Yhteiskunta

Miten media puhuu seksuaalirikoksista ja miksi sillä on väliä

Seksuaalirikoksilla on yhteiskunnassa ja mediassa omituinen erityisasema. Muista vakavista rikoksista poiketen niihin liittyy vahvasti uhrin syyllistäminen, vastuuttaminen ja kertomuksen todenperäisyyden epäily sekä tekijän vastuun ja koko teon vähättely. Mediassa tämä ilmenee uutisina, joiden keskiössä on uhri ja tälle tehty väkivalta tekijän ja hänen tekojensa sijaan. Uutiseen tekstilajina liitetty neutraaliuden ajatus tekee tästä erityisen ongelmallista, koska sillä, miten asiat kerrotaan mediassa, on vaikutusta sille, miten me ne ymmärrämme.

Näitä ajatuksia pyörittelin mielessäni pohtiessani viime syksynä aihetta suomen kielen kandidaatintutkielmalleni. Tutkielmani valmistui toukokuussa ja sen otsikko on ”Raiskaus tapahtui, kun nainen tuli suihkusta” – Tekijän häivyttäminen ja taka-alaistaminen ja teon vähättely seksuaalirikoksista kertovissa verkkouutisissa. Tutkielmassani analysoin kuuttatoista verkkouutista, jotka on julkaistu Iltalehden tai Ilta-Sanomien sivuilla aikavälillä joulukuu 2019 ­– tammikuu 2021. Tarkastelen uutistekstien teon kuvauksissa esiintyviä kielen piirteitä, jotka häivyttävät seksuaalirikoksen (raiskaus, törkeä raiskaus tai pakottaminen seksuaaliseen tekoon) tekijää, siirtävät tämän taka-alalle tai jollain lailla vähättelevät tekoa ja sen vakavuutta.

Analyysini tuloksena löysin viisi erilaista kielellistä rakennetta, jotka luovat tekstiin tekijää häivyttäviä tai taka-alaistavia tai tekoa vähätteleviä sävyjä. Niitä esiintyi aineistoni uutisissa runsaasti, mistä voinee päätellä, että erilaisten kiertoilmaisujen käyttäminen suoran aktiivirakenteen (esim. Mies raiskasi naisen) sijaan on yleistä. Ilmiö on myös havaittu jo vuosikymmeniä sitten ja sitä on tutkittu muun muassa Yhdysvalloissa ja jonkin verran myös Suomessa. Oman tutkielmani tavoitteena olikin verrata omia havaintojani Anna Mäkelän vuonna 2000 tekemään tutkimukseen Helsingin Sanomien raiskausuutisista ja selvittää, onko kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutosta ja jos, niin millaista.

Kun tekijä taka-alaistetaan, uhri etualaistetaan ja nähdään vastuullisena

Häivyttämisellä tarkoitan tilannetta, jossa tapahtuneesta seksuaalirikoksesta kerrotaan sivuuttaen tekijän olemassaolo tai aktiivinen toimijuus. Suomen kielessä tavallinen tapa siirtää tekijä sivuun on passiivirakenne, kuten tässä tapauksessa usein Nainen raiskattiin. Lauseesta käy ilmi, mitä on tapahtunut, mutta se jättää tekijän olemassaolon implisiittiseksi eli ikään kuin rivien välistä pääteltäväksi. Samalla uhrin asema korostuu, koska uhriin viittaava sana nainen on lauseen alussa teemapaikalla eli niin sanotusti lauseen pääpuheenaiheena. Tällaiset lauseet antavat ymmärtää, että uhri on tilanteessa merkittävämpi osallistuja kuin rikoksen tekijä.

Toinen aineistoni uutisissa erittäin yleinen häivyttämisen tapa on raiskata-verbin nominaalistaminen eli muuttaminen substantiiviksi raiskaus. Siinä missä passiivi sentään edes implikoi tekijän olemassaoloa, raiskaus tapahtui -tyyppinen rakenne esittää tilanteen tapahtuvan itsestään ilman tekijää tai tämän aktiivista osallistumista. Raiskaus on kuin jokin luonnonvoima, jonka tapahtumista ei voi estää. Oma suosikkiesimerkkini aineistostani on seuraavanlainen virke: Nainen oli jatkanut kävellen Rounionkadulle, jonka varrella mies poliisin mukaan oli tarttunut naiseen ja pakottanut tämän syrjemmälle, missä epäilty raiskaus tapahtui. Virke esittää, että mies on syyllinen vain naisen pakottamiseen paikalle mutta ei itse raiskaukseen, joka on tapahtunut itsestään.

Uhrin keskeistä roolia korostaa myös Nainen joutui raiskauksen uhriksi -tyyppinen lauserakenne. Edelleen läsnä on ajatus raiskauksesta itsestään tapahtuvana asiana: uhri ei siis joudu tekijän, vaan raiskauksen uhriksi. Joutua-verbi merkitsee tahatonta, epäedullista tilanteen muutosta, mutta joskus tekstistä nouseva luontevin tulkintamuoto ei ole se, että uhrilla kävi huono tuuri vaan ennemminkin se, että hän jotenkin omalla toiminnallaan aiheutti oman uhriksi joutumisensa. Kun tekijä on häivytetty tilanteesta kokonaan pois, uhri on ainoa, jolle voidaan asettaa tapahtuneesta minkäänlaista vastuuta. Näin saatetaan tulla implikoineeksi, että uhri olisi voinut estää tapahtuneen ja on itse asiassa syypää siihen, että hänet raiskattiin.

Joskus tällaisten tekijää häivyttävien rakenteiden käyttö selittyy sillä, että rikoksista uutisoidaan tutkintavaiheessa eikä tekijän henkilöllisyyttä tiedetä tai tämän syyllisyyttä ei ole varmistettu. Tekijöitä voi olla myös useita, jolloin heihin on kätevää viitata passiivimuodolla, joka ei erittele implisiittisten tekijöiden lukumäärää. Suomessa oikeusprosessit toteutuvat syytön kuten toisin todistetaan -periaatteella, eli jos tekijää ei ole oikeudessa tuomittu, hänen syyllisyyttään ei voi mediassakaan esittää totena. Kuitenkin on erikoista, että  näitä häivyttäviä rakenteita käytetään paljon myös tilanteissa, joissa on varmuus sekä tekijän henkilöllisyydestä että syyllisyydestä. Sille on vaikeaa keksiä mitään muita perusteita kuin tahallinen pyrkimys siirtää vastuu teosta pois tekijän harteilta.

Ajatus, jonka mukaan raiskaukset johtuvat uhrien omasta toiminnasta, on yksi niin kutsutuista raiskausmyyteistä, jotka määrittävät vahvasti ajatteluamme seksuaalirikoksista. Yhä edelleen ajatellaan, että käytöksellään, pukeutumisellaan tai varomattomuudellaan (esim. kävelemällä yksin ulkona yöllä) uhri provosoi tekijää ja on siten vastuussa tapahtuneesta. Tämän ajattelutavan vuoksi saatetaan edelleen kysyä uhreilta hameen pituutta tai ajatella, että koska uhrilla on ollut monta seksikumppania tai hän on harrastanut tekijän kanssa seksiä aikaisemmin, hän varmaan oikeasti halusikin tulla raiskatuksi. Vaikka mediassa ei suoraan tällaista sanottaisikaan, tekijän häivyttäminen ja uhrin korostaminen voivat aktivoida lukijassa raiskausmyytin mukaisen tulkintakehyksen ja saada hänet pitämään uhria syyllisenä.

Syyllisyyden kyseenalaistamista ja stigmatisoivien sanojen välttelyä

Rikosuutisia kirjoitetaan usein viranomaisraporttien pohjalta ja siksi ei ole yllättävää, että uutisteksteissä esiintyy paljon viranomaisten referointia. Niin sanotun referatiivisen johtoilmauksen tyylillä on kuitenkin väliä: esimerkiksi ilmaus ”poliisin mukaan” on yleensä varsin neutraali, mutta vaikkapa ”syyttäjän mielestä” antaakin jo toisenlaisen kuvan. Esimerkiksi lause ”syyttäjän mielestä mies raiskasi asianomistajan” voi kuulostaa siltä, että kyseessä on syyttäjän henkilökohtainen mielipide eikä todisteisiin perustuva fakta. Toimittaja voi siis tällaista ilmausta käyttämällä vihjata, että syyttäjän mielipide olisi syytä kyseenalaistaa ja saada lukijan sympatisoimaan raiskauksen tekijää tai pitämään häneen kohdistuvia syytöksiä perusteettomina.

Samanlainen vaikutelma voi syntyä myös syyttää-verbin käytöllä erityisesti silloin, kun sillä viitataan jonkun väittämiseen syylliseksi eikä siihen, että jotakuta vastaan on nostettu syyte. Omassa aineistossani syyttää-verbi esiintyi ainoastaan uutisessa, joka kertoi erääseen jalkapalloilijaan kohdistuneista seksuaalirikos- ja pahoinpitelysyytöksistä mutta varottiin ottamasta kantaa pelaajan syyllisyyteen. Sen sijaan uutisessa oli jalkapalloseuran puheenjohtajan lausunto siitä, kuinka järkyttyneitä seurassa ollaan ”kaikkien tuntemaa ja monien hyvänä ystävänään pitämää” henkilöä syytetään tällaisista rikoksista. Tällaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä uutisissa, jotka kertovat miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: joku väkivallan tekijän tuttu kertoo, kuinka ”ei olisi ikinä uskonut” ja kuinka tekijä on niin mukava ja kaikin puolin mainio ihminen. Ne ovat omiaan kääntämään lukijan sympatiat tekijän puolelle ja näkemään vikoja väkivallan uhrissa, josta usein puhutaan jutuissa vähemmän mairittelevasti.

Jalkapalloilijaan kohdistuneista syytöksistä kertovassa uutisessa uhreista ei kerrota juuri mitään lukuun ottamatta mainintaa siitä, että toinen heistä olisi saapunut tekijän asunnolle vapaaehtoisesti. Tämä yhdistettynä syytöksiin ja puheenjohtajan lausuntoon sekä siihen, että kyseessä on julkisuuden henkilö, aktivoi herkästi lukijassa tulkintakehyksen syytösten perättömyydestä. Yksi erittäin voimakas raiskausmyytti on nimittäin käsitys, jonka mukaan naiset tehtailevat perättömiä raiskaussyytöksiä rahan ja julkisuuden toivossa. Se on täysin perätön, koska sekä todennäköisyys sille, että syytökset johtavat tuomioon sekä mahdollinen rahallinen korvaus ovat todella pieniä ja julkisuuskin on varsin kyseenalaista, kun julkisesti seksuaalisesta väkivallasta puhuvat naiset saavat osakseen lähinnä haukkumista ja tappouhkauksia. Hyvä esimerkki tästä on viime viikolla esiin noussut tapaus, jossa Miisa Nuorgam kertoi häntä ahdistelleista suomalaiskoomikoista ja sai valtavasti syytöksiä huomionhakuisuudesta, vaikka hänen saamansa huomio on koostunut lähinnä törkeistä herjoista ja uhkauksista. Kuka sellaista todella haluaisi osakseen?

(Huomionarvoista Nuorgamin tapauksessa myös on, että tapauksesta kertovissa jutuissa hän poikkeuksetta syyttää ja väittää, kun taas syytetyt miehet kertovat.)

Sen lisäksi, että uhreja ei tunnuta uskovan, heidän kokemuksiaan ei myöskään välttämättä oteta vakavasti. Tässä YLEn uutisessa rikosylikomisario Pasi Nieminen toteaa, että ”kyllähän se (raiskaus) lähtökohtaisesti tietysti on vakava rikos, mutta ei se vakavimpia rikoksia ole” ja kommentti kertoo valitettavasti erittäin paljon yleisestä suhtautumisesta seksuaalirikoksiin. Helsingin Sanomien raiskausuutisista vuonna 2000 kirjoittaneen Anna Mäkelän mukaan uutisissa yleinen tapa vähätellä seksuaalirikosten vakavuutta on kirjoittaa niistä rennoin ja puhekielisin ilmauksin, jotka ovat rikosuutisen kontekstissa epätyypillisiä. Esimerkkejä tästä löytyy myös omasta aineistostani: eräässä uutisessa kerrotaan risteilyaluksella sattuneesta seksuaalirikoksesta ja viitataan tekoon insidenttinäSattua-verbi merkitsee asian tapahtumista sattumalta, jolloin ilmaistaan, että mainittu rikos tapahtui vahingossa, hups vaan, miten se nyt sillä lailla lipsahti. Insidentti taas on niin räikeän puhekielinen ja slangimainen ilmaus, että se tuntuu todella epäsopivalta jopa iltapäivälehden kontekstiin. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi murhasta uutisoitaisiin samanlaisin sanavalinnoin.

Tein omassa tutkielmassani myös kiinnostavan havainnon raiskaaja-sanan harvinaisuudesta. Toimittajat tuntuvat olevan haluttomia käyttämään sanaa edes silloin, kun puhutaan raiskauksesta tuomitusta henkilöstä. Mäkelä teki omassa aineistossaan samankaltaisen havainnon ja toteaa, että raiskaajista puhutaan ennemminkin raiskausta yleisesti käsittelevissä teksteissä kuin tietystä tapauksesta kertovissa uutisissa. Syyksi tälle Mäkelä esittää sanaan liittyvän stigman. Omakin tulkintani on, että ihmisen kutsuminen raiskaajaksi lyö tälle niin ikävän kuuloisen leiman, etteivät toimittajat halua näin tehdä, vaikka siihen olisi aihettakin. Tämän voi tulkita pyrkimykseksi lieventää stigmaa ja siten vähätellä raiskausta. Valitettavan usein seksuaalirikoksista raportoivat uhritkin joutuvat kohtaamaan asenteen, jossa heitä kehotetaan olemaan ”pilaamatta tekijän elämää” ikävillä syytöksillä. Yleisesti tunnutaan siis kantavan enemmän huolta raiskaajan statuksen aiheuttamasta leimasta kuin itse raiskauksista.

Tutkielmani tärkein johtopäätös oli, että erilaiset seksuaalirikoksen tekijää häivyttävät ja taka-alaistavat sekä raiskausta vähättelevät lauserakenteet ja ilmaukset ovat seksuaalirikosuutisissa varsin tavallisia. Muutosta on tapahtunut sitten Mäkelän vuonna 2000 tekemän tutkimuksen, mutta puhetapa on edelleen olemassa ja varsin arkipäiväinen. Toki on selvää, että uutisten kirjoittajien on pakko käyttää vaihtelevaa kieltä tehdäkseen jutuista luettavia ja kiinnostavia ja välttämättä häivyttävän, taka-alaistavan tai vähättelevän vaikutelman luominen ei ole toimittajalta tahallinen teko. Raiskausmyytit kuitenkin elävät ja voivat niin hyvin, että uutisten kieleen olisi hyvä kiinnittää seksuaalirikosten kontekstissa erityistä huomiota. Koska media vaikuttaa suuresti meihin kaikkiin (myös viranomaisiin ja lainsäätäjiin), sillä on suuri valta ja sitä kautta myös vastuu siitä, pitääkö se raiskausmyyttejä yllä vai murtaako se niitä tasa-arvoa ja turvallisuutta lisäten.

Mitä on riittävä seksuaalikasvatus ja kuka riittävä seksuaalikasvattaja

Seksologia puhututtaa taas mediassa: Helsingin Sanomissa julkaistiin 15.4. juttu seksuaalikasvattaja Kaisa Merelästä ja hänen Powerful Sexual Aware -verkkokurssistaan, jonka tarkoitus on antaa tietoa naisten seksuaalisuuteen liittyvistä vaietuista asioista ja sitä kautta voimaannuttaa osallistujia oman seksuaalisuutensa suhteen. Myös Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa käsiteltiin Merelän kurssia ja pohdittiin, miten ”modernin seksuaalikasvatuksen pioneeriksi” itseään tituleeraavan Merelän kurssi poikkeaa esimerkiksi koulujen seksuaalikasvatuksesta.

Erityisesti Helsingin Sanomien jutusta on keskusteltu sosiaalisessa mediassa paljon ja kritiikkiä on esitetty varsin aiheellisesti muun muassa siitä, miten jutussa naisvihamieliseen sävyyn ruoditaan Merelän ulkonäköä ja puhetyyliä hänen ammattitaitoaan kyseenalaistaen. Juttu lähestyy Merelän kurssia pohtien, mitä haittaa siitä voi osallistujille olla, ja vaikka selkeitä haittavaikutuksia tai ongelmia ei pystytäkään osoittamaan, kovasti huolissaan tunnutaan silti olevan. Eniten huolta kannetaan siitä, miten kurssin avoin ja rohkea ilmapiiri vaikuttaa osallistujiin, joilla on traumataustaa.

Ylioppilaslehden jutussa ei sorruta Hesarin tavoin Merelän ulkoisen olemuksen ruotimiseen vaan keskitytään enemmän kurssin sisältöön ja siihen, mitä sellaista Merelä opettaa, jota koulun seksuaalikasvatuksessa ei kerrota. Myös siinä pohditaan kuitenkin erityisesti kurssin tehtävien ja kurssiin kuuluvan Facebook-ryhmän mahdollista ongelmallisuutta ja sitä, millaisia valmiuksia seksuaalikasvattajalla on ylläpitää monen sadan ihmisen keskusteluryhmää ja sen turvallisuutta. Koulujen seksuaalikasvatus ei myöskään opetusalan ammattilaisten mukaan ole riittämätöntä, mikä on tavallaan ristiriidassa Merelän ajatuksen kanssa siitä, että hänen kurssinsa paikkaa koulun seksuaalikasvatuksen puutteita.

Seksologian kentällä pitkään toimineiden ammattilaisten huoli uusien ammattilaisten pätevyydestä ja työtavoista ei ole mikään uusi juttu. Esimerkiksi seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmiä on arvosteltu siitä, että hänen avoin somepresenssinsä sekä televisioesiintymisensä Naked Attraction- ja Sex Tape Suomi -ohjelmien juontajana heikentävät alan uskottavuutta ”viihteellistymisen” kautta. Saman tyyppistä ajattelua on havaittavissa myös Merelän tapauksessa, kun hänen avoimen ja räiskyvän ulosantinsa nyt pelätään olevan liikaa traumataustaisille ihmisille. Vaikuttaa siltä, että viime vuosien seksipositiivinen vallankumous ja lisääntynyt avoimuus seksuaalisuudesta puhumisen suhteen ei miellytä kaikkia, vaan osa ammattilaisista selkeästi haluaisi pitää seksuaalisuuden asiana, jota käsitellään hissun kissun suljettujen ovien takana.

Merelän kouluttanut Sexpo-Säätiö kirjoitti jutun ilmestymisen jälkeen kannanoton, jossa todetaan huolipuheen ja pelottelun olevan iät kaiket käytössä olleita keinoja, joilla yritetään vaientaa häpeilemätön seksuaalisuutta koskeva puhe. Monet Merelän kurssin käyneet ovat myös suorastaan loukkaantuneet siitä, kuinka heidät esitetään traumataustansa vuoksi kykenemättöminä tekemään itseään ja seksuaalisuuttaan koskevia järkeviä päätöksiä tai ylipäätään rikkinäisinä ihmisinä, jotka särkyvät palasiksi, jos altistavat itsensä millekään seksuaaliselle. Itsellänikin särähti korvaan jutun sävy, jossa vastuu osallistujen mahdollisten traumojen aktivoitumisesta sysätään täysin Merelän harteille ja maalaillaan hänestä kuvaa epäpätevänä kurssiaan vetämään, koska hänellä ei ole terapeutin koulutusta eikä siksi valmiuksia käsitellä kurssilaisten traumoja.

Merelän ammattipätevyyttä kyseenalaistettiin jutussa moneen otteeseen, sillä hän on seksuaalikasvattaja, jolla ei ole taustalla sosiaali- ja terveysalan tutkintoa. Aikaisemmin sellainen on ollut pääsyvaatimuksena seksologian täydennyskoulutuksiin, mutta nykyään Merelän (ja itseni) kouluttanut Sexpo-Säätiö ottaa koulutuksiin myös muista taustoista tulevia opiskelijoita. Sexpoa on tästä arvosteltu ja jotkut pelkäävät, että pääsyvaatimusten muuttaminen laskee yleistä osaamisen tasoa. Sexpo kuitenkin toteaa kannanotossaan, että seksologian tulee seurata aikaansa ja muidenkin kuin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hallussa oleva osaaminen edesauttaa sitä, että seksuaalisuudesta on tarjolla ajantasaista tietoa monissa yhteyksissä. Itsekin ajattelen, että pätevyys toimia seksologina on enemmän ihmisestä ja hänen persoonastaan kuin suoritetuista tutkinnoista kiinni ja ainakin viisi vuotta sitten meille neuvojaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe, jonka perusteella valittiin koulutukseen sopivat opiskelijat. Pelkkä kiinnostus ja maksukyky eivät siis edelleenkään riitä takaamaan pääsyä koulutukseen ja luottaisin kyllä Sexpon ammattilaisten arviointikykyyn opiskelijavalintojen suhteen. Halu rajata seksologia pelkästään tietyn ammattiryhmän erityisosaamiseksi vaikuttaa ennemmin turhalta portinvartijuudelta kuin asialta, joka oikeasti hyödyttää seksologien asiakkaita.

Olen nähnyt Powerful Sexual Aware -kurssin kirjalliset ja audiovisuaaliset materiaalit ja niistä on vaikeaa keksiä moitteen sijaa: Merelä on tehnyt huolellista työtä ja lähteyttänyt kaiken asianmukaisesti. Itse sisällöstä ei Helsingin Sanomien eikä Ylioppilaslehden mukaan ollakaan huolissaan vaan ennemmin kurssin metodeista. Kurssilla on paljon toiminnallisia tehtäviä, joissa osallistujia kehotetaan mm. masturboimaan päivittäin 30 päivän ajan tai postaamaan itsestään seksikäs kuva someen. Tehtävistä ja kaikenlaisesta muustakin keskustellaan kurssilaisten Facebook-ryhmässä. Tällainen toimintatapa on seksuaalikasvatuksessa jokseenkin uusi ja herättää ymmärrettävästi ajatuksia ammattilaisissa, jotka ovat tottuneet tekemään työtään toisin.

On tietysti aiheellista kysyä, voivatko tällaiset tehtävät ja avoimuuteen vahvasti kannustava ilmapiiri saada jonkun tekemään ryhmäpaineen alla asioita, jotka rikkovat omia rajoja. Tehtäviä ei kuitenkaan ole pakko tehdä ja osallistujat ovat ainakin lähtökohtaisesti aikuisia ihmisiä, joiden on osattava kantaa vastuu omista tekemisistään. Merelä myös korostaa, ettei kurssilaisten pidä antaa kenenkään, edes Merelän, sanella heille, miten heidän pitäisi elämäänsä elää. On tietty mahdollista, että jotkut kurssilaiset katsovat Merelää vahvasti ylöspäin ja totta kai suositun kurssin pitäjän ja kymmenien tuhansien someyleisön omaavan henkilön täytyy olla tietoinen omasta vallastaan. Valtaan liittyy aina vastuu, mutta se ei tarkoita, että Merelä olisi vastuussa kurssilaistensa päätöksistä. On myös hieman kyseenalaista varsinkin Helsingin Sanomien toimittajalta esittää huolta Facebook-ryhmän turvallisuudesta, kun hän on itse toiminut hieman kyseenalaisesti ja ollut ryhmässä journalistisella agendalla sitä kurssilaisille kuitenkaan paljastamatta.

Koska kurssin on käynyt Merelän mukaan reilussa vuodessa noin 2000 naista, sille on selkeästi tilausta. Kurssi sisältääkin paljon sellaista tietoa naisen seksuaalisuudesta, joka selittää monia yleisiä seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä ja haasteita mutta jota ei esimerkiksi koulussa käsitellä mitenkään. Seksitaudeista ja vahinkoraskauksista varoittelun lomassa on unohdettu mainita mm. se, miten naisten seksuaalisuuden olemassaolo on suorastaan kielletty ja demonisoitu vuosisatojen ajan ja kuinka yhä edelleen seksuaalista käyttäytymistämme ohjailee hyvin vahvasti kristillinen arvomaailma ja lisääntymiskeskeinen seksikäsitys. Omankin sukupolveni naiset on muun muassa naistenlehtien vinkeillä opetettu laittamaan miehen nautinto omamme edelle ja keskittymään seksissä miehen miellyttämiseen sekä ulkonäöllisesti että toiminnallisesti. Siksi on tärkeää, että meille nyt sanotaan kovaa ja kuuluvasti, että meitä on tahallisesti johdettu harhaan.

Siksi on suorastaan törkeää, että Ylioppilaslehden jutussa haastatellut opetusalan asiantuntijat sanovat peruskoulun seksuaalikasvatuksen olevan täysin riittävää. Tätä he perustelevat sillä, että seksuaalikasvatusta toteutetaan opetussuunnitelman mukaisesti ja etteivät ole ole saaneet nuorilta palautetta seksuaalikasvatuksen puutteellisuudesta. Aivan kuin opetussuunnitelmassa ei voisi olla parantamisen varaa tai peruskouluikäisillä olisi valmiuksia arvioida heille annettua opetusta aiheesta, josta he ovat todennäköisesti oppineet vaikenemaan lapsuudesta asti. Anteeksi nyt, mutta kuka nuori marssii terveystiedon tunnin jälkeen opettajan puheille ja kertoo tämän opetuksen olleen virheellistä ja riittämätöntä?

Ymmärrystä ja tietoa seksuaalisuudesta haetaan ja saadaan myös muualta kuin kotoa ja koulusta – ja juuri tämän vuoksi on niin tärkeää, että muillakin kuin ammattikasvattajilla ja sote-alan ammattilaisilla on seksologian osaamista. Nykyään some on nuorille merkittävä tiedonlähde ja sieltä löytyykin paljon asiallista tietoa seksuaalisuudesta, mutta yhtä lailla myös kaikenlaista varsin kyseenalaista. Koulun tehtävä olisikin mielestäni olla se taho, joka oikaisee virheelliset käsitykset ja tarjoaa faktoihin perustuvaa, asiallista tietoa. Tätä toki tarjotaankin jo esimerkiksi seksitaudeista, mutta yhtä lailla olisi tärkeää opettaa historiallisista prosesseista, jotka yhä vaikuttavat käsityksiimme seksuaalisuudesta ja sukupuolesta – eli teemoista, jotka ovat Merelän kurssilla merkittävässä asemassa. Näitä Mereläkin luultavasti tarkoitti sanoessaan, että toivoisi tienneensä kurssilla opettamansa asiat nuorena seksielämäänsä aloittaessaan eikä sitä, että olisi toivonut yläasteella kotiläksyksi 30 päivän masturbointikuuria.

Sen sijaan, että kannettaisiin huolta kurssilaisten mahdollisten traumojen aktivoitumisesta tai rajojen rikkoutumisesta olisi ehkä olennaisempaa kysyä, miksi tällaiselle kurssille on niin paljon kysyntää. Miksi meillä on tilanne, jossa niin monella on seksuaalisuuteen liittyviä traumoja? Miksi niin monet naiset tarvitsevat voimaannuttavaa kurssia? Mitä on tehtävä toisin, jotta tulevaisuudessa näin perustavanlaatuisesta seksuaalisuutta koskevasta tiedosta ei tarvitsisi maksaa 333 euroa?

