodin. Päätin kertoa tilanteesta heti rehellisesti ja siksi ilmoituksessa, jonka postasin muutamaan Facebook-ryhmään, kerrottiin selvästi, että kissasta luopumisen syy on mahdoton yhtälö kissan ja miehen välillä. Osasin aavistaa, että päätöstäni kyseenalaistettaisiin jonkin verran, mutta sitä en osannut odottaa, että kyseenalaistajia ryntäisi kommenttikenttään kokonainen lauma. Sain kuulla, kuinka he minua parempina ihmisinä olivat ehdottomasti aina panneet lemmikkinsä parisuhteiden edelle ja kuinka poikaystävässäni on selvästi jotain vikaa, jota minä en tajua mutta jonka kissa jotenkin maagisesti aistii. Kaiken huippu oli kommentoija, joka kertoi hylänneensä useita treffikumppaneita lemmikkiensä ”kulmien alta” -katsomisen perusteella ja tiedusteli, olenko varmistanut poikaystäväni olevan ”isämateriaalia” ja tutustunut huolellisesti tämän lähiomaisiin. Ei ihmisten ilkeys internetissä varsinaisesti yllätyksenä tullut, mutta kommentit eivät olleet omiaan vahvistamaan fiilistä siitä, että päätökseni olisi ollut hyvä ja oikea.

Toki olin käynyt samat ajatukset omassa päässänikin läpi: lemmikin ottaminen kuitenkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että siitä sitoutuu huolehtimaan sen koko elämän ajan, ja tätä periaatetta olin aikaisemmin noudattanut pilkuntarkasti. Karsin Tinderissä aina saman tien pois kaikki miehet, joilla oli kissoja tai koiria, koska oma kissani ei tullut muiden eläinten kanssa toimeen, ja myös kissa-allergikot olivat ehdoton no-no. En myöskään olisi ikinä antanut kissaani pois sellaisen miehen takia, joka ei kissoista pidä ja siksi minulta sellaista pyytäisi. Tässä tilanne oli kuitenkin erilainen ja olen myös sitä mieltä, että omaa elämää ei pidä kokonaan uhrata lemmikinkään vuoksi. Näin näissä Facebook-kommentoijissa paljon samaa kuin uhrautuvissa äideissä, jotka omistavat koko elämänsä lapsilleen ja kuuluttavat sen vuoksi olevinaan parempia äitejä kuin muut. Välillä tulee tilanteita, joissa lemmikistä huolehtiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, ja silloin vastuullisin valinta on etsiä lemmikille uusi koti, jossa siitä pystytään huolehtimaan. Ei ole tarkoituksenmukaista karsia sosiaalisia kontakteja sen perusteella, mitä mieltä lemmikki ihmisistä on: tietääkseni eläimillä kun ei mitään kuudetta aistia ole, ja vaikka joskus eläin voikin vaistota jotain mitä ihminen ei, usein ”kulmien alta” -katselu liittynee enemmän mustasukkaisuuteen omistajasta kuin siitä, että katseen kohde olisi joku paloittelumurhaaja-psykopaatti.

Tilanne ratkesi lopulta parhain päin: kissalle löytyi uusi koti, jossa häntä jo nyt rakastetaan ja jossa hän ilmeisesti viihtyy mainiosti. Uusi omistaja on ihana tyyppi, joka on paitsi päivittänyt ahkerasti kissan kuulumisia viestein ja kuvin, myös luvannut, että saan halutessani käydä moikkaamassa kissaa silloin tällöin. Ikävöin kissaa tietty paljon, mutta päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Kaikki osapuolet ovat nyt onnellisia ja tyytyväisiä, joten tiedän toimineeni oikein.

Moderni deittailukulttuuri mahdollistaa kaikenlaista kivaa: seksistä, läheisyydestä ja toisen ihmisen seurasta on mahdollista nauttia ilman parisuhdetta ja sitoumuksia. Helpolta ja vaivattomalta kuulostava kevyt heilastelu on kuitenkin välillä kaikkea muuta kuin simppeliä, koska monelle on epäselvää, miten uudenlaisissa suhteissa pitäisi toimia. Monelle keveä ”no strings attached” -deittailu tuntuu tarkoittavan sitä, että toista osapuolta voi kohdella miten haluaa välittämättä tämän tunteista pätkääkään.

