Seksuaalisuus

Hommiin vaan ja 15 muuta surkeaa vinkkiä haluttomalle

Vinkkilistat seksielämän piristämiseen ja halukkuuden lisäämiseen ovat naisten- ja iltapäivälehtien klassikkojuttuaiheita. Vinkkien ahkerasta jakamisesta huolimatta haluttomuus ja seksielämän ”väljähtäminen” ovat edelleen hyvin tavallisia haasteita etenkin pitkissä, monogaamisissa parisuhteessa eläville. Vinkit eivät siis toimi kovin hyvin, ja yksi selitys on niiden yksilökeskeisyys.

Törmäsin vastikään Iltalehden juttuun, jonka otsikkona on ”Hommiin vaan ja 15 muuta vinkkiä haluttomalle naiselle”. Jutussa todetaan naisten kokevan haluttomuutta ennen kaikkea siksi, että he kokevat häpeää ja epävarmuutta kehoistaan ja heillä on huono seksuaalinen itsetunto. Juttuun on haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulaa, joka jakelee auliisti neuvojaan epävarmuuden selättämiseen. Osa neuvoista on hyviä, osa taas ainakin nykymittapuulla varsin kyseenalaisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne vierittävät haluttomuuden korjaamisen yksilön vastuulle ja sivuuttavat kokonaan ympäröivän kulttuurin vaikutuksen. Tämä on viime aikoihin asti ollut hyvin tavallista haluttomuutta ja monia mielenterveysongelmia, kuten uupumusta koskevassa keskustelussa.


Korjaa ryhti, unohda paineet ja anna mennä vaan

Jutussa haluttomuutta, häpeää ja epävarmuutta kokevia kehotetaan muun muassa harjoittelemaan itsemyötätuntoa ja puhumaan itselleen kuin ystävälle. Nämä ovat sinänsä hyviä neuvoja, sillä monilla (etenkin naisilla) on taipumus olla itselleen hyvin ankara. Toisaalta jutussa myös kehotetaan ”pitämään itsestä huolta” eli laihduttamaan, vaikka se muotoillaankin pehmeästi, kuten seuraavassa sitaatissa:  ”–– kysy nyt itseltäsi, haluatko pitää itsestäsi, kunnostasi ja terveydestäsi huolta. Luultavasti vastaus on kyllä ja alat haluta mennä lenkille.” Eli itselleen pitää olla myötätuntoisempi, mutta kuitenkin lempeästi laihduttaa.

Monien vinkkien kohdalla tietyllä tapaa tiedostetaan erilaisten normien ja kulttuuristen rakenteiden olemassaolo, mutta niiden vaikutus jotenkin sivuutetaan ja vain kehotetaan yksilöä olemaan välittämättä niistä. Tällaisia vinkkejä ovat muun muassa kehotukset unohtaa ulkonäkö- ja suorituspaineet ja naisen seksuaalisuutta koskevat uskomukset ja normit, joilla moni meistä on lapsuudesta asti kyllästetty. Ihan kuin mistään voisi päästä eroon vain päättämällä olla välittämättä niistä. Epäilen, että Kontula neuvoisi suorituspaineiden takia erektiovaikeuksista kärsiviä miehiä vain unohtamaan paineet, mutta ilmeisesti naisten kohdalla ne eivät ole niin iso ongelma.

Epävarmuus, häpeä ja suorituspaineet ovat ymmärrettäviä, eivät kenenkään oma vika

Totta kai kiinnostus seksiä kohtaan voi lisääntyä huomattavasti, jos onnistuu päästämään irti paineista ja uskaltautuu tutkimaan omaa nautintoa ja mieltymyksiä. On kuitenkin tärkeää, ettei vähätellä sitä, miten vaikeaa se voi olla. Ei ole myöskään reilua antaa ymmärtää, että paineiden tai epävarmuuden kokeminen tai se, ettei oikein tiedä, mistä seksissä nauttii, ole yksilön oma vika. Ei haluttomuus ole yleistä siksi, että ihmiset jotenkin tyhmyyttään tai laiskuuttaan roikkuisivat kiinni paineissa, normeissa ja häpeässä eivätkä jaksaisi tai viitsisi tutkiskella seksuaalisuuttaan.

Ongelman ydin on surkea seksuaalikasvatus, jossa nautinto on sivuutettu täysin. Hiljattain 4. syyskuuta vietettiin maailman seksuaaliterveyspäivää nautinto -teemalla ja eräs kollegani (en yhtään muista kuka, anteeksi siitä) kysyi Instagram-stoorissaan, mitä ihmiset toivoisivat oppineensa nautinnosta koulun seksuaalikasvatuksessa. Ylivoimaisesti suosituin vastaus oli se, että olisi kerrottu, että naisen nautinto on seksissä tärkeää. Miten me voisimme olla kartalla omien mieltymystemme ja nautintomme suhteen, kun niiden pohtimiseen ei ole kannustettu vaan ne on suorastaan neuvottu sivuuttamaan? Tähän kun lisätään vielä ulkonäköpaineet, joita some ja valtavirtaporno ovat lisänneet, niin on ihan tosi ymmärrettävää, että meidän voi olla vaikeaa tuntea itseämme riittäviksi ja haluttaviksi.

Tämä kyseinen juttu on vuodelta 2015 ja vastaavia näkyy mediassa nykyään harvemmin. Edelleen haluttomuudesta kuitenkin kirjoitetaan mediassa lähinnä siitä kulmasta, miten siitä pääsisi eroon, koska säännöllistä seksiä pidetään niin vahvasti terveyden ja hyvän parisuhteen mittarina. Haluttomuus esitetään tavallisuudestaan huolimatta myös useimmiten yksilön tai yksittäisten suhteiden ongelmana eikä kovinkaan usein kuule pohdittavan, voisiko ilmiön yleisyys selittyä jollain rakenteellisella tekijällä. Samalla tavalla kuin esimerkiksi jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat yleistyneet työelämän muutosten seurauksena, myös haluttomuuteen voi löytyä syitä seksiin, seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyvistä, juuri tälle ajalle tyypillisistä ajatuksista.

Lisää pohdintaa haluttomuudesta erityisesti tästä näkökulmasta löytyy kirjoittamastani PDF-oppaasta Ei huvita? Uusia näkökulmia haluttomuuteen, jonka voi ostaa täältä.

Mitä haluttomuudelle voi tehdä ja muita vastauksia tiukkoihin kysymyksiin

Heippa pitkästä aikaa! Täällä ollaan jälleen lempiaiheeni eli halun ja haluttomuuden äärellä, sillä olen juuri avannut ilmoittautumisen verkkokurssilleni EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen, joka käynnistyy 18. huhtikuuta. Kurssin tekemisen myötä on tullut perehdyttyä tähän aiheeseen jokseenkin syvällisesti ja pääsin myös keskustelemaan siitä Afterwork -podcastiin viime kuussa. Saimme jaksoa varten podin kuuntelijoilta liudan hyviä ja varmasti monia askarruttavia kysymyksiä, mutta iso osa jäi jaksossa vastausta vaille. Tässä siis viisi penniäni muutamaan kysymykseen, olkaapa hyvät!


Milloin haluttomuudesta on syytä huolestua? Kuinka pitkä on ”normaali” haluttomuuden aikajakso?

Kysymykset normaaliudesta ovat aika vaikeita, koska normaalilla voidaan tarkoittaa niin monia eri asioita. Kielitoimiston sanakirjan mukaan normaalin merkityksiä ovat mm. tavallinen, odotuksenmukainen, oikea ja hyväksyttävä ja ne tarkoittavat kaikki hieman eri asiaa. Seksuaalisuuden kohdalla merkitykset kietoutuvat vahvasti yhteen niin, että tavallisuus on oikeaa ja hyväksyttävää ja tavallisuudesta poikkeaminen väärää ja ei-hyväksyttävää. Tavallisuus taas määrittyy pitkälti ajallisen ja kulttuurisen kontekstin mukaan ja siihen vaikuttavat myös menneiden aikojen käsitykset. Käytännössä normaalina pidetään yleensä heteroseksuaalisuutta, jota toteutetaan monogaamisessa parisuhteessa ja jossa seksi on ensisijaisesti yhdyntää. Yhdyntöjä tulisi olla normaali määrä eli tilastollisen keskiarvon verran (FINSEX -tutkimuksen mukaan aktiivisimmilla n. 1,5 kertaa viikossa). Nykyään myös ajatellaan, että on normaalia ja tervettä haluta seksiä ­(eli sitä heteronormatiivista parisuhdeseksiä 2­–4 kertaa viikossa yhden ja saman kumppanin kanssa koko elämän ajan) ja haluttomuutta pidetään seksuaalisena toimintahäiriönä, joka on lääketieteellinen diagnoosi.

Ihmisillä on usein vahva tarve olla normaali, koska poikkeavat yksilöt saavat usein osakseen hyljeksintää. Seksuaaliseen poikkeavuuteenkin on ihan näihin päiviin asti suhtauduttu hyvin karsaasti ja edelleen monien meistä on tosi vaikeaa myöntää edes itselleen, jos oma seksuaalisuus onkin jotain muuta kuin sitä ns. normaalia. Normaalin karsina on kuitenkin niin pieni, että suurin osa meistä ei siihen mahdu.

Koko tämän pitkän sepustuksen pointti on se, että mitään rajaa normaalin ja epänormaalin haluttomuusjakson välillä ei ole, koska ei ole olemassa ”epänormaalia” haluttomuutta. Haluttomuudesta kannattaa huolestua silloin, kun se on itselle ongelma, mutta kannattaa miettiä tarkasti, miksi se on ongelma. Tämä on ydinteema verkkokurssillani: siinä missä yleensä on vaan lähdetty etsimään keinoja haluttomuuden poistamiseksi, minä kysyn, ketä se haluttomuus haittaa ja onko itse asiassa edes kyse haluttomuudesta vai vain siitä, ettei halua normaalina pidettyä määrää normaalina pidettyä seksiä.

Mistä haluttomuus johtuu ja mitä sille voi tehdä? Seksi on hauskaa, mutta silti on ollut haluttomuutta parisuhteessa, vaikka pidänkin seksiä tärkeänä ja kivana osana suhdetta.

Ihan ensiksi on syytä selvittää, mitä ihminen tarkoittaa kertoessaan haluttomuudesta. Voi nimittäin olla, että haluttomuus ei ole haluttomuutta ensinkään: joku ehkä haluaa vain harvemmin kuin kumppaninsa, joku toinen taas haluaa mutta ei omaa kumppaniaan, kolmatta kiinnostaa sooloseksi mutta ei partneriseksi ja neljäs haluaisi jotain ihan muuta kuin sitä seksiä, mitä suhteessa on tarjolla. Halu ei myöskään ole aina sitä leffoista tuttua kiimaa, joka yhtäkkiä ja pakottaa repimään vaatteet pois saman tien, vaan se voi vaatia syttyäkseen vähän vaivannäköä kumppanilta. On siis tyypillistä ajatella kokevansa haluttomuutta vaikka halua olisikin ja ongelma on silloin enemmänkin siinä, että halu ei kohdistu siihen ihmiseen tai seksiin johon ns. pitäisi tai ei syty halutulla tai odotuksenmukaisella tavalla.

Tavallinen ongelma on halujen hiipuminen pitkässä suhteessa. Käsittelen tätä ongelmaa verkkokurssillani monesta eri näkökulmasta ja tarjoan myös neuvoja siihen, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Keskeistä siinä ja toki myös lyhyemmissäkin suhteissa on ymmärtää, että kahden tai useamman ihmisen halut harvoin menevät sataprosenttisesti yksiin ja vaikka näin tapahtuisikin jossain hetkessä, tilanne muuttuu takuuvarmasti ajan kuluessa. Se, että seksi kiinnostaa joskus vähemmän tai ei joskus kiinnosta ollenkaan, ei ole automaattisesti merkki siitä, että suhteessa olisi jotain pielessä. Seksihalujen määrällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon kumppanistaan välittää.

Miten ratkoa tilannetta, jos on huono omatunto haluttomuudesta, vaikka kyse onkin usein siitä, että seksuaaliset halut eivät vain kohtaa?

Hyvin usein haluttomuuden ongelmallisuus liittyy nimenomaan siihen, että sitä kokevalla on huono omatunto. Se on ymmärrettävää erityisesti monogaamisissa suhteissa, koska yhden haluttomuus vaikuttaa väistämättä myös toisen mahdollisuuksiin harrastaa seksiä. Monogaamisiin suhteisiin liittyykin vahvasti ajatus siitä, että suhteessa kuuluu olla seksiä ja jopa siitä, että sitä on oikeus saada ja vaatia. Jotkut seksologitkin edelleen ajattelevat, että parisuhde ei voi olla onnellinen tai edes oikea parisuhde ilman seksiä ja että toisen haluttomuus antaa oikeuden pettämiseen.

Asiantuntijapuheessa toistuu aika usein sellaiset ”seksi on parisuhteen liima” -jutut ja ihmisiä on patisteltu harrastamaan seksiä vaikka vähän väkisinkin. Minusta on mielenkiintoista, että samaan aikaan nuorille suunnattu seksuaalikasvatus painottaa tosi voimakkaasti sitä, ettei seksiä pidä harrastaa kenenkään toisen mieliksi vaan vasta sitten, kun on valmis ja itse haluaa. Missä vaiheessa se ääni kellossa muuttuu? Mikä on se hetki, kun omien rajojen kunnioittamisen sijaan kehotetaankin rikkomaan ne ja suostumaan asioihin, joita ei halua?

On valitettavan tavallista, että enemmän haluava osapuoli alkaa painostaa toista seksiin joko suoraan tai epäsuorasti esim. mököttämällä tai muuten käyttäytymällä huonosti. Olen kuullut monia tarinoita siitä, kuinka ihmiset suostuvat seksiin, jotta heidän kumppaninsa eivät kiukuttelisi, jättäisi kotitöitä tekemättä tai purkaisi turhautumistaan lapsiin. Tällainen on henkistä väkivaltaa enkä yhtään ihmettele, jos näin käyttäytyvän ihmisen kumppani ei halua seksiä. Seksuaaliterapeutti ja entinen kouluttajani Elina Tanskanen on sanonut viisaasti, että ei ole mahdollista sanoa kyllä, jos ei voi turvallisesti sanoa ei. Jos kieltäytymisellä on selkeitä ikäviä seurauksia, todellista valinnan mahdollisuutta ei ole.

Huonoa omaatuntoa voi helpottaa tieto siitä, että seksi toisen ihmisen kanssa on suljetussa parisuhteessakin etuoikeus, ei oikeus tai velvollisuus. Seksiä sisältävään suhteeseen ryhtyminen ei tarkoita sitä, että samalla luovuttaisi kumppanilleen käyttöoikeuden kehoonsa.

Halusin tehdä EI HUVITA -verkkokurssini ennen kaikkea siksi, että haluttomuutta käsitellään yleensä aina parisuhteen näkökulmasta. Ongelma on toisen osapuolen haluttomuus tai vähäisempi halu ja lähes ainoana mahdollisena ratkaisuna nähdään se, että tämä alkaisi haluta enemmän, jotta parisuhde säilyisi. Itse ajattelen, että lähtökohdan pitäisi olla yksilön oma hyvinvointi ja haluan kannustaa ihmisiä kyseenalaistamaan normeja ja elämään elämäänsä itselleen sopivalla tavalla. Kurssilla teen näkyväksi niitä normeja, jotka ohjaavat käsityksiämme seksuaalisuudesta, seksistä, parisuhteista, normaaliudesta ja oikeasta ja väärästä ja autan näin kurssilaisia ymmärtämään paremmin sekä itseään että muita ihmisiä. En tarjoa mitään pikaratkaisua tai takuuvarmoja vinkkejä, joilla kenen tahansa halut saadaan nousemaan pilviin enkä usko, että sellaisia on olemassakaan. Tarjoan ennen kaikkea tietoa ja ymmärrystä, mahdollisuuden keskusteluun ja no, niitä uusia näkökulmia. Kurssin jälkeen ei välttämättä haluta enemmän, mutta todennäköisesti itseään pitää normaalina.

Ilmoittaudu mukaan EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen -kurssille täältä! Jos kurssin sisältö, suoritustapa, aikataulu tai mikä tahansa herättää kysymyksiä, niitä voi laittaa sähköpostitse osoitteeseen teekutsuilla(at)gmail.com tai Instagramissa @teekutsuilla. Keskustelen mielelläni halun ja haluttomuuden teemoista myös seksuaalineuvonnassa, jonne voit varata ajan täältä.

Tässä vielä muutama muu haluttomuudesta kirjoittamani teksti:

Seksuaalisuuden ilmiöt ICD-tautiluokituksessa
Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä
Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa
Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua

Seksuaalisuuden ilmiöt ICD-tautiluokituksessa

Kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10 sisältää monia seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Seksuaaliset toimintahäiriöt, sukupuoliset kohdehäiriöt sekä psykoseksuaalisen kehityksen häiriöt kuuluvat luokituksessa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden alaluokkaan. On kuitenkin perusteltua kysyä, kuuluvatko kaikki luokitukseen listatut ilmiöt sinne eli ovatko ne häiriöitä, joita voidaan lääketieteellisesti diagnosoida ja hoitaa tai ovatko ne häiriöitä ensinkään. Käsityksemme siitä, mikä on häiriö ja mikä normaalia kun on voimakkaasti kytköksissä normiin monogaamisessa heteroparisuhteessa toteutettavasta yhdyntäkeskeisestä seksistä.

Seksuaalisia toimintahäiriöitä ovat ICD–10 -luokituksen suomalaisen version mukaan seuraavat:

F52.0 Seksuaalinen haluttomuus
F52.10 Seksuaalinen vastenmielisyys
F52.11 Seksuaalisen nautinnon puute
F52.2 Seksuaalinen kiihottumisvaikeus (mukaan lukien naisen sukupuolinen kiihottumisvaikeus, miehen erektiohäiriö sekä psyykkisperäinen impotenssi)
F52.3 Orgasmivaikeus
F52.4 Ennenaikainen siemensyöksy
F52.5 Toiminnallinen emätinkouristus
F52.6 Toiminnalliset yhdyntäkivut
F52.7 Seksuaalivietin ylenmääräinen voimakkuus
F52.8 Muu ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö
F52.9 Määrittämätön ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö

Toimintahäiriöillä tarkoitetaan tiloja, jotka häiritsevät yksilön seksuaalisuuden toteuttamista tai siitä saatavaa nautintoa. Niitä voidaan jaotella primaareiksi ja sekundaarisiksi sen mukaan, onko ongelmana koettu asia esiintynyt henkilön koko elämän ajan vai alkanut vasta myöhemmin tai yleistyneiksi ja tilannetyyppisiksi riippuen siitä, esiintyykö ko. ongelma kaikissa seksuaalisissa tilanteissa vai vain esimerkiksi tietyn kumppanin kanssa. Toimintahäiriöiden taustalla on usein psykologisia syitä tai ne voivat johtua myös erilaisista (diagnosoimattomista) sairauksista ja lääkityksistä.

Nimenomaan se, että toimintahäiriöt johtuvat niin usein aivan muista kuin lääketieteellisesti parannettavissa olevista asioista on syy, miksi kyseenalaistan tarvetta kirjata toimintahäiriöitä tautiluokitukseen. Tiedetään, että esimerkiksi haluttomuus johtuu hyvin usein parisuhteeseen liittyvistä asioista eikä sellaisessa tilanteessa tee diagnoosilla yhtään mitään. Lisäksi haluttomuus ja halun ”ylenmääräinen voimakkuus” ovat suhteellisia käsitteitä eikä niillä ole mitään aikarajaa, jolloin päädytään helposti tilanteeseen, jossa ihminen pitää itseään haluttomana tai liian halukkaana joko omien seksuaalisuutta koskevien käsitystensä tai muiden mielipiteiden vuoksi. Sama pätee myös kiihottumis- ja orgasmivaikeuksiin erityisesti vulvallisten kohdalla. Peniksellisillä tilanne on sikäli toinen, että ennenaikaiselle, normaalille ja viivästyneelle siemensyöksylle on tarkat aikarajat. Toisaalta on hyvin tavallista, että moni peniksellinen kuvittelee kärsivänsä ennenaikaisesta siemensyöksystä, vaikka sen saamiseen kuluva aika olisi jopa keskimääräistä pidempi.

Toisaalta esimerkiksi yhdyntäkipujen, emätinkouristuksen ja erektiohäiriön kohdalla tautiluokitus on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Erektiohäiriön taustalla on hyvin usein jokin fyysinen sairaus ja sitä voidaan myös hoitaa varsin tehokkaasti lääkkeillä – joskin erityisesti nuorten miesten kohdalla kyse voi olla enemmän jännityksestä kuin mistään fyysisestä vaivasta, jolloin lääkkeiden ei pitäisi olla ensisijainen ratkaisu. Vulvallisten yhdyntäkivut ja muut vulvan alueen kiputilat on taas perinteisesti kuitattu mielestä johtuvina tai jopa keksittyinä ja virallinen diagnoosikoodi ja asema tautiluokituksessa tarkoittavat, että ne otetaan vihdoin vakavasti ja niiden syitä ja hoitomuotoja tutkitaan tarkemmin. Haluttomuus ja kiihottumis- ja orgasmivaikeudet ovat myös valitettavan tavallisia lääkitysten sivuvaikutuksia ja sikäli tautiluokituksessa oleminen voi olla perusteltua.

Emily Nagoski kirjoittaa kirjassaan Come As You Are – The Surprising New Science That Will Transform Your Sex Life seuraavasti: ”Sex causes disease and pregnancy, which makes it dangerous. But if you’re ready to take that risk, sexual functioning should happen in a particular way – desire, then arousa, then orgasm, preferably during intercourse, simultaneously with your partner – and when it doesn’t, there is a medical issue that you must address. Medically. With medication. Or possibly surgery. ” Teksti kärjistää, mutta pointti on selkeä: on tavallista ajatella, että seksuaalisuuden pitäisi toteutua tietyn, varsin kapean normin mukaisesti ja jos ei toteudu, kyseessä on sairaus tai häiriö. Kyseessä on ilmiö nimeltä medikalisaatio eli lääketieteeseen liittymättömien asioiden määrittely lääketieteellisesti, jonka yksi piirre on ylidiagnosointi. Tästä syystä on iso joukko ihmisiä, jotka kokevat kärsivänsä jostain seksiongelmasta, vaikka todellisuudessa he eivät vain mahdu kapean normin sisään. Sen vuoksi kyseenalaistan tarvetta diagnooseille tilanteissa, joissa ratkaisu ei löydy lääketieteestä. Ajattelen myös, että toimintahäiriödiagnoosien jakelemisen sijaan olisi järkevämpää panostaa kunnolliseen ja kattavaan seksuaalikasvatukseen, jossa ymmärrettäisiin seksuaalisuuden moninaisuus ja luovuttaisiin heteronormatiivisuudesta sekä yhdyntä- ja parisuhdekeskeisyydestä.