Positiivista on kuitenkin se, että seksuaalisuudesta puhutaan ja seksologian kentältä on esillä myös meitä nuoria ammattilaisia. Ylioppilaslehden juttu oli kuitenkin pääosin varsin asiallinen ja Merelä on kuulemma saanut runsaasti haastettelupyyntöjä eri medioista, joten lisää mahdollisuuksia hyvälle journalismille on tulossa. Myös minun ja Lady Clitterin Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssista on tulossa juttu erääseen parin viikon päästä julkaistavan aikakauslehteen ja saimme lukea jutun etukäteen, joten tiedän sen olevan hyvä ja meidät ja asiamme positiivisessa valossa esittävä. Uskon, että erilaiset verkkovalmennukset ovat osa seksologian tulevaisuutta samalla tavoin kun monella muullakin alalla, mutta niiden tehtävä on täydentää tarjontaa eikä korvata esimerkiksi koulun seksuaalikasvatusta tai kahdenkeskistä neuvonta- ja terapiatyötä. Toivon, että esimerkiksi Merelän kurssin kaltaista uudenlaista seksuaalikasvatusta ei pelkästään kritisoitaisi vaan nähtäisi se ennemmin mahdollisuutena ja lakattaisiin puolustamasta kaikkia vanhoja toimintatapoja vain siksi, että niin on aina tehty.

Videolle kuvattu hyväksikäyttö ei ole pornoa – näin pidät huolta, ettet tue rikollista toimintaa

Huomasin viime syksynä Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssia tehdessäni, että aihe kiinnostaa tällä hetkellä varsin pientä niche-yleisöä. Eettisemmän pornon ja seksityön pitäisi kuitenkin kiinnostaa ihan joka ikistä pornosta, erotiikasta ja seksuaalisuudesta tai ylipäätään ihmisoikeuksista ja työelämän oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta. Erotiikka-alan marginaalisuus ja stigma nimittäin mahdollistavat sen, että alalla voi toimia varsin hämärää porukkaa, joiden toimintaan ei kukaan puutu.

Hiljattain suomalainen erotiikka-alan ammattilainen Miss Melissa on kertonut julkisuudessa aikuisviihde-esiintyjä Mr Lotharin kyseenalaisesta toiminnasta. Lothar on mm. järjestänyt bileitä, joihin hän houkuttelee nuoria, hädin tuskin täysi-ikäisiä (ja joskus alaikäisiäkin) naisia ilmaisella sisäänpääsyllä ja rajattomalla juomatarjoilulla. Samaan aikaan hän on veloittanut miehiltä suuria summia sisäänpääsystä ja vastineeksi järjestänyt mahdollisuuden harrastaa seksiä näiden nuorten, humalaan juotettujen naisten kanssa. Akteja on kuvattu videolle ja julkaistu pornosivuilla ilman naisten suostumusta.

Netistä löytyy paljon videoita, joissa Lothar hyväksikäyttää nuoria, todella vahvasti humaltuneita naisia. Videot on otsikoitu ja merkattu tägein hyväksikäytöksi ja niistä paistaa, ettei toinen osapuoli ole sellaisessa kunnossa, että olisi voinut suostumuksensa antaa. Alan sisällä Lotharin tekemisistä on tiedetty jo kymmenien vuosien ajan, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jotkut naiset ovat yrittäneet puhua, mutta heidät on järjestelmällisesti hiljennetty.

Hiljentämisyrityksiä on saanut myös Melissa, niin Lotharin itsensä kuin myös muiden taholta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että erotiikka-alalla työskentelevällä ei ole oikeutta omiin rajoihin eikä häntä näin ollen voi raiskata tai hyväksikäyttää. Melissan on väitetty haluavan Lotharilta rahaa tai tulleen katumapäälle joidenkin videoidensa suhteen. Tämä kaikki siitä huolimatta, että lukuisat ihmiset ovat ottaneet yhteyttä Melissaan ja kertoneet omista kokemuksistaan.

Tilanne ja ihmisten reaktiot paljastavat selkeästi kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että tällaista tilannetta tuskin pääsisi tapahtumaan sellaisella alalla, jossa on olemassa esimerkiksi työehtosopimukset sekä mahdollisuus työsuojeluun ja työntekijöiden järjestäytymiseen. Erotiikka-alan työntekijöillä ei ole perusoikeuksia, jotka kuuluvat monen muun alan työntekijöille ja sen lisäksi heihin vielä kohdistuu ennakkoluuloja ja stigmaa, joka kaventaa oikeuksia entisestään. Seksuaalirikoksia ei oteta viranomaistasolla erityisen vakavasti ja asiaa tuskin edesauttaa se, jos uhri on erotiikka-alalla. Jotkut ajattelevat, että joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön: ihan kuin seksityöläisyys tarkoittaisi automaattisesti suostumusta mihin tahansa, koska tahansa ja kenen tahansa kanssa. Puhumattakaan siitä, että osa naisista on päätynyt tilanteeseen täysin vastentahtoisesti eivätkä he siis ole seksityöntekijöitä, mutta heitä silti kohdellaan sellaisina.

Toisekseen monien ihmisten ymmärrys pornosta median muotona tuntuu olevan varsin vajavainen. Täysin kyseenalaistamatta katsotaan ilmaisten sivustojen videoita eikä päähän pälkähdä kertaakaan kyseenalaistaa videolla nähtyjä asioita. Mistä voi varmistua, että videolla tapahtuvat asiat on tehty yhteisymmärryksessä? Entä mistä tietää, että kaikki osapuolet ovat suostuneet aktin kuvaamiseen ja videon levitykseen? Usein näistä asioista ei ole mitään keinoa varmistua, mutta se ei tunnu ihmisiä haittaavan. Hetkellisesti ehkä voi tulla pieni omantunnon pistos, mutta sekin menee nopeasti ohi. Seuraavalla runkkukerralla koko asiaa ei ehkä edes muisteta.

Videolle kuvattu hyväksikäyttö ei ole pornoa vaan rikos. Vaikka videolla näkyisi ihminen, joka on harrastanut seksiä suostumuksellisesti tuhannessa muussa videossa ja tehnyt niissä kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuviteltavissa olevat seksitemput, hän voi silti siinä kyseisellä videolla olla hyväksikäytön uhri. Suostumus yhdessä tilanteessa ei merkitse suostumusta toisessa, ei vaikka työskentelisi erotiikka-alalla.

Toki on paljon videoita, jotka voivat näyttää hyväksikäytöltä, raiskaukselta tai muulta väkivallalta, mutta eivät sitä ole. Tällaisista videoista pitäisi kuitenkin käydä selkeästi ilmi, että ne on tehty ja julkaistu kaikkien osapuolten suostumuksella. Pornon eettisyys on kaikessa yksinkertaisuudessaan tätä. Eettisyys ei ole mikään erityinen vastuullisille kuluttajille suunnattu pornogenre, vaan periaate, jonka mukaan pornoa tehdään reilusti, tasa-arvoisesti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Kaikenlaista pornoa on mahdollista tehdä niin, ettei yhtäkään ihmistä hyväksikäytetä fyysisesti, henkisesti tai taloudellisesti.

Jos haluat varmistua siitä, ettet pornoa katsomalla tule tukeneeksi raiskaajaa ja hyväksikäyttäjää, ryhdy katsomaan pornoa lähteistä, joissa suostumuksellisuudesta ei ole epäselvyyttä. Useilta pornosivustoilta löytyy esimerkiksi tietoa arvoista ja periaatteista, joihin tekijät ovat sitoutuneet. Tee taustatyötä ja selvitä, ovatko sivustot sitä, mitä väittävät olevansa. Vältä ilmaisia tubesivustoja, joille kuka tahansa voi ladata materiaalia ja suosi taloudellisen tilanteesi mukaan maksullisia sivustoja; maksamalla mahdollistat tekijöille toimeentulon ja tuet niitä ihmisiä, jotka haluavat tehdä pornoa reiluilla säännöillä muita hyväksikäyttämättä.

Aiheeseen liittyvää luettavaa:

Raiskauskulttuuri eli kierot, tyhjästä syyttävät naiset ja viattomat miesparat
Kun pornoa vain kauhistellaan, unohdetaan ilmiön todelliset ongelmat

Raiskauksia ja väkivaltaa tekevät myös mukavanoloiset tyypit – ja se on näköjään monelle yllätys

Olen kyllästynyt lukemaan lehtijuttuja, joissa naisia kohtaan väkivaltaisia miehiä sympatisoidaan. Ihan jatkuvasti tulee vastaan juttuja, joissa kerrotaan miehen tappaneen perheensä tai raiskanneen useita ihmisiä vuosien ajan ja samaan hengenvetoon todetaan, että muuten on kyllä mukava mies kyseessä ja kukaan ei olisi osannut kuvitella häneltä tällaisia tekoja. Usein väkivallan tekijä esitetään myös itse uhrina, jonka on tekoihinsa ajanut esimerkiksi mustasukkaisuus ja siirretään vastuu teosta tilanteen todelliselle uhrille, raiskatulle tai tapetulle.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka YLE Uutisten 19.1. julkaistu juttu ”Lahden sarjaraiskaaja oli mukavanoloinen mies – valtaosa uhreista ei nosta syytettä häpeän vuoksi”. Jo pelkkä otsikko saa kulmakarvat rypistymään, koska ”mukavanoloinen” ja ”sarjaraiskaaja” eivät omassa päässäni kuulosta sopivilta sanoilta kuvaamaan samaa henkilöä. Jutussa kerrotaan, että kuusikymppinen mies oli vaaninut uhrejaan vuosien ajan ja väijynyt baarien edustalla valmiina tarjoamaan päihtyneille uhreilleen kyytiä kotiin. Ilmeisesti mainitsemisen arvoista oli myös se, että mies on ollut kohtelias ja ystävällinen ja tämä on hämännyt uhreja.

Jaoin jutun otsikon myös Instagram-stoorissani ja sain siihen kommentin, että eikö ole vaan hyvä, että ihmisille kerrotaan, etteivät kaikki raiskaajat näytä epäilyttäviltä. Ilmeisesti tämä on siis joillekuille oikeasti uutiskynnyksen ylittävä asia, vaikka itselleni ainakin on päivänselvää, etteivät seksuaalirikollista voi ulkonäöstä tunnistaa. Vahvana tuntuu elävän myytti puskissa vaanivista raiskaajista, joista kuka tahansa näkee kilometrin päähän, että nyt on kyseessä hämärä tyyppi. Suurimman osan raiskauksista kuitenkin tekee uhrin oma puoliso tai joku muu tuttu ja veikkaan kyllä, että moni heistäkin on pitänyt puolisoaan ihan mukavanoloisena ihmisenä ennen tekoa. Joten kyllä, myös mukavanoloiset ihmiset voivat olla raiskaajia.

Mietin myös, olisiko mukavanoloisuus mainittu jutussa jonkinlaisena lieventävänä asianhaarana uhreille; ei ole heidän syytään, että he erehtyivät raiskaajan kyytiin, koska tämä hämäsi ystävällisyydellään. Ihan kiva ajatus, mutta sisältää ennakko-oletuksen siitä, että uhrin pitäisi normaalisti osata jotenkin tunnistaa raiskaajat ja varoa heitä ja jos tässä epäonnistuu, on se omaa syytä. Pitäisikö tässä ruveta periaatteesta varomaan kaikkia maailman ihmisiä, jotta ei vaan joutuisi varomattomuutensa takia raiskatuksi? Kun ei näköjään voi edes niihin mukavanoloisiin tyyppeihin luottaa.

Paitsi että tässä omituisessa miesten naisia kohtaan tekemän väkivallan narratiivissa nämä mukavanoloiset tyypit ovat aina yksittäistapauksia. Otetaan toiseksi esimerkiksi Iltalehden 22.1. julkaistu juttu  ’Perhesurmasta epäilty isä puhui pitkän puhelun ex-työnantajansa kanssa vielä joulukuussa – Tämä on kauhea yllätys”’. Juttu kertoo miehestä, jonka epäillään tappaneen puolisonsa ja aiheuttaneen alaikäiselle tyttärelleen vakavia vammoja. Suurin osa jutusta on naapureiden ja muiden kyläläisten päivittelyä siitä, kuinka mies oli niin mukava ihminen, hyvä työmies ja perheelleen omistautunut ja ettei hänen olisi ikinä uskonut pystyvän kyseiseen tekoon. Tällaisia luonneanalyyseja esiintyy uutisissa silloin, kun murhaajana, raiskaajana tai muun väkivallan tekijänä on joku ei-prototyyppinen väkivaltarikollinen, eli aika usein.

Jos raiskaaja mielletään puskavaanijaksi, on tyypillinen puolisoaan pahoinpitelevä mies monen mielessä päihdeongelmainen ja syrjäytynyt. Tilastoissa tällaisten ihmisten tekemä väkivalta näkyykin, koska he ovat enemmän tekemisissä viranomaisten kanssa. Suuri osa väkivaltaisista miehistä on kuitenkin niitä ihan tavallisia, mukavanoloisia tyyppejä, joita ulkopuolinen ei osaa epäillä ja joiden puolisot eivät kerro väkivallasta kenellekään, koska häpeävät. Kun näiden miesten tekemä väkivalta tulee päivänvaloon, sitä kauhistellaan järkyttävänä yksittäistapauksena, vaikka se ei sitä ole. 

Anu Partanen, joka on työskennellyt Naisten Linjan puhelinpäivystäjänä, kertoo tässä Imagen artikkelissa, kuinka perhe- ja parisuhdeväkivallalla, joka uutisissa on usein yksittäisen miehen yksittäinen pimahdus, on aivan selkeä kaava, joka toistuu tapauksesta toiseen. Toistuva kaava on myös tapausten uutisoinnissa, joissa herkästi tehdään väkivaltaisesta miehestä esimerkiksi mustasukkaisuuden uhri. Ei voida uskoa, että se ulkopuolisten silmään ihan tavalliselta vaikuttanut tyyppi voisi tehdä kenellekään pahaa, joten teoille täytyy keksiä selityksiä. 

Imagen jutussa myös kerrotaan, että vuosina 2002-2005 kuoli nainen kumppaninsa tai ex-kumppaninsa surmaamana keskimäärin joka toinen viikko. Kyselytutkimusten mukaan joka viidennen naisen kumppani on joko pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpidellä tämän ja ex-kumppanin tekemää väkivaltaa tai väkivallan uhkaa on kokenut naisista joka toinen. Mukaan on laskettu myös seksuaalinen väkivalta. Miten nämä voivat olla kenenkään mielestä yksittäistapauksia? Miten voidaan ajatella, että näiden kaikkien taustalla on joku yksittäinen hulluuskohtaus, joka johti kamalaan tragediaan? Jos uskotaan, että tavallisilla miehillä pimahtaa päässä joka toinen viikko niin, että he tappavat puolisonsa, pitäisikö asialle ehkä tehdä jotain?

Olemme oppineet ajattelemaan, että tappajat, pahoinpitelijät ja raiskaajat ovat jotain muusta yhteiskunnasta erillistä sakkia ja jos tavallisia, mukavanoloisia miehiä syytetään väkivaltarikoksista, aletaan syyttää uhria valehtelemisesta tai etsitään tämän käytöksestä selitystä teolle. Todennäköisyys joutua perättömän raiskaussyytöksen kohteeksi on pienempi kuin salamanisku, mutta silti moni pitää sitä todennäköisempänä kuin sitä, että joku ulkopuolisten silmään kiva tyyppi voisi olla syyllinen. Tämä nähtiin hyvin esimerkiksi silloin, kun Aku Hirviniemeä ja Roope Salmista syytettiin seksuaalirikoksista. Monet riensivät innokkaasti puolustamaan miehiä ja haukkumaan uhreja huomionhakuisiksi ja rahanahneiksi, vaikka Suomessa seksuaalirikoksista maksettavat korvaukset ovat varsin pieniä eikä julkisuuttakaan saa, koska uhrien nimiä ei kerrota julkisuuteen. Putous-hauskuuttaja ja sympaattisen näköinen laulaja ovat vain niin kaukana siitä raiskaaja-sanaan liitetystä mielikuvasta, että mikä tahansa muu selitys tuntuu todennäköisemmältä.

Toisaalta on siis ihan hyvä, että uutisissa tuodaan eksplisiittisesti esille, että raiskaaja voi todellakin olla mukavanoloinen mies. Kuitenkin naisena, jota ovat seksuaalisesti ahdistelleet ja väkivallalla uhkailleet monet mukavanoloiset miehet, tuntuu tympeältä lukea näitä uutisesta toiseen toistuvia hämmästelyjä. Meille ei ole mikään uutinen, että kivalta vaikuttavat tyypit tekevät pahoja asioita. Jos jonkun miehen silmät näiden juttujen perusteella avautuvat sille, että hei, tosiaankin ne hyvätkin jätkät voivat tilastojen valossa ihan hyvin olla väkivaltarikollisia, niin hyvä homma, mutta jotenkin soisin, että uutisissa jo lopetettaisiin asian päivittely. Luonneanalyysien ja yksittäistapaus-sanan viljelyn sijaan voitaisiin mieluummin tuoda esille, että kyllä, tämäkin tapaus on täysin tavallinen väkivallantekijä, ei millään tavalla poikkeuksellinen.

Seksuaalisuudesta kertovat mediassa usein ihan muut kuin alan asiantuntijat

Median seksuaalisuutta koskeva sisältö tuntuu välillä uuvuttavan yksipuoliselta ja käsittämättömän vanhanaikaiselta. Yksi merkittävä syy siihen on se, että juttuihin haastatellaan usein samoja asiantuntijoita tai jopa ihmisiä, joiden näkemykset seksuaalisuudesta perustuvat pelkkään mutu-tuntumaan. Varsin usein näiden tyyppien käsitykset sitten ovat aika ummehtuneita ja toistavat samoja virheellisiä uskomuksia, joita meille on seksuaalisuudesta syötetty jo vuosikaudet.

Luen paraikaa Mark Mansonin kirjaa Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (2020) ja siinä silmääni ovat pistäneet erityisesti kirjailijan sinänsä hyviä pointteja kuvaavat esimerkit, joissa mennään niin stereotyyppisellä kaavalla kuin olla ja voi ja esitetään jopa virheellisiä väittämiä. Puhuessaan siitä, kuinka ihmiset joskus jättävät asioita tekemättä, koska ne ovat ristiriidassa heidän identiteettiensä kanssa Manson esittää esimerkin, jossa vaimo ei uskalla ehdottaa miehelleen villimpiä seksileikkejä, koska se rikkoisi hänen käsitystä itsestään siveellisenä naisena. Tällainen väite vetää aika monta mutkaa suoraksi ja on aika käsittämätöntä, että on ihan täysin ok kirjoittaa tällainen väite kirjaan ilman mitään asiantuntemusta. Tunnumme ajattelevan, että olemme kaikki seksuaalisuuden asiantuntijoita ja siksi asiasta oikeasti mitään tietämättömienkin mielipiteet ovat ihan valideja.

Tämä tapaus muistutti mieleeni tämän Helsingin Sanomien artikkelin, jossa varoitellaan seksilelujen helpon saatavuuden riskeistä. Varoittelijana toimii kulutustutkija Samuel Piha, joka on ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa on selvitetty seksilelujen ostamiseen liittyviä tabuja ja kokemuksia. Jollain kumman ilveellä kulutustutkija on nyt siis yhtäkkiä validi kertomaan totuuksia seksuaalisuudesta, vaikka hän ei edes perustele yhtäkään väitettään ryhmänsä tutkimustuloksilla. Kirjoitin jutusta viime keväänä eräälle yliopiston kurssille analyysin ja päätin laittaa sen nyt tänne teidänkin luettavaksenne.

Objektiivisuuden ja ideologian tarkastelua seksivälinetutkimusta koskevassa artikkelissa

1        Johdanto

Tässä tekstissä tarkastelen Helsingin Sanomien 10. helmikuuta 2020 julkaistua artikkelia ”Seksivälineitä on niin helppo ostaa, että siihen liittyy jo riskejä, sanoo tutkija”. Artikkelissa on haastateltu tutkijaa, joka on osa seksivälineiden ostoa ja niiden roolia tutkivaa tutkimusryhmää. Pureudun tekstissäni erityisesti artikkelin taustalla olevaan ideologiaan ja niihin kielellisiin keinoihin, joilla ideologiaa tuodaan artikkelissa ilmi. Lähtökohtana analyysilleni on kriittisen diskurssintutkimuksen perinne tarkastella kielenkäyttöä sosiaalisena toimintana, todellisuuden rakentajana ja vallan ja ideologioiden ilmentäjänä (Flowerdrew & Richardson 2008: 21). Koska artikkelissa esitellään tieteellisen tutkimuksen tuloksia, pohdin myös siihen liittyvää objektiivisuuden ihannetta ja sen toteutumista.

Artikkeli sijoittuu osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, jossa on hiljalleen tapahtumassa murros. Seksuaalisuus on pitkään ollut tabu, josta ei ole juuri puhuttu: kristillisessä kulttuurissa seksi on nähty kuuluvaksi miehen ja naisen väliseen avioliittoon ja kaikki muu kuin lisääntymiseen tähtäävä seksuaalinen toiminta syntinä ja vääränä. Tämän rinnalle on kuitenkin noussut uusi ajattelu- ja puhetapa, jonka tässä nimeän seksipositiiviseksi diskurssiksi ja joka korostaa ihmisten vapautta ja oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla. Tätä kehitystä kuvastaa myös seksivälineiden saatavuuden helpottuminen eli se, että ” samalla kun käy ostamassa supermarketista maitoa, voi napata ostoskoriinsa vibraattorin”, kuten artikkelissa todetaan. Artikkelin voidaan katsoa edustavan seksipositiivisuudelle vastakkaista näkökantaa, joka pitää kiinni vanhoista seksuaalisuuteen liitetyistä normeista ja uskomuksista ja joka tyypillisesti painottaa seksipositiivisuuden vaaroja ja riskejä.

Aineiston ja aiheen valinta on motivoitunut kiinnostuksestani seksuaalioikeuksien ja tasa-arvon edistämiseen. Tavoitteenani on tehdä tämän tekstin avulla näkyväksi niitä seksuaalisuuteen uskomuksia, jotka edelleen haittaavat tasa-arvon toteutumista. Pyrin olemaan ottamatta kantaa artikkelin väitteisiin, mutta tuon kuitenkin esiin, minkälaisia vaikutuksia niiden esittämisellä voi yhteiskunnallisella tasolla olla.

2        Ideologiasta ja argumentoinnista

Ideologia on joukko arvoja ja uskomuksia, näkökulma todellisuuteen, jonka jokin ihmisjoukko jakaa keskenään. Ideologiat liittyvät olennaisesti valtaan: niihin liittyy usein me vastaan ne -tyyppinen ajattelu eli positiivinen sisäryhmä, jonka etua ideologia ajaa, ja negatiivinen ulkoryhmä. Ideologiat ylläpitävät ja uusintavat valta-asemia rakentamalla todellisuutta sellaiseksi, että historiallisesti ohimenevät syrjivät ja epätasa-arvoiset käytänteet ja rakenteet vaikuttavat luonnollisilta ja ikuisesti pysyviltä asiaintiloilta. (Flowerdrew & Richardson 2008: 23-24.) Tähän liittyy myös luonnollistumisen prosessi, jossa ideologia ohjaa näkemään sen arvojen ja uskomusten mukaiset merkitykset ja kielelliset valinnat neutraaleina ja ”terveen järjen mukaisina” ja sen vastaiset vahvasti värittyneinä ja puolueellisina (Kalliokoski 1996: 77).

Artikkelin taustalla näkyy kulttuurissamme vahvasti luonnollistunut ideologia, jonka mukaan hyvä ja oikea tapa toteuttaa seksuaalisuutta on miehen ja naisen välisessä parisuhteessa tapahtuva yhdyntä. Tämä näkyy perusteluissa, joita esitetään otsikon väitteelle seksilelujen helpon saatavuuden riskialttiudesta, kuten seuraavat esimerkit osoittavat:

(1) Yksi tärkeä syy, miksi ihmiset haluavat käyttää seksivälineitä, on niihin liittyvä jännitys, Piha sanoo. Lelujen avulla halutaan kokeilla uutta ja olla vähän ”tuhmia.” ”Kun seksivälineistä tulee arkipäiväisiä terveystuotteita, se rikkoo niihin liittyvää jännitystä ja perussyytä seksivälineiden käytölle.”

(2) ”Jos kokeilee harkinnanvaraisesti uutta ja tekee maltillisia hyppyjä pois arkisen seksin alueelta, ei joudu todennäköisesti niin helposti kierteeseen, joka vaatii jatkuvasti jännittävämpiä kokeiluja”, Piha sanoo.

(3) Samaan aikaan kun seksivälineiden menekki on kovaa, suomalaiset kokevat vuosi vuodelta vähemmän halukkuutta yhdyntään, etenkin avio- tai avoliitoissa.

Esimerkit 1 ja 2 osoittavat ideologisesti värittyneen näkemyksen seksivälineistä ”arkisen seksin” piristäjinä ja jännityksen tuojina. Artikkelissa haastateltu tutkija on huolissaan siitä, että seksivälineiden helppo saatavuus saa ihmiset ikään kuin hairahtumaan yhä villimpien kokeilujen pariin pois norminmukaisen seksin alueelta. Esimerkissä 3 taas esitetään, että seksivälineiden suosion kasvaminen on johtanut yhdyntöjen vähenemiseen. Artikkelissa ei kuitenkaan tuoda ilmi, mitä haittoja tällaisesta kehityskulusta on, vaan se jää implisiittisesti lukijan pääteltäväksi. Tästä voidaan todeta, että seksivälineiden helppo saatavuus ja kasvanut suosio ovat riskejä nimenomaan norminmukaiselle yhdyntäkeskeiselle seksikäsitykselle, eivät välttämättä seksivälineiden käyttäjille.

Yhdyntäkeskeistä seksinormia perustellaan usein evoluutiopsykologisilla seikoilla. Evoluutiopsykologian mukaan ihminen on luonnossa elävä eläin, jonka toiminta pohjaa sivistyneessä yhteiskunnassakin pitkälti evoluution muokkaamiin vietteihin ja vaistoihin. Tässä kontekstissa seksin perimmäisenä syynä nähdään lisääntyminen, jolloin yhdyntä ainoana lisääntymiseen tähtäävänä seksin muotona nousee korkeimmaksi ja ”luonnollisimmaksi”. Tavallaan voitaisiin puhua jopa topoksesta eli tiettyyn diskurssiin liittyvästä yleisestä päättelysäännöstä tai vakioargumentista. Topokset ovat taustalla vaikuttavia argumenttikuvioita, joihin spesifit argumentit nojaavat: ne siis ohjaavat päättelyä tiettyyn johtopäätökseen. (Lahti 2019: 134.) Evoluutiopsykologisen topoksen mukaan toiminta, joka on ristiriidassa ihmisen biologisten taipumusten kanssa, on haitallista ja väärin.

Artikkelissa tuodaan esille tällaista näkökulmaa pohdittaessa seksivälineiden käyttöön liittyvää kaksoisstandardia, jonka mukaan välineiden käyttöön liittyy naisten kohdalla positiivisia voimaantumiseen ja itsenäisyyteen liittyviä mielikuvia ja miesten kohdalla enemmän häpeän ja riittämättömyyden tunteita. Seuraavasta esimerkistä olen lihavoinut kohdat, jotka perustelevat evoluutiopsykologista toposta:

Miehillä ja naisilla on historiallisesti ollut luonnostaan erilaiset lisääntymisstrategiat, Piha pohtii. Miehellä evolutiivinen odotus on ollut, että mitä useamman naisen kanssa hän harrastaa seksiä, sitä laajemmalle oma geeniperimä leviää. Perinteisesti naiset ovat joutuneet puolestaan kantamaan seksissä ”isomman riskin”, koska he voivat tulla raskaaksi. ”Naiselle kyky nauttia seksistä ilman riskiä on voimaannuttava kokemus”, Piha sanoo. ”Mies puolestaan voi tiedostamattaan kokea kaikkien seksivälineiden keskellä, että hän ei kykene täyttämään evolutiivista rooliaan.”

Jos siis ajattelee evoluutiopsykologisen topoksen päättelysäännön mukaisesti evolutiivisen roolin täyttämättä jäämisen olevan haitallinen asia, on logiikka esimerkin perustelujen ja seksivälineiden helpon saatavuuden väitetyn riskialttiuden välillä nähtävissä.

3        Objektiivisuudesta

Koska artikkelin näkökulma seksivälineiden helppoon saatavuuteen keskittyy sen riskeihin, voidaan argumentaation hahmottaa noudattelevan vaaran ja uhan topoksen päättelysääntöä: jos on olemassa tiettyjä vaaroja tai uhkia, niiden torjumiseksi on tehtävä jotain (Lahti 2019: 135). Tämä käy hyvin ilmi muun muassa seuraavassa esimerkissä:

(5) ”Jos kokeilee harkinnanvaraisesti uutta ja tekee maltillisia hyppyjä pois arkisen seksin alueelta, ei joudu todennäköisesti niin helposti kierteeseen, joka vaatii jatkuvasti jännittävämpiä kokeiluja”, Piha sanoo.

Esimerkin argumentointi on lähellä kaltevan tason argumenttia, ja on rinnastettavissa esimerkiksi huumeita koskevaan yleiseen retoriikkaan. Seksivälineet esitetään päihteiden kaltaisena koukuttavana asiana, jotka vievät varomattoman kokeilijan mennessään.

Kuten aikaisemmin jo totesin, esitettyjen perusteluiden pohjalta vaara ja uhka näyttää kuitenkin kohdistuvan yhdyntä- ja lisääntymiskeskeiseen seksikäsitykseen, ei ihmisiin itseensä: luonnollistuneen ideologian vastainen asia vain vaikuttaa terveen järjen vastaiselta. Koko yhteiskunta ei kuitenkaan välttämättä jaa luonnollistuneitakaan arvoja ja uskomuksia. Lukijan tulkintoihin ja päätelmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa niin, että syntyy tietty vaikutelma asiaintilojen suhteesta. Tällaisia voimakkaita vaikuttamisen keinoja hyödynnetään esimerkiksi propagandateksteissä. (Kalliokoski 1994: 78.) Näkisin yhtenä tällaisena keinona asiantuntijan ja tieteellisen tutkimustiedon auktoriteettiin nojaavan argumentoinnin, jota artikkelissa hyödynnetään. 

On nimittäin huomionarvoista, että artikkelissa haastateltu tutkija näyttäytyy aiheen asiantuntijana ryhmänsä tutkimuksen kautta, hän ei juurikaan perustele väitteitään tutkimustuloksilla eikä oikeastaan millään muullakaan. Artikkelista ei käy ilmi, perustuvatko väitteet ryhmän tutkimustuloksiin tai ylipäätään faktaan vai ovatko ne tutkijan omia mielipiteitä. Hänen validiutensa esittää väitteitä perustelematta asiantuntijuuteensa nojaten on myös kyseenalainen, sillä hän ei ole seksologian asiantuntija vaan artikkelin mukaan kuluttajatutkija ja kauppatieteen tohtori. 

Tieteelliseen tietoon liittyy samanlainen objektiivisuuden oletus kuin uutisteksteihin. Kuitenkin samalla tavalla kuin uutinen on aina tulkinta jostain asiaintilasta, myös tutkimusten taustalla vaikuttavat tutkijan omat ideologiat (Kalliokoski 1994: 90). Erityisesti kvantitatiivista tietoa pidetään objektiivisena ja luotettavana, mutta tilastoihin ja mittauksiinkin liittyy aina päätös siitä, mitä mitataan. Teksteissä mainittuja lukuja ei välttämättä myöskään suhteuteta mihinkään, jolloin vaikkapa yksittäiset prosenttiosuudet ja muut luvut voivat olla harkittuja argumentoinnin keinoja. (Kalliokoski 1994: 86-87.) Tässä artikkelissa ei lukuja juurikaan esiinny, mutta objektiivisuuden illuusiota hyödynnetään kyllä muuten. Artikkeli antaa otsikosta lähtien ymmärtää, että haastateltu tutkija esiintyy jutussa nimenomaan tutkijapositiossa, mikä luo hänestä kuvan puolueettomana tahona ja hänen väittämistään asioista objektiivisina tosiasioina. Vaikka arvoista ja uskomuksista vapaata kielenkäyttöä ei olekaan, kielen ideologinen värittyneisyys on vaikein huomata silloin, kun kielen käyttäjä esitetään objektiivisena ja ideologioista vapaana. Helsingin Sanomat julkaisukontekstina ohjaa myös ajattelemaan artikkelin väitteitä ideologisista merkityksistä vapaana.

4        Lopuksi

Seksuaalisuus on ollut pitkään tabu, minkä vuoksi siitä tiedetään yhä vähän ja virheellisiä uskomuksia on paljon. Tässä artikkelissa on esitetty väitteitä, joiden pitäminen totuutena voi haitata merkittävästi tasa-arvon ja seksuaalioikeuksien toteutumista. Erityisen ongelmallista artikkelissa on se, että haastatellun tutkijaposition tuoman vallan ja auktoriteetin nojalla esitetään väitteitä, jotka eivät ole tutkimustietoa, mutta jotka on kielellisin keinoin saatu näyttämään siltä. Kriittisen diskurssintutkimuksen keskiössä on ongelmalähtöinen vallan ja ideologian kielellisen representaation tarkastelu sekä tällaisten piilossa olevien merkitysten näkyväksi tekeminen (Flowerdrew & Richardson 2008: 21). Näin ollen niin tämän kuin muidenkin vastaavanlaisten artikkelien ja muiden tekstien väitteitä seksuaalisuudesta on syytä tarkastella kriittisesti ja ideologiset taustatekijät huomioon ottaen, jotta tietomme seksuaalisuudesta ei perustuisi ideologisesti värittyneisiin ja sortaviin uskomuksiin.

5        Lähteet

Flowerdrew, John & Richardson, John E. 2018. Introduction. Teoksessa Flowerdrew, John & Richardson, John E. (toim.) The Routledge Handbook of Critical Discourse Studies. New York: Routledge. s. 21-33.

Kalliokoski, Jyrki 1996. Kieli, tunteet ja ideologia uutistekstissä. Näkymiä tekstilajin historiaan ja nykyisyyteen. Teoksessa Kalliokoski, Jyrki. Teksti ja ideologia. Kieli ja valta julkisessa kielenkäytössä. Helsinki: Hakapaino. s. 37-97.

Lahti, Emmi 2019. Maahanmuuttokeskustelun retoriikkaa. Väitöskirja. Helsinki: Unigrafia.

Sievinen, Anna. Seksivälineitä on niin helppo ostaa, että se aiheuttaa jo riskejä, sanoo tutkija. Helsingin Sanomat 10.2.2020.

Saako seksipositiivisuudella pian potkut Instagramista?

Teekutsuilla on ollut Instagramissa jo kohta kolme vuotta ja siitä on tullut blogin ohella tärkeä julkaisukanava. Ongelmaksi siellä on kuitenkin kehittynyt varsin mielivaltaiselta tuntuva sensuuri: seksuaalisuuteen, seksipositiivisuuteen ja feministiseen aktivismiin liittyvää sisältöä ja tilejä poistetaan yhteisösääntöihin vedoten, vaikka sääntörikkomuksia ei olisikaan tehty.

Vastikään kuulin, että Instagramin ja Facebookin käyttöehdot olisivat päivittymässä joulukuun 20. päivänä ja nämä uudet säännöt olisivat vielä entistäkin tiukemman. Kiellettyä sisältöä olisivat mm. munakoiso- ja persikkaemojit, eroottiset tanssit a seksuaalisesti vihjaileva kielenkäyttö. Myös alastomuutta koskevat rajoitukset tiukentuvat, sillä sääntöjen vastaisia olisivat myös kuvat, joissa sukuelimet, naisoletetun nännit ja paljaat pakarat on peitetty tai pikselöity. Vaikuttaa siis uhkaavasti siltä, että omakin tilini saattaa jossain vaiheessa palvelusta poistua.

Keksittyjä sääntörikkomuksia, joista ei voi valittaa

Yhteisösääntöjen ja käytännön toiminnan välillä on jo pitkään ollut ristiriitaa. Tiedän lukuisia ihmisiä, joilta on poistettu kuvia, stooreja ja tilejä vedoten yhteisösääntöjen rikkomiseen, vaikka mitään rikkomuksia ei ole tapahtunut. Itseltänikin on poistettu esimerkiksi Tissiflashmobiin liittyvä kuva, jossa nännini oli sensuroitu söpöillä sitruunan kuvilla enkä näin ollen rikkonut kuvalla mitään sääntöä. Ystäväni Lady Clitterin tili poistettiin täysin ilman ennakkovaroitusta pari viikkoa sitten, koska hän postasi sensuroidun videonpätkän Naked Attraction -ohjelmasta. Burleskitaiteilija Goldie Starlett kertoi tänään, että häneltä on poistettu stooreja, joissa hän on jakanut muiden sisältöä, mutta alkuperäisiä julkaisuja ei ole poistettu. Taiteilijakaverini Katja, joka tekee piirroksia vulvista, joutuu vähän väliä laittamaan tilinsä yksityiseksi, koska saa Instalta väliaikaisia bännejä olemattomien sääntörikkomusten vuoksi. Esimerkkejä on vaikka kuinka ja ne ovat toinen toistaan käsittämättömämpiä.

Ärsyttävintä tässä on se, ettei näistä perusteettomista poistoista voi valittaa mihinkään. Varsinkin jos oma tili poistetaan on käytännössä mahdotonta saada asiaan mitään oikaisua. Sen vuoksi olemmekin perustaneet Instaan ryhmän, jossa tiedotetaan kun jonkun tili poistuu, ja voimme sitten käydä yhdessä antamalla Installe palautetta. Toisinaan, jos tarpeeksi kovasti pyydetään, jonkun tili palautetaan.

Nyt erään tietolähteen mukaan saattaa kuitenkin käydä niin, että kaikki sellaiset tilit, jotka on joskus poistettu – vaikka perusteettomastikin – pysyvät poistettuina. Lisäksi kuulin, että bännäys koskisi tilin sijaan käyttäjän IP-osoitetta, jolloin edes back up-tileistä ei ole hyötyä. En ole tästä varma, koska tätä ei lue missään virallisissa lähteissä, mutta niiden paikkansapitävyys on hieman kyseenalaista muutenkin. Instagram esimerkiksi väittää, ettei shadow ban -nimistä asiaa ole olemassakaan, vaikka se on moneen kertaan todistettu ilmiö. Tällä hetkellä ei siis oikein voi muuta kuin odottaa ja katsoa, miten käy.

On ikävää elää jatkuvassa jännityksessä siitä, onko tänään se päivä, kun kolmen vuoden työ valuu hukkaan ja tilini poistetaan. Vaikka kuinka yrittäisi olla varovainen ja noudattaa sääntöjä, ihan pienikin juttu voi katkaista kamelin selän. Siksi ei lohduta, että yhteisösääntöjen mukaan kasvatuksellinen seksuaalisuuteen liittyvä materiaali on Instassa ok, kun se ei sitä selvästikään ole. En todennäköisesti ole niin suuressa vaarassa kuin monet, joiden tileillä on enemmän paljasta pintaa, mutta varma en voi kuitenkaan olla.

Asialla amerikkalainen konservatiivisuus

Rajoitusten taustalla on ilmeisestikin yhdysvaltalainen FOSTA/SESTA -laki, jonka tavoitteena on kitkeä ihmiskauppaa. Hieno tavoite, mutta keinot eivät vaikuta erityisen tehokkailta. Jotenkin on ajateltu, että alastomuus liittyy potentiaalisesti ihmiskauppaan ja siksi algoritmit on opetettu etsimään alastomuutta. Lain toimeenpano on paitsi osoittautunut tehottomaksi keinoksi kitkeä ihmiskauppaa, myös vaikeuttanut seksityöntekijöiden mahdollisuuksia tehdä työtään turvallisesti ja täten jopa lisännyt ihmiskauppaa. Asiantuntijat varoittelivat tästä lain käsittelyvaiheessa, mutta heitä ei haluttu kuunnella.

Tämäkin laki osoittaa joidenkin ihmisten lyhytnäköisyyden: ei ymmärretä, ettei jonkun asian kieltäminen poista sitä, vaan pelkästään tekee siitä turvatonta. Aborttien kieltäminen ajaa ihmiset laittomiin, vaarallisiin abortteihin ja tämä laki kitkee sosiaalisesta mediasta seksipositiivisen ja kasvatuksellisen sisällön sekä ajaa seksityöntekijät kaduille, kun he eivät voi markkinoida itseään somessa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei laista päättäneitä oikeasti edes kiinnosta ihmiskaupan kitkeminen, vaan tavoitteena on koko ajan ollut lakaista seksi ja seksuaalisuus konservatiiviseen tyyliin maton alle.

Olen ajatellut, ettei joidenkin jenkkikonservatiivien pölyisillä mielipiteillä ole vaikutusta omaan elämääni ja työhöni täällä Suomessa, mutta valitettavasti olin väärässä. Instagram ja Facebook ovat yhdysvaltaislähtöisiä ja vaikka ne ovatkin levinneet ympäri maailman, yhteisösäännöt vastaavat Yhdysvaltain lainsäädäntöä. Niillä ei myöskään ole mitään painetta muuttaa sääntöjä, koska yhtiöllä on monopoli eivätkä käyttäjät oikein voi muuta kuin alistua epäreiluihin käytäntöihin, koska vaihtoehtoisia alustoja ei juuri ole. Joten nyt minun toimeentuloni on vaakalaudalla siksi, että joku amerikkalainen fundamentalistikristitty pelkää seksuaalisuutta.

Koska lähtö Instasta voi tulla koska vain, olen yrittänyt turvata selustaani siirtymällä jo etukäteen muihin sovelluksiin. Alla olevassa kuvassa olen luetellut kaikki alustat, joissa minua voi tulevaisuudessa seurata. En ehdi ihan kaikkia kovin aktiivisesti päivittää, mutta katsotaan miten tilanne etenee ja mistä tulee seuraava pääkanava, jos Instaan en ole jossain vaiheessa tervetullut. Se saattaa olla Vero, joka on alustana hyvin Instan kaltainen, joten kannattaa ottaa ainakin se haltuun. Suosittelen myös lisäämään tämän blogin kirjanmerkkeihin tai seuraamaan tätä Bloglovinin tai Blogit.fi -sivuston kautta. Tuolta yläpalkin valikosta löytyy pieniä mustia ikoneita: sydäntä painamalla pääsee Blogloviniin ja kirjaa klikkaamalla Blogit.fi -sivulle. Ehkä teenkin paluun juurilleni ja alan kirjoittaa tänne enemmän, jos Instan kanssa käy huonosti!


Jos sinulla on Instagram-tili, voit käydä lukemassa tästä linkistä kootusti tietoa uudistuvista säännöistä ja niiden vaikutuksesta. Kaikki tämä on kuitenkin aika epämääräistä ja en osaa sanoa, minkälaisia vaikutuksia tällä todellisuudessa on vai onko mitään. Toistaiseksi omia suosikkeja voi auttaa Instassa mm. tallentamalla ja jakamalla postauksia sekä pyytämällä poistettujen tilien, kuten @ladyclitter ja @lady.clitter palauttamista. Ohjeet palauttamiseen löytyvät täältä.

Jos kaikki olisivat seksipositiivisia

Minulla on unelma: haluaisin elää seksipositiivisessa yhteiskunnassa. Tällä tarkoitan sitä, että  seksuaalisuutta sen kaikenlaisine ilmenemismuotoineen pidettäisiin hyvänä ja normaalina asiana, seksiä ei pidettäisi paheellisena ja eivätkä ihmisen ominaisuudet, kuten sukupuoli, kehon ulkomuoto, toimintakyky tai etninen tausta määrittäisi, miten omaa seksuaalisuutta on sopivaa ilmaista.

Mikä tämän unelman tiellä sitten seisoo? No, kaikki ne samat syrjivät rakenteet, joista jankutan nykyään koko ajan täällä blogissa ja Instagramissa. Toki kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet aikojen saatossa seksimyönteisimmiksi ja kehityssuunta on positiivinen. Nyt ollaan ehkä kuitenkin päästy siihen pisteeseen, että on todella ruvettava pistämään niitä rakenteita palasiksi, jos halutaan viedä homma seuraavalle tasolle. Senpä takia itsekin möyhään feminismistä ja rummutan kaikenlaista perinteisten perhearvojen mädätystä, kuten cisheteronormin ja monogamianormin kyseenalaistamista.

Eli jos olet miettinyt, että on se kumma kun tuo väittää olevansa seksuaalineuvoja eikä yhtään puhu panemisesta vaan aina vaan jostain naisten oikeuksista, niin sille on ihan syy. Neuvontatyössä olen huomannut, että lähes aina asiakkaiden ongelmien taustalla on syvään juurtuneita rakenteellisia uskomuksia, eikä niitä siksi ratkaista pelkillä pintapuolisilla seksivinkeillä.

(Ai mikä seksipositiivisuus? Lue lisää täältä!)

Tiukat normit aiheuttavat häpeää, joka estää seksuaalioikeuksien toteutumisen

Seksipositiivisuuden keskiössä on vahvasti seksuaalioikeudet. Niistä on muutamia erilaisia versioita, mutta ydinsisältö on sama. Seksuaalioikeudet koskevat jokaista ihmistä ja seksipositiivisessa yhteiskunnassa ne myös toteutuisivat jokaisen kohdalla. Näin ei toistaiseksi kuitenkaan vielä ole.

Otetaan esimerkiksi ihan vaan oikeus seksuaalisuuteen, johon sisältyy oikeus haluun ja nautintoon ja seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisuun itselle sopivalla tavalla. Tämä toteutuu erinomaisesti, jos sattuu olemaan cishetero, monogamisessa parisuhteessa ja penetraatiokeskeisen kädenlämpimän lauantaiseksin fani. Kaikkea muuta paheksutaan enemmän tai vähemmän. Homous ei ehkä ole enää lain mukaan rikos tai sairaus, mutta asennetasolla monen mielestä valitettavasti on – samoin kuin sadomasokismi, fetisismi ja transvetismi, jotka poistuivat tautiluokituksesta vasta vuonna 2011. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on myös jatkuvasti tultava kaapista eli ilmoitettava olevansa poikkeuksia cishetero-oletuksesta. Suomen translaki on monin paikoin syrjivä ja esimerkiksi edellyttää sukupuoltaan korjaavilta steriiliyttä. Monisuhteisuutta katsotaan vinoon ja pidetään moraalittomana. Tiettyjä ihmisryhmiä, kuten vammaisia ja vanhuksia ei usein nähdä seksuaalisina lainkaan.

Tällaiset ajatukset, kuten että seksuaalisuus kuuluu vain parisuhteeseen, vain vaginapenetraatio on seksiä ja muu jotain perverssiä ja cis-sukupuolisuus ja heterous ovat ainoita normaaleja sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmenemismuotoja, aiheuttavat häpeää niille, jotka eivät määritelmien sisään istu – eli aika monelle. Vaikka yhteiskunta ei virallisesti rajoita oman seksuaalisuuden ilmaisemista, asenteet sen kyllä tekevät. Häpeän lisäksi seksuaalisuuden tai sukupuolen ilmaisu normeista poikkeavalla tavalla voi johtaa hyljeksintään, syrjintään ja väkivaltaan ja jatkuvaan vähemmistöstressiin eli näiden pelkäämiseen. Eli ei, oikeus omaan seksuaalisuuteen ei toteudu tasapuolisesti kaikilla ihmisillä.

Seksipositiivinen ajattelu, jossa kaikenlaiset seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisutavat ovat yhtä hyviä, kunhan ne eivät vahingoita muita, on vahvasti kytköksissä intersektionaaliseen feminismiin. Ei ole mahdollista tavoitella yhdenvertaisuutta seksuaalisuuden saralla, jos sitä ei ole yhteiskunnassa ylipäätään. Siksi feminismirummutus.

Seksipositiivisuus on kirjaimellisesti myös ajatus seksistä positiivisena asiana. Seksi mielletään usein paheeksi ja nautinnosta saatetaan kokea häpeää ja syyllisyyttä. Se on osasyy siihen, miksi seksistä on alettu puhua avoimemmin vasta ihan viime aikoina. Miettikää, millaisiin mahdollisuuksiin tämä kehityskulku vielä johtaakaan! Omasta työstänikin tulee helpompaa, kun ihmiset uskaltavat ehkä rohkeammin pyytää apua seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, eikä häpeä seiso niin vahvasti ratkaisujen tiellä. (Juu kyllä, ihan oma lehmä ojassa tässä paasataan.)

Seksipositiivisuus on valinnanvapautta

On tietysti aika utopistista ajatella, että kaikki ihmiset olisivat seksipositiivisia. Varmasti aina tulee olemaan vastavoimia, jotka puolustavat niitä kuuluisia perinteisiä perhearvoja tai jotain muuta agendaa, jolla yritetään rajoittaa seksuaalisuuden ilmaisua.

Seksipositiivisuus on sikäli paljon parempi ajattelumalli kuin ei-seksipositiivisuus, että se vaatii aika vähän. Ei tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin kunnioittaa muiden vapautta määrätä itsestään ja omasta seksuaalisuudestaan. Seksipositiivisuus ei tarkoita, että jokaisen pitäisi ruveta hulluna panemaan tai kertomaan runkkaustottumuksistaan iltapäivälehdissä. Ainoa vaatimus on olla puuttumatta muiden ihmisten asioihin. Toisaalta juuri se tuntuu olevan niin kovin vaikeaa monille tahoille, jotka kuvittelevat, että heidän pölyiset mielipiteensä oikeuttavat heidät sanelemaan muille, mikä on oikein ja väärin.

Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta kyllä ne muuttuvat. Eilen olin katsomassa No Stigma Burlesque Show’ta, jonka tarkoituksena oli purkaa seksi- ja erotiikka-alaan liittyvää stigmaa. Tapahtumassa oli puhumassa myös seksityöntekijä Tiia Forsström, joka totesi, ettei vastaavaa tapahtumaa, jossa hänen alaansa olisi ihan todella juhlittu ja ylistetty, ole koskaan ennen järjestetty.

Vastavoimat voivat yrittää pysäyttää kehityksen, ja yrittävätkin: uusimpana esimerkkinä kansalaisaloite, joka ”suojelee syntymättömän lapsen oikeuksia” eli yrittää kriminalisoida abortin. Rakenteelliset epäkohdat ja yritykset heikentää jo saavutettuja oikeuksia on tärkeää nostaa esiin, koska mikään ei muutu, ellei tehdä aktiivista muutostyötä. Olisin vastuuton, jos vaan juttelisin mukavia sormetusvinkeistä ja Tinder-keskusteluista ja jättäisin huomiotta koko isomman kontekstin, joka vaikuttaa kaikkien mahdollisuuksiin toteuttaa seksuaalisuuttaan.

Kun omat silmät avautuvat yhteiskunnan eriarvoisuudelle, sitä on vaikeaa olla näkemättä. Siksi on nykyään kamalan vaikeaa kirjoittaa seksistä, parisuhteista tai deittaiusta ilman, että mukaan tulee väkisinkin yhteiskunnallinen konteksti. Se vaan tulee, koska en osaa nähdä asioita ilman sitä. Mutta eipä kukaan kyllä ole tästä nykyisestä linjasta valittanut, joten ilmeisesti tekin siellä olette jotakuinkin valmiita yhteiskunnan seksipositiivistamiseen. Vai kuinka?

Raiskauskulttuuri eli kierot, tyhjästä syyttävät naiset ja viattomat miesparat

SV: raiskaus, seksuaalinen väkivalta

Viime päivinä julkisessa keskustelussa on puhututtanut Roope Salmisen tuomio pakottamisesta seksuaaliseen tekoon. Keskustelua hallinnut diskurssi, jossa Salmista puolustetaan ja uhria syyllistetään ja tämän kokemusta vähätellään. Sen enempää itse tapaukseen kantaa ottamatta voi todeta, että kommentit kertovat aika paljon asenteestamme seksuaalirikoksiin sekä syvään juurtuneesta naisvihamielisestä raiskauskulttuurista.

(Ai mikä raiskauskulttuuri ja naisviha? Lue tämä postaus, niin asia selkenee!)

Suurin huoli kohdistuu perättömiin raiskaussyytöksiin

Aina kun jotain julkkismiestä syytetään seksuaalirikoksista, uhrin spekuloidaan olevan vain rahan ja julkisuuden perässä. Ylipäätään raiskausten yhteydessä muistetaan aina esittää huoli siitä, että kierot naiset vaan omista itsekkäistä syistään tehtailevat tekaistuja raiskaussyytteitä viattomista miehistä. Tämä argumentti on yleinen myös suostumukseen perustuvan raiskauksen määritelmän vastustajilla.

Olisi kiinnostavaa tietää, mihin tämä huoli oikein perustuu, sillä todellisuus ei sitä oikein tue.

Ensinnäkin poliisille ilmoitetuista raiskauksista vain noin joka kuudes johtaa tuomioon ja siihen tarvitaan vahvat todisteet. Toisekseen oikeusprosessit voivat kestää vuosia ja voivat olla uhrille henkisesti todella kuluttavia. Usein tilanteissa on vain uhrin sana syytetyn sanaa vastaan, eikä mikään velvoita syytettyä puhumaan totta.

Jos tuomio tuleekin, korvaukset ovat sen verran pieniä, ettei niillä rikastumaan pääse. Julkisuuden tavoitteluunkin seksuaalirikoksesta syyttäminen on varsin huono keino, sillä syytteet käsitellään suljetuin ovin eikä uhrin henkilöllisyyttä tiedetä. Mitä järkeä olisi muutenkaan tavoitella julkisuutta tällaisin keinoin, kun tuloksena on julkinen lynkkaaminen?

Todennäköisyys sille, että joutuu perusteettomasti syytetyksi seksuaalirikoksesta, on pienempi kuin saada salamanisku. Kyse ei ole ilmiöstä, josta pitäisi olla laajamittaisesti huolissaan.

Ehkä ennemmin olisi syytä huolestua siitä, että vain murto-osa raiskauksista tulee milloinkaan poliisin tietoon, ja niistäkään kaikki eivät johda syytteeseen, saati tuomioon. Meillä siis kulkee vapaana aika iso joukko seksuaalirikollisia, jotka eivät ehkä koskaan joudu mihinkään vastuuseen teoistaan – eivätkä välttämättä edes itse tajua tehneensä rikosta.

Selkeän suostumuksen puute on yhtä kuin raiskaus

Monelle tuntuu olevan edelleen epäselvää, missä kulkevat sallitun rajat seksuaalisen kanssakäymisen suhteen. Suostumuksen käsite on hukassa ja sen pitäminen seksin kulmakivenä on joillekin vieras ja pelottava ajatus. Tämän vuoksi moni ei näe mitään väärää tai rikollista Salmisenkaan toiminnassa ja syyttää uhria liioittelusta.

Monen käsitys raiskauksesta on väkivaltainen hyökkäys, jossa uhri väkisin pakotetaan yhdyntään. Salmisen teko ei tällä mittapuulla olisi seksuaalirikos vaan tietynlaisella ”harmaalla alueella”. Olemme tottuneet ajattelemaan, että tämän harmaan alueen tapahtumat ovat ihan ok, vaikka niistä jäisikin vähän outo ja ehkä hyväksikäytetty olo. Itsekin olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa on tapahtunut jotain seksuaalista, mitä en ole halunnut, mutta en ole voinut, uskaltanut, kehdannut tai kokenut oikeudekseni sanoa ei. Koska kukaan ei ole väkivalloin pakottanut minua mihinkään, en ole osannut ajatella, että tilanteissa olisi tapahtunut mitään väärää.

Kokemusteni kauheus avautui vasta, kun kunnolla ymmärsin suostumuksen käsitteen. Suostumus on yhtä kuin innokas ja selkeä kyllä ja kaikki muu merkitsee suostumuksen puuttumista. Ehkä on ei, hiljaisuus on ei, passiivinen oleminen vastarintaa tekemättä on ei. Painostamisen ja suostuttelun tuloksena saavutettu vastahakoinen myöntyminen on ei. Harmaata aluetta ei ole.

Jos raiskaus määritellään suostumuksen puutteen kautta, minutkin on raiskattu. Monta kertaa. Eikä sitä ole kivaa myöntää.

Tähän kokemukseen peilaten voin tavallaan ymmärtää ihmisiä, jotka vastustavat suostumusperustaista raiskauksen määritelmää. Se pakottaisi heidät kohtaamaan sen tosiasian, että he ovat itse raiskanneet tai tulleet raiskatuiksi. Sellaisen asian ajatteleminen ei ole alkuunkaan mukavaa. On helpompaa mieltää raiskaus joksikin, missä yksittäiset häiriintyneet yksilöt (maahanmuuttajat) vaanivat puskissa ihmisiä, jotka pukeutumisellaan, humalatilallaan ja yleisellä varomattomuudellaan pyytävät tulla raiskatuiksi. Ei ole yhtään kivaa ajatella itseään tai esimerkiksi omaa kumppania tai suosikkibändin laulajaa raiskaajana.

Jos ihminen ei selkeästi ilmaise suostumustaan seksuaaliseen tekoon, teko on väärin. Aivan sama, onko kyseessä penetraatio vai toisen riisuminen ja vieressä nukkuminen; ne eivät ehkä ole tekoina yhtä pahoja, mutta väärin yhtä kaikki.

Jos suostumuksen käsite tuntuu vaikealta ymmärtää tai haluat kuulla sen selitettynä viihdyttävällä ja oivaltavalla tavalla, katso tämä video.

Tavoitteena iso asennemuutos

En pystyisi enää näin pitkän ajan jälkeen todistamaan omia kokemuksiani tapahtuneiksi tai saattamaan tekijöitä vastuuseen, enkä sitä haluaisikaan. Toivoisin heidän kuitenkin ymmärtävän, että heidän tekonsa ei ollut ok. En usko, että suostumusperustaisen raiskauslainsäädännönkään pointti on varsinaisesti saada lisää porukkaa telkien taakse, vaan muuttaa ajattelutapaamme seksuaalirikoksista.

Raiskauskulttuuri on naisvihamielinen kulttuurinen vinouma, jossa seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat uhrin syytä ja tekijöiden vastuuta vähätellään. Tekijöistä yli 99 prosenttia on miehiä, joten usein vedotaan miehen seksuaalisiin tarpeisiin ja kyvyttömyyteen vastustaa houkutusta. Ajatellaan, että uhrin (valtaosassa tapauksia nainen) paljastava pukeutuminen, flirttailu tai ystävällinen käytös, humalatila tai vaikkapa aikaisempien seksikokemusten määrä ovat merkkejä suostumuksesta. Vaikka nämä (ainakaan kaikki) eivät ole oikeusprosessissa lieventäviä asianhaaroja, nettikeskusteluissa ajatusmalli rehottaa.

Vaikeinta tuntuu olevan käsittää, että innokas suostumus vaikkapa suuteluun tai samassa sängyssä nukkumiseen ei vielä tarkoita suostumista seksiin. Myös humalan vaikutus jää ottamatta huomioon: joku voi kännissä olla oikein innoissaan pussailemassa ja lähdössä toisen luo panemaan, mutta perille päästyään haluaakin nukkua tai vaikka sammuu. Tällaisessa tilanteessa ei ole ok ruveta riisumaan toista, painostamaan tätä seksiin tai esimerkiksi työntyä sisään. Toinen ei välttämättä vastustele (koska nukkuu, on liian väsynyt ja humalassa tai lamaantunut ja peloissaan), mutta jos innokas suostumus puuttuu, homma ei nyt vaan sovi.

Poliisin mukaan iso osa perättömistä raiskaussyytteistä tulee naisilta, jotka ovat humalassa suostuneet seksiin ja tulleet aamulla katumapäälle, kertoo MTV:n uutinen. Miten voisimme välttää tilanteet, joissa humalainen hauskanpito johtaa raiskaussyytteeseen? Kenties niin, että sen humalatilan keskelläkin muistettaisiin varmistaa suostumus kaikkeen, mitä tehdään? Ehkäpä jopa niin, ettei edes lähdetä harrastamaan seksiä puolitiedottomien humalaisten kanssa, olivat nämä kuinka innokkaita tahansa? Mitäpä jos kyse ei olekaan pelkästä darra-aamun katumuksesta, vaan tilanteessa on oikeasti tapahtunut raiskaus? Siinäpä pohdittavaa.

Salmisen tuomio on askel oikeaan suuntaan. Se osoittaa ihmisille, että teoilla, myös lievemmillä ”harmaan alueen” teoilla, on seuraukset. Nettikeskusteluista päätellen raiskauskulttuuri murtuu hitaasti, mutta pääasia on, että se murtuu.

Lue lisää raiskauskulttuurista:

Rape culture isn’t a myth. It’s real, and it’s dangerous. – Vox
Rape culture – eli kuinka miehestä tehdään eläin ja naisesta syypää – Kansan uutiset
Ei on ei eikä ehkä – PTFU

Pridesta on eniten mielipiteitä niillä, joita se ei koske

Kirjoitan harvoin spesifisti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja syy siihen on ilmiselvä: en kuulu kumpaankaan ryhmään, joten ei ole minun asiani tulla kertomaan asioista, joista en mitään tiedä. Näin Pride-viikolla kuitenkin tuntuu, että olen aika yksin tämän näkemykseni kanssa: monella cishet-ihmisellä on aivan tolkuttomasti mielipiteitä ja sanottavaa Pridesta ja LGBTIQ-ihmisistä. Vihan, ennakkoluulojen ja väärinymmärrysten määrä on aivan uskomaton ja minun on vaikeaa käsittää, miksi sateenkaariväen näkyvä olemassaolo on joillekuille niin triggeröivää. Kuinka vaikeaa on murehtia omista asioistaan ja antaa muiden olla rauhassa?

Pride ei ole muoti-ilmiö tai ideologia

Suomen Poliisi julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa he toivottivat hyvää ja turvallista Pride-viikkoa. Moni kommentoija oli sitä mieltä, että julkaisu on sopimaton, koska poliisin pitäisi olla jonkinlainen ”puolueeton” viranomainen, joka ei lähde mukaan ”muotivirtauksiin”. Joidenkin mielestä julkaisu oli vasemmistolainen kannanotto, joka loukkaa ja syrjii niitä, jotka eivät hyväksy sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Suomen perustuslaissa säädetään yhdenvertaisuudesta ja siitä, ettei ketään saa esimerkiksi sukupuolen perusteella asettaa eri asemaan kuin toista. Suomen poliisi lienee aika vahvasti sidottu noudattamaan perustuslakia. Näin ollen on ihan luontevaa, että poliisi ilmaisee tukensa Pridelle, joka on alkujaan – ja on edelleen – protesti tämän perustuslaillisen oikeuden toteutumatta jäämistä vastaan. Poliisin arvoihin on myös kirjattu tasa-arvon edistäminen ja sitähän Pride nimenomaan on.

Tiukassa istuu harhaluulo, että LGBTIQ-ihmisten oikeus olla ylipäätään olemassa olisi mielipidekysymys. En tiedä, mistä joku kuvittelee saavansa oikeuden määrätä toisten ihmisten olemassaolosta, mutta fakta on se, ettei sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen olemassaoloa voi kieltää, vaikka kuinka tekisi mieli. Pride ei ole muoti-ilmiö, jonka myötä ihmiset olisivat yhtäkkiä keksineet olevansa muuta kuin cisheteroita, ja vaikka kuinka vastustaisi Pridea tai sateenkaariväkeä, itse ilmiö ei poistu. On myös erittäin huolestuttavaa, jos ihmisoikeuksien puolustaminen koetaan vasemmistolaisen ideologian tuputtamiseksi.

Voi olla, että kun poliisi luotettuna viranomaisena ”otti kantaa” ja vahvisti Priden viranomaistasolla hyväksytyksi asiaksi, vastustajat säikähtivät huomatessaan, ettei heidän vastustuksestaan ole hyötyä. He ovat ehkä kokeneet olevansa ”tolkun ihmisiä” ja ovat nyt järkyttyneitä, kun poliisi onkin ottanut heidän kanssaan eri kannan. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika pohtia ennemmin niiden omien näkemysten ”tolkullisuutta” kuin poliisin. 

Surkuhupaisin suosikkikommenttini oli sellainen, jossa joku peräänkuulutti poliisin tehtävää ”pitää Suomi heterona”. Missäköhän mahtaa olla lakipykälä, joka tällaisen mission määrittää?

Tarpeeton sairaiden pervojen katujuhla?

Paljon tulee myös närkästyneitä puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan Priden tarpeellisuus. Kuulemma tasa-arvo on jo valmis ja lisäksi on törkeää, että sitä homoseksuaalisuutta pitää niin hieroa muiden naamaan. Moni on myös huolissaan lapsista ja tämän kaiken vaikutuksesta heidän hauraalle kehitykselleen; esimerkiksi Mauri Peltokangas pohti Pridea koskevassa FB-päivityksessään ”millaisen kuvan kuminen mela päässään konttaileva aikuinen läähättävä mies antaa lapsillemme”. Ja tietysti aina joku loukkaantunut sielu kertoo, että ei tämä maailma syrji sateenkaariväkeä vaan valkoisia heteromiehiä ja peräänkuuluttaa oikeutta järjestää hetero-pride.

Maailmassa ei ole yhtäkään maata, jossa heteroseksuaalisuus olisi jollain tavalla rangaistavaa tai jossa siitä syrjittäisiin. Tapauksia, joissa ihminen joutuu olemaan heteroseksuaalisuutensa tai cis-sukupuolisuutensa vuoksi kaapissa, ei yksinkertaisesti ole. Tietysti omasta seksuaalisuudesta ja sukupuolesta saavat iloita kaikki, mutta vaikka nykyajan Pridessa korostuu ylpeys ja ilo näistä asioista, se on silti alun perin ihmisoikeusprotesti ja on sitä edelleen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen asettaa ihmiset edelleen eriarvoiseen asemaan cisheteroiden kanssa. Esimerkkejä tästä eriarvoisuudesta on useita ja ne ovat syy, miksi Pride edelleen tarvitaan, vaikka toki edistystä onkin tapahtunut.

Jotenkin huvittaa myös kaikki kommentit, joissa peräänkuulutetaan Priden tarpeettomuutta ja paheksutaan sateenkaarevuuden ”tyrkyttämistä”. Kuvittelevatko ihmiset, että kun sateenkaariväki saa jotenkin ”tarpeeksi” oikeuksia, he vaan hiljenevät ja maailma palaa entisille heteronormatiivisille raiteilleen? Tässä ollaan nyt tekemässä lopullista muutosta ja koko Priden pointti on se, että sateenkaari-ihmiset saavat olla näkyvästi olemassa tasa-arvoisina muiden kanssa. Eivät he ole menossa minnekään eikä maailma ole koskaan palaamassa entiselleen. Pride on tarpeeton vasta sitten, kun seksuaalisella suuntautumisella ja sukupuolella on yhtä paljon merkitystä ihmisen aseman ja arvon kanssa kuin vaikkapa silmien värillä tai kengän koolla. Senkin jälkeen on varmaan ihan ok, että sitä vietetään historiallisena muistojuhlana; onhan vaikkapa Suomen itsenäistymisestäkin jo yli sata vuotta aikaa, mutta itsenäisyyspäivää juhlitaan yhä.

Tätä ajatusta Priden ”säädyttömyydestä” ja ”homoseksuaalisuuden naamaan työntämisestä” selittää LGBTIQ-ihmisten hyperseksualisointi: mitä enemmän jonkun ihmisen suhde, seksuaalisuus tai sukupuoli poikkeaa monogamisesta cishet-normista, sitä vahvemmin se nähdään seksin kautta. Joillekin esimerkiksi homous on niin vahvasti yhtä kuin anaaliseksi, että Pride, sateenkaarevuus tai mikä vaan siihen viittaava saa puristamaan pakaroita kauhuissaan yhteen. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen niputetaan herkästi myös yhteen seksuaalisen avoimuuden, kinkyyden tai yleisen ”holtittomuuden” kanssa; tästä kertoo Peltokankaan päivitys, jossa hän selvästi jakaa ihmiset Prideen osallistuviin sairaisiin pervoihin ja ”perinteisiä perhearvoja” kannattaviin heteroihin. Jonkun kannattaisi varmaan mainita Peltokankaalle, että kinkyjä heteroitakin on vaikka kuinka ja sateenkaarijengiin kuuluvat myös aseksuaalit. On ihan mahdotonta tehdä mitään yleistyksiä kenenkään seksuaalisista mieltymyksistä sukupuolen tai suuntautumisen perusteella.

Ja mitä tulee niihin lapsiin, niin mitenköhän tapahtuma, jossa julistetaan kaikkien oikeutta elää omannäköistä elämää yhdenvertaisina, traumatisoi ketään? Varmasti Pridessa voi tulla vastaan ihmisiä asuissa, jotka herättävät lapsissa kysymyksiä, mutta todennäköisesti vanhempien kiertelevät ja häpeällä kyllästetyt vastaukset traumatisoivat enemmän kuin itse asut. Lisäksi voi miettiä, kuinka traumatisoivia ovat puolestaan esimerkiksi uskonnolliset herätysliikkeet, joissa lapsia aivopestään pienestä asti uskomaan omaan synnynnäiseen pahuuteensa ja syntisyyteensä. Niistä harvalla persukansanedustajilla lienee kuitenkaan mitään huonoa sanottavaa.

Jos koko Pride-viikon viettää paniikissa pakaroita yhteen puristaen, niin ei ole ihme, jos alkaa sateenkaariteemat vähän puuduttaa. Kramppihan siitä tulee ja varmasti olisi mukavaa, jos voisi välillä vähän hellittää. Vika ei ehkä kuitenkaan ole Pridessa tai sateenkaariväessä vaan ehkä sittenkin kramppipotilaan ahdasmielisyydessä ja homofobiassa. Suosittelen hierontaa, venyttelyä ja mielen avartamista.

Olen suhtautunut näihin LGBTIQ-asioihin aina vähän sellaisella minding my own business -asenteella. Se tarkoittaa, että jos kohtaan jotain mitä en täysin ymmärrä, en ala väittää vastaan vaan annan asian olla ja jatkan elämääni. Minun ei tarvitse olla henkilökohtaisesti samaa mieltä jokaisen ihmisen valinnoista voidakseni pitää häntä kanssani samanarvoisena. Vielä vähemmän merkitystä mielipiteelläni on silloin, kun kyse on jonkun ihmisen perustavanlaatuisesta olemuksesta. Jos jonkun valinnat tai oleminen eivät aiheuta muille haittaa – ja tällä tarkoitan nyt todellista vaaraa, en mitään mielensäpahoittamista – pidän huolen omista asioistani ja jätän hänet elämään elämäänsä rauhassa. En tiedä, miten tämä ajatusmaailma saataisiin iskostettua Pridea ja sateenkaariväkeä vastaan änkyröivien urpojen päähän, mutta elättelen toivoa, että joskus se vielä tapahtuu.

Hyvää ja turvallista Pride-viikonloppua! <3

Mitä jos eläisitkin kuukautiskiertosi mukaan?

Millaista elämä mahtaisi olla, jos sen suunnittelisi kuukautiskierron vaiheiden mukaan? Jos omaa kiertoa seuraamalla pystyisi optimoimaan elämänsä niin, että tekisi kussakin kierron vaiheessa sillä hetkellä parhaalta tuntuvia asioita? Ja eikö ole hieman kummallista, ettei kierron vaiheista ja niiden vaikutuksista puhuta juuri missään, vaikka niillä voi olla hyvinvoinnille valtavan suuri merkitys?

Olen itse elänyt pitkään ajatellen, että kierto koostuu ns. ”normaaleista päivistä” ja vuotopäivistä. Jossain vaiheessa huomasin, että tietyt oireet, olotilat ja tuntemukset toistuivat kuukausittain ja aloin epäillä, josko niillä olisi jotain tekemistä kuukautiskiertoni kanssa. Mitä enemmän opin yhdistämään oireita kierron vaiheisiin, sitä vaikeampaa minun on käsittää, miksei tästä asiasta puhuta missään. On ensinnäkin outoa, että menkkavalistus typistyy pelkkään verenvuotoon eikä nuorille kerrota siitä, että kierto vaikuttaa elämään joka ikinen päivä. Toisekseen on ihan käsittämätöntä, miten näin iso asia on käytännössä vaiettu olemattomiin ja kuukautiset ja syklisyys täytyy piilottaa, jotta pärjäisi maailmassa. Eihän se niin voi olla!

Miksi omaa kiertoa kannattaa seurata

Kuukautiskierto voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Vuotopäiviä seuraa follikulaarivaihe, joka päättyy munasolun irtoamiseen eli ovulaatioon noin kierron puolivälissä. Tämän jälkeen seuraa luteaalivaihe eli munasolun matka kohtuun, jonka jälkeen se hedelmöittymättömänä vuotaa kohdun paksuuntuneen limakalvon kanssa ulos. Tämän kaiken saavat aikaan hormonit, joiden määrä elimistössä vaihtelee rajusti kierron vaiheesta toiseen. On siis ilmiselvää, että tämä vaihtelu vaikuttaa itse kierron lisäksi myös mm. energiatasoihin, seksuaaliseen halukkuuteen, ruokahaluun, uneen ja mielialaan.

Jokaisen kohdullisen kannattaisi seurata vähintään oman kierron pituutta eli kirjata kalenteriin ylös vuotojen alkamisajankohta. Kun tietää edes suunnilleen oman kierron pituuden, on helpompaa varautua oikeina päivänä vaikkapa suojilla ja särkylääkkeillä. Oma elämänlaatuni parantui huomattavasti, kun tajusin alkaa seurata kiertoani enkä enää jatkuvasti löytänyt itseäni jostain julkisesta vessasta käärimästä vessapaperimyttyä pikkareihin menkkojen yllättäessä.

Paperikalenterin sijaan kiertoa voi seurata myös erilaisilla puhelimeen ladattavilla sovelluksilla. Itselläni on ollut pitkään käytössä Clue, jonka avulla voi kierron pituuden lisäksi pitää kirjaa myös erilaisista oireista ja tuntemuksista. Clueen voi kirjata mm. vuodon määrän, krampit ja päänsäryt, mielialat, unen määrän, seksihalut, vireystilan ja valkovuodon koostumuksen. Omien kirjausten perusteella sovellus lähettää ilmoituksen, kun jollekin päivälle on odotettavissa vaikkapa päänsärkyä. Toinen hyvä sovellus on Moona Oirepäiväkirja, joka soveltuu erityisen hyvin ihmiselle, jolla on endometrioosi tai jokin muu gynekologinen sairaus. Oireiden seurannasta on hyötyä näiden sairauksien hoidossa ja diagnosoinnissa, kun on epämääräisten oirekuvailujen sijaan näytettävänä lääkärille mustaa valkoisella.

Kuukautiskalenterin elämän mullistava vaikutus

Homman voi kuitenkin viedä vielä tästäkin pidemmälle. Tutustuin Säde Vallarénin PTFU-blogissa menkkakalenteriin, jossa kierto jaetaan vuodenaikojen mukaan: kuukautisvuoto on talvi, pre-ovulaatio eli follikkelivaihe kevät, ovulaatio kesä ja luteliaalivaihe eli PMS-vaihe syksy. Ideana on, että merkitsemällä nämä vaiheet omaan kalenteriin pysyy paremmin kärryillä siitä, mitä omassa kropassa on meneillään, ja osaa yhdistää epämääräisiä tuntemuksia kierron vaiheisiin. Tämän tiedon avulla voi sitten suunnitella elämäänsä niin, että kehon hormonitasot tukevat omia tekemisiä, vaikkapa jotakuinkin tämän Vallarénin blogista napatun sitaatin mukaisesti:

”Talvi ja syksy ovat introverttiaikaa ja kevät ja kesä ekstroverttiaikaa. Luovat projektit, taide, ihmisten tapaaminen, uusien harrastusten aloittaminen kannattaa sijoittaa kevääseen ja kesään. Kesä on parasta aikaa deittailla, esiintyä ja käydä vaikka työhaastattelussa. Silloin hehkuu ja on parhaimmillaan. Syksy ja talvi ovat rauhoittumisen, itsensä hoidon ja hemmottelun aikaa. Silloin kannattaa meditoida, reflektoida, tuntea tunteita ja antaa itselleen armoa.”

Menkkakalenterin avulla ei siis pelkästään kerätä tietoa omasta kierrosta, vaan tätä tietoa käytetään aktiivisesti pohjana oman elämän suunnittelulle. Tällaisen elämäntavan vahvuus on siinä, että osaa paitsi yhdistää omituiset tuntemukset kierron vaihteluun, myös hyväksymään vaihtelun normaaliksi osaksi elämää sen sijaan, että pyrkisi piilottamaan sen.

Vaihteluttomuus on mieskeskeinen normi

Elämä kuukautiskierron mukaan voi tuntua radikaalilta ajatukselta. Meillehän syötetään oikeastaan päinvastaista viestiä, kun kuukautissuojamainoksissa korostetaan, että menkkojen aikana pystyy mihin vain eikä niiden tarvitse rajoittaa elämää mitenkään. On tietysti hyvä asia, ettei meidän tarvitse eristäytyä kuukautismajoihin tai muutenkaan jättäytyä normaalista elämänmenosta pois menkkojen ajaksi, mutta toisaalta kaikkivoipuuden alleviivaaminen mainoksissa tuntuu myös kuukautiskierron merkityksen vähättelyltä. Suorituskeskeisessä kulttuurissamme, jossa itsestä täytyy olla joka hetki valmis antamaan 120 prosenttia, menkat eivät ole hyvä syy hidastaa tahtia.

Mainoksissa toistuu myös ajatus siitä, että paras mahdollinen kuukautissuoja on sellainen, joka saa unohtamaan kuukautisten olemassaolon eli toisin sanoen piilottaa koko asian. Muut kierron vaiheet onkin sitten helpompi vaieta piiloon, kun ne eivät päällepäin näy. Näin meillä on hieno järjestelmä, joka täysin sivuuttaa sen, että lähes puolilla maailman ihmisistä on vaihtelua aiheuttava kierto. Se on oikeastaan hyvinkin räikeä esimerkki ajattelumallista, jossa mies edustaa ihmistä yleisesti ja nainen on poikkeus. Ihmisiä, joilla on kierto, on yhtä paljon kuin niitä, joilla ei ole, mutta silti kierrottomuus ja vaihteluttomuus ovat normi, joiden mukaan kaikkien oletetaan elävän.

(Jos haluat tietää lisää maailman mieskeskeisyydestä ja esimerkiksi siitä, miten kuukautiskierron vaiheet ja sen vaikutukset on aivan tietoisesti ja järjestelmällisesti sivuutettu esimerkiksi lääketutkimuksissa, suosittelen Caroline Criado Perezin kirjaa Näkymättömät naiset – Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Todella silmiä avaava teos!)

Menkkakalenterin mukaan eläminen on siis aikamoista vastavirtaan uimista kulttuurissa, jossa kuukautiset kuuluu piilottaa. Siksi rakastan Vallarénin tapaa pukeutua vuotopäivien aikana punaiseen ja sitä kautta purkaa stigmaa, kun ihmisten kysymykset asuvalinnasta antavat tilaisuuden puhua menkoista. Niin vuoto kuin kaikki muutkin kierron vaiheet ja niiden ilmenemismuodot ovat normaaleja ja luonnollisia ja niiden pitäisi voida tapahtua ilman häpeää ja tarvetta piilotteluun. Kierron aiheuttamasta vaihtelusta tulisi ennemmin olla iloinen, koska se osoittaa, että keho toimii. Okei, hirveistä kivuista ja jäätävän runsaista vuodoista voi olla vaikeaa iloita, mutta ehkäpä niidenkin ylpeästä esilletuomisesta vaikka punaiseen pukeutumalla on enemmän apua kuin siitä, että kärvistelee hiljaisuudessa häveten.

Tieto lisää ymmärrystä ja kunnioitusta

En tiedä teistä, mutta itse en ainakaan saanut nuorena kovin kummoista tietoa kuukautiskierrosta. Vuodosta kerrottiin, mutta ei ovulaatiosta, PMS:stä tai kovin kattavasti edes siitä, miksi kuukautiset ylipäätään tulevat. Asiaan liittyi myös vahvaa häpeää ja vaikka omistamassani murrosikäkirjassa oli kuukautiskalenteri, en halunnut käyttää sitä, koska mieluummin vain teeskentelin, ettei koko asiaa ollutkaan. Suhtautumiseni muuttui kunnolla vasta melkein aikuisena, kun aloin seurata kiertoani ja tulin tietoisemmaksi kehossani tapahtuvista asioista. Kierron seuraaminen on nyt pikku hiljaa kehittymässä kierron kunnioittamiseksi: en yritä väkisin taistella kehoani vastaan ja pakottaa sitä asioihin, jotka eivät tunnu hyviltä. Peilaan tuntemuksiani kierron vaiheeseen ja usein sieltä löytyy selitys.

Jos me tiedämme vähän, niin kohduttomat kanssaeläjämme (lue: cismiehet) ovat vielä huonommin perillä kierron aiheuttamasta vaihtelusta. Todella monen mielessä kuukautiskierto on pelkkää verenvuotoa ja ehkä jotain ”muija on kiukkuinen kun sillä on menkat” -meininkiä. Tietoa tarvitaan, jotta todella ymmärrettäisiin, että kierron aiheuttama vaihtelu on todellinen ja merkityksellinen ilmiö. Niin kauan kuin ymmärrystä ei ole, joudumme vääntämään kierrottomien kanssa kättä esimerkiksi siitä, ovatko kuukautiskivut riittävä syy olla poissa töistä tai onko PMS todellinen ilmiö, jota pitää tutkia ja hoitaa. Myös typerät vitsit menkoista ja kiukkuisuudesta ovat ensinnäkin osoitus naisvihasta ja toisekseen siitä, että kierron aiheuttamaa vaihtelua ei oteta tosissaan tai pidetään heikkoutena, joka pitää kitkeä pois.

Vaikka maailma ei vielä sitä ymmärräkään, kuukautiskierron aiheuttama vaihtelu on fakta ja kierrollisen ihmisen kannattaisi mieluummin elää kiertonsa mukaan kuin sen olemassaolo kieltäen. Aiheesta tarvitaan myös lisää tutkimusta, sillä aiheen sivuuttamisen pitkät perinteet lääketieteessä ovat johtaneet siihen, että saatavilla on paljon virheellistä ja epätarkkaa tietoa. Tutkimustietoa odotellessa jokainen voi aloittaa oman vallankumouksensa ja alkaa seurata kiertoaan, sillä siinä voi vain voittaa.