Oli ihmissuhde millainen tahansa, käyttäytymissäännöt voi tiivistää yhteen ohjeeseen: älä ole kusipää. Deittailu tuntuu kuitenkin olevan tässä jonkinlaista harmaata aluetta, johon sääntö ei monen mielestä päde. Sekä omissa kokemuksissani että tuttujeni ja muualta kuulemissani deittailukertomuksissa tuntuu toistuvan muutamassa eri muodossa tilanne, jossa toinen osapuoli kokee oikeudekseen käyttäytyä miten huvittaa ja perustelee käytöstään sillä, että koska kyseessä ei ole ”vakava” suhde, ei osapuolilla ole toisiaan kohtaan mitään velvollisuuksia.

Panokaverikin ansaitsee kunnioitusta

Seksisuhteista on tullut aiempaa yleisempiä (tai ainakin yleisesti hyväksytympiä), ja deittisovelluksissa törmää usein tyyppeihin, jotka etsivät nimenomaan seuraa kasuaaliin seksiin eli esimerkiksi panokaveria tai jonkinlaista friends with benefits -järjestelyä.

Tuntuu kuitenkin hassulta, kun joku täysin tuntematon lähestyy vaikka Tinderissä ehdottaen friends with benefits -suhdetta. Termiä käytetään ikään kuin kiertoilmaisuna sille, ettei olla kiinnostuneita mistään muusta kuin seksistä, vaikka sen todellinen merkitys on ystävyyssuhde, jossa seksi tulee bonuksena. Ensin pitäisi siis olla se ystävyys, johon lähtökohtaisesti kuuluu se, että tehdään muutakin kuin pannaan ja pidetään toisesta myös vaatteet päällä.

Fuckbuddy eli panokaveri viittaa puolestaan enemmän ihmiseen, jonka kanssa seksi on suhteen fokuksena. Panokaveruuden ehdottaminen suht tuntemattomallekin tyypille tuntuu luontevammalta kuin fwb-suhde, koska panokaverista ei tarvitse välttämättä pitää ihmisenä sen kummemmin. Siinä riittää, että seksi toimii.

Kuitenkin ajattelen, että pelkkään seksiinkin perustuva suhde on kuitenkin ihmissuhde, jossa toista tulee arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka toisessa kiinnostaisi lähinnä vartalon muodot ja onkalot, hän on silti kokonainen ihminen, jolla on oma elämä ja menot ja tunteet, eikä niitä voi sivuuttaa. Panokaverillakin on oikeus siihen, että pidetään esimerkiksi sovituista asioista kiinni ja puhutaan rehellisesti mieltä askarruttavista asioista. Jos haluaa pelkän helpon panon, joka ei pyydä tai vaadi mitään ja on aina sopivasti saatavilla, ei kannata ehdotella ihmisille Tinderissä fwb-suhdetta vaan painua seksikauppaan ja ostaa puhallettava seksinukke.

Toiselle voi olla kiva, vaikka ei olisikaan umpirakastunut

Perinteisen parisuhteen ja pelkkään seksiin perustuvan suhteen väliin on tullut uuden deittailukulttuurin myötä tapailun käsite. Olen joskus itse nimittänyt tapailua melkein mutta ei ihan -seurusteluksi, koska se on käytännössä parisuhde kanssa olematta sitä kuitenkaan. Joskus tapailusuhteet muuttuvat seurusteluksi, mutta tapailla voi myös kevyemmin. Se on monen mielestä mainio vaihtoehto, koska siinä saa parisuhteen edut ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia.

Kuten seksisuhteidenkin kanssa, moni elättelee kevyestä tapailusta utopistista kuvaa, jossa asiat vaan soljuvat eteenpäin helposti ja yksinkertaisesti minkäänlaisia ristiriitoja. Jotkut ajattelevat, että kun tapailun alussa vaan ilmoittaa ettei halua mitään vakavaa, ei ole missään vastuussa toisen tunteista, käyttäytyi häntä kohtaan miten tahansa. Voi esimerkiksi lakata yhtäkkiä pitämästä mitään yhteyttä useaan viikkoon, ja kun toinen ihmettelee asiaa, selitetään vaan, että ”kun en mä halua mitään vakavaa”. Hyväksymällä sen, että suhde ei tule koskaan etenemään mihinkään vakavaan, toisen osapuolen oletetaan käytännössä siis hyväksyvän kaikki mahdolliset oikut mukisematta, koska hän on ”tiennyt mihin ryhtyy”. Ristiriitatilanteiden selvittämisestä yksinkertaisesti kieltäydytään, koska näin tekemällä suhde ilmeisesti etenisi liian vakavaksi.

En tajua, millä logiikalla aikuisten ihmisten asiallinen keskustelu tarkoittaa samaa kuin molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys, mutta näin jotkut vaan tuntuvat ajattelevan. On kuitenkin ihan mahdollista kohdella toista ihmistä ystävällisesti ja reilusti, vaikka ei tuntisikaan tätä kohtaan mitään roihuavaa rakkautta. Luulisi, että kevyessäkin tapailusuhteessa sitä kumppania kohtaan löytyisi sen verran kunnioitusta.

Sanomattakin on myös selvää, että kaikenlaiset ghostailut, kuolleista nousemiset (= ”moi mitä kuuluu” -tyyppinen viesti useampi viikko ghostauksen jälkeen) ynnä muut ovat ihan vihoviimeistä paskaa ja menevät todellakin kusipäisyyden laariin. Jos tapailua ei halua jatkaa, se pitää pystyä sanomaan toiselle suoraan. Ymmärrän ja tiedän kokemuksesta, että jonkun vähemmän mieluisan heilan kohdalla tekisi vaan mieli päästää itsensä helpolla ja jättää vastaamatta viesteihin, mutta sitten kun sama sattuu omalle kohdalle, ymmärtää, kuinka paljon se ärsyttää. Tiedän myös, että joskus jotakin heilaa tekee mieli vähän pitää ”varalla” yksinäisiä hetkiä varten, ja sen takia roikotetaan toista mukana laittamalla satunnaisesti viestiä. Kukan tuskin toivoo tätäkään omalle kohdalleen, joten on kaikin puolin reilumpaa vaan päästää nämäkin heilat vapauteen etsimään parempaa onnea muualta.

Miksi ihastumista pitäisi pelätä?

Tapailun ja parisuhteen suurin ero lienee siinä, että parisuhde syntyy osapuolten tunteista toisiaan kohtaan, ja tapailussa tunteiden kehittymistä saatetaan varoa kaikin keinoin. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, tapailun aloittaminen ”en halua mitään vakavaa” -lausahduksella siirtää kivasti vastuun toiselle osapuolelle: sillä toisin sanoen halutaan sanoa, että on oma vikasi, jos ihastut ja sydämesi särkyy. Kummallista kyllä, toiseen ei kuitenkaan luoteta sen vertaa, että uskottaisiin hänen olevan kykenevä pitämään omista tunteistaan ja sydämestään huolta, vaan koko ajan pyritään varmistelemaan, ettei tunteita synny.

Tietysti on typerää elätellä toivoa elämänmittaisesta rakkaudesta ihmisen kanssa, joka heti alussa ilmoittaa ettei sellaista halua, mutta ihan yhtä typerää on heilastella ihastumista peläten. Ihastuminen on ihana tunne ja monelle varmasti kevyenkin tapailun suola. Miksi suhteessa pitäisi jotenkin jarrutella siksi, ettei ”lietsoisi” toisen tunteita kasvamaan? Eikö voisi vaan nauttia ihastumisesta ja luottaa siihen, että toinen osaa huolehtia itsestään?

Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että ihastuminen tarkoittaa automaattisesti halua parisuhteeseen ja että parisuhde tarkoittaa automaattisesti tiukkaa sitoutumista, avioliittoa, lapsia, farmariautoa, omakotitaloa ynnä muuta vastaavaa. Kuten tapailukin, ihastuminenkin voi kuitenkin olla vain kevyttä, ja on mahdollista vain nauttia ihastumisen tunteesta ilman, että tilannetta haluaa viedä eteenpäin. Ei ihastuminen tarkoita sitä, että ihminen jotenkin unohtaisi sen alussa ilmaistun halun pitää suhde kevyenä, tai ihastuneen osapuolen tunteisiin ja hellyydenosoituksiin vastaaminen sitä, että olisi muuttanut mieltään ja näyttäisikin nyt vihreää valoa vakavammalle suhteelle. Kyllä jokainen järkevä ihminen varmasti tiedostaa, että jos toinen sanoo, ettei halua mitään vakavaa, sitä ei välttämättä mikään maailmassa muuta. Asiasta ei tarvitse muistuttaa jokaisen viestin, tapaamisen tai kosketuksen yhteydessä.

Tuntuu aika uskomattomalta, että näitä asioita pitää edes sanoa ääneen, mutta tällainen se meidän deittailukulttuuri nykyään tuntuu olevan. Tulevaisuudessa suosittelen deittailijoita pitämään mielessään, että kun ei ole kusipää, homma toimii paremmin. Kusipäisesti käyttäytyvien heiloille sen sijaan suosittelen tämän postauksen näyttämistä ja pientä puhuttelua, ja, jos sekään ei auta, heilan vaihtamista.

Aiheeseen liittyvää:

Miksi irtoseksi ei kiinnosta heteronaisia?

Kun Tinder pilasi deittailun

Ikuisen rakkauden harha

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Ne teistä, jotka kuuntelivat viime postaukseen linkkaamani podcast-jakson, tietävätkin jo elämääni hiljattain ravistelleesta muutoksesta. Pääsi nimittäin käymään niin, että tapasin miehen, joka osoittautui sellaiseksi, jota voisi pitempäänkin katsella. Onnekkaasti hän ajattelee minusta samoin, joten tässä nyt elellään tällaista ruusunpunaista parisuhteen alkuhuuma-aikaa. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta samalla olo on kovin levollinen: tuntuu, että just näin tämän pitikin mennä.

Homma lähti liikkeelle sieltä, mistä hommat nykyään lähtevät, eli Tinderistä. Heti ekoilla treffeillä tuli sellainen olo, että tässä on nyt käsillä jotain erityistä, ja se vain vahvistui joka tapaamisen jälkeen. Ensimmäisen suudelman jälkeen istuin pitkän aikaa sohvan reunalla ja vaan hengittelin, kun se tunteen aalto oli jotenkin niin voimakas. En vieläkään ihan osaa käsitellä näitä onnellisuuden ryöpsähdyksiä, joita aina välillä tulee. Kun tuo ihana tyyppi tulee tuohon lähelle ja katsoo silmiin, niin siinä vaan unohtuu koko muu maailma, aika ja universumi. Kuulostaa kliseiseltä ja siirappiselta ja ennen kaikkea ihan todella epätyypilliseltä minulle, ja se tässä juuri onkin. En muista, että aikaisemmin olisi koskaan tuntunut tällaiselta.

Olen niin onnellinen siitä, että kaikista surkeista deiteistä, sydämen säryistä ja kyynistymisestä huolimatta en menettänyt toivoani sen suhteen, että joskus on vielä minun vuoroni kokea tämä onni. Olen onnellinen, että vaikka kirjoitin tänne monta tekstiä Tinderin ongelmista ja sain niiden jälkeen kehotuksia poistaa koko sovellus, en tehnyt sitä. Kiitän onneani siitä, että vaikka me kumpikin mietimme toistemme Tinder-profiilien kohdalla, että pyyhkäistäkö oikealle vai vasemmalle, valitsimme ensimmäisen. Vaikka parisuhde ei olekaan mikään saavutus, olen taputellut itseäni selkään siitä, että olen jaksanut olla avoin ja yrittää. Tässä oli paljon kyse tuuristakin, mutta myös siitä, että jos emme olisi halunneet olla toistemme kohdalla avoimia, tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

Vuosien saatossa deittailemillani miehillä on keskenään paljon yhteistä. Yksi näistä yhdistävistä tekijöistä on ammattikorkeakoulu- tai yliopistokoulutus. Lähes kaikki miehet, joita olen tapaillut muutamia treffejä pidempään, ovat opiskelleet jossain korkeakoulussa. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhtenevä koulutustausta tuntuu tuovan mukanaan paljon suhteen kannalta merkittäviä ominaisuuksia, jonka vuoksi olen tarkoituksella valinnut korkeakoulutettuja miehiä.

Akateemikkomuija matkalla luennolle.

Koulutus kertoo arvoista

Tärkein syy siihen, miksi minä ja niin moni muu korkeakoulutettu haluaa saman tasoisen koulutuksen käyneen kumppanin, on yhtenevä maailmankatsomus ja arvomaailma. Koulutus- ja uravalinnat kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa ja mistä hän on kiinnostunut. Korkeakoulussa opiskeleminen opettaa myös kriittistä ajattelua, mikä on ensiarvoisen tärkeää, kun muodostetaan mielipiteitä asioista. Korkeakoulutettu osaa yleisesti ottaen perustella mielipiteensä ja näkemyksensä paremmin ja nähdä asiat paremmin useista eri näkökulmista kuin kouluttamaton. Korkeakoulututkinto kertoo myös lukeneisuudesta, mikä ainakin itselleni on tärkeää, sillä lukeminen kehittää ajattelua ja sanavarastoa. Sytyn ihmisistä, jotka osaavat käyttää kieltä kiinnostavalla tavalla (monessakin mielessä, heh), eivät tee alkeellisia kielivirheitä (kuten enään, erinlainen tai kuullostaa, hrrr) ja pystyvät muodostamaan lauseita ilman, että joka toinen sana on vittu.

Toisin sanoen, moni älykäs ja tiedostava ihminen haluaa kumppaninsakin olevan sellainen. Vaikka korkeakoulutausta kertookin vain tietynlaisesta älykkyydestä ja joku kouluttamaton voi olla huomattavasti älykkäämpi esimerkiksi sosiaalisesti, on se koulutus kuitenkin osoitus jonkinlaisesta fiksuudesta. Kyse on myös kunnianhimosta: korkealle tähtäävä ja työstään nauttiva haluaa ehkä kumppanin, joka on myös kiinnostunut työstään, eikä pidä sitä pelkkänä pakkopullana ja ikuisena perjantain odottamisena.

Samanlainen elämäntilanne on tärkeä

Korkeakoulutus ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo: väliä ei ole niinkään sillä itse koulutuksella, vaan kaikilla edellä mainituilla ominaisuuksilla, jotka todennäköisimmin löytyvät korkeakoulutetulta ihmiseltä. Tutkinnon aste ja opiskeluala ovat aika itselleni triviaaleja asioita, ellei kyseessä ole vaikkapa papiksi tähtäävä teologi, jolloin arvomaailman kanssa voisi tulla yhteentörmäys. Tohtoriksi väitellyt ei myöskään ole automaattisesti houkuttelevampi kumppaniehdokas kuin ammattikorkeakoulusta valmistunut, ehkä melkein päinvastoin. Voi kuitenkin olla, että jos itse tekisin väitöskirjan, saattaisin haluta miehen, jolta myös löytyy tohtorin tai vähintään maisterin paperit. Ehkä vaatimukset kumppanin koulutustason suhteen kasvavat sitä mukaa, mitä korkeammalle itse kouluttautuu.

Merkityksellistä on olevan yhtenevän arvomaailman lisäksi samanlainen elämäntilanne. On varsin yleistä, että nuoret pariskunnat eroavat toisen aloittaessa korkeakouluopinnot: opiskelijaelämä vie mennessään, elämänpiirit eriytyvät, eikä yhteisiä tekijöitä enää löydy entiseen malliin. Sama tilanne on myös silloin, jos itse vaikkapa ottaa vastavalmistuneena ensiaskeliaan työelämässä, kun toinen on painanut duunia viimeiset 10 vuotta. Käytännön ongelmia suhteeseen voi tuoda myös vuorotyö, joka tosin on enemmän tiettyihin ammatteihin kuin koulutustasoon liittyvä asia.