Tämä pätee myös ja ehkä aivan erityisesti sukupuolisiksi kohdehäiriöiksi nimettyihin asioihin, joita ovat seuraavat:

F65.2 Paljasteluhäiriö (ekshibitionismi)
F65.3 Tirkistelyhäiriö (voyerismi)
F65.4 Lapsikohteinen seksuaalihäiriö (pedofilia)
F65.8 Muu sukupuolinen kohdehäiriö (mm. frotteurismi [hankaaminen, kihnuttaminen] ja nekrofilia [sukupuolinen kiinnostus ruumiisiin])
F65.9 Määrittämätön sukupuolinen kohdehäiriö

Näiden lisäksi WHO:n kansainväliseen ICD-luokitukseen on listattu fetisismi, transvestiittinen fetisismi ja sadomasokismi, jotka on poistettu Suomen versiosta vuonna 2011. Myös homoseksuaalisuus on aikoinaan kuulunut sukupuolisiin kohdehäiriöihin.

Sukupuoliset kohdehäiriöt ovat tiloja, joissa seksuaalinen kiinnostus kohdistuu johonkin epätyypilliseen, kuten esineisiin tai lapsiin tai joihin liittyy jotain epätavallista ja/tai pakonomaista toimintaa, kuten paljastelua tai kipua ja nöyryytystä. Näitä on perinteisesti kutsuttu myös parafilioiksi. ”Erikoisten seksuaalisten kiinnostusten” (Terveyskirjaston tautiluokitukseen nykyään kuulumattomista mieltymyksistä käyttämä termi) ja parafilioina pidettyjen, ongelmallisten ja poikkeavien kiinnostusten väliltä puuttuu selkeä raja, mikä näkyy muun muassa suomalaisen ja kansainvälisen tautiluokituksen eroissa. Rajanveto liittyy vahvasti tarkasteluhetken vallitseviin moraalikäsityksiin ja monet sellaiset mieltymykset, joita ennen on pidetty sairaina, ovat nykyään hyväksyttyjä ja normaaleja seksuaalisuuden muotoja.

Erikoisen ja ongelmallisen seksuaalisen mieltymyksen välistä rajaa on kiinnostavaa pohtia. Postasin aiheesta viime viikolla Instagramissa ja seuraajani esittivät hyviä näkökulmia aiheeseen. Keskeiseksi tekijäksi tautiluokitukseen kuuluvan ja kuulumattoman käyttäytymisen välillä nousi suostumus. Monet kommentoijat olivat sitä mieltä, että terveen ja epäterveen seksuaalikäyttäytymisen erottaa toisistaan suostumus eli jos se on kunnossa, mikä tahansa on ok. Tämä onkin täysin totta ja näkyy myös tämän hetken tautiluokituksessa, sillä sinne listatut kolme kohdehäiriötä ovat nimenomaan sellaisia, joissa suostumus ei voi toteutua (paljastelu- ja tirkistelyhäiriössä pointtina on toiminnan toteuttaminen ilman muiden suostumusta ja lapsi ei voi suostumusta antaa, joten lapsikohteista seksuaalisuutta on mahdoton toteuttaa suostumuksellisesti). Toisaalta näen ongelmia kaiken ei-suostumuksellisen sairaudeksi määrittelyssä, sillä se patologisoi seksuaalisen väkivallan. Tilanne on nyt jo se, että ahdistelijat ja väkivallantekijät pääsevät milloin minkäkin tekosyyn varjolla pälkähästä, joten jos kaikki ei-suostumuksellinen seksuaalinen toiminta laitettaisiin vaan jonkun diagnoosin piikkiin, tekijät voisivat kätevästi vedota siihen ja väistää vastuuta.

Vaikka moraalisesti vääränä pidetyt asiat onkin ollut historiallisesti tapana leimata sairauksiksi, nykyinen tautiluokitus ei ole sama asia kuin käsitys oikeasta ja väärästä. Siitä huolimatta luokitus heijastelee myös sen laatijoiden arvomaailmaa. On mielenkiintoista, että esimerkiksi suomalaisesta tautiluokituksesta puuttuu zoofilia eli eläimiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus ja Suomi onkin yksi harvoja Euroopan maita, joissa eläinseksiä ei ole kielletty. Paljon puhuva on myös Terveyskirjaston lausunto frotteurismista eli ”kihnuttamispakosta”, jossa sanotaan, että ”kihnuttamispakossa eli frotteurismissa yleensä 15–25-vuotias nuori mies hieroo julkisessa liikennevälineessä tai ihmisjoukossa pakonomaisesti sukuelimiään tuntemattoman naisen reisiä tai pakaroita vasten tai koskettelee käsin tämän rintoja, pakaroita tai sukuelimen seutua” sekä että ”kihnuttamispakkoiset eivät ole kohteelleen vaarallisia lukuun ottamatta käytöksen aiheuttamia kiusallisia tunnereaktioita”. Jep jep, mitäpä vaaraa seksuaalisesta ahdistelijasta voisikaan olla.

Ehkä lopputulemana voi todeta, että diagnooseille on aikansa ja paikkansa, mutta jotenkin näen kyllä suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvistä diagnooseista aika turhina. Tietysti joskus ihmistä voi auttaa, kun omalle tilanteelle on nimi ja jokin virallinen määritelmä, mutta toisaalta itseään tai seksuaalisuuttaan ei ole välttämättä järkevää alkaa määritellä minkään diagnoosin kautta. Omaan työhöni seksuaalineuvojana diagnoosikoodit eivät ainakaan kuulu.

Sinkkuelämää 2020-luvulla: Millainen on uusi sarja And Just Like That?

Hyvää alkanutta vuotta 2022! Näin pitkää postaustaukoa ei olekaan ollut kertaakaan sitten blogin perustamisen: Vauva-arki on vaatinut veronsa ja tilaisuuksia syventyä pidemmän tekstin kirjoittamiseen on ollut aika vähän. Ikuiseksi tauko ei kuitenkaan saa venyä, joten täällä ollaan taas! Laitetaan blogivuosi käyntiin muutamalla kommentilla Sinkkuelämää -jatkosarjasta And Just Like That, joka juuri starttasi HBO Maxilla.

Varoitus: Teksti sisältää juonipaljastuksia viidestä ensimmäisestä jaksosta, joten jos et ole vielä sarjaa katsonut ja haluat katsoa tietämättä asioita etukäteen, skippaa tämä teksti!

Sinkkuelämää on ollut itselleni monen muun sukupolveni naisen tavoin merkittävä tietolähde seksiin ja ihmissuhteisiin liittyen – voisi jopa sanoa, että sarja seksuaalikasvatti minut. Se on kuitenkin aikansa tuote ja sisältää paljon kaikenlaista nykynäkökulmasta katsottuna ongelmallista. Siksi olin erityisen kiinnostunut siitä, miten And Just Like That huomioisi tämän: olisivatko hahmot seuranneet aikaansa vai pysyisivätkö samanlaisina kuin alkuperäisessä sarjassa? Suhtauduttaisiinko seksiin, seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin edelleen samalla, varsin heteronormatiivisella ja muutenkin vanhentuneella tavalla vai olisiko hahmojen ajatusmaailma päivittynyt 2020-luvulle?

Ensimmäisen viiden jakson perusteella sarja tuntuu olevan yhtä aikaa molempia. Päähenkilöt Carrie, Miranda ja Charlotte ovat aika lailla entisellään, joskin selvästi tietoisia siitä, että maailma heidän ympärillään on muuttunut. Sarja on tungettu täyteen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia sivuhenkilöitä, millä on varmaan tavoiteltu tiedostavaa vaikutelmaa, mutta mikä kuitenkin vaikuttaa hieman päälleliimatulta. Iso osa sarjan juonenkäänteistä kun perustuu siihen, että päähenkilöt, kolme keski-ikäistä, valkoista, varakasta cisheteronaista, ovat hämmentyneitä näiden vähemmistösivuhenkilöiden tekemisistä ja siitä, miten heidän kanssaan pitäisi toimia.

Pari jaksoa katsottuani kuuntelin myös Laura Haimilan ja Emmi Nuorgamin Kerhotalo -podcastin jakson Pilaako woke-kulttuuri yhteiskunnan? Woke-kulttuuri on sosiaalisen eriarvoisuuden, kuten rasismin tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän tiedostamista ja yhdenvertaisuuteen pyrkimistä. Termiin liittyy kuitenkin feminismin tavoin negatiivinen kaiku, sillä joillekin woke edustaa ennen kaikkea cancel-kulttuuria ja vaatimusta oikeanlaisesta puhetavasta ja käsitteiden hallinnasta. Kerhotalon jakso käsittelikin ilmiötä, jossa valtaväestön edustajat (valkoiset, cis-sukupuoliset heterot) ihmettelevät suureen ääneen, kuinka maailmasta on tullut niin kummallinen ja mitään ei saa enää sanoa. Juuri tästä tuntuu And Just Like Thatissakin olevan kysymys. Päähenkilöt vaikuttavat olevan tietoisia näistä ”vaatimuksista” ja yrittävät kovasti olla sanomatta mitään väärää, mutta tekevät selväksi, että se on toisinaan kamalan vaikeaa. Katsoja ohjataan siis samastumaan hahmoihin, joista on vaikeaa esimerkiksi muistaa olla kutsumatta muunsukupuolista ihmistä naiseksi, hyväksyä lapsensa mahdollista transsukupuolisuutta tai olla möläyttelemättä rasistisia sammakoita mustalle naisprofessorille. Siinä missä alkuperäinen sarja kertoi päähenkilöiden rakkauselämän kommelluksista, And just like thatin pointti tuntuu olevan ”tolkun ihmisten” sekoilu kummalliseksi muuttuneessa woke-maailmassa. Samaa mieltä ollaan myös tässä New York Timesin kritiikissä.

Alkuperäinen sarja oli uraauurtavan avoin seksuaalisuuden suhteen: päähenkilö Carrie kirjoitti työkseen seksikolumneja sanomalehteen, mikä on ollut varsin rohkeaa ottaen huomioon, että sarja sai ensiesityksensä vuonna 1998. Siksi Sinkkuelämää onkin ollut niin tärkeä sarja monelle nuorelle naiselle: se oli yksi harvoja lähteitä, jossa seksistä puhuttiin suoraan. Kaikki päähenkilöt olivat alkuperäisessä sarjassa varsin seksipositiivisia – aivan erityisesti villistä irtoseksistä nauttinut Samantha, mutta myös konservatiivisin, avioliitosta ja lapsista haaveillut Charlotte. Siksi on outoa, että uudessa sarjassa Carrie, jonka työnkuva on vaihtunut kolumnistista podcast-juontajaksi, onkin yhtäkkiä kovin kaino puhumaan seksistä podcastissaan. Itseäni hieman huvitti myös ensimmäisen jakson kohta, jossa Carrie kysyy mieheltään Mr. Bigiltä, masturboiko hän koskaan. Miten seksistä työkseen kirjoittava ihminen ei ole tullut puhuneeksi tällaisesta asiasta kumppaninsa kanssa kymmeniä vuosia kestäneen suhteen aikana? Toki itsetyydytys on monille aihe, josta on vaikeampi puhua kuin partneriseksistä, mutta silti.

On muutenkin harmillista, että seksi on karsiutunut sarjasta lähes kokonaan pois, mitä selittää varmasti eniten Samanthan hahmon puuttuminen, mutta toisaalta myös hahmojen ikä. Tässä olisi kuitenkin tuhannen taalan paikka käsitellä ikääntyvien naisten seksuaalisuutta, joka saa aika harvoin tilaa parrasvaloissa. Sarja muuttuukin tässä mielessä kertaheitolla kiinnostavammaksi viidennessä jaksossa, jossa nähdään Mirandan uusi seksuaalinen herääminen.

Paljon kysymyksiä herättänyt juonenkäänne on Mr. Bigin kuolema heti ensimmäisessä jaksossa. Törmäsin aika pian jakson ilmestymisen jälkeen uutisiin, joissa kerrottiin useiden toisistaan tietämättömien naisten kertoneen Mr. Bigiä näyttelevän Chris Nothin ahdistelleen heitä seksuaalisesti. Tämä on herättänyt spekulaatiota siitä, potkittiinko Noth ulos sarjasta näiden syytösten vuoksi – toki ainakin tässä jutussa todetaan, että hahmon kuolemaa oli suunniteltu jo kolmanteen, tekemättä jääneeseen Sinkkuelämää-elokuvaan. Oli miten oli, on joka tapauksessa mukavampaa katsoa sarjaa, jossa ei esiinny seksuaalirikollisiksi epäiltyjä ihmisiä. Sarjan tekijöillä on kuitenkin selkeästi jonkinlainen pyrkimys tiedostavuuteen, joka vesittyisi saman tien, jos seksuaalirikossyytökset painettaisiin villaisella.

Kannattaako And Just Like Thatia siis katsoa? Sinkkuelämää-faneille se tarjoilee kivaa nostalgiaa, mutta juuri muuta tarjottavaa sillä ei tähänastisten jaksojen perusteella ole. Seksipuhe oli sarjan suola ja sokeri ja kun sitä ei ole, jäljelle jäävät vain luksusmuotiasut ja jättimäiset kenkäkaapit, jotka eivät enää tässä ajassa tunnu kovin freeseiltä tai samastuttavilta. Lukuisat vähemmistösivuhenkilötjäävät kaikki aika yksiulotteisiksi eivätkä siis tarjoa erityisen hyvää representaatiota tai samastumispintaa nekään. Kannattaa siis mieluummin katsoa alkuperäinen Sinkkuelämää -sarja, joskin sekin aika kriittisellä silmällä, jos ei ole sitä vielä katsonut.

Lähestyisitkö raskaana olevaa seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä?

Jos jossain (vaikka kadulla, Tinderissä tai missä niitä ihmisiä nykyään tavataankaan) tulisi vastaan viehättävä, raskaana oleva ihminen, lähestyisitkö häntä? Onko raskaudessa ehkä jotain sellaista, mikä tekee ihmisestä lähtökohtaisesti vähemmän (tai joissain tapauksissa enemmän?) kiinnostavan seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä? Itse väitän, että monenlaisista kulttuurisista syistä johtuen raskaus saa monet arastelemaan lähestymistä. Eniten vaikuttaa monogamianormi ja sormensa pelissä voi olla myös mm. länsimaisilla kauneusihanteilla sekä madonna–huora-problematiikalla.

Oma kokemukseni on, että raskaus on muuttanut sitä, miten muut ihmiset näkevät minut ja kehoni. Mitä enemmän raskaus näkyy, sitä vähemmän olen muiden silmissä nainen ja sitä enemmän äiti. Äitiys taas tuntuu olevan jotenkin seksuaalisuuden vastakohta. Tunnen olevani näkymätön kaikille muille paitsi niille, joille raskaus on erityinen mieltymys tai fetissi ja heidän huomionsa on tuntunut lähinnä kiusalliselta. Enkä varsinaisesti kaipaa huomiota yhtään keneltäkään omaa puolisoani lukuun ottamatta vaan itselleni tässä on kyse vain yhdestä kiinnostavasta ilmiöstä. Havaintojeni mukaan raskaus tuntuu olevan vahvasti joko turn-on tai turn-off ja neutraali suhtautuminen on harvinaisempaa.

Pyysin asiaan näkemyksiä myös Instagram-seuraajiltani. Sain paljon viestejä ja erityisesti ilahduin muiden raskaana olleiden ja olevien kertomuksista siitä, kuinka raskaus on ollut heille oikeaa seksuaalisuuden kulta-aikaa ja kuinka sekä heidän kumppaninsa että muut ihmiset ovat nähneet heidät jopa aiempaa haluttavampina. Selkeästi omat ajatukseni eivät siis olekaan absoluuttinen totuus ja saattavat jopa kertoa enemmän minusta itsestäni kuin ympäröivästä maailmasta. Jonkin totuuden siemenen jäljillä kuitenkin ehkä olen, sillä sain myös paljon sellaisia viestejä, joiden lähettäjät samastuivat omiin kokemuksiini. Jotkut myös toivat ilmi, ettei se näkymättömyys suinkaan lopu raskausaikaan vaan voi jatkua vielä silloinkin, kun lapset alkavat olla isoja.

Kysyin seuraajiltani, voisivatko he kuvitella lähestyvänsä raskaana olevaa romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä ja pyysin heitä perustelemaan vastauksensa. Kun viimeksi katsoin kyselyn tilannetta, 58 % (123 ihmistä) oli vastannut kyllä ja 42 % (88 ihmistä) ei. Valtaosa ei-vastaajista perusteli vastaustaan sillä, että eivät itse halua lapsia ja toivovat, ettei kumppaniehdokkaallakaan olisi. Tämä on tosi hyvä syy ja on myönnettävä, etten itse tullut tätä edes ajatelleeksi – kiitos siis seuraajilleni tämän varsin olennaisen näkökulman esiintuomisesta. Toinen usein toistuva perustelu oli se, että raskaana olevan myös helposti oletettiin olevan parisuhteessa ja siksi kynnys lähestymiselle on korkea. Se kertoo kulttuurimme vahvasta monogamianormista, koska yhtä hyvin raskaana oleva voi olla myös sinkku tai jonkinlaisessa avoimessa suhteessa. Toisaalta moni vastaaja toi myös esiin sen, että raskaana olevaa odottaa lähitulevaisuudessa sen verran iso elämänmuutos, että hänellä varmasti on muita prioriteetteja kuin uuden ihmissuhteen virittely ja se on toki totta ihan kaikenlaisissa tilanteissa olevien kohdalla.

Kukaan ei sanonut suoraan, ettei lähestyisi raskaana olevaa siksi, ettei pidä raskaana olevaa tai tämän kehoa kiihottavana – mikä ei sinänsä ole ihme, koska seuraajani tietävät kyllä omasta raskaudestani ja aika harva varmaan kehtaisi tuollaista siksi päin naamaa sanoa. Tiedän kuitenkin, että niitäkin ihmisiä on, joita pyöristynyt vatsa ei vaan kerta kaikkiaan sytytä ja se on tietysti tosi ok. En voi olla näkemättä siinä kuitenkin henkilökohtaisen preferenssin lisäksi myös kulttuurisia ulottuvuuksia. Toisille iso vatsa on turn-off ehkä siksi, että länsimaisen kauneuskäsityksen mukainen seksikäs vartalo on hoikka ja kiinteä. Evoluutiopsykologiasta innostuneet usein perustelevat tätä sillä, että miehiä kiinnostavat hedelmällisyyden merkit eli nuoruus, terveys, isot rinnat ja leveät lanteet ja että siksi hoikka mutta muodokas keho olisi jotenkin universaalisti seksikäs. Tämän logiikan perusteella raskauden pitäisi kuitenkin olla aivan erityisen kiihottavaa, koska se on varmempi merkki hedelmällisyydestä kuin mikään muu. Veikkaan siis, että jos raskaana oleva tuntuu puhtaasti fyysisessä mielestä ei-kiinnostavalta kumppanilta, kyse voi olla vahvasti sisäistetyistä kapeista kauneusihanteista ja niistä kannattaa ehkä hieman pyristellä eroon.

Toisaalta luulen, että isommalle osalle raskaana oleva tuntuu kumppanina epäpotentiaaliselta enemmänkin siksi, että äitiys ja seksuaalisuus tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Tämä liittyy madonna–huora-dikotomiaan eli perinteiseen tapaan jakaa naiset hyviin ja huonoihin, puhtaisiin ja likaisiin, siveellisiin ja seksuaalisiin. Madonna-naisen esikuva on neitsyt Maria, jonka tärkeimpiä ominaisuuksia ovat seksuaalinen koskemattomuus ja äitiys. Tämä on tietysti tosielämässä lähes mahdoton yhtälö, mutta on johtanut siihen, että näemme äitiyden tietyllä tapaa pyhänä ja puhtaana sekä vastakohtaisena syntisen likaiselle seksuaalisuudelle. Ainakaan äiti ei saisi olla näkyvästi seksuaalinen vaan se puoli itsestä pitäisi säästää pelkästään omalle kumppanille.

Raskaus ja äitiys voivat kuitenkin muuttaa myös sen oman kumppanin suhtautumistapaa. Ei ole harvinaista, että heterosuhteissa miehen seksuaalinen kiinnostus kumppaniaan kohtaan laskee tämän ollessa raskaana. Ajatus mukana kulkevasta vauvasta voi häiritä kovasti ja jotkut myös pelkäävät seksin vahingoittavan vauvaa. Toisille taas saman ihmisen näkeminen yhtä aikaa seksuaalisena olentona ja äitinä voi olla lähes mahdoton yhtälö ja sitä sotkee entisestään se, jos raskaana oleva itse haluaa tavallista enemmän seksiä raskaana ollessaan. Vauva- ja lapsiperheiden vanhempien seksielämän näivettyminen ei siis välttämättä liity aina siihen, ettei seksille olisi aikaa tai lapset synnyttäneen osapuolen halut katoaisivat lasten saannin myötä, vaan taustalla voi olla myös tällainen kulttuurinen ajatusvinouma.

Tässä madonna–huora-problematiikasta kertovassa postauksessani kirjoitin myös, että jotkut miehet pitävät ”vaimomatskuna” sellaisia naisia, jotka eivät näytä seksuaalisuuttaan vahvasti ulospäin eli tavallaan ylläpitävät illuusiota neitseellisyydestään. Tämä perustuu siihen, että jotkut miehet haluavat ns. omistaa naisen seksuaalisuuden eivätkä halua kuulla mitään tämän aikaisemmista suhteista tai kumppaneista. Näille miehille raskaus voi olla ongelma, koska se on varsin konkreettinen todiste siitä, että seksiä on harrastettu aikaisemminkin.

Uskon kuitenkin, että iso osa raskaana olevan lähestymistä arastelevista vain ajattelee, ettei halua vaivata ja häiritä hyvin todennäköisesti parisuhteessa olevaa ihmistä, jolla on iso elämänmuutos meneillään. Sama pätee yhtä lailla myös lasten kanssa kulkeviin ihmisiin sukupuolesta riippumatta: eräs ystäväni totesi eilen, ettei oikein kehtaa katsella ”sillä silmällä” lastenvaunujen kanssa kulkevia miehiä tai edes hymyillä heille, koska olettaa miehen olevan parisuhteessa tai ainakin ollut varsin vähän aikaa sitten sen verran kiinnostunut jostakusta, että lapsi on saanut alkunsa ja tuntuisi ikävältä häiritä tätä suhdetta. Hän tunnisti hyvin ajatuksen taustalle piilevän monogamianormin ja ehkä voisimmekin kaikki hieman rentoutua ja avoimemmin flirttailla toisillemme riippumatta siitä, onko jollakulla lapsi mahassa tai vaunuissa. Itse en ainakaan ollenkaan pahastuisi siitä, että minulle hymyilisivät kadulla muutkin kuin mummot tai pienten lasten äidit. Ehkä toivoisin, että useampi ihminen näkisi raskaana olevat kuten muutama seuraajani osuvasti kuvasi: ihmisinä siinä missä muutkin ja ”seksikkäinä ja äärimmäisen seksuaalisina olentoina eikä minään kävelevinä ensiasuntoina”.

Viestejä miehiltä: mistä oudot, seksuaalissävytteiset viestit kumpuavat?

Instagramiin ilmestyi vähän aikaa sitten tili nimeltä Viestejä miehiltä, joka julkaisee ”enemmän ja vähemmän imartelevia viestejä, joita tosielämässä mies on lähettänyt”. Viesteissä miehet käyvät yksinpuhelua tuntemattomien naisten viestikansioissa, ehdottelevat seksiä toinen toistaan tökerömmillä tavoilla ja suuttuvat, kun viestin vastaanottaja ei osoita kiinnostusta. Tili on kerännyt lyhyessä ajassa paljon seuraajia ja herättänyt runsaasti riemua mutta myös kritiikkiä. On pohdittu, miten tällainen miehille naureskelu vie tasa-arvopyrkimyksiä eteenpäin ja kysytty, eikö parempi nimi tilille olisi jokin sukupuolineutraali, kuten Viestejä ääliöiltä.

Epämääräiset Instagram- tai Facebook-viestit tuntemattomilta miehiltä, seksiä ällöttävästi ehdottelevat Tinder-matchit ja tyypit, jotka jatkavat vuosikausia yksinpuhelua vastausta saamatta ovat hyvin tuttuja monille naisille ja naisoletetuille ei-binäärisille. Monella on kokemusta myös niistä tyypeistä, jotka eivät joko ymmärrrä ei-sanaa ja alkavat vängätä tai torjutuksi tullessaan suuttuvat ja alkavat haukkua ja solvata. Itsekin olen osani näistä saanut ja kertonut niistä mm. tällä videolla sekä tässä podcast-jaksossa yhdessä ystäväni Lady Clitterin kanssa. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään somejulkkis tai puhua seksuaalisuudesta somessa näitä viestejä saadakseen, vaan kriteeriksi tuntuu riittävän ihan vaan oletettu naiseus.

Merkittävä yhdistävä tekijä kaikissa näissä viesteissä onkin se, että lähettäjät ovat useimmiten miehiä ja vastaanottajat naisia. Tämän vuoksi on mielestäni olennaista, että viestejä julkaisevan tilin nimi on nimenomaan Viestejä miehiltä, koska se tekee näkyväksi ilmiön selkeän sukupuolittuneisuuden. Aika pian sen perustamisen jälkeen nimittäin perustettiin vastaava tili naisten viestejä varten, jossa ei toistaiseksi kuitenkaan ole yhtäkään julkaisua. Varmasti ihan kaikkien sukupuolten edustajat lähettävät joskus typeriä viestejä, mutta kyse ei ole samalla tavalla laajamittaisesta ilmiöstä. Jos Viestejä miehiltä olisi Viestejä ääliöiltä, ylivoimainen enemmistö julkaistuista viesteistä olisi silti miesten lähettämiä. Nimen sukupuolineutraalius veisi siis vain huomion pois ilmiön sukupuolittuneisuudesta, joka on olennainen seikka, kun ilmiötä yritetään ymmärtää.

Mistä siis johtuu, että juuri miehet lähettelevät näitä viestejä naisille eikä esimerkiksi toisin päin? Toimittaja Riikka Suominen kirjoitti Me Naisten kolumnissaan ”Miksi kukaan mies luulee, että ”voisin panna sua” -viestit johtavat seksiin?”, että viestit kertovat miesten etuoikeutetusta asemasta: miehet käyttäytyvät viesteissä huonosti, koska he saavat tehdä niin yhteiskunnassa muutenkin. Tässä on vinha perä, sillä poikien ja tyttöjen kasvatus on perinteisesti eronnut aika paljon juuri siinä, miten opetetaan ottamaan muut ihmiset huomioon. Pojille on korostettu enemmän voimaa ja omien näkemysten puolustamista, kun taas tyttöjä on ohjattu myötäilemään ja antamaan tilaa muille. Torjutuksi tulemisen käsittelyn haasteetkin voivat kummuta kasvatuksesta, sillä puutteelliset tunnetaidot tekevät negatiivisten tunteiden rakentavasta käsittelystä hankalaa ja se purkautuu herkästi aggressiona, toksisessa maskuliinisuudessa ainoana hyväksyttävänä tunneilmaisun muotona. Suomisen mukaan Viestejä miehiltä on siis suuri palvelus miehille, koska se nostaa rimaa ja tarjoaa tilaisuuden oppia normaalia vuorovaikutusta.

Olennainen selittävä tekijä voi olla sekin, ettei meillä oikein ole hyvää mallia seksin ehdottamiselle kivalla ja kohteliaalla tavalla. Seksuaalikasvatus lähtee aika lailla suoraan yhdynnästä eikä hirveästi puhuta siitä, miten tilanteeseen päädytään. Ehkä puhutaan ihastumisesta ja tunteiden kertomisesta ihastuksen kohteelle, mutta puhdasta seksiagendalla lähestymistä ilman romanttisia tunteita ei opeteta missään. Tämä voi johtua myös siitä, että parisuhteen ulkopuolinen, sitoutumaton seksi on ollut hyväksyttyä vasta aika vähän aikaa: Riikka Suominen huomauttaa kolumnissaan osuvasti, ettei miesten ole tarvinnut kehittää hurmaamistaitojaan, koska aikaisemmin naisten on ollut sosiaalisista ja taloudellisista syistä pakko etsiä mieskumppani ja heidän seksuaalisuutensa on ollut vahvasti miesten kontrolloimaa. Nyt niitä taitoja on kuitenkin pakko olla, koska naiset voivat valita aiempaa vapaammin, kenen kanssa harrastavat seksiä.

Isosta osasta Viestejä miehiltä -tilinkin julkaisuista näkee, että lähettäjä selvästi tarkoittaa hyvää, mutta yritys menee silti vähän metsään. Viesteissä toistuu todella usein tarjous suuseksistä, mikä voi olla miehiltä yritys osoittaa, että he ovat hyviä ja huomaavaisia rakastajia, jotka ovat kiinnostuneita kumppaninsa nautinnosta. Tämä on sinänsä ihana ajatus ja ymmärrän logiikan tällaisen lähestymistavan taustalla. Valitettavasti sillä harvoin on toivottua lopputulosta, koska tuntemattomien seksiehdotukset tuntuvat varsin monen naisen mielestä epäkohteliailta, tahdittomilta, esineellistäviltä ja ällöttäviltä viestin sisällöstä riippumatta. Viestejä miehiltä -tilin kommenteissa moni on myös huomauttanut, että seksuaalissävytteisten juttujen kirjoittaminen toiselle ilman suostumusta menee seksuaalisen häirinnän puolelle. Joistain viesteistä huomaa selvästi senkin, että lähettäjä kyllä tiedostaa oman käytöksensä ongelmallisuuden ja sen, etteivät viestit tule johtamaan seksiin, ja silloin viestin lähettämisen motiivina näyttäytyy lähinnä vastaanottajan hiljentäminen ja oman dominanssin osoittaminen.

Seksin ehdottamisessa toiselle ihmiselle ei tietenkään ole mitään väärää, mutta kontekstilla on merkitystä: lopputulokseen vaikuttaa tosi paljon se, missä kanavassa ehdotus tapahtuu, mitä sitä ennen on tapahtunut ja toki myös se, miten ehdotuksensa esittää. Tässä postauksessa on ohjeita siihen, miten tällainen seksiagendalla lähestyminen kannattaa tehdä.

Kaikki Viestejä miehiltä -tilin sisältö ei kuitenkaan ole seksuaalista häirintää tai mitään muutakaan ikävää tai väärää, vaan joukossa on myös ihan vaan hassuja ja vähän omituisia mutta sinänsä harmittomia viestejä. Tilin ylläpitäjät ovat kertoneet haluavansa julkaista ihan kaikenlaisia viestejä, mutta linjanveto on sinänsä ongelmallinen, koska valtaosa viesteistä on niitä monella tapaa ongelmallisia ja siksi harmittomienkin viestien kohdalla lukija miettii, mikä tässä nyt on se ongelma. On tosi eri asia lähettää törkeitä ja asiattomia viestejä kuin vaikka joku kulunut iskurepliikki ja näitä ei ole järkevää asettaa samalle viivalle. Tämän suhteen ymmärrän tilin saaman kritiikin, koska ei ole reilua nauraa ihmisille, jotka eivät keskustele supliikisti somessa tai deittisovelluksissa, olivat nämä mitä sukupuolta tahansa.

Viestejä miehiltä -tilin hienous onkin niissä asiattomissa viesteissä ja siinä, että se todella tekee näkyväksi ilmiön, joka on monille meistä viestejä vastaanottaneista hyvinkin tuttu mutta muille ihmisille vieras. Olen nähnyt monien miesten jakavan tilin sisältöä omissa kanavissaan epäuskoisena siitä, että maailmassa on miehiä, joiden mielestä kyseisten viestien lähettäminen on hyvä idea. Osa on toki myös uhriutunut, syyttänyt miesvihasta ja heilutellut #notallmen -korttia, mutta monen on vaikeaa sulkea silmiään ilmiöltä, kun siitä on todisteena mustaa valkoisella. Tilin olemassaolo saattaa jopa saada jonkun reflektoimaan omaa käytöstään ja harkitsemaan jatkossa tarkemmin viestiensä sisältöä, ja se jos mikä on edistystä.

Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä

Seksuaalista halua on olemassa kahdenlaista sorttia: spontaanisti ja responsiivisesti syttyvää. Jostain syystä iso osa ihmisistä kuitenkin tietää vain ensiksi mainitun olemassaolosta ja jälkimmäistä ei sen yleisyydestä huolimatta tunneta. Tämän vuoksi moni voi pitää itseään haluttomana tai jopa aseksuaalina, koska ei ymmärrä, miten oma halu toimii.

Esittelin haluttomuutta käsittelevällä EI HUVITA -verkkokurssillani spontaanin ja responsiivisen halun eroja heti kurssin ensimmäisessä moduulissa. Ajattelin sen toimivan hyvänä lämmittelynä, jolla kurssilaiset pääsevät orientoitumaan kurssin teemoihin enkä ollenkaan arvannut, että iso osa kurssilaisista kokisi sen lähes tärkeimmäksi ja käänteentekevimmäksi tiedoksi koko kurssin aikana. Sain useilta kurssilaisilta palautetta, jonka mukaan tieto responsiivisen halun olemassaolosta huojensi heidän mieltään ja tarjosi selityksen: he eivät olekaan viallisia ja rikki, he vain haluavat eri tavalla kuin kumppaninsa. Sama toistui, kun tällä viikolla vaikuttaja Maiju Voutilainen nosti aiheen esille Instagramissaan ja sai seuraajiltaan runsaasti viestejä, joissa kerrottiin Voutilaisen postauksen olleen ensimmäinen kerta, kun he edes kuulivat responsiivisesta halusta.

Kysymys kuuluukin, miksi responsiivisesta halusta ei puhuta enempää? Miten meillä voi olla tilanne, jossa tällaisesta varsin olennaisesta asiasta vaietaan ja sen vuoksi merkittävä määrä ihmisiä kipuilee seksuaalisuutensa kanssa pitäen itseään viallisena ja rikkinäisenä?

Mitä responsiivinen halu on?

Spontaanin ja responsiivisen halun ero liittyy halun syttymismekanismeihin. Spontaani halu on sisäsyntyistä, joskus varsin yhtäkkiä iskevää panetusta, suorastaan tarvetta harrastaa seksiä juuri sillä hetkellä. Responsiivinen halu taas vaatii syttyäkseen jonkin ärsykkeen, kuten kosketusta tai esimerkiksi visuaalista stimulaatiota. Toisin sanoen responsiivisesti syttyvää halua täytyy joskus ”herätellä”, eli se saattaa vaatia aikaa ja pientä vaivannäköä.

Tärkeintä spontaania ja responsiivista halua toisiinsa vertaillessa on muistaa, ettei kumpikaan ole toista parempi tai oikeampi tapa haluta seksiä. Spontaanisti syttyvä halu on kuitenkin osa kulttuurista seksi-ihannettamme ja esimerkiksi elokuvissa seksi on usein sellaista, jossa osapuolet vaan hyökkäävät toistensa kimppuun ja halu syttyy sekunneissa. Spontaani halu mielletään siis usein ”aidoksi haluksi” ja responsiivinen jollain lailla huonommaksi ja vähemmän todelliseksi.

Haluamisen tapa ei katso sukupuolta ja se voi myös vaihdella elämän aikana jonkin verran, mutta tutkimusten mukaan naiset (vulvalliset) haluavat usein responsiivisesti ja miehet (penikselliset) useammin spontaanisti. Tämä selittää, miksi responsiivinen halu on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle seksipuheessa, sillä käsityksemme seksistä ja etenkin ”normaalista” seksistä perustuu vahvasti tiedolle ja ymmärrykselle cis-heteromiehen seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden tutkimus on varsin pitkään ollut cis-miehen seksuaalisuuden tutkimusta ja vaikka cis-naisiakin on tutkittu, on ajateltu, että naisen seksuaalisuus on ikään kuin light-versio miehen seksuaalisuudesta. Kun siis cis-naiset toimivat eri tavalla kuin cis-miehet, on ero kuitattu sillä, että naiset ovat vähemmän seksuaalisia, kun todellisuudessa kyse on ollut siitä, että naisen seksuaalisuus toimii eri tavalla. Yleiset väitteet siitä, että naisilla olisi miehiä heikompi orgasmikyky tai he haluaisivat vähemmän seksiä kuin miehet eivät siis ole totta vaan perustuvat väärinymmärrykseen.

(Tässä yhteydessä haluan mainita, että valtaosassa seksitutkimuksia on tutkittu cissukupuolisia ja niissä puhutaan miehistä ja naisista. Tutkittavien joukossa on voinut olla myös intersukupuolisia tai ei-binäärisiä ihmisiä, mutta sitä ei voida tietää. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on siis mahdotonta sanoa, missä määrin tuloksia voidaan yleistää muihin kuin cis-ihmisiin. Se kuitenkin tiedetään, että sukupuolikategorioiden sisällä on paljon enemmän vaihtelua ja variaatiota kuin niiden välillä.)

Seksuaalista halua ja kiihottumista kuvaavia teoreettisia malleja on useita. Kuuluisin niistä lienee William Mastersin ja Virginia Johnsonin malli vuodelta 1966, jossa kuvataan ihmisen seksuaalista vastetta lineaarisena siirtymänä kiihottumisesta tasannevaiheen kautta orgasmiin. Vuonna 1983 Helen Singer Kaplan muokkasi mallia jakaen seksuaalisen vasteen kolmeen vaiheeseen: haluun, kiihottumiseen ja orgasmiin. Nämä mallit kuvaavat selkeästi spontaania halua ja tuntuukin hyvin loogiselta ajatella, että halu on se ensimmäinen seksiin vaadittava elementti. Kuitenkin vuonna 2000 Rosemary Basson esitteli uuden, ympyränmuotoisen mallin, jossa halu voi tulla mukaan missä vaiheessa tahansa. Mallin mukaan halu voi syttyä seksuaalisen stimulaation lisäksi myös esimerkiksi fyysisestä tai emotionaalisesta läheisyydestä ja kontekstuaalisilla tekijöille, kuten vireystilalla ja sillä, tunteeko olonsa kumppanin kanssa turvalliseksi voi olla merkittävä vaikutus haluun. Se myös painottaa, ettei seksin tarvitse aina päättyä orgasmiin ollakseen tyydyttävää. Malli selitetään erinomaisesti auki tällä videolla, kannattaa katsoa!

Aina ei tarvitse antaa mahdollisuutta

Responsiivinen halu siis vaatii sen, että on tapahduttava jotain seksuaalisesti stimuloivaa, jotta halu voisi herätä. Tämä lienee taustalla ohjeissa, joissa kehotetaan kumppaneitaan vähemmän seksiä haluavia ihmisiä ryhtymään hommiin, vaikka ei huvittaisikaan. Joskus tämä ohje toimiikin, halu syttyy ja seksin jälkeen on hyvä ja tyytyväinen olo siitä, että antoi halulle mahdollisuuden tulla. Tässä on kuitenkin vaarana myös se, että ihminen lähtee ylittämään omia rajojaan ja harrastaa seksiä sitä haluamatta kumppaninsa mieliksi. Näin käy erityisen helposti silloin, jos ajatellaan, että kerran aloitettua seksiä ei voi enää lopettaa kesken eli kun hommaan on kerran ryhdytty, se täytyy hoitaa loppuun. Ajatukseen spontaanista halusta kun liittyy myös käsitys seksistä nälän tai janon kaltaisena tarpeena, joka täytyy saada tyydytetyksi. Ei olekaan ollenkaan harvinaista kokea syyllisyyttä kumppaninsa tyydyttämättä jäävistä tarpeista, jos itse haluaa seksiä vähemmän, tai ajatella olevansa kumppanille velkaa orgasmin, jos on jotenkin saanut hänet kiihottumaan.

Jos suhteen osapuolista yksi haluaa spontaanisti ja toinen responsiivisesti, on hyvä keskustella tavoista, joilla responsiivisesti haluavan halua voi herätellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että responsiivisesti haluavan pitäisi ”antaa mahdollisuus” halun syttymiselle aina kun kumppani haluaa seksiä. Kieltäytyä saa aina ja leikin lopettaa myös kesken kaiken, jos ei tunnu hyvältä. Itseään kannattaa kuulostella: olenko nyt seksille avoimessa mielentilassa, vai suostunko tähän vain kumppanini mieliksi? Pidän tärkeänä, että tätä puolta korostettaisiin enemmän myös ammattilaisten taholta: meidän seksuaalineuvojien ja -terapeuttien helmasyntinä kun saattaa joskus olla se, että lähdemme hakemaan ”ratkaisua” halujen eriparisuuteen vähemmän haluavan halun määrän lisäämisestä. Responsiivinenkaan halu ei kuitenkaan voi aidosti syttyä, jos tilanteeseen liittyy painostusta. On mahdotonta haluta seksiä, jos kokee paineita suostua siihen tai kieltäytyminen ei tunnu turvalliselta tai mahdolliselta.

On ilmeisen tavallista ajatella, että spontaanin halun puuttuminen tekee omasta seksuaalisuudesta jollain tapaa huonomman, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Responsiivisesta halusta olisikin syytä puhua paljon nykyistä enemmän ja korostaa sitä, että se on yhtä hyvä ja normaali tapa haluta seksiä kuin spontaani panetuskin. Vaikka tuntuisi siltä, että oma responsiivinen halu olisi jollain lailla taakka, oman halun hyväksyminen tekee seksin haluamisesta ja siitä nauttimisesta paljon helpompaa. Syttyi halusi sitten spontaanisti tai responsiivisesti ja tunsit halua sitten kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran vuodessa, kaikki on hyvin. Levitetään tätä ilosanomaa eteenpäin ja murretaan spontaanin halun ylivertaisuuden myytti!

Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa

Mitä enemmän opin seksuaalisuudesta, sitä selkeämmäksi käy, miten tärkeä osa rajat ja niiden kunnioittaminen ovat seksuaalista hyvinvointiamme. Jostain syystä rajat tuntuvat kuitenkin unohtuvan ainakin tietyissä seksuaalisuuteen liittyvissä konteksteissa kokonaan, tai sitten ne ymmärretään varsin suppealla tavalla. Puhun nyt erityisesti monogaamisesta parisuhteesta, johon liittyy vahvasti ajatus paitsi oikeudesta asettaa kumppanille rajoja, myös vaatimuksesta joustaa rajojen suhteen kumppanin seksuaalisen tyydytyksen nimissä.

Seksi ei ole suhteessa olevan oikeus tai velvollisuus

Jokaisen ihmisen seksuaalioikeuksiin kuuluu oikeus määritellä itse omat seksuaaliset rajat eli päättää, haluaako harrastaa seksiä ja jos niin millaista, koska ja kenen kanssa. Oikeuksiin kuuluu myös oman seksuaalisuuden vapaa ilmaisu toisten itsemääräämisoikeuden ja lain (tosin tästä voi mielestäni joskus joustaa) puitteissa. Käytännössä se tarkoittaa, että ihmisellä on oikeus juuri sellaiseen seksuaalisuuden ilmaisuun tai ilmaisemattomuuteen kuin hän itse haluaa, ellei se vahingoita muita – toisin sanoen ketään toista ei voi pakottaa tai velvoittaa seksiin tai mihinkään seksuaaliseen toimintaan.

Uskon, että varsin iso osa ihmisistä ymmärtää tämän ja näkee sellaisen seksin, jossa toinen/yksi osapuoli on mukana pakotettuna tai painostettuna sinä mitä se on, eli seksuaalisena hyväksikäyttönä tai väkivaltana. Kyllä, seksi ilman suostumusta on todellakin raiskaus, vaikka lainsäädäntömme ei sitä toistaiseksi vielä tunnustakaan. Kuitenkin monogaaminen parisuhde nähdään tässä usein ”harmaana alueena” tai jotenkin ajatellaan, että se suhteeseen ryhtyminen on aina voimassa oleva suostumus, koska niin moni tuntuu pitävän itsestään selvänä, että parisuhde tuo tullessaan säännöllistä seksiä. Yhtäkkiä omilla rajoilla ei olekaan väliä vaan yhden kumppanin oikeus seksuaalisuutensa ilmaisuun ja tyydytykseen muuttuukin tärkeämmäksi kuin toisen itsemääräämisoikeus. Seksi nähdään usein suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, joka on suoritettava, vaikka ei itse haluaisikaan. Toiset myös kokevat suhteessa olemisen tuovan oikeutuksen seksiin ja saattavat joko vaivihkaisesti tai hyvinkin suoraan painostaa kumppaniaan. Käytös, joka nähtäisiin toisessa kontekstissa hyvin kyseenalaisena ja vääränä, onkin parisuhteessa yhtäkkiä ihan ok.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että monogamia on mielestäni mainio suhdemuoto (ja omakin suhteeni on monogaaminen) eikä se itsessään aina tarkoita sitä, etteivätkö suhteen osapuolet kunnioittaisi toistensa rajoja ja itsemääräämisoikeutta. Vastaavasti monisuhteisuus ei tarkoita, etteikö rajojen ylityksiä tai jonkun itsemääräämisoikeutta rikkovaa käytöstä voisi tapahtua. Ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena kumpuaa kuitenkin jossain määrin siitä, että monogaamisessa suhteessa seksiä ei harrasteta muiden kuin oman kumppanin kanssa ja näin ollen kumppanit ovat toisilleen ainoat mahdolliset seksuaalisten halujen tyydyttäjät, ellei sooloseksiä lasketa. Monogamia tarkoittaa siis myös sitä, että suhteen osapuolilla nähdään olevan oikeus rajoittaa toistensa tekemisiä seksuaalisen uskollisuuden nimissä. Tämän oikeuden laajuudesta on erilaisia tulkintoja ja toisilla kumppanin rajoittaminen menee varsin äärimmäisiin mittasuhteisiin. Sekin on silti kulttuurissamme pitkälti hyväksyttyä, vaikka missä tahansa muussa ihmissuhteessa vastaavanlaista kontrollointia pidettäisiin erittäin tuomittavana.

Rakkaus- vai omistussuhde?

Temptation Island -realitysarjaa katsoneet tietävät, että sarjan osallistujilta kysytään ohjelmassa usein rajoista: missä suhteen rajat kulkevat ja ylittikö joku tietty asia nämä rajat vai ei. Monet sarjaan osallistuneet parit ovat määritelleet rajansa hyvin tiukasti ja kiellettyjen tekojen lista on hyvin pitkä. Tällaisia pareja on paljon myös realitymaailman ulkopuolella.

Yleisesti ottaen monogamialla tarkoitetaan suhdemuotoa, jossa osapuolet eivät harrasta seksiä muiden kuin toistensa kanssa. Jotkut tulkitsevat sen niin, että pettämistä on varsinaisen seksuaalisen kanssakäymisen lisäksi myös esimerkiksi pornon katselu, itsetyydytys tai jopa muista ihmisistä fantasiointi. Jotkut rajoittavat kumppaneidensa tuttavapiiriä ja kieltävät ”vastakkaista” sukupuolta olevat ystävät (huomaa heteronormi). Temppareissa kättä on väännetty moneen otteeseen siitä, onko alasti oleminen muiden kuin oman kumppanin nähden pettämistä vai ei.

Tällainen monogamia, jossa yhdistyy sekä toisen elämän vahva rajaaminen että ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, on enemmänkin omistus- kuin rakkaussuhde. Ihmisillä on tietysti oikeus tehdä elämällään mitä haluavat, mutta usein vaikuttaa siltä, etteivät yhtäältä tiukka rajojen asettaminen ja toisaalta jatkuva omien rajojen ylittämisen vaatimus ole sitä, mitä kovinkaan moni haluaa. Temppareissakin sortuvat usein ensimmäisenä juuri ne tyypit, joilla on ne kaikkein tiukimmat rajat (joka ei sinänsä ole ihme, jos pettämiseksi lasketaan suunnilleen sekin, että istuu alle metrin päässä ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin itse).

Suostumuskasvatusta tarvitsevat myös aikuiset

Parisuhteen säännöistä ja rajoista on tärkeää keskustella eikä mennä ”automaattiasetuksilla” ja olettaa, että kumppanin käsitys on sama kuin itsellä. Samalla tavalla olisi hyvä keskustella myös siitä, miten suhteen osapuolten seksuaalisuus toteutuu suhteessa. Myös parisuhteessa tulisi muistaa, että vaikka parilla olisi myös yhteinen seksielämä, osapuolet eivät omista toistensa kehoja tai seksuaalisuuksia ja kummankin yksilölliset seksuaalioikeudet ovat voimassa suhteesta huolimatta. Parisuhde ei velvoita ylittämään omia rajoja eikä oikeuta vaatimaan toiselta seksiä, jos hän ei sitä itse halua. Seksiin painostaminen tai kiukuttelu, mököttäminen ja kumppanin haukkuminen siksi, ettei tämä suostu seksiin, ovat henkistä väkivaltaa. Fyysinen pakottaminen tai se, että pitkän painostuksen päätteeksi saa kumppanin vastahakoisesti suostumaan seksiin, ovat taas, no, seksuaalirikoksia.

Usein korostetaan sitä, että lapsille ja nuorille tulee opettaa suostumuksesta ja omien ja toisten rajojen kunnioittamisesta. Tämä on tietysti totta ja erittäin tärkeää ja itsekin uskon säästyneeni isoilta vahingoilta nuortenlehtien kysymyspalstojen ansiosta, joilla aina seksistä puhuttaessa painotettiin, ettei seksiin pidä suostua ennen kuin sitä itse haluaa tai ettei ole ok, että seurustelukumppani painostaa seksiin. Tarvitsisimme tätä samaa seksuaalikasvatusta myös aikuisille, sillä nyt jossain kohtaa tapahtuu täyskäännös ja alammekin ajatella, että itse asiassa parisuhteessa seksiä on harrastettava, halusi sitä tai ei. Mistä tässä oikein on kysymys: ajattelemmeko, että seksittömyys parisuhteessa on ok vain niin kauan, kun ”ekaa kertaa” ei olla vielä koettu, ja sen jälkeen seksiä pitäisi olla säännöllisesti? Vai pidämmekö seksiä verojen ja imuroinnin kaltaisena asiana, joka nyt vaan kuuluu aikuisen ihmisen elämään?

Sanotaan se nyt vielä kerran: jokaisella on oikeus itsensä näköiseen seksuaalisuuden ilmaisuun muita vahingoittamatta. Se tarkoittaa, että jos seksi parisuhteessa tuntuu velvollisuudelta, sitä ei tarvitse harrastaa. Jatkuva omien rajojen ylittäminen vastahakoisesti seksiin suostumalla aiheuttaa todennäköisesti jossain vaiheessa erittäin vahvan vastenmielisyyden seksiä kohtaan, joten rajoistaan on syytä pitää kiinni. Seksuaalioikeudet koskevat myös parisuhteessa olevia ihmisiä.

ps. Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssin ilmoittautuminen on käynnissä taas! Kurssille osallistumalla saat arvokasta tietoa mm. pornoteollisuuden ongelmista, parhaista eettisesti toimivista sivustoista sekä siitä, miksi sosiaalinen media sensuroi lähes kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää materiaalia. Samalla annat arvokasta tukea yritystoiminnalleni. Kurssille on lisätty muun materiaalin oheen yksi webinaari, jossa käsittelemme kurssilaisten toiveaiheita, mutta hinta on edelleen 35 euroa. Kurkkaa tästä lisätiedot, tervetuloa mukaan!

Uusi verkkokurssi halusta ja haluttomuudesta on nyt julkaistu!

Muistatteko, kun kirjoitin tässä postauksessa suunnittelevani verkkokurssia liittyen haluun ja haluttomuuteen? No, nyt se on täällä! Kurssin nimi on EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen ja sen tärkein pointti on nähdä haluttomuus ja suhteessa esiintyvä halujen eriparisuus uudessa valossa. Kurssi käynnistyy 24.5. ja ilmoittautuminen on nyt auki täällä.

Päätin tehdä haluttomuuteen liittyvän verkkokurssin, koska aihe on vakiokamaa seksuaalineuvonnassa ja -terapiassa. Haluttomuus on siis paitsi todella yleistä, myös todella monelle ongelmaksi koettu asia. Mielenkiintoista kyllä, mitään erityisen toimivaa ”hoitoa” ei ole löydetty ja kyseessä tuntuu olevan aivan erityisen kompleksinen seksuaalisuuden osa-alue, jonka edessä monilla asiantuntijoillakin menee sormi suuhun. En väitä olevani heitä fiksumpi, mutta ajattelen kuitenkin, että koska ilmiötä on tarkasteltu ja yritetty korjata tietystä näkökulmasta jo aika kauan siinä erityisen hyvin onnistumatta, ei näkökulman vaihdoksesta voi olla haittaakaan.

Mitä ne uudet näkökulmat sitten ovat? No, ensinnäkin kurssilla ilmiön tarkastelun lähtökohdaksi otetaan yksilö ja hänen tarpeensa ja hyvinvointinsa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta koska haluttomuus tai halujen eriparisuus ovat usein nimenomaan parisuhteessa olevien ongelmia, tilannetta on usein yritetty ratkoa parisuhteen hyvinvointi edellä. Monet asiantuntijoidenkin neuvot ovat tähdänneet ennemmin siihen, että parisuhteen seksimäärä pysyisi ennallaan tai kasvaisi kuin siihen, että haluton tai vähemmän haluava osapuoli alkaisi haluta enemmän. Jos ollaankin keskitytty toisen halun lisäämiseen, se on tehty parisuhde edellä. Normi siitä, että parisuhteessa kuuluu olla seksiä on todella vahva ja sellaista vaihtoehtoa, että enemmän haluava osapuoli mukautuisi vähemmän haluavan tarpeisiin tai täyttäisi omat tarpeensa muualla esitetään aika harvoin. Kurssillani parisuhteen seksinormi kyseenalaistetaan ja pohditaan, onko haluttoman tai kumppaniaan vähemmän haluavan ihmisen ollenkaan tarpeellista yrittää lisätä omaa haluaan ja kumpuaako tämä tarve hänestä itsestään vai halusta mukautua kumppanin toiveisiin ja toteuttaa jotain yleisesti hyväksyttyä normaalin parisuhteen käsikirjoitusta.

Kurssi sisältää oppimateriaalia kirjallisessa ja audiovisuaalisessa muodossa sekä webinaareja, joissa käsitellään kurssilaisten toivomia aiheita. Tarjoan kurssilaisilleni mahdollisuuden myös kahdenkeskiseen konsultaatioon, jossa voidaan paneutua tarkemmin kyseisen ihmisen tilanteeseen. Lisäksi olen laatinut kurssilaisilleni listan kirjallisuutta ja muuta materiaalia, johon kannattaa tutustua sekä ns. mustan listan kaikkea sellaista, missä haluttomuudesta puhutaan jollain lailla kyseenalaisella tavalla ja mistä ei ehkä ole niin paljon apua. Haluttomuudesta on nimittäin kirjoitettu paljon, mutta teoksissa tuntuu toistuvan tarve patologisoida halujen eriparisuus ja väen vängällä pakottaa vähemmän haluava osapuoli haluamaan enemmän tai jopa suostumaan seksiin vastentahtoisesti. Tyypillisesti kirjallisuudessa toistuu myös uskomus siitä, että naiset ovat luonnostaan haluttomampia kuin miehet ja kokevat vahvaa tarvetta monogaamiseen parisuhteeseen, kun taas miehille sitoutuminen on vaikeaa ja heidän seksuaaliset tarpeensa ovat vahvoja ja impulssinsa hallitsemattomia. Tällaisesta normittavasta ja virheellisestä puheesta ei ole mitään hyötyä yhtään kenellekään ja siksi on parempi, ettei kukaan yritä etsiä apua omaan tilanteeseensa tällaisesta kirjallisuudesta.

Lisätietoa kurssista löydät kurssisivulta. Ilmoittautuminen on käynnissä nyt ja päättyy sunnuntaina 23.5. Ennen kurssin käynnistymistä kannattaa myös seurata aktiivisesti Instagramiani, jossa käsitellään kurssin teemoja ja keskustellaan niistä stoorien puolella. Toivotan kaikki kiinnostuneet lämpimästi tervetulleeksi kurssilleni: en lupaa, että seksihalunne nousevat taivaisiin, mutta jos oma tai kumppanin halun määrä mietityttää tai ahdistaa, kurssin jälkeen olo on takuulla parempi.

Mitä on riittävä seksuaalikasvatus ja kuka riittävä seksuaalikasvattaja

Seksologia puhututtaa taas mediassa: Helsingin Sanomissa julkaistiin 15.4. juttu seksuaalikasvattaja Kaisa Merelästä ja hänen Powerful Sexual Aware -verkkokurssistaan, jonka tarkoitus on antaa tietoa naisten seksuaalisuuteen liittyvistä vaietuista asioista ja sitä kautta voimaannuttaa osallistujia oman seksuaalisuutensa suhteen. Myös Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa käsiteltiin Merelän kurssia ja pohdittiin, miten ”modernin seksuaalikasvatuksen pioneeriksi” itseään tituleeraavan Merelän kurssi poikkeaa esimerkiksi koulujen seksuaalikasvatuksesta.

Erityisesti Helsingin Sanomien jutusta on keskusteltu sosiaalisessa mediassa paljon ja kritiikkiä on esitetty varsin aiheellisesti muun muassa siitä, miten jutussa naisvihamieliseen sävyyn ruoditaan Merelän ulkonäköä ja puhetyyliä hänen ammattitaitoaan kyseenalaistaen. Juttu lähestyy Merelän kurssia pohtien, mitä haittaa siitä voi osallistujille olla, ja vaikka selkeitä haittavaikutuksia tai ongelmia ei pystytäkään osoittamaan, kovasti huolissaan tunnutaan silti olevan. Eniten huolta kannetaan siitä, miten kurssin avoin ja rohkea ilmapiiri vaikuttaa osallistujiin, joilla on traumataustaa.

Ylioppilaslehden jutussa ei sorruta Hesarin tavoin Merelän ulkoisen olemuksen ruotimiseen vaan keskitytään enemmän kurssin sisältöön ja siihen, mitä sellaista Merelä opettaa, jota koulun seksuaalikasvatuksessa ei kerrota. Myös siinä pohditaan kuitenkin erityisesti kurssin tehtävien ja kurssiin kuuluvan Facebook-ryhmän mahdollista ongelmallisuutta ja sitä, millaisia valmiuksia seksuaalikasvattajalla on ylläpitää monen sadan ihmisen keskusteluryhmää ja sen turvallisuutta. Koulujen seksuaalikasvatus ei myöskään opetusalan ammattilaisten mukaan ole riittämätöntä, mikä on tavallaan ristiriidassa Merelän ajatuksen kanssa siitä, että hänen kurssinsa paikkaa koulun seksuaalikasvatuksen puutteita.

Seksologian kentällä pitkään toimineiden ammattilaisten huoli uusien ammattilaisten pätevyydestä ja työtavoista ei ole mikään uusi juttu. Esimerkiksi seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmiä on arvosteltu siitä, että hänen avoin somepresenssinsä sekä televisioesiintymisensä Naked Attraction- ja Sex Tape Suomi -ohjelmien juontajana heikentävät alan uskottavuutta ”viihteellistymisen” kautta. Saman tyyppistä ajattelua on havaittavissa myös Merelän tapauksessa, kun hänen avoimen ja räiskyvän ulosantinsa nyt pelätään olevan liikaa traumataustaisille ihmisille. Vaikuttaa siltä, että viime vuosien seksipositiivinen vallankumous ja lisääntynyt avoimuus seksuaalisuudesta puhumisen suhteen ei miellytä kaikkia, vaan osa ammattilaisista selkeästi haluaisi pitää seksuaalisuuden asiana, jota käsitellään hissun kissun suljettujen ovien takana.

Merelän kouluttanut Sexpo-Säätiö kirjoitti jutun ilmestymisen jälkeen kannanoton, jossa todetaan huolipuheen ja pelottelun olevan iät kaiket käytössä olleita keinoja, joilla yritetään vaientaa häpeilemätön seksuaalisuutta koskeva puhe. Monet Merelän kurssin käyneet ovat myös suorastaan loukkaantuneet siitä, kuinka heidät esitetään traumataustansa vuoksi kykenemättöminä tekemään itseään ja seksuaalisuuttaan koskevia järkeviä päätöksiä tai ylipäätään rikkinäisinä ihmisinä, jotka särkyvät palasiksi, jos altistavat itsensä millekään seksuaaliselle. Itsellänikin särähti korvaan jutun sävy, jossa vastuu osallistujen mahdollisten traumojen aktivoitumisesta sysätään täysin Merelän harteille ja maalaillaan hänestä kuvaa epäpätevänä kurssiaan vetämään, koska hänellä ei ole terapeutin koulutusta eikä siksi valmiuksia käsitellä kurssilaisten traumoja.

Merelän ammattipätevyyttä kyseenalaistettiin jutussa moneen otteeseen, sillä hän on seksuaalikasvattaja, jolla ei ole taustalla sosiaali- ja terveysalan tutkintoa. Aikaisemmin sellainen on ollut pääsyvaatimuksena seksologian täydennyskoulutuksiin, mutta nykyään Merelän (ja itseni) kouluttanut Sexpo-Säätiö ottaa koulutuksiin myös muista taustoista tulevia opiskelijoita. Sexpoa on tästä arvosteltu ja jotkut pelkäävät, että pääsyvaatimusten muuttaminen laskee yleistä osaamisen tasoa. Sexpo kuitenkin toteaa kannanotossaan, että seksologian tulee seurata aikaansa ja muidenkin kuin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hallussa oleva osaaminen edesauttaa sitä, että seksuaalisuudesta on tarjolla ajantasaista tietoa monissa yhteyksissä. Itsekin ajattelen, että pätevyys toimia seksologina on enemmän ihmisestä ja hänen persoonastaan kuin suoritetuista tutkinnoista kiinni ja ainakin viisi vuotta sitten meille neuvojaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe, jonka perusteella valittiin koulutukseen sopivat opiskelijat. Pelkkä kiinnostus ja maksukyky eivät siis edelleenkään riitä takaamaan pääsyä koulutukseen ja luottaisin kyllä Sexpon ammattilaisten arviointikykyyn opiskelijavalintojen suhteen. Halu rajata seksologia pelkästään tietyn ammattiryhmän erityisosaamiseksi vaikuttaa ennemmin turhalta portinvartijuudelta kuin asialta, joka oikeasti hyödyttää seksologien asiakkaita.

Olen nähnyt Powerful Sexual Aware -kurssin kirjalliset ja audiovisuaaliset materiaalit ja niistä on vaikeaa keksiä moitteen sijaa: Merelä on tehnyt huolellista työtä ja lähteyttänyt kaiken asianmukaisesti. Itse sisällöstä ei Helsingin Sanomien eikä Ylioppilaslehden mukaan ollakaan huolissaan vaan ennemmin kurssin metodeista. Kurssilla on paljon toiminnallisia tehtäviä, joissa osallistujia kehotetaan mm. masturboimaan päivittäin 30 päivän ajan tai postaamaan itsestään seksikäs kuva someen. Tehtävistä ja kaikenlaisesta muustakin keskustellaan kurssilaisten Facebook-ryhmässä. Tällainen toimintatapa on seksuaalikasvatuksessa jokseenkin uusi ja herättää ymmärrettävästi ajatuksia ammattilaisissa, jotka ovat tottuneet tekemään työtään toisin.

On tietysti aiheellista kysyä, voivatko tällaiset tehtävät ja avoimuuteen vahvasti kannustava ilmapiiri saada jonkun tekemään ryhmäpaineen alla asioita, jotka rikkovat omia rajoja. Tehtäviä ei kuitenkaan ole pakko tehdä ja osallistujat ovat ainakin lähtökohtaisesti aikuisia ihmisiä, joiden on osattava kantaa vastuu omista tekemisistään. Merelä myös korostaa, ettei kurssilaisten pidä antaa kenenkään, edes Merelän, sanella heille, miten heidän pitäisi elämäänsä elää. On tietty mahdollista, että jotkut kurssilaiset katsovat Merelää vahvasti ylöspäin ja totta kai suositun kurssin pitäjän ja kymmenien tuhansien someyleisön omaavan henkilön täytyy olla tietoinen omasta vallastaan. Valtaan liittyy aina vastuu, mutta se ei tarkoita, että Merelä olisi vastuussa kurssilaistensa päätöksistä. On myös hieman kyseenalaista varsinkin Helsingin Sanomien toimittajalta esittää huolta Facebook-ryhmän turvallisuudesta, kun hän on itse toiminut hieman kyseenalaisesti ja ollut ryhmässä journalistisella agendalla sitä kurssilaisille kuitenkaan paljastamatta.

Koska kurssin on käynyt Merelän mukaan reilussa vuodessa noin 2000 naista, sille on selkeästi tilausta. Kurssi sisältääkin paljon sellaista tietoa naisen seksuaalisuudesta, joka selittää monia yleisiä seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä ja haasteita mutta jota ei esimerkiksi koulussa käsitellä mitenkään. Seksitaudeista ja vahinkoraskauksista varoittelun lomassa on unohdettu mainita mm. se, miten naisten seksuaalisuuden olemassaolo on suorastaan kielletty ja demonisoitu vuosisatojen ajan ja kuinka yhä edelleen seksuaalista käyttäytymistämme ohjailee hyvin vahvasti kristillinen arvomaailma ja lisääntymiskeskeinen seksikäsitys. Omankin sukupolveni naiset on muun muassa naistenlehtien vinkeillä opetettu laittamaan miehen nautinto omamme edelle ja keskittymään seksissä miehen miellyttämiseen sekä ulkonäöllisesti että toiminnallisesti. Siksi on tärkeää, että meille nyt sanotaan kovaa ja kuuluvasti, että meitä on tahallisesti johdettu harhaan.

Siksi on suorastaan törkeää, että Ylioppilaslehden jutussa haastatellut opetusalan asiantuntijat sanovat peruskoulun seksuaalikasvatuksen olevan täysin riittävää. Tätä he perustelevat sillä, että seksuaalikasvatusta toteutetaan opetussuunnitelman mukaisesti ja etteivät ole ole saaneet nuorilta palautetta seksuaalikasvatuksen puutteellisuudesta. Aivan kuin opetussuunnitelmassa ei voisi olla parantamisen varaa tai peruskouluikäisillä olisi valmiuksia arvioida heille annettua opetusta aiheesta, josta he ovat todennäköisesti oppineet vaikenemaan lapsuudesta asti. Anteeksi nyt, mutta kuka nuori marssii terveystiedon tunnin jälkeen opettajan puheille ja kertoo tämän opetuksen olleen virheellistä ja riittämätöntä?

Ymmärrystä ja tietoa seksuaalisuudesta haetaan ja saadaan myös muualta kuin kotoa ja koulusta – ja juuri tämän vuoksi on niin tärkeää, että muillakin kuin ammattikasvattajilla ja sote-alan ammattilaisilla on seksologian osaamista. Nykyään some on nuorille merkittävä tiedonlähde ja sieltä löytyykin paljon asiallista tietoa seksuaalisuudesta, mutta yhtä lailla myös kaikenlaista varsin kyseenalaista. Koulun tehtävä olisikin mielestäni olla se taho, joka oikaisee virheelliset käsitykset ja tarjoaa faktoihin perustuvaa, asiallista tietoa. Tätä toki tarjotaankin jo esimerkiksi seksitaudeista, mutta yhtä lailla olisi tärkeää opettaa historiallisista prosesseista, jotka yhä vaikuttavat käsityksiimme seksuaalisuudesta ja sukupuolesta – eli teemoista, jotka ovat Merelän kurssilla merkittävässä asemassa. Näitä Mereläkin luultavasti tarkoitti sanoessaan, että toivoisi tienneensä kurssilla opettamansa asiat nuorena seksielämäänsä aloittaessaan eikä sitä, että olisi toivonut yläasteella kotiläksyksi 30 päivän masturbointikuuria.

Sen sijaan, että kannettaisiin huolta kurssilaisten mahdollisten traumojen aktivoitumisesta tai rajojen rikkoutumisesta olisi ehkä olennaisempaa kysyä, miksi tällaiselle kurssille on niin paljon kysyntää. Miksi meillä on tilanne, jossa niin monella on seksuaalisuuteen liittyviä traumoja? Miksi niin monet naiset tarvitsevat voimaannuttavaa kurssia? Mitä on tehtävä toisin, jotta tulevaisuudessa näin perustavanlaatuisesta seksuaalisuutta koskevasta tiedosta ei tarvitsisi maksaa 333 euroa?

Positiivista on kuitenkin se, että seksuaalisuudesta puhutaan ja seksologian kentältä on esillä myös meitä nuoria ammattilaisia. Ylioppilaslehden juttu oli kuitenkin pääosin varsin asiallinen ja Merelä on kuulemma saanut runsaasti haastettelupyyntöjä eri medioista, joten lisää mahdollisuuksia hyvälle journalismille on tulossa. Myös minun ja Lady Clitterin Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssista on tulossa juttu erääseen parin viikon päästä julkaistavan aikakauslehteen ja saimme lukea jutun etukäteen, joten tiedän sen olevan hyvä ja meidät ja asiamme positiivisessa valossa esittävä. Uskon, että erilaiset verkkovalmennukset ovat osa seksologian tulevaisuutta samalla tavoin kun monella muullakin alalla, mutta niiden tehtävä on täydentää tarjontaa eikä korvata esimerkiksi koulun seksuaalikasvatusta tai kahdenkeskistä neuvonta- ja terapiatyötä. Toivon, että esimerkiksi Merelän kurssin kaltaista uudenlaista seksuaalikasvatusta ei pelkästään kritisoitaisi vaan nähtäisi se ennemmin mahdollisuutena ja lakattaisiin puolustamasta kaikkia vanhoja toimintatapoja vain siksi, että niin on aina tehty.