Sinkkuelämää 2020-luvulla: Millainen on uusi sarja And Just Like That?

Hyvää alkanutta vuotta 2022! Näin pitkää postaustaukoa ei olekaan ollut kertaakaan sitten blogin perustamisen: Vauva-arki on vaatinut veronsa ja tilaisuuksia syventyä pidemmän tekstin kirjoittamiseen on ollut aika vähän. Ikuiseksi tauko ei kuitenkaan saa venyä, joten täällä ollaan taas! Laitetaan blogivuosi käyntiin muutamalla kommentilla Sinkkuelämää -jatkosarjasta And Just Like That, joka juuri starttasi HBO Maxilla.

Varoitus: Teksti sisältää juonipaljastuksia viidestä ensimmäisestä jaksosta, joten jos et ole vielä sarjaa katsonut ja haluat katsoa tietämättä asioita etukäteen, skippaa tämä teksti!

Sinkkuelämää on ollut itselleni monen muun sukupolveni naisen tavoin merkittävä tietolähde seksiin ja ihmissuhteisiin liittyen – voisi jopa sanoa, että sarja seksuaalikasvatti minut. Se on kuitenkin aikansa tuote ja sisältää paljon kaikenlaista nykynäkökulmasta katsottuna ongelmallista. Siksi olin erityisen kiinnostunut siitä, miten And Just Like That huomioisi tämän: olisivatko hahmot seuranneet aikaansa vai pysyisivätkö samanlaisina kuin alkuperäisessä sarjassa? Suhtauduttaisiinko seksiin, seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin edelleen samalla, varsin heteronormatiivisella ja muutenkin vanhentuneella tavalla vai olisiko hahmojen ajatusmaailma päivittynyt 2020-luvulle?

Ensimmäisen viiden jakson perusteella sarja tuntuu olevan yhtä aikaa molempia. Päähenkilöt Carrie, Miranda ja Charlotte ovat aika lailla entisellään, joskin selvästi tietoisia siitä, että maailma heidän ympärillään on muuttunut. Sarja on tungettu täyteen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia sivuhenkilöitä, millä on varmaan tavoiteltu tiedostavaa vaikutelmaa, mutta mikä kuitenkin vaikuttaa hieman päälleliimatulta. Iso osa sarjan juonenkäänteistä kun perustuu siihen, että päähenkilöt, kolme keski-ikäistä, valkoista, varakasta cisheteronaista, ovat hämmentyneitä näiden vähemmistösivuhenkilöiden tekemisistä ja siitä, miten heidän kanssaan pitäisi toimia.

Pari jaksoa katsottuani kuuntelin myös Laura Haimilan ja Emmi Nuorgamin Kerhotalo -podcastin jakson Pilaako woke-kulttuuri yhteiskunnan? Woke-kulttuuri on sosiaalisen eriarvoisuuden, kuten rasismin tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän tiedostamista ja yhdenvertaisuuteen pyrkimistä. Termiin liittyy kuitenkin feminismin tavoin negatiivinen kaiku, sillä joillekin woke edustaa ennen kaikkea cancel-kulttuuria ja vaatimusta oikeanlaisesta puhetavasta ja käsitteiden hallinnasta. Kerhotalon jakso käsittelikin ilmiötä, jossa valtaväestön edustajat (valkoiset, cis-sukupuoliset heterot) ihmettelevät suureen ääneen, kuinka maailmasta on tullut niin kummallinen ja mitään ei saa enää sanoa. Juuri tästä tuntuu And Just Like Thatissakin olevan kysymys. Päähenkilöt vaikuttavat olevan tietoisia näistä ”vaatimuksista” ja yrittävät kovasti olla sanomatta mitään väärää, mutta tekevät selväksi, että se on toisinaan kamalan vaikeaa. Katsoja ohjataan siis samastumaan hahmoihin, joista on vaikeaa esimerkiksi muistaa olla kutsumatta muunsukupuolista ihmistä naiseksi, hyväksyä lapsensa mahdollista transsukupuolisuutta tai olla möläyttelemättä rasistisia sammakoita mustalle naisprofessorille. Siinä missä alkuperäinen sarja kertoi päähenkilöiden rakkauselämän kommelluksista, And just like thatin pointti tuntuu olevan ”tolkun ihmisten” sekoilu kummalliseksi muuttuneessa woke-maailmassa. Samaa mieltä ollaan myös tässä New York Timesin kritiikissä.

Alkuperäinen sarja oli uraauurtavan avoin seksuaalisuuden suhteen: päähenkilö Carrie kirjoitti työkseen seksikolumneja sanomalehteen, mikä on ollut varsin rohkeaa ottaen huomioon, että sarja sai ensiesityksensä vuonna 1998. Siksi Sinkkuelämää onkin ollut niin tärkeä sarja monelle nuorelle naiselle: se oli yksi harvoja lähteitä, jossa seksistä puhuttiin suoraan. Kaikki päähenkilöt olivat alkuperäisessä sarjassa varsin seksipositiivisia – aivan erityisesti villistä irtoseksistä nauttinut Samantha, mutta myös konservatiivisin, avioliitosta ja lapsista haaveillut Charlotte. Siksi on outoa, että uudessa sarjassa Carrie, jonka työnkuva on vaihtunut kolumnistista podcast-juontajaksi, onkin yhtäkkiä kovin kaino puhumaan seksistä podcastissaan. Itseäni hieman huvitti myös ensimmäisen jakson kohta, jossa Carrie kysyy mieheltään Mr. Bigiltä, masturboiko hän koskaan. Miten seksistä työkseen kirjoittava ihminen ei ole tullut puhuneeksi tällaisesta asiasta kumppaninsa kanssa kymmeniä vuosia kestäneen suhteen aikana? Toki itsetyydytys on monille aihe, josta on vaikeampi puhua kuin partneriseksistä, mutta silti.

On muutenkin harmillista, että seksi on karsiutunut sarjasta lähes kokonaan pois, mitä selittää varmasti eniten Samanthan hahmon puuttuminen, mutta toisaalta myös hahmojen ikä. Tässä olisi kuitenkin tuhannen taalan paikka käsitellä ikääntyvien naisten seksuaalisuutta, joka saa aika harvoin tilaa parrasvaloissa. Sarja muuttuukin tässä mielessä kertaheitolla kiinnostavammaksi viidennessä jaksossa, jossa nähdään Mirandan uusi seksuaalinen herääminen.

Paljon kysymyksiä herättänyt juonenkäänne on Mr. Bigin kuolema heti ensimmäisessä jaksossa. Törmäsin aika pian jakson ilmestymisen jälkeen uutisiin, joissa kerrottiin useiden toisistaan tietämättömien naisten kertoneen Mr. Bigiä näyttelevän Chris Nothin ahdistelleen heitä seksuaalisesti. Tämä on herättänyt spekulaatiota siitä, potkittiinko Noth ulos sarjasta näiden syytösten vuoksi – toki ainakin tässä jutussa todetaan, että hahmon kuolemaa oli suunniteltu jo kolmanteen, tekemättä jääneeseen Sinkkuelämää-elokuvaan. Oli miten oli, on joka tapauksessa mukavampaa katsoa sarjaa, jossa ei esiinny seksuaalirikollisiksi epäiltyjä ihmisiä. Sarjan tekijöillä on kuitenkin selkeästi jonkinlainen pyrkimys tiedostavuuteen, joka vesittyisi saman tien, jos seksuaalirikossyytökset painettaisiin villaisella.

Kannattaako And Just Like Thatia siis katsoa? Sinkkuelämää-faneille se tarjoilee kivaa nostalgiaa, mutta juuri muuta tarjottavaa sillä ei tähänastisten jaksojen perusteella ole. Seksipuhe oli sarjan suola ja sokeri ja kun sitä ei ole, jäljelle jäävät vain luksusmuotiasut ja jättimäiset kenkäkaapit, jotka eivät enää tässä ajassa tunnu kovin freeseiltä tai samastuttavilta. Lukuisat vähemmistösivuhenkilötjäävät kaikki aika yksiulotteisiksi eivätkä siis tarjoa erityisen hyvää representaatiota tai samastumispintaa nekään. Kannattaa siis mieluummin katsoa alkuperäinen Sinkkuelämää -sarja, joskin sekin aika kriittisellä silmällä, jos ei ole sitä vielä katsonut.