Naisen pitää voida olla alasti ilman miehen seksualisoivaa katsetta

28/09/2022 / Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

On todettu, että miehet tuntuvat kiihottuvan naisia enemmän visuaalisista asioista, kuten kumppanin vartalon katselemisesta. Tähän tuntuu liittyvän heterosuhteissa ongelma, jos seksuaaliterapeutti ja kirjailija Bettina Arndtia on uskominen: hän kirjoittaa teoksensa Mitä miehet haluavat sängyssä (2010) ensimmäisessä luvussa Miehen katse, etteivät naiset osaa arvostaa miesten ”nälkäistä katsetta” ja ”kiihkeää tuijotusta” vaan kätkeytyvät vaatteisiin ja lakanoihin, koska tuntevat kehoistaan häpeää ja epävarmuutta.

No, on tietysti ikävää, jos kumppani häpeää vartaloaan niin, ettei pysty olemaan alasti seksin aikana tai muutenkaan. On ymmärrettävää, että miestä (tai ketä tahansa) voi harmittaa, ettei koskaan saa katsella toisen kehoa, josta itse niin kovin pitäisi. Seksistäkin lähtee yksi ulottuvuus kokonaan pois, jos kumppanin kehon katseleminen kiihottaisi mutta toinen verhoutuukin kaulasta alaspäin lakanaan tai suostuu seksiin vain pimeässä.

Mutta että naisten pitäisi arvostaa jotain miesten ”nälkäisiä katseita”? Siis sitä kuuluisaa male gazea, joka käänteessä seksualisoivaa tuijotusta? Rohkenen olla eri mieltä.

Male gaze (suomeksi miehinen tai maskuliininen katse) tarkoittaa esimerkiksi taiteessa yleistä näkökulmaa, jossa mies on katsoja ja nainen katseen kohde. Naiset nähdään ensisijaisesti seksuaalisina objekteina, jotka ovat olemassa heteromiehen nautintoa varten. Male gazen vuoksi ajatellaan, ettei nainen voi olla yhtä aikaa älykäs ja kaunis ja tytöt oppivat jo pieninä pitämään ulkonäköä naisen tärkeimpänä valuuttana. Pitkälti siitä johtuvat myös ne älyttömät ulkonäköpaineet, joiden vuoksi suurin osa naisista on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymätön ulkonäköönsä tai häpeää sitä jopa niin paljon, ettei voi olla kumppaninsa seurassa alasti.

Seksualisointi puolestaan tarkoittaa sitä, että yksilö nähdään ensisijaisesti seksiobjektina, jota arvioidaan tai arvostellaan seksuaalisen puoleensavetävyyden perusteella. Usein seksualisoiva liittää seksuaalisia merkityksiä ihmiseen tai asiaan, joka ei ole (sillä hetkellä) seksuaalinen. Käytännössä seksualisointi voi olla vaikka sitä, että imettävää ihmistä käsketään peittämään rintansa julkisella paikalla: rinnat nähdään seksuaalisina, vaikka imettävälle itselleen ne eivät sitä siinä kontekstissa ole. Seksualisointia ovat myös naisten sosiaalisessa mediassa saamat läähätyskommentit, joita alkaa tulla, jos kuvissa vilahtaa hiukankin ihoa.

Alastomuuteen liittyy seksuaalinen merkitys, mutta alasti voi olla muutenkin kuin seksuaalisessa kontekstissa. Arkielämässä tulee tilanteita, joissa ollaan alasti ilman seksuaalista merkitystä: käydään suihkussa, vaihdetaan vaatteita, joskus nukutaan ilman vaatteita. Arndtin kirjassa jotkut miehet kuitenkin kertovat, että he haluaisivat katsella kumppaneitaan tekemässä näitä asioita, mutta nämä naiset eivät pidä siitä. Arndt tarjoaa selitykseksi vartalosta koettua häpeää, mutta toinenkin selitys on mahdollinen: ehkäpä nämä naiset vain haluaisivat vaihtaa vaatteensa rauhassa ilman seksualisoivaa male gazea? Onko ihmekään, ettei alasti oleminen kumppanin seurassa tunnu mukavalta tai luontevalta, jos se tarkoittaa aina sitä, että joutuu yhtäkkiä vasten tahtoaan keskelle seksuaalista tilannetta?

Ardnt lainaa teoksessaan Nancy Fridayta, jonka mukaan ”miesten silmät on luotu nauttimaan naisen vartalon katselemisesta”. Onkohan Fridayn mielestä sitten niin, että naisen vartalo on luotu miehiä ja miesten silmiä varten? Pitäisikö Fridayn ja Arndtin mielestä naisen olla aina valmis esittelemään sulojaan miehelleen sekä ottamaan vastuu siitä, että jos mies sattuu näkemään hänet alasti tai vähissä vaatteissa, hän kiihottuu ja haluaa seksiä? Erään Arndtin kirjaan päiväkirjaa kirjoittaneen miehen mielestä hänen kumppaninsa ei ainakaan voi olla edes olemassa olematta jo seksiobjekti, sillä hän kuvaa kumppaninsa vartaloa seuraavasti: ”Usein herättyään hän kävelee sängyn päädyn luokse ja venyttelee, ja se on aivan ihanaa; hän näyttää kerrassaan uskomattomalta, kun hänen vaaleat hiuksensa hulmahtavat, selkä kaartuu ja rinnat suorastaan anelevat koskettamista – hänen asentonsa on ehkä intiimein ja eroottisin ikinä näkemäni.” Käytännössä nainen siis nousee sängystä ylös ja venyttelee ja tästä mies päättelee, että naisen rinnat ”anelevat koskettamista”.

On myös kurjaa, että Arndt esittää kirjassaan naiset ankeina ja estyneinä tiukkapipoina, jotka itsekkäästi vetoavat huonoon itsetuntoon ja vievät miehiltään alastomien vartaloidensa katselemisen ilot. Ei naisten tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä ole heidän omaa syytään, vaan johtuu mm. epärealistisista kauneusihanteista ja siitä male gazesta, jonka vuoksi naisten ulkonäöstä on tullut niin ylikorostuneen keskeinen asia. Arndt itsekin kirjoittaa, että naiset ovat miehiä kymmenen kertaa todennäköisemmin tyytymättömiä ulkonäköönsä, normaalipainoisetkin naiset toivovat olevansa hoikempia ja yli puolet australialaisista lukiolaistytöistä on yrittänyt laihduttaa. Tästä huolimatta hän ei mitenkään tuo esiin tällaisten tilastojen mahdollisia syitä vaan tyytyy toteamaan, että ”naisten on kovin vaikeaa ymmärtää, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä”.

Voi myös miettiä, olisiko miesten yrityksissä kehua kumppaneitaan ja rohkaista heitä alastomuuteen pientä parantamisen varaa. Eräs mies esimerkiksi kirjoittaa kumppanistaan seuraavasti: ”Hänen vatsansa on nelikymppisen, pari lasta saaneen naisen vatsa, mutta se ei haittaa minua pätkääkään. Hänellä on suonikohjujen alut, hänen leukansa roikkuu vähän, hänellä on litteä takamus, ja niin edelleen. Hän kävi korjauttamassa rintansa viime vuonna, ja ne ovatkin hyvännäköiset, mutta hän ei pidä siitä aiheutuneista arvista eikä nännien kohdasta, sillä ne ovat hieman liian korkealla. Millään tuolla ei ole minulle väliä.” Kuinka uskottavaa on, ettei millään tuolla ole miehelle väliä, jos hän osaa näin spesifisti luetella kaikki kumppaninsa vartalon ”virheet”? On tosi eri asia sanoa ”olet kaunis” kuin ”minua ei haittaa, vaikka sinussa onkin nämä ja nämä viat”. Koko kommentti on myös erinomainen osoitus male gazesta: nelikymppisyys ja kahden lapsen synnyttäminen ovat naisessa vikoja ja epätäydellisyyttä.

Kehohäpeästä irti pääseminen voi olla pitkä ja hankala prosessi, joka todennäköisesti vaatii omien ajatusten ja asenteiden kyseenalaistamista. Uskoisin kuitenkin, että jos tavoitteena on pystyä olemaan kumppanin seurassa luontevasti alasti, se onnistuu helpommin, jos kumppani ei heti tee tilanteesta seksuaalista.

Hommiin vaan ja 15 muuta surkeaa vinkkiä haluttomalle

07/11/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Vinkkilistat seksielämän piristämiseen ja halukkuuden lisäämiseen ovat naisten- ja iltapäivälehtien klassikkojuttuaiheita. Vinkkien ahkerasta jakamisesta huolimatta haluttomuus ja seksielämän ”väljähtäminen” ovat edelleen hyvin tavallisia haasteita etenkin pitkissä, monogaamisissa parisuhteessa eläville. Vinkit eivät siis toimi kovin hyvin, ja yksi selitys on niiden yksilökeskeisyys.

Törmäsin vastikään Iltalehden juttuun, jonka otsikkona on ”Hommiin vaan ja 15 muuta vinkkiä haluttomalle naiselle”. Jutussa todetaan naisten kokevan haluttomuutta ennen kaikkea siksi, että he kokevat häpeää ja epävarmuutta kehoistaan ja heillä on huono seksuaalinen itsetunto. Juttuun on haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulaa, joka jakelee auliisti neuvojaan epävarmuuden selättämiseen. Osa neuvoista on hyviä, osa taas ainakin nykymittapuulla varsin kyseenalaisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne vierittävät haluttomuuden korjaamisen yksilön vastuulle ja sivuuttavat kokonaan ympäröivän kulttuurin vaikutuksen. Tämä on viime aikoihin asti ollut hyvin tavallista haluttomuutta ja monia mielenterveysongelmia, kuten uupumusta koskevassa keskustelussa.


Korjaa ryhti, unohda paineet ja anna mennä vaan

Jutussa haluttomuutta, häpeää ja epävarmuutta kokevia kehotetaan muun muassa harjoittelemaan itsemyötätuntoa ja puhumaan itselleen kuin ystävälle. Nämä ovat sinänsä hyviä neuvoja, sillä monilla (etenkin naisilla) on taipumus olla itselleen hyvin ankara. Toisaalta jutussa myös kehotetaan ”pitämään itsestä huolta” eli laihduttamaan, vaikka se muotoillaankin pehmeästi, kuten seuraavassa sitaatissa:  ”–– kysy nyt itseltäsi, haluatko pitää itsestäsi, kunnostasi ja terveydestäsi huolta. Luultavasti vastaus on kyllä ja alat haluta mennä lenkille.” Eli itselleen pitää olla myötätuntoisempi, mutta kuitenkin lempeästi laihduttaa.

Monien vinkkien kohdalla tietyllä tapaa tiedostetaan erilaisten normien ja kulttuuristen rakenteiden olemassaolo, mutta niiden vaikutus jotenkin sivuutetaan ja vain kehotetaan yksilöä olemaan välittämättä niistä. Tällaisia vinkkejä ovat muun muassa kehotukset unohtaa ulkonäkö- ja suorituspaineet ja naisen seksuaalisuutta koskevat uskomukset ja normit, joilla moni meistä on lapsuudesta asti kyllästetty. Ihan kuin mistään voisi päästä eroon vain päättämällä olla välittämättä niistä. Epäilen, että Kontula neuvoisi suorituspaineiden takia erektiovaikeuksista kärsiviä miehiä vain unohtamaan paineet, mutta ilmeisesti naisten kohdalla ne eivät ole niin iso ongelma.

Epävarmuus, häpeä ja suorituspaineet ovat ymmärrettäviä, eivät kenenkään oma vika

Totta kai kiinnostus seksiä kohtaan voi lisääntyä huomattavasti, jos onnistuu päästämään irti paineista ja uskaltautuu tutkimaan omaa nautintoa ja mieltymyksiä. On kuitenkin tärkeää, ettei vähätellä sitä, miten vaikeaa se voi olla. Ei ole myöskään reilua antaa ymmärtää, että paineiden tai epävarmuuden kokeminen tai se, ettei oikein tiedä, mistä seksissä nauttii, ole yksilön oma vika. Ei haluttomuus ole yleistä siksi, että ihmiset jotenkin tyhmyyttään tai laiskuuttaan roikkuisivat kiinni paineissa, normeissa ja häpeässä eivätkä jaksaisi tai viitsisi tutkiskella seksuaalisuuttaan.

Ongelman ydin on surkea seksuaalikasvatus, jossa nautinto on sivuutettu täysin. Hiljattain 4. syyskuuta vietettiin maailman seksuaaliterveyspäivää nautinto -teemalla ja eräs kollegani (en yhtään muista kuka, anteeksi siitä) kysyi Instagram-stoorissaan, mitä ihmiset toivoisivat oppineensa nautinnosta koulun seksuaalikasvatuksessa. Ylivoimaisesti suosituin vastaus oli se, että olisi kerrottu, että naisen nautinto on seksissä tärkeää. Miten me voisimme olla kartalla omien mieltymystemme ja nautintomme suhteen, kun niiden pohtimiseen ei ole kannustettu vaan ne on suorastaan neuvottu sivuuttamaan? Tähän kun lisätään vielä ulkonäköpaineet, joita some ja valtavirtaporno ovat lisänneet, niin on ihan tosi ymmärrettävää, että meidän voi olla vaikeaa tuntea itseämme riittäviksi ja haluttaviksi.

Tämä kyseinen juttu on vuodelta 2015 ja vastaavia näkyy mediassa nykyään harvemmin. Edelleen haluttomuudesta kuitenkin kirjoitetaan mediassa lähinnä siitä kulmasta, miten siitä pääsisi eroon, koska säännöllistä seksiä pidetään niin vahvasti terveyden ja hyvän parisuhteen mittarina. Haluttomuus esitetään tavallisuudestaan huolimatta myös useimmiten yksilön tai yksittäisten suhteiden ongelmana eikä kovinkaan usein kuule pohdittavan, voisiko ilmiön yleisyys selittyä jollain rakenteellisella tekijällä. Samalla tavalla kuin esimerkiksi jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat yleistyneet työelämän muutosten seurauksena, myös haluttomuuteen voi löytyä syitä seksiin, seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyvistä, juuri tälle ajalle tyypillisistä ajatuksista.

Lisää pohdintaa haluttomuudesta erityisesti tästä näkökulmasta löytyy kirjoittamastani PDF-oppaasta Ei huvita? Uusia näkökulmia haluttomuuteen, jonka voi ostaa täältä.

Mitä haluttomuudelle voi tehdä ja muita vastauksia tiukkoihin kysymyksiin

12/09/2022 / Seksuaalisuus

Heippa pitkästä aikaa! Täällä ollaan jälleen lempiaiheeni eli halun ja haluttomuuden äärellä, sillä olen juuri avannut ilmoittautumisen verkkokurssilleni EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen, joka käynnistyy 18. huhtikuuta. Kurssin tekemisen myötä on tullut perehdyttyä tähän aiheeseen jokseenkin syvällisesti ja pääsin myös keskustelemaan siitä Afterwork -podcastiin viime kuussa. Saimme jaksoa varten podin kuuntelijoilta liudan hyviä ja varmasti monia askarruttavia kysymyksiä, mutta iso osa jäi jaksossa vastausta vaille. Tässä siis viisi penniäni muutamaan kysymykseen, olkaapa hyvät!


Milloin haluttomuudesta on syytä huolestua? Kuinka pitkä on ”normaali” haluttomuuden aikajakso?

Kysymykset normaaliudesta ovat aika vaikeita, koska normaalilla voidaan tarkoittaa niin monia eri asioita. Kielitoimiston sanakirjan mukaan normaalin merkityksiä ovat mm. tavallinen, odotuksenmukainen, oikea ja hyväksyttävä ja ne tarkoittavat kaikki hieman eri asiaa. Seksuaalisuuden kohdalla merkitykset kietoutuvat vahvasti yhteen niin, että tavallisuus on oikeaa ja hyväksyttävää ja tavallisuudesta poikkeaminen väärää ja ei-hyväksyttävää. Tavallisuus taas määrittyy pitkälti ajallisen ja kulttuurisen kontekstin mukaan ja siihen vaikuttavat myös menneiden aikojen käsitykset. Käytännössä normaalina pidetään yleensä heteroseksuaalisuutta, jota toteutetaan monogaamisessa parisuhteessa ja jossa seksi on ensisijaisesti yhdyntää. Yhdyntöjä tulisi olla normaali määrä eli tilastollisen keskiarvon verran (FINSEX -tutkimuksen mukaan aktiivisimmilla n. 1,5 kertaa viikossa). Nykyään myös ajatellaan, että on normaalia ja tervettä haluta seksiä ­(eli sitä heteronormatiivista parisuhdeseksiä 2­–4 kertaa viikossa yhden ja saman kumppanin kanssa koko elämän ajan) ja haluttomuutta pidetään seksuaalisena toimintahäiriönä, joka on lääketieteellinen diagnoosi.

Ihmisillä on usein vahva tarve olla normaali, koska poikkeavat yksilöt saavat usein osakseen hyljeksintää. Seksuaaliseen poikkeavuuteenkin on ihan näihin päiviin asti suhtauduttu hyvin karsaasti ja edelleen monien meistä on tosi vaikeaa myöntää edes itselleen, jos oma seksuaalisuus onkin jotain muuta kuin sitä ns. normaalia. Normaalin karsina on kuitenkin niin pieni, että suurin osa meistä ei siihen mahdu.

Koko tämän pitkän sepustuksen pointti on se, että mitään rajaa normaalin ja epänormaalin haluttomuusjakson välillä ei ole, koska ei ole olemassa ”epänormaalia” haluttomuutta. Haluttomuudesta kannattaa huolestua silloin, kun se on itselle ongelma, mutta kannattaa miettiä tarkasti, miksi se on ongelma. Tämä on ydinteema verkkokurssillani: siinä missä yleensä on vaan lähdetty etsimään keinoja haluttomuuden poistamiseksi, minä kysyn, ketä se haluttomuus haittaa ja onko itse asiassa edes kyse haluttomuudesta vai vain siitä, ettei halua normaalina pidettyä määrää normaalina pidettyä seksiä.

Mistä haluttomuus johtuu ja mitä sille voi tehdä? Seksi on hauskaa, mutta silti on ollut haluttomuutta parisuhteessa, vaikka pidänkin seksiä tärkeänä ja kivana osana suhdetta.

Ihan ensiksi on syytä selvittää, mitä ihminen tarkoittaa kertoessaan haluttomuudesta. Voi nimittäin olla, että haluttomuus ei ole haluttomuutta ensinkään: joku ehkä haluaa vain harvemmin kuin kumppaninsa, joku toinen taas haluaa mutta ei omaa kumppaniaan, kolmatta kiinnostaa sooloseksi mutta ei partneriseksi ja neljäs haluaisi jotain ihan muuta kuin sitä seksiä, mitä suhteessa on tarjolla. Halu ei myöskään ole aina sitä leffoista tuttua kiimaa, joka yhtäkkiä ja pakottaa repimään vaatteet pois saman tien, vaan se voi vaatia syttyäkseen vähän vaivannäköä kumppanilta. On siis tyypillistä ajatella kokevansa haluttomuutta vaikka halua olisikin ja ongelma on silloin enemmänkin siinä, että halu ei kohdistu siihen ihmiseen tai seksiin johon ns. pitäisi tai ei syty halutulla tai odotuksenmukaisella tavalla.

Tavallinen ongelma on halujen hiipuminen pitkässä suhteessa. Käsittelen tätä ongelmaa verkkokurssillani monesta eri näkökulmasta ja tarjoan myös neuvoja siihen, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Keskeistä siinä ja toki myös lyhyemmissäkin suhteissa on ymmärtää, että kahden tai useamman ihmisen halut harvoin menevät sataprosenttisesti yksiin ja vaikka näin tapahtuisikin jossain hetkessä, tilanne muuttuu takuuvarmasti ajan kuluessa. Se, että seksi kiinnostaa joskus vähemmän tai ei joskus kiinnosta ollenkaan, ei ole automaattisesti merkki siitä, että suhteessa olisi jotain pielessä. Seksihalujen määrällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon kumppanistaan välittää.

Miten ratkoa tilannetta, jos on huono omatunto haluttomuudesta, vaikka kyse onkin usein siitä, että seksuaaliset halut eivät vain kohtaa?

Hyvin usein haluttomuuden ongelmallisuus liittyy nimenomaan siihen, että sitä kokevalla on huono omatunto. Se on ymmärrettävää erityisesti monogaamisissa suhteissa, koska yhden haluttomuus vaikuttaa väistämättä myös toisen mahdollisuuksiin harrastaa seksiä. Monogaamisiin suhteisiin liittyykin vahvasti ajatus siitä, että suhteessa kuuluu olla seksiä ja jopa siitä, että sitä on oikeus saada ja vaatia. Jotkut seksologitkin edelleen ajattelevat, että parisuhde ei voi olla onnellinen tai edes oikea parisuhde ilman seksiä ja että toisen haluttomuus antaa oikeuden pettämiseen.

Asiantuntijapuheessa toistuu aika usein sellaiset ”seksi on parisuhteen liima” -jutut ja ihmisiä on patisteltu harrastamaan seksiä vaikka vähän väkisinkin. Minusta on mielenkiintoista, että samaan aikaan nuorille suunnattu seksuaalikasvatus painottaa tosi voimakkaasti sitä, ettei seksiä pidä harrastaa kenenkään toisen mieliksi vaan vasta sitten, kun on valmis ja itse haluaa. Missä vaiheessa se ääni kellossa muuttuu? Mikä on se hetki, kun omien rajojen kunnioittamisen sijaan kehotetaankin rikkomaan ne ja suostumaan asioihin, joita ei halua?

On valitettavan tavallista, että enemmän haluava osapuoli alkaa painostaa toista seksiin joko suoraan tai epäsuorasti esim. mököttämällä tai muuten käyttäytymällä huonosti. Olen kuullut monia tarinoita siitä, kuinka ihmiset suostuvat seksiin, jotta heidän kumppaninsa eivät kiukuttelisi, jättäisi kotitöitä tekemättä tai purkaisi turhautumistaan lapsiin. Tällainen on henkistä väkivaltaa enkä yhtään ihmettele, jos näin käyttäytyvän ihmisen kumppani ei halua seksiä. Seksuaaliterapeutti ja entinen kouluttajani Elina Tanskanen on sanonut viisaasti, että ei ole mahdollista sanoa kyllä, jos ei voi turvallisesti sanoa ei. Jos kieltäytymisellä on selkeitä ikäviä seurauksia, todellista valinnan mahdollisuutta ei ole.

Huonoa omaatuntoa voi helpottaa tieto siitä, että seksi toisen ihmisen kanssa on suljetussa parisuhteessakin etuoikeus, ei oikeus tai velvollisuus. Seksiä sisältävään suhteeseen ryhtyminen ei tarkoita sitä, että samalla luovuttaisi kumppanilleen käyttöoikeuden kehoonsa.

Halusin tehdä EI HUVITA -verkkokurssini ennen kaikkea siksi, että haluttomuutta käsitellään yleensä aina parisuhteen näkökulmasta. Ongelma on toisen osapuolen haluttomuus tai vähäisempi halu ja lähes ainoana mahdollisena ratkaisuna nähdään se, että tämä alkaisi haluta enemmän, jotta parisuhde säilyisi. Itse ajattelen, että lähtökohdan pitäisi olla yksilön oma hyvinvointi ja haluan kannustaa ihmisiä kyseenalaistamaan normeja ja elämään elämäänsä itselleen sopivalla tavalla. Kurssilla teen näkyväksi niitä normeja, jotka ohjaavat käsityksiämme seksuaalisuudesta, seksistä, parisuhteista, normaaliudesta ja oikeasta ja väärästä ja autan näin kurssilaisia ymmärtämään paremmin sekä itseään että muita ihmisiä. En tarjoa mitään pikaratkaisua tai takuuvarmoja vinkkejä, joilla kenen tahansa halut saadaan nousemaan pilviin enkä usko, että sellaisia on olemassakaan. Tarjoan ennen kaikkea tietoa ja ymmärrystä, mahdollisuuden keskusteluun ja no, niitä uusia näkökulmia. Kurssin jälkeen ei välttämättä haluta enemmän, mutta todennäköisesti itseään pitää normaalina.

Ilmoittaudu mukaan EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen -kurssille täältä! Jos kurssin sisältö, suoritustapa, aikataulu tai mikä tahansa herättää kysymyksiä, niitä voi laittaa sähköpostitse osoitteeseen teekutsuilla(at)gmail.com tai Instagramissa @teekutsuilla. Keskustelen mielelläni halun ja haluttomuuden teemoista myös seksuaalineuvonnassa, jonne voit varata ajan täältä.

Tässä vielä muutama muu haluttomuudesta kirjoittamani teksti:

Seksuaalisuuden ilmiöt ICD-tautiluokituksessa
Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä
Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa
Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua

Seksuaalisuuden ilmiöt ICD-tautiluokituksessa

02/02/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10 sisältää monia seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä. Seksuaaliset toimintahäiriöt, sukupuoliset kohdehäiriöt sekä psykoseksuaalisen kehityksen häiriöt kuuluvat luokituksessa mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden alaluokkaan. On kuitenkin perusteltua kysyä, kuuluvatko kaikki luokitukseen listatut ilmiöt sinne eli ovatko ne häiriöitä, joita voidaan lääketieteellisesti diagnosoida ja hoitaa tai ovatko ne häiriöitä ensinkään. Käsityksemme siitä, mikä on häiriö ja mikä normaalia kun on voimakkaasti kytköksissä normiin monogaamisessa heteroparisuhteessa toteutettavasta yhdyntäkeskeisestä seksistä.

Seksuaalisia toimintahäiriöitä ovat ICD–10 -luokituksen suomalaisen version mukaan seuraavat:

F52.0 Seksuaalinen haluttomuus
F52.10 Seksuaalinen vastenmielisyys
F52.11 Seksuaalisen nautinnon puute
F52.2 Seksuaalinen kiihottumisvaikeus (mukaan lukien naisen sukupuolinen kiihottumisvaikeus, miehen erektiohäiriö sekä psyykkisperäinen impotenssi)
F52.3 Orgasmivaikeus
F52.4 Ennenaikainen siemensyöksy
F52.5 Toiminnallinen emätinkouristus
F52.6 Toiminnalliset yhdyntäkivut
F52.7 Seksuaalivietin ylenmääräinen voimakkuus
F52.8 Muu ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö
F52.9 Määrittämätön ei-elimellinen seksuaalinen toimintahäiriö

Toimintahäiriöillä tarkoitetaan tiloja, jotka häiritsevät yksilön seksuaalisuuden toteuttamista tai siitä saatavaa nautintoa. Niitä voidaan jaotella primaareiksi ja sekundaarisiksi sen mukaan, onko ongelmana koettu asia esiintynyt henkilön koko elämän ajan vai alkanut vasta myöhemmin tai yleistyneiksi ja tilannetyyppisiksi riippuen siitä, esiintyykö ko. ongelma kaikissa seksuaalisissa tilanteissa vai vain esimerkiksi tietyn kumppanin kanssa. Toimintahäiriöiden taustalla on usein psykologisia syitä tai ne voivat johtua myös erilaisista (diagnosoimattomista) sairauksista ja lääkityksistä.

Nimenomaan se, että toimintahäiriöt johtuvat niin usein aivan muista kuin lääketieteellisesti parannettavissa olevista asioista on syy, miksi kyseenalaistan tarvetta kirjata toimintahäiriöitä tautiluokitukseen. Tiedetään, että esimerkiksi haluttomuus johtuu hyvin usein parisuhteeseen liittyvistä asioista eikä sellaisessa tilanteessa tee diagnoosilla yhtään mitään. Lisäksi haluttomuus ja halun ”ylenmääräinen voimakkuus” ovat suhteellisia käsitteitä eikä niillä ole mitään aikarajaa, jolloin päädytään helposti tilanteeseen, jossa ihminen pitää itseään haluttomana tai liian halukkaana joko omien seksuaalisuutta koskevien käsitystensä tai muiden mielipiteiden vuoksi. Sama pätee myös kiihottumis- ja orgasmivaikeuksiin erityisesti vulvallisten kohdalla. Peniksellisillä tilanne on sikäli toinen, että ennenaikaiselle, normaalille ja viivästyneelle siemensyöksylle on tarkat aikarajat. Toisaalta on hyvin tavallista, että moni peniksellinen kuvittelee kärsivänsä ennenaikaisesta siemensyöksystä, vaikka sen saamiseen kuluva aika olisi jopa keskimääräistä pidempi.

Toisaalta esimerkiksi yhdyntäkipujen, emätinkouristuksen ja erektiohäiriön kohdalla tautiluokitus on järkevää ja tarkoituksenmukaista. Erektiohäiriön taustalla on hyvin usein jokin fyysinen sairaus ja sitä voidaan myös hoitaa varsin tehokkaasti lääkkeillä – joskin erityisesti nuorten miesten kohdalla kyse voi olla enemmän jännityksestä kuin mistään fyysisestä vaivasta, jolloin lääkkeiden ei pitäisi olla ensisijainen ratkaisu. Vulvallisten yhdyntäkivut ja muut vulvan alueen kiputilat on taas perinteisesti kuitattu mielestä johtuvina tai jopa keksittyinä ja virallinen diagnoosikoodi ja asema tautiluokituksessa tarkoittavat, että ne otetaan vihdoin vakavasti ja niiden syitä ja hoitomuotoja tutkitaan tarkemmin. Haluttomuus ja kiihottumis- ja orgasmivaikeudet ovat myös valitettavan tavallisia lääkitysten sivuvaikutuksia ja sikäli tautiluokituksessa oleminen voi olla perusteltua.

Emily Nagoski kirjoittaa kirjassaan Come As You Are – The Surprising New Science That Will Transform Your Sex Life seuraavasti: ”Sex causes disease and pregnancy, which makes it dangerous. But if you’re ready to take that risk, sexual functioning should happen in a particular way – desire, then arousa, then orgasm, preferably during intercourse, simultaneously with your partner – and when it doesn’t, there is a medical issue that you must address. Medically. With medication. Or possibly surgery. ” Teksti kärjistää, mutta pointti on selkeä: on tavallista ajatella, että seksuaalisuuden pitäisi toteutua tietyn, varsin kapean normin mukaisesti ja jos ei toteudu, kyseessä on sairaus tai häiriö. Kyseessä on ilmiö nimeltä medikalisaatio eli lääketieteeseen liittymättömien asioiden määrittely lääketieteellisesti, jonka yksi piirre on ylidiagnosointi. Tästä syystä on iso joukko ihmisiä, jotka kokevat kärsivänsä jostain seksiongelmasta, vaikka todellisuudessa he eivät vain mahdu kapean normin sisään. Sen vuoksi kyseenalaistan tarvetta diagnooseille tilanteissa, joissa ratkaisu ei löydy lääketieteestä. Ajattelen myös, että toimintahäiriödiagnoosien jakelemisen sijaan olisi järkevämpää panostaa kunnolliseen ja kattavaan seksuaalikasvatukseen, jossa ymmärrettäisiin seksuaalisuuden moninaisuus ja luovuttaisiin heteronormatiivisuudesta sekä yhdyntä- ja parisuhdekeskeisyydestä.

Tämä pätee myös ja ehkä aivan erityisesti sukupuolisiksi kohdehäiriöiksi nimettyihin asioihin, joita ovat seuraavat:

F65.2 Paljasteluhäiriö (ekshibitionismi)
F65.3 Tirkistelyhäiriö (voyerismi)
F65.4 Lapsikohteinen seksuaalihäiriö (pedofilia)
F65.8 Muu sukupuolinen kohdehäiriö (mm. frotteurismi [hankaaminen, kihnuttaminen] ja nekrofilia [sukupuolinen kiinnostus ruumiisiin])
F65.9 Määrittämätön sukupuolinen kohdehäiriö

Näiden lisäksi WHO:n kansainväliseen ICD-luokitukseen on listattu fetisismi, transvestiittinen fetisismi ja sadomasokismi, jotka on poistettu Suomen versiosta vuonna 2011. Myös homoseksuaalisuus on aikoinaan kuulunut sukupuolisiin kohdehäiriöihin.

Sukupuoliset kohdehäiriöt ovat tiloja, joissa seksuaalinen kiinnostus kohdistuu johonkin epätyypilliseen, kuten esineisiin tai lapsiin tai joihin liittyy jotain epätavallista ja/tai pakonomaista toimintaa, kuten paljastelua tai kipua ja nöyryytystä. Näitä on perinteisesti kutsuttu myös parafilioiksi. ”Erikoisten seksuaalisten kiinnostusten” (Terveyskirjaston tautiluokitukseen nykyään kuulumattomista mieltymyksistä käyttämä termi) ja parafilioina pidettyjen, ongelmallisten ja poikkeavien kiinnostusten väliltä puuttuu selkeä raja, mikä näkyy muun muassa suomalaisen ja kansainvälisen tautiluokituksen eroissa. Rajanveto liittyy vahvasti tarkasteluhetken vallitseviin moraalikäsityksiin ja monet sellaiset mieltymykset, joita ennen on pidetty sairaina, ovat nykyään hyväksyttyjä ja normaaleja seksuaalisuuden muotoja.

Erikoisen ja ongelmallisen seksuaalisen mieltymyksen välistä rajaa on kiinnostavaa pohtia. Postasin aiheesta viime viikolla Instagramissa ja seuraajani esittivät hyviä näkökulmia aiheeseen. Keskeiseksi tekijäksi tautiluokitukseen kuuluvan ja kuulumattoman käyttäytymisen välillä nousi suostumus. Monet kommentoijat olivat sitä mieltä, että terveen ja epäterveen seksuaalikäyttäytymisen erottaa toisistaan suostumus eli jos se on kunnossa, mikä tahansa on ok. Tämä onkin täysin totta ja näkyy myös tämän hetken tautiluokituksessa, sillä sinne listatut kolme kohdehäiriötä ovat nimenomaan sellaisia, joissa suostumus ei voi toteutua (paljastelu- ja tirkistelyhäiriössä pointtina on toiminnan toteuttaminen ilman muiden suostumusta ja lapsi ei voi suostumusta antaa, joten lapsikohteista seksuaalisuutta on mahdoton toteuttaa suostumuksellisesti). Toisaalta näen ongelmia kaiken ei-suostumuksellisen sairaudeksi määrittelyssä, sillä se patologisoi seksuaalisen väkivallan. Tilanne on nyt jo se, että ahdistelijat ja väkivallantekijät pääsevät milloin minkäkin tekosyyn varjolla pälkähästä, joten jos kaikki ei-suostumuksellinen seksuaalinen toiminta laitettaisiin vaan jonkun diagnoosin piikkiin, tekijät voisivat kätevästi vedota siihen ja väistää vastuuta.

Vaikka moraalisesti vääränä pidetyt asiat onkin ollut historiallisesti tapana leimata sairauksiksi, nykyinen tautiluokitus ei ole sama asia kuin käsitys oikeasta ja väärästä. Siitä huolimatta luokitus heijastelee myös sen laatijoiden arvomaailmaa. On mielenkiintoista, että esimerkiksi suomalaisesta tautiluokituksesta puuttuu zoofilia eli eläimiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus ja Suomi onkin yksi harvoja Euroopan maita, joissa eläinseksiä ei ole kielletty. Paljon puhuva on myös Terveyskirjaston lausunto frotteurismista eli ”kihnuttamispakosta”, jossa sanotaan, että ”kihnuttamispakossa eli frotteurismissa yleensä 15–25-vuotias nuori mies hieroo julkisessa liikennevälineessä tai ihmisjoukossa pakonomaisesti sukuelimiään tuntemattoman naisen reisiä tai pakaroita vasten tai koskettelee käsin tämän rintoja, pakaroita tai sukuelimen seutua” sekä että ”kihnuttamispakkoiset eivät ole kohteelleen vaarallisia lukuun ottamatta käytöksen aiheuttamia kiusallisia tunnereaktioita”. Jep jep, mitäpä vaaraa seksuaalisesta ahdistelijasta voisikaan olla.

Ehkä lopputulemana voi todeta, että diagnooseille on aikansa ja paikkansa, mutta jotenkin näen kyllä suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvistä diagnooseista aika turhina. Tietysti joskus ihmistä voi auttaa, kun omalle tilanteelle on nimi ja jokin virallinen määritelmä, mutta toisaalta itseään tai seksuaalisuuttaan ei ole välttämättä järkevää alkaa määritellä minkään diagnoosin kautta. Omaan työhöni seksuaalineuvojana diagnoosikoodit eivät ainakaan kuulu.

Sinkkuelämää 2020-luvulla: Millainen on uusi sarja And Just Like That?

04/01/2022 / Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Hyvää alkanutta vuotta 2022! Näin pitkää postaustaukoa ei olekaan ollut kertaakaan sitten blogin perustamisen: Vauva-arki on vaatinut veronsa ja tilaisuuksia syventyä pidemmän tekstin kirjoittamiseen on ollut aika vähän. Ikuiseksi tauko ei kuitenkaan saa venyä, joten täällä ollaan taas! Laitetaan blogivuosi käyntiin muutamalla kommentilla Sinkkuelämää -jatkosarjasta And Just Like That, joka juuri starttasi HBO Maxilla.

Varoitus: Teksti sisältää juonipaljastuksia viidestä ensimmäisestä jaksosta, joten jos et ole vielä sarjaa katsonut ja haluat katsoa tietämättä asioita etukäteen, skippaa tämä teksti!

Sinkkuelämää on ollut itselleni monen muun sukupolveni naisen tavoin merkittävä tietolähde seksiin ja ihmissuhteisiin liittyen – voisi jopa sanoa, että sarja seksuaalikasvatti minut. Se on kuitenkin aikansa tuote ja sisältää paljon kaikenlaista nykynäkökulmasta katsottuna ongelmallista. Siksi olin erityisen kiinnostunut siitä, miten And Just Like That huomioisi tämän: olisivatko hahmot seuranneet aikaansa vai pysyisivätkö samanlaisina kuin alkuperäisessä sarjassa? Suhtauduttaisiinko seksiin, seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin edelleen samalla, varsin heteronormatiivisella ja muutenkin vanhentuneella tavalla vai olisiko hahmojen ajatusmaailma päivittynyt 2020-luvulle?

Ensimmäisen viiden jakson perusteella sarja tuntuu olevan yhtä aikaa molempia. Päähenkilöt Carrie, Miranda ja Charlotte ovat aika lailla entisellään, joskin selvästi tietoisia siitä, että maailma heidän ympärillään on muuttunut. Sarja on tungettu täyteen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia sivuhenkilöitä, millä on varmaan tavoiteltu tiedostavaa vaikutelmaa, mutta mikä kuitenkin vaikuttaa hieman päälleliimatulta. Iso osa sarjan juonenkäänteistä kun perustuu siihen, että päähenkilöt, kolme keski-ikäistä, valkoista, varakasta cisheteronaista, ovat hämmentyneitä näiden vähemmistösivuhenkilöiden tekemisistä ja siitä, miten heidän kanssaan pitäisi toimia.

Pari jaksoa katsottuani kuuntelin myös Laura Haimilan ja Emmi Nuorgamin Kerhotalo -podcastin jakson Pilaako woke-kulttuuri yhteiskunnan? Woke-kulttuuri on sosiaalisen eriarvoisuuden, kuten rasismin tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän tiedostamista ja yhdenvertaisuuteen pyrkimistä. Termiin liittyy kuitenkin feminismin tavoin negatiivinen kaiku, sillä joillekin woke edustaa ennen kaikkea cancel-kulttuuria ja vaatimusta oikeanlaisesta puhetavasta ja käsitteiden hallinnasta. Kerhotalon jakso käsittelikin ilmiötä, jossa valtaväestön edustajat (valkoiset, cis-sukupuoliset heterot) ihmettelevät suureen ääneen, kuinka maailmasta on tullut niin kummallinen ja mitään ei saa enää sanoa. Juuri tästä tuntuu And Just Like Thatissakin olevan kysymys. Päähenkilöt vaikuttavat olevan tietoisia näistä ”vaatimuksista” ja yrittävät kovasti olla sanomatta mitään väärää, mutta tekevät selväksi, että se on toisinaan kamalan vaikeaa. Katsoja ohjataan siis samastumaan hahmoihin, joista on vaikeaa esimerkiksi muistaa olla kutsumatta muunsukupuolista ihmistä naiseksi, hyväksyä lapsensa mahdollista transsukupuolisuutta tai olla möläyttelemättä rasistisia sammakoita mustalle naisprofessorille. Siinä missä alkuperäinen sarja kertoi päähenkilöiden rakkauselämän kommelluksista, And just like thatin pointti tuntuu olevan ”tolkun ihmisten” sekoilu kummalliseksi muuttuneessa woke-maailmassa. Samaa mieltä ollaan myös tässä New York Timesin kritiikissä.

Alkuperäinen sarja oli uraauurtavan avoin seksuaalisuuden suhteen: päähenkilö Carrie kirjoitti työkseen seksikolumneja sanomalehteen, mikä on ollut varsin rohkeaa ottaen huomioon, että sarja sai ensiesityksensä vuonna 1998. Siksi Sinkkuelämää onkin ollut niin tärkeä sarja monelle nuorelle naiselle: se oli yksi harvoja lähteitä, jossa seksistä puhuttiin suoraan. Kaikki päähenkilöt olivat alkuperäisessä sarjassa varsin seksipositiivisia – aivan erityisesti villistä irtoseksistä nauttinut Samantha, mutta myös konservatiivisin, avioliitosta ja lapsista haaveillut Charlotte. Siksi on outoa, että uudessa sarjassa Carrie, jonka työnkuva on vaihtunut kolumnistista podcast-juontajaksi, onkin yhtäkkiä kovin kaino puhumaan seksistä podcastissaan. Itseäni hieman huvitti myös ensimmäisen jakson kohta, jossa Carrie kysyy mieheltään Mr. Bigiltä, masturboiko hän koskaan. Miten seksistä työkseen kirjoittava ihminen ei ole tullut puhuneeksi tällaisesta asiasta kumppaninsa kanssa kymmeniä vuosia kestäneen suhteen aikana? Toki itsetyydytys on monille aihe, josta on vaikeampi puhua kuin partneriseksistä, mutta silti.

On muutenkin harmillista, että seksi on karsiutunut sarjasta lähes kokonaan pois, mitä selittää varmasti eniten Samanthan hahmon puuttuminen, mutta toisaalta myös hahmojen ikä. Tässä olisi kuitenkin tuhannen taalan paikka käsitellä ikääntyvien naisten seksuaalisuutta, joka saa aika harvoin tilaa parrasvaloissa. Sarja muuttuukin tässä mielessä kertaheitolla kiinnostavammaksi viidennessä jaksossa, jossa nähdään Mirandan uusi seksuaalinen herääminen.

Paljon kysymyksiä herättänyt juonenkäänne on Mr. Bigin kuolema heti ensimmäisessä jaksossa. Törmäsin aika pian jakson ilmestymisen jälkeen uutisiin, joissa kerrottiin useiden toisistaan tietämättömien naisten kertoneen Mr. Bigiä näyttelevän Chris Nothin ahdistelleen heitä seksuaalisesti. Tämä on herättänyt spekulaatiota siitä, potkittiinko Noth ulos sarjasta näiden syytösten vuoksi – toki ainakin tässä jutussa todetaan, että hahmon kuolemaa oli suunniteltu jo kolmanteen, tekemättä jääneeseen Sinkkuelämää-elokuvaan. Oli miten oli, on joka tapauksessa mukavampaa katsoa sarjaa, jossa ei esiinny seksuaalirikollisiksi epäiltyjä ihmisiä. Sarjan tekijöillä on kuitenkin selkeästi jonkinlainen pyrkimys tiedostavuuteen, joka vesittyisi saman tien, jos seksuaalirikossyytökset painettaisiin villaisella.

Kannattaako And Just Like Thatia siis katsoa? Sinkkuelämää-faneille se tarjoilee kivaa nostalgiaa, mutta juuri muuta tarjottavaa sillä ei tähänastisten jaksojen perusteella ole. Seksipuhe oli sarjan suola ja sokeri ja kun sitä ei ole, jäljelle jäävät vain luksusmuotiasut ja jättimäiset kenkäkaapit, jotka eivät enää tässä ajassa tunnu kovin freeseiltä tai samastuttavilta. Lukuisat vähemmistösivuhenkilötjäävät kaikki aika yksiulotteisiksi eivätkä siis tarjoa erityisen hyvää representaatiota tai samastumispintaa nekään. Kannattaa siis mieluummin katsoa alkuperäinen Sinkkuelämää -sarja, joskin sekin aika kriittisellä silmällä, jos ei ole sitä vielä katsonut.

Synnytyskertomus

28/09/2021 / Keho & hyvinvointi

Kuten Instagram-seuraajani jo tietävätkin, vauvani on saapunut maailmaan vajaat kaksi viikkoa sitten. Moni on kysellyt synnytyksestäni ja vaikka se hieman poikkeaakin blogin normaaleista aihepiireistä, päätin kirjoittaa koko stoorin tänne. Homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja käsittelen tätä kaikkea omassa päässäni varmasti pitkään: toimikoon teksti siis myös työkaluna tapahtumien omakohtaiselle työstämiselle.

Synnytys lähti käyntiin kaksi päivää lasketun ajan jälkeen lapsivesien menolla. Nousin aamiaispöydästä ja tunsin, kuinka housuihini valahti reilusti jotain märkää ja lämmintä. Samanlaisia ryöpsähdyksiä tuli vielä pari lisää valuen ihan lattialle saakka. Tämän jälkeen kevyitä supistuksia alkoi tulla harvakseltaan ehkä muutaman kerran tunnissa. Kun supistusten väli oli iltapäivällä noin 10­–15 minuuttia, soitin synnärille kysyäkseni toimintaohjeita. Puhelimessa kätilö totesi, ettei synnytykseni varmaankaan ollut vielä käynnissä, mutta lapsivedenmenon takia minun pitäisi tulla käymään streptokokkitestissä. Otimme siis taksin Naistenklinikalle ja nappasimme sairaalakassinkin mukaan siltä varalta, että jäisimme sairaalaan.

Naistenklinikan päivystyksessä minulle tehtiin testi, jonka mukaan aamuinen lapsivedeksi arvelemani neste ei ollut lapsivettä. Minulle tehtiin myös sisätutkimus, jonka mukaan kohdunsuun tilanne oli hyvin epäkypsä eikä synnytys näin ollen ollut vielä käynnissä. Meidät lähetettiin siis sairaalakasseinemme takaisin kotiin.

Kotimatkalla supistukset alkoivat voimistua niin, että etten pystynyt kävelemään vaan jouduin pysähtymään supistuksen ajaksi hengittelemään. Illan mittaan supistukset tihenivät ja napakoituivat entisestään ja otin käyttöön kaikki keksimäni kivunlievityskeinot. Jo iltapäivällä päivystykseen lähtiessämme olin ottanut käyttöön TENS-laitteen, joka lievittää kipua sähköimpulssien avulla ja jatkoin sen käyttöä yrittäen samalla liikkua ja hengailla erilaisissa vauvan laskeutumista edistävissä asennoissa. Kävin myös lämpimässä suihkussa, mikä oli ihanaa ja vei kivut hetkellisesti kokonaan pois. Puolen yön aikaan kivut alkoivat kuitenkin olla niin kovat, että kotikonstit eivät tuntuneet enää riittäviltä ja lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa meidät ohjattiin käynnistysosastolle, jossa kätilö antoi varsin voimakkaasti ymmärtää, että olimme tulleet paikalle hänen mielestään aivan liian aikaisin. Hän kyseli kokeilemistani kivunlievitysmenetelmistä ja totesi, että ”synnytyssupistukset ovat kuule niin kovia, ettei niihin auta yhtään mikään”, mikä tuntui siinä vaiheessa aika lannistavalta. Hän tuntui ajattelevan, että koska olin ensisynnyttäjä, olin turhan dramaattinen ja minun olisi pitänyt pärjätä kotona kauemmin. Sain joka tapauksessa lihakseen pistettävää kipulääkettä, joka harvensi supistusten välejä niin, että sain torkahdettua aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan ennen kuin heräsin taas kipuun. Aamuyöllä neljän aikaan menin taas lämpimään suihkuun, mutta siitä ei ollut enää apua. Tässä vaiheessa myös lapsivettä (tai siksi olettamaani nestettä) alkoi taas valua.

Osastolle tullessamme kätilö oli tehnyt myös sisätutkimuksen, jonka mukaan kohdunsuuni oli ehkä sentin verran auki (alatiesynnytystä varten pitää avautua 10 senttiä). Aamulla tehtiin uusi sisätutkimus, jossa ilmeni jotakin outoa, sillä kätilön mukaan olin avautunut joko tosi paljon tai en ollenkaan. Lopulta useamman ihmisen tunnusteltua sopukoitani todettiin, että avautuminen ei ollut edennyt mihinkään ja synnytystä ruvettiin käynnistämään. Minulle laitettiin ballonki (pieni pallo, joka laitetaan kohtuun ja auttaa kohdunsuuta avautumaan) ja pääsimme siirtymään käynnistysosastolta synnytyssaliin. Tässä vaiheessa olin hylännyt TENS-laitteen ja yritin lievittää kipua ilokaasulla. Se ei vienyt kipua pois, mutta hengitykseen keskittyminen auttoi kestämään hieman paremmin. Ballongin laiton ja synnytyssaliin siirtymisen aikana en voinut käyttää ilokaasua ja kivut olivat silloin todella kovia.

Synnytyssalissa meitä oli vastassa ihana kätilö ja hänen kanssaan kätilöopiskelija. Rupesimme neuvottelemaan uusista kivunlievityksistä ja päätimme kokeilla toista pistettävää kipulääkettä. Se ei auttanut, joten seuraavaksi siirryttiin ns. kovaan kamaan ja sain annoksen fentanyylia. Sekään ei juuri helpottanut ja en juuri muista synnytyssaliin siirtymisen jälkeisistä tunneista mitään, kun ne menivät niin lääkehuuruissa ja kipusumussa. Helpotusta voi vasta epiduraalipuudutus, joka vei supistustuntemukset lähes kokonaan pois ja pystyin jopa nukkumaan hetken. Jossain vaiheessa kipulääkekokeilujen välissä ballonki otettiin pois ja todettiin, että kohdunsuu oli avautunut peräti neljään senttiin. Tämä herätti toivoa, mutta avautuminen oli silti hidasta ja sen arveltiin johtuvan siitä, että vauvan pää oli hieman vinossa asennossa. Päätimme siis kätilön kanssa, että kunhan olen epiduraalin turvin kerännyt hiukan voimia, yritän saada liikkeen avulla vauvaa parempaan asentoon ja synnytystä etenemään.

Päiväunien jälkeen kuitenkin huomattiin sydänkäyrissä jotain huolestuttavaa ja heräsi epäily jonkin sortin infektiosta. Minulle nousi myös kuumetta ja lapsivesi muuttui punaisen rusehtavasta vihertäväksi, ja silloin alettiin toden teolla huolestua. Lääkäri tuli tutkimaan tilannetta ja pian sen jälkeen tuli tuomio: synnytys ei ollut edennyt ja mahdollisen infektion vuoksi oli vauvalla oli hapenpuutteen riski, joten hän syntyisi kiireellisellä sektiolla. Minua alettiin saman tien valmistella leikkausta varten ja pääsinkin saliin jo muutama minuutti sen jälkeen, kun sektiopäätös oli tehty.

Leikkaus sujui varsin vikkelään: vatsani yläpuolella oli verho enkä tiedä tai haluakaan tietää yksityiskohtia siitä, mitä sen toisella puolella tapahtui. Vauva syntyi nopeasti ja oli virkeä ja hyvävointinen. Sain pitää häntä rinnallani hetken aikaa, kunnes hän lähti puolisoni kanssa ensin synnytyssaliin ja siitä perheosastolle. Minut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön toipumaan leikkauksesta.

Olin ymmärtänyt, että minun pitäisi olla heräämössä vain vähän aikaa ja sitten pääsisin puolisoni ja vauvan luo, mutta olinkin siellä lopulta noin kuusi tuntia. Minulle nousi korkea kuume ja sykkeeni nousivat pilviin, jolloin heräsi epäily verenmyrkytyksestä. En jotenkin ymmärtänyt itse koko tilannetta ollenkaan, sillä voin olosuhteisiin nähden hyvin ja ihmettelin vain, miksi luonani ramppasi huolestuneen näköisiä hoitajia ja lääkäreitä. Lopulta kuume ja sykkeet saatiin kuitenkin laskemaan ja aamuyöllä pääsin vihdoin vauvan ja puolisoni luo.

Vietimme perheosastolla lopulta melkein viisi päivää. Vauvalla oli kaikki hyvin ja hän olisi saanut lähteä kotiin jo parin päivän jälkeen, mutta omat tulehdusarvoni olivat niin korkeat, että jouduimme jäämään osastolle pidemmäksi aikaa. Sain antibiootteja sekä pillerinä että suonensisäisesti kolmesti vuorokaudessa ja aika meni osastolla lähinnä imetystä harjoitellessa tippaletku kädessä. Liikkuminen oli sektiohaavan takia aluksi vaikeaa ja vessakäynneissäkin kesti ikuisuus, kun pelkästään pöntölle istuminen ja siitä nouseminen oli työn ja tuskan takana. Viimeisinä päivinä sairaalahuoneen seinät alkoivat kaatua jo pahasti päälle ja olimme erittäin valmiita lähtemään kotiin, kun vihdoin saimme siihen luvan.

Synnytyksestä jäi hieman omituinen fiilis. Toki tiesin, ettei synnytystä voi suunnitella ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta koska raskauteni oli mennyt kaikin puolin keskiverrosti, ajattelin synnytyksenikin olevan varmasti hyvin tavanomainen. Sektiopäätös ei minua sinänsä harmittanut, koska kovien kipujen takia olin kysynyt kätilöiltä jo aikaisemmin mahdollisuudesta sektioon, jos kivut käyvät ylitsepääsemättömiksi. Nyt kun päätös vielä tehtiin puolestani, se oli tavallaan helpotus, koska minun ei tarvinnut tehdä valintaa eikä toisaalta kärvistellä ennalta määrittelemätöntä aikaa supistuskivuissa ja sen jälkeen vielä ponnistaa vauvaa ulos. Säästyin pelkäämiltäni repeämiltä ja sektiohaavani on parantunut tosi hyvin, joten palautuminen on mainiosti käynnissä näin pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Joinain synkkinä hetkinä olen tosin ajatellut, että olen täysin epäkelpo vanhemmaksi kun en osannut edes synnyttää lastani, mutta ajatukset ovat ohimeneviä ja tiedän, ettei mikään tapahtuneesta ollut omaa syytäni.

Kävimme synnytystä läpi sairaalassa kätilön kanssa ja oman neuvolaterkkarimme kanssa kotikäynnillä. Kummassakin keskustelussa nousi esiin eniten mietityttänyt asia: mistä sektiopäätökseen johtanut ja tulehdusarvoni pilviin pompauttanut infektio oikein johtui? On epäilty, että se liittyisi alun sekaannukseen lapsivedenmenon suhteen, sillä ilmeisesti minulle tehty lapsivesitesti ei ole aina täysin luotettava. Voi siis olla, että veteni tosiaan menivät jo silloin kun niin kuvittelin käyneen, ja koska asialle ei silloin tehty mitään, bakteereilla oli pitkään pääsy kohtuun. Kätilö, jonka kanssa keskustelimme synnytyksestä sanoi, että tilanne olisi ehkä ollut vältettävissä, jos synnytystä olisi alettu käynnistää heti, kun tulimme synnärille eikä vasta vesien menosta seuraavana aamuna. En tiedä, olisiko sillä ollut vaikutusta tapahtumiin, mutta koska vauvalle ei koitunut tästä mitään harmia ja itsekin olen vahvasti toipumaan päin, en näe syytä hirveästi jossitella.

Eniten jäi harmittamaan käynnistysosaston kätilön asenne, joka vaikutti koko loppuaikaani sairaalassa: minua hävetti hirveästi pyytää kätilöiltä apua, vaikka varsinkin perheosastolla meille tehtiin selväksi, että he ovat paikalla juuri sitä varten. En halunnut vaivata kiireisiä kätilöitä turhalta tuntuvilla ongelmillani ja hävetti sekin, etten osannut ratkaista itse jokaista vauvan kanssa ilmennyttä haastetta. Onneksi kaikki synnytysosaston, leikkaustiimin, heräämön ja perheosaston työntekijät olivat mukavia ja ihania ja puolisoni sai puhuttua minulle aina sen verran järkeä päähän, että uskalsin pyytää tarvittaessa apua häpeästä huolimatta. Puolisoni oli muutenkin sairaalassa täysin korvaamaton sekä synnytyksessä että sen jälkeen, enkä olisi pärjännyt mitenkään ilman häntä.

En valitettavasti voi sanoa, että synnytys olisi ollut erityisen voimaannuttava kokemus vaan pikemminkin päinvastoin. Uskon kuitenkin, että tästäkin selvitään ja hyvävointinen vauva ja hyvin sujumaan lähtenyt imetys ilahduttavat silloin, kun synnytys herättää negatiivisia tunteita.

Lähestyisitkö raskaana olevaa seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä?

07/09/2021 / Seksuaalisuus

Jos jossain (vaikka kadulla, Tinderissä tai missä niitä ihmisiä nykyään tavataankaan) tulisi vastaan viehättävä, raskaana oleva ihminen, lähestyisitkö häntä? Onko raskaudessa ehkä jotain sellaista, mikä tekee ihmisestä lähtökohtaisesti vähemmän (tai joissain tapauksissa enemmän?) kiinnostavan seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä? Itse väitän, että monenlaisista kulttuurisista syistä johtuen raskaus saa monet arastelemaan lähestymistä. Eniten vaikuttaa monogamianormi ja sormensa pelissä voi olla myös mm. länsimaisilla kauneusihanteilla sekä madonna–huora-problematiikalla.

Oma kokemukseni on, että raskaus on muuttanut sitä, miten muut ihmiset näkevät minut ja kehoni. Mitä enemmän raskaus näkyy, sitä vähemmän olen muiden silmissä nainen ja sitä enemmän äiti. Äitiys taas tuntuu olevan jotenkin seksuaalisuuden vastakohta. Tunnen olevani näkymätön kaikille muille paitsi niille, joille raskaus on erityinen mieltymys tai fetissi ja heidän huomionsa on tuntunut lähinnä kiusalliselta. Enkä varsinaisesti kaipaa huomiota yhtään keneltäkään omaa puolisoani lukuun ottamatta vaan itselleni tässä on kyse vain yhdestä kiinnostavasta ilmiöstä. Havaintojeni mukaan raskaus tuntuu olevan vahvasti joko turn-on tai turn-off ja neutraali suhtautuminen on harvinaisempaa.

Pyysin asiaan näkemyksiä myös Instagram-seuraajiltani. Sain paljon viestejä ja erityisesti ilahduin muiden raskaana olleiden ja olevien kertomuksista siitä, kuinka raskaus on ollut heille oikeaa seksuaalisuuden kulta-aikaa ja kuinka sekä heidän kumppaninsa että muut ihmiset ovat nähneet heidät jopa aiempaa haluttavampina. Selkeästi omat ajatukseni eivät siis olekaan absoluuttinen totuus ja saattavat jopa kertoa enemmän minusta itsestäni kuin ympäröivästä maailmasta. Jonkin totuuden siemenen jäljillä kuitenkin ehkä olen, sillä sain myös paljon sellaisia viestejä, joiden lähettäjät samastuivat omiin kokemuksiini. Jotkut myös toivat ilmi, ettei se näkymättömyys suinkaan lopu raskausaikaan vaan voi jatkua vielä silloinkin, kun lapset alkavat olla isoja.

Kysyin seuraajiltani, voisivatko he kuvitella lähestyvänsä raskaana olevaa romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä ja pyysin heitä perustelemaan vastauksensa. Kun viimeksi katsoin kyselyn tilannetta, 58 % (123 ihmistä) oli vastannut kyllä ja 42 % (88 ihmistä) ei. Valtaosa ei-vastaajista perusteli vastaustaan sillä, että eivät itse halua lapsia ja toivovat, ettei kumppaniehdokkaallakaan olisi. Tämä on tosi hyvä syy ja on myönnettävä, etten itse tullut tätä edes ajatelleeksi – kiitos siis seuraajilleni tämän varsin olennaisen näkökulman esiintuomisesta. Toinen usein toistuva perustelu oli se, että raskaana olevan myös helposti oletettiin olevan parisuhteessa ja siksi kynnys lähestymiselle on korkea. Se kertoo kulttuurimme vahvasta monogamianormista, koska yhtä hyvin raskaana oleva voi olla myös sinkku tai jonkinlaisessa avoimessa suhteessa. Toisaalta moni vastaaja toi myös esiin sen, että raskaana olevaa odottaa lähitulevaisuudessa sen verran iso elämänmuutos, että hänellä varmasti on muita prioriteetteja kuin uuden ihmissuhteen virittely ja se on toki totta ihan kaikenlaisissa tilanteissa olevien kohdalla.

Kukaan ei sanonut suoraan, ettei lähestyisi raskaana olevaa siksi, ettei pidä raskaana olevaa tai tämän kehoa kiihottavana – mikä ei sinänsä ole ihme, koska seuraajani tietävät kyllä omasta raskaudestani ja aika harva varmaan kehtaisi tuollaista siksi päin naamaa sanoa. Tiedän kuitenkin, että niitäkin ihmisiä on, joita pyöristynyt vatsa ei vaan kerta kaikkiaan sytytä ja se on tietysti tosi ok. En voi olla näkemättä siinä kuitenkin henkilökohtaisen preferenssin lisäksi myös kulttuurisia ulottuvuuksia. Toisille iso vatsa on turn-off ehkä siksi, että länsimaisen kauneuskäsityksen mukainen seksikäs vartalo on hoikka ja kiinteä. Evoluutiopsykologiasta innostuneet usein perustelevat tätä sillä, että miehiä kiinnostavat hedelmällisyyden merkit eli nuoruus, terveys, isot rinnat ja leveät lanteet ja että siksi hoikka mutta muodokas keho olisi jotenkin universaalisti seksikäs. Tämän logiikan perusteella raskauden pitäisi kuitenkin olla aivan erityisen kiihottavaa, koska se on varmempi merkki hedelmällisyydestä kuin mikään muu. Veikkaan siis, että jos raskaana oleva tuntuu puhtaasti fyysisessä mielestä ei-kiinnostavalta kumppanilta, kyse voi olla vahvasti sisäistetyistä kapeista kauneusihanteista ja niistä kannattaa ehkä hieman pyristellä eroon.

Toisaalta luulen, että isommalle osalle raskaana oleva tuntuu kumppanina epäpotentiaaliselta enemmänkin siksi, että äitiys ja seksuaalisuus tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Tämä liittyy madonna–huora-dikotomiaan eli perinteiseen tapaan jakaa naiset hyviin ja huonoihin, puhtaisiin ja likaisiin, siveellisiin ja seksuaalisiin. Madonna-naisen esikuva on neitsyt Maria, jonka tärkeimpiä ominaisuuksia ovat seksuaalinen koskemattomuus ja äitiys. Tämä on tietysti tosielämässä lähes mahdoton yhtälö, mutta on johtanut siihen, että näemme äitiyden tietyllä tapaa pyhänä ja puhtaana sekä vastakohtaisena syntisen likaiselle seksuaalisuudelle. Ainakaan äiti ei saisi olla näkyvästi seksuaalinen vaan se puoli itsestä pitäisi säästää pelkästään omalle kumppanille.

Raskaus ja äitiys voivat kuitenkin muuttaa myös sen oman kumppanin suhtautumistapaa. Ei ole harvinaista, että heterosuhteissa miehen seksuaalinen kiinnostus kumppaniaan kohtaan laskee tämän ollessa raskaana. Ajatus mukana kulkevasta vauvasta voi häiritä kovasti ja jotkut myös pelkäävät seksin vahingoittavan vauvaa. Toisille taas saman ihmisen näkeminen yhtä aikaa seksuaalisena olentona ja äitinä voi olla lähes mahdoton yhtälö ja sitä sotkee entisestään se, jos raskaana oleva itse haluaa tavallista enemmän seksiä raskaana ollessaan. Vauva- ja lapsiperheiden vanhempien seksielämän näivettyminen ei siis välttämättä liity aina siihen, ettei seksille olisi aikaa tai lapset synnyttäneen osapuolen halut katoaisivat lasten saannin myötä, vaan taustalla voi olla myös tällainen kulttuurinen ajatusvinouma.

Tässä madonna–huora-problematiikasta kertovassa postauksessani kirjoitin myös, että jotkut miehet pitävät ”vaimomatskuna” sellaisia naisia, jotka eivät näytä seksuaalisuuttaan vahvasti ulospäin eli tavallaan ylläpitävät illuusiota neitseellisyydestään. Tämä perustuu siihen, että jotkut miehet haluavat ns. omistaa naisen seksuaalisuuden eivätkä halua kuulla mitään tämän aikaisemmista suhteista tai kumppaneista. Näille miehille raskaus voi olla ongelma, koska se on varsin konkreettinen todiste siitä, että seksiä on harrastettu aikaisemminkin.

Uskon kuitenkin, että iso osa raskaana olevan lähestymistä arastelevista vain ajattelee, ettei halua vaivata ja häiritä hyvin todennäköisesti parisuhteessa olevaa ihmistä, jolla on iso elämänmuutos meneillään. Sama pätee yhtä lailla myös lasten kanssa kulkeviin ihmisiin sukupuolesta riippumatta: eräs ystäväni totesi eilen, ettei oikein kehtaa katsella ”sillä silmällä” lastenvaunujen kanssa kulkevia miehiä tai edes hymyillä heille, koska olettaa miehen olevan parisuhteessa tai ainakin ollut varsin vähän aikaa sitten sen verran kiinnostunut jostakusta, että lapsi on saanut alkunsa ja tuntuisi ikävältä häiritä tätä suhdetta. Hän tunnisti hyvin ajatuksen taustalle piilevän monogamianormin ja ehkä voisimmekin kaikki hieman rentoutua ja avoimemmin flirttailla toisillemme riippumatta siitä, onko jollakulla lapsi mahassa tai vaunuissa. Itse en ainakaan ollenkaan pahastuisi siitä, että minulle hymyilisivät kadulla muutkin kuin mummot tai pienten lasten äidit. Ehkä toivoisin, että useampi ihminen näkisi raskaana olevat kuten muutama seuraajani osuvasti kuvasi: ihmisinä siinä missä muutkin ja ”seksikkäinä ja äärimmäisen seksuaalisina olentoina eikä minään kävelevinä ensiasuntoina”.

Viestejä miehiltä: mistä oudot, seksuaalissävytteiset viestit kumpuavat?

16/08/2021 / Seksuaalisuus

Instagramiin ilmestyi vähän aikaa sitten tili nimeltä Viestejä miehiltä, joka julkaisee ”enemmän ja vähemmän imartelevia viestejä, joita tosielämässä mies on lähettänyt”. Viesteissä miehet käyvät yksinpuhelua tuntemattomien naisten viestikansioissa, ehdottelevat seksiä toinen toistaan tökerömmillä tavoilla ja suuttuvat, kun viestin vastaanottaja ei osoita kiinnostusta. Tili on kerännyt lyhyessä ajassa paljon seuraajia ja herättänyt runsaasti riemua mutta myös kritiikkiä. On pohdittu, miten tällainen miehille naureskelu vie tasa-arvopyrkimyksiä eteenpäin ja kysytty, eikö parempi nimi tilille olisi jokin sukupuolineutraali, kuten Viestejä ääliöiltä.

Epämääräiset Instagram- tai Facebook-viestit tuntemattomilta miehiltä, seksiä ällöttävästi ehdottelevat Tinder-matchit ja tyypit, jotka jatkavat vuosikausia yksinpuhelua vastausta saamatta ovat hyvin tuttuja monille naisille ja naisoletetuille ei-binäärisille. Monella on kokemusta myös niistä tyypeistä, jotka eivät joko ymmärrrä ei-sanaa ja alkavat vängätä tai torjutuksi tullessaan suuttuvat ja alkavat haukkua ja solvata. Itsekin olen osani näistä saanut ja kertonut niistä mm. tällä videolla sekä tässä podcast-jaksossa yhdessä ystäväni Lady Clitterin kanssa. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään somejulkkis tai puhua seksuaalisuudesta somessa näitä viestejä saadakseen, vaan kriteeriksi tuntuu riittävän ihan vaan oletettu naiseus.

Merkittävä yhdistävä tekijä kaikissa näissä viesteissä onkin se, että lähettäjät ovat useimmiten miehiä ja vastaanottajat naisia. Tämän vuoksi on mielestäni olennaista, että viestejä julkaisevan tilin nimi on nimenomaan Viestejä miehiltä, koska se tekee näkyväksi ilmiön selkeän sukupuolittuneisuuden. Aika pian sen perustamisen jälkeen nimittäin perustettiin vastaava tili naisten viestejä varten, jossa ei toistaiseksi kuitenkaan ole yhtäkään julkaisua. Varmasti ihan kaikkien sukupuolten edustajat lähettävät joskus typeriä viestejä, mutta kyse ei ole samalla tavalla laajamittaisesta ilmiöstä. Jos Viestejä miehiltä olisi Viestejä ääliöiltä, ylivoimainen enemmistö julkaistuista viesteistä olisi silti miesten lähettämiä. Nimen sukupuolineutraalius veisi siis vain huomion pois ilmiön sukupuolittuneisuudesta, joka on olennainen seikka, kun ilmiötä yritetään ymmärtää.

Mistä siis johtuu, että juuri miehet lähettelevät näitä viestejä naisille eikä esimerkiksi toisin päin? Toimittaja Riikka Suominen kirjoitti Me Naisten kolumnissaan ”Miksi kukaan mies luulee, että ”voisin panna sua” -viestit johtavat seksiin?”, että viestit kertovat miesten etuoikeutetusta asemasta: miehet käyttäytyvät viesteissä huonosti, koska he saavat tehdä niin yhteiskunnassa muutenkin. Tässä on vinha perä, sillä poikien ja tyttöjen kasvatus on perinteisesti eronnut aika paljon juuri siinä, miten opetetaan ottamaan muut ihmiset huomioon. Pojille on korostettu enemmän voimaa ja omien näkemysten puolustamista, kun taas tyttöjä on ohjattu myötäilemään ja antamaan tilaa muille. Torjutuksi tulemisen käsittelyn haasteetkin voivat kummuta kasvatuksesta, sillä puutteelliset tunnetaidot tekevät negatiivisten tunteiden rakentavasta käsittelystä hankalaa ja se purkautuu herkästi aggressiona, toksisessa maskuliinisuudessa ainoana hyväksyttävänä tunneilmaisun muotona. Suomisen mukaan Viestejä miehiltä on siis suuri palvelus miehille, koska se nostaa rimaa ja tarjoaa tilaisuuden oppia normaalia vuorovaikutusta.

Olennainen selittävä tekijä voi olla sekin, ettei meillä oikein ole hyvää mallia seksin ehdottamiselle kivalla ja kohteliaalla tavalla. Seksuaalikasvatus lähtee aika lailla suoraan yhdynnästä eikä hirveästi puhuta siitä, miten tilanteeseen päädytään. Ehkä puhutaan ihastumisesta ja tunteiden kertomisesta ihastuksen kohteelle, mutta puhdasta seksiagendalla lähestymistä ilman romanttisia tunteita ei opeteta missään. Tämä voi johtua myös siitä, että parisuhteen ulkopuolinen, sitoutumaton seksi on ollut hyväksyttyä vasta aika vähän aikaa: Riikka Suominen huomauttaa kolumnissaan osuvasti, ettei miesten ole tarvinnut kehittää hurmaamistaitojaan, koska aikaisemmin naisten on ollut sosiaalisista ja taloudellisista syistä pakko etsiä mieskumppani ja heidän seksuaalisuutensa on ollut vahvasti miesten kontrolloimaa. Nyt niitä taitoja on kuitenkin pakko olla, koska naiset voivat valita aiempaa vapaammin, kenen kanssa harrastavat seksiä.

Isosta osasta Viestejä miehiltä -tilinkin julkaisuista näkee, että lähettäjä selvästi tarkoittaa hyvää, mutta yritys menee silti vähän metsään. Viesteissä toistuu todella usein tarjous suuseksistä, mikä voi olla miehiltä yritys osoittaa, että he ovat hyviä ja huomaavaisia rakastajia, jotka ovat kiinnostuneita kumppaninsa nautinnosta. Tämä on sinänsä ihana ajatus ja ymmärrän logiikan tällaisen lähestymistavan taustalla. Valitettavasti sillä harvoin on toivottua lopputulosta, koska tuntemattomien seksiehdotukset tuntuvat varsin monen naisen mielestä epäkohteliailta, tahdittomilta, esineellistäviltä ja ällöttäviltä viestin sisällöstä riippumatta. Viestejä miehiltä -tilin kommenteissa moni on myös huomauttanut, että seksuaalissävytteisten juttujen kirjoittaminen toiselle ilman suostumusta menee seksuaalisen häirinnän puolelle. Joistain viesteistä huomaa selvästi senkin, että lähettäjä kyllä tiedostaa oman käytöksensä ongelmallisuuden ja sen, etteivät viestit tule johtamaan seksiin, ja silloin viestin lähettämisen motiivina näyttäytyy lähinnä vastaanottajan hiljentäminen ja oman dominanssin osoittaminen.

Seksin ehdottamisessa toiselle ihmiselle ei tietenkään ole mitään väärää, mutta kontekstilla on merkitystä: lopputulokseen vaikuttaa tosi paljon se, missä kanavassa ehdotus tapahtuu, mitä sitä ennen on tapahtunut ja toki myös se, miten ehdotuksensa esittää. Tässä postauksessa on ohjeita siihen, miten tällainen seksiagendalla lähestyminen kannattaa tehdä.

Kaikki Viestejä miehiltä -tilin sisältö ei kuitenkaan ole seksuaalista häirintää tai mitään muutakaan ikävää tai väärää, vaan joukossa on myös ihan vaan hassuja ja vähän omituisia mutta sinänsä harmittomia viestejä. Tilin ylläpitäjät ovat kertoneet haluavansa julkaista ihan kaikenlaisia viestejä, mutta linjanveto on sinänsä ongelmallinen, koska valtaosa viesteistä on niitä monella tapaa ongelmallisia ja siksi harmittomienkin viestien kohdalla lukija miettii, mikä tässä nyt on se ongelma. On tosi eri asia lähettää törkeitä ja asiattomia viestejä kuin vaikka joku kulunut iskurepliikki ja näitä ei ole järkevää asettaa samalle viivalle. Tämän suhteen ymmärrän tilin saaman kritiikin, koska ei ole reilua nauraa ihmisille, jotka eivät keskustele supliikisti somessa tai deittisovelluksissa, olivat nämä mitä sukupuolta tahansa.

Viestejä miehiltä -tilin hienous onkin niissä asiattomissa viesteissä ja siinä, että se todella tekee näkyväksi ilmiön, joka on monille meistä viestejä vastaanottaneista hyvinkin tuttu mutta muille ihmisille vieras. Olen nähnyt monien miesten jakavan tilin sisältöä omissa kanavissaan epäuskoisena siitä, että maailmassa on miehiä, joiden mielestä kyseisten viestien lähettäminen on hyvä idea. Osa on toki myös uhriutunut, syyttänyt miesvihasta ja heilutellut #notallmen -korttia, mutta monen on vaikeaa sulkea silmiään ilmiöltä, kun siitä on todisteena mustaa valkoisella. Tilin olemassaolo saattaa jopa saada jonkun reflektoimaan omaa käytöstään ja harkitsemaan jatkossa tarkemmin viestiensä sisältöä, ja se jos mikä on edistystä.

Parisuhteen ei kuulu olla vankila

02/08/2021 / Ihmissuhteet

Sinkkuus tarkoittaa vapautta, parisuhde rajoituksia. Tällainen ajatus elää ja voi hyvin ja tuli varsin konkreettisesti vastaan eräässä Instagram-postauksessa, jonka näin hiljattain. Postauksessa oli listattu yhdeksän sinkkuuden etua parisuhteeseen verrattuna. Edut olivat seuraavanlaiset:

  • Sinkulla on oma henkilökohtainen tila
  • Sinkku voi flirttailla kenen kanssa vaan
  • Sinkun ei tarvitse raportoida tekemisistään
  • Sinkkuna saa katsoa urheilua ja sarjoja rauhassa
  • Sinkku voi jutella kenen kanssa haluaa
  • Sinkku voi käyttää aikaa itseensä
  • Sinkku saa nukkua silloin kun nukuttaa, ei silloin kun kumppani nukkuu
  • Sinkkuna on (vihdoin) aikaa keskittyä omiin harrastuksiin
  • Sinkkuna oppii itsensä rakastamisen merkityksen

Lista kuulostaa siltä, että sen laatija olisi vastikään päässyt eroon hyvin myrkyllisestä ja kontrolloivasta parisuhteesta. Näin saattaa ollakin, mutta ajatus parisuhteeseen kuuluvasta vapaudesta luopumisesta ei ole erityisen äärimmäinen vaan hyvin tavallinen. Ei ole harvinaista kuvitella, että parisuhteen mukana seuraisi oikeus rajoittaa kumppanin elämää mielivaltaisesti tai että tällaiseen rajoittamiseen mukautuminen olisi edellytys suhteessa olemiselle.

Kirjoittaessani tätä tekstiä istun makuuhuoneessa sijaitsevan työpöytäni ääressä ja puolisoni tekee töitä työhuoneessaan. Hän viettää siellä paljon aikaa myös musiikkiharrastuksensa ja pelien parissa. Samaan aikaan itse usein joko kirjoittelen blogi- tai instapostauksia tai istun sohvalla ja katson lempisarjojani, kuuntelen podcasteja tai äänikirjoja ja teen käsitöitä. Hän nousee aamuisin lähes aina aikaisemmin, kun minä jään sänkyyn loikoilemaan. Vietämme kumpikin paljon aikaa omien ystäviemme kanssa. Emme rajoita toisiltamme yhteydenpitoa kehenkään ja flirttaillakin saa. Kerromme toisillemme tekemisistämme, mutta ihan jokaista yksityiskohtaa omasta elämästä ei tarvitse puolison kanssa jakaa. Me olemme kaksi itsenäistä yksilöä, jotka haluamme jakaa elämämme toistemme kanssa.

En kerro tätä siksi, että pitäisin suhdettamme jonain malliesimerkkinä siitä, miten kaikkien tulisi elää. Me vain olemme hyvä esimerkki siitä, että joka ikinen alussa listattu sinkkuuteen liittyvä etu on täysin mahdollinen myös parisuhteessa. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että jos kokee tarvetta evätä kumppaniltaan minkä tahansa luetelluista asioista, on syytä kyseenalaistaa omaa ajattelua.

Minulle parisuhde on rakkaussuhde, mutta toisille se tuntuu olevan enemmänkin omistussuhde. Ajatellaan, että suhteen myötä saa omistusoikeuden toiseen ihmiseen, tämän kehoon ja aikaan. Kaikki tehdään tiiviissä symbioosissa. Kumppanin oltava tavoitettavissa koko ajan ja kaikki tämän omiin harrastuksiin tai ystäviin käytetty aika on suhteelta pois. Seksiä ja läheisyyttä on oltava saatavilla aina. Kaikki flirttailuksi tulkittava on ehdottomasti kielletty ja parasta olisi, jos kumppani ei koskaan katsoisi tai ajattelisi muita ihmisiä vähääkään seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä.

Jos on ollut tällaisessa suhteessa tai ajattelee näin voimakkaan rajoittamisen kuuluvan parisuhteeseen, on varsin ymmärrettävää, jos sinkkuna eläminen houkuttelee enemmän. ”Sitoutumiskammo” voi tarkoittaa todellisuudessa halua ja tarvetta elää elämäänsä vapaasti ilman rajoituksia. Kuinkakohan moni pelkää sitoutumista vain, koska on joskus tullut liian kontrolloivan kumppanin terrorisoimaksi?

Ei ole olemassa mitään yleisiä parisuhteen sääntöjä, joiden mukaan kaikkien tulisi suhteissaan toimia. Suhteen säännöt ovat osapuolten vapaasti itse määriteltävissä, oli kyseessä sitten ns. ”perinteinen” monogaaminen parisuhde tai jokin muu suhdemuoto. Usein säännöistä puhuttaessa viitataan sopimuksiin seksuaalisesta ja romanttisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta voi olla ihan hyvä keskustella myös vaikka siitä, että kummallakin on oikeus käyttää aikaa omiin harrastuksiin tai että nukkumaan ei tarvitse mennä aina samaan aikaan. Suhteessa voi tehdä omannäköisiä ratkaisuja, vaikka ne olisivatkin ristiriidassa jonkun yleisen normin kanssa: suhteen osapuolilla voi olla vaikkapa omat asunnot tai omat makuuhuoneet. Normien kyseenalaistaminen ja itselle sopivien ratkaisujen tekeminen sokean massan mukana kulkemisen sijaan parantaisi takuulla monen suhteen hyvinvointia.

Tietenkin on myös todella ok haluta olla sinkku ja pitää sitä parisuhdetta tai jotain muuta suhdemuotoa parempana elämäntapana. Sinkkuudessa on paljon sellaista, mitä moni hyvässäkin parisuhteessa oleva voi joskus kaivata: en siis ollenkaan yritä väittää, etteikö sinkkuna olemisessa voisi olla parisuhteeseen verrattuna etuja tai että parisuhde tai mikä tahansa muukaan ihmissuhdemuoto olisi jollain tavalla sinkkuutta parempi vaihtoehto. Ennemminkin yritän sanoa, että on harmillista, että omaa vapautta pidetään asiaankuuluvana hintana parisuhteesta ja kumppanuudesta. Parisuhteen ei ole tarkoitus olla vankila ja jos se siltä tuntuu, on syytä pohtia uudelleen suhteen pelisääntöjä.

Tässä vielä muutama aiheeseen liittyvä aikaisempi tekstini:

Toksinen monogamiakulttuuri: rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä voi tehdä mitä vaan
En tahdo olla nalkuttava vaimo
Sinkkuus ei ole poikkeustila ennen parisuhdetta

Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä

15/07/2021 / Seksuaalisuus

Seksuaalista halua on olemassa kahdenlaista sorttia: spontaanisti ja responsiivisesti syttyvää. Jostain syystä iso osa ihmisistä kuitenkin tietää vain ensiksi mainitun olemassaolosta ja jälkimmäistä ei sen yleisyydestä huolimatta tunneta. Tämän vuoksi moni voi pitää itseään haluttomana tai jopa aseksuaalina, koska ei ymmärrä, miten oma halu toimii.

Esittelin haluttomuutta käsittelevällä EI HUVITA -verkkokurssillani spontaanin ja responsiivisen halun eroja heti kurssin ensimmäisessä moduulissa. Ajattelin sen toimivan hyvänä lämmittelynä, jolla kurssilaiset pääsevät orientoitumaan kurssin teemoihin enkä ollenkaan arvannut, että iso osa kurssilaisista kokisi sen lähes tärkeimmäksi ja käänteentekevimmäksi tiedoksi koko kurssin aikana. Sain useilta kurssilaisilta palautetta, jonka mukaan tieto responsiivisen halun olemassaolosta huojensi heidän mieltään ja tarjosi selityksen: he eivät olekaan viallisia ja rikki, he vain haluavat eri tavalla kuin kumppaninsa. Sama toistui, kun tällä viikolla vaikuttaja Maiju Voutilainen nosti aiheen esille Instagramissaan ja sai seuraajiltaan runsaasti viestejä, joissa kerrottiin Voutilaisen postauksen olleen ensimmäinen kerta, kun he edes kuulivat responsiivisesta halusta.

Kysymys kuuluukin, miksi responsiivisesta halusta ei puhuta enempää? Miten meillä voi olla tilanne, jossa tällaisesta varsin olennaisesta asiasta vaietaan ja sen vuoksi merkittävä määrä ihmisiä kipuilee seksuaalisuutensa kanssa pitäen itseään viallisena ja rikkinäisenä?

Mitä responsiivinen halu on?

Spontaanin ja responsiivisen halun ero liittyy halun syttymismekanismeihin. Spontaani halu on sisäsyntyistä, joskus varsin yhtäkkiä iskevää panetusta, suorastaan tarvetta harrastaa seksiä juuri sillä hetkellä. Responsiivinen halu taas vaatii syttyäkseen jonkin ärsykkeen, kuten kosketusta tai esimerkiksi visuaalista stimulaatiota. Toisin sanoen responsiivisesti syttyvää halua täytyy joskus ”herätellä”, eli se saattaa vaatia aikaa ja pientä vaivannäköä.

Tärkeintä spontaania ja responsiivista halua toisiinsa vertaillessa on muistaa, ettei kumpikaan ole toista parempi tai oikeampi tapa haluta seksiä. Spontaanisti syttyvä halu on kuitenkin osa kulttuurista seksi-ihannettamme ja esimerkiksi elokuvissa seksi on usein sellaista, jossa osapuolet vaan hyökkäävät toistensa kimppuun ja halu syttyy sekunneissa. Spontaani halu mielletään siis usein ”aidoksi haluksi” ja responsiivinen jollain lailla huonommaksi ja vähemmän todelliseksi.

Haluamisen tapa ei katso sukupuolta ja se voi myös vaihdella elämän aikana jonkin verran, mutta tutkimusten mukaan naiset (vulvalliset) haluavat usein responsiivisesti ja miehet (penikselliset) useammin spontaanisti. Tämä selittää, miksi responsiivinen halu on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle seksipuheessa, sillä käsityksemme seksistä ja etenkin ”normaalista” seksistä perustuu vahvasti tiedolle ja ymmärrykselle cis-heteromiehen seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden tutkimus on varsin pitkään ollut cis-miehen seksuaalisuuden tutkimusta ja vaikka cis-naisiakin on tutkittu, on ajateltu, että naisen seksuaalisuus on ikään kuin light-versio miehen seksuaalisuudesta. Kun siis cis-naiset toimivat eri tavalla kuin cis-miehet, on ero kuitattu sillä, että naiset ovat vähemmän seksuaalisia, kun todellisuudessa kyse on ollut siitä, että naisen seksuaalisuus toimii eri tavalla. Yleiset väitteet siitä, että naisilla olisi miehiä heikompi orgasmikyky tai he haluaisivat vähemmän seksiä kuin miehet eivät siis ole totta vaan perustuvat väärinymmärrykseen.

(Tässä yhteydessä haluan mainita, että valtaosassa seksitutkimuksia on tutkittu cissukupuolisia ja niissä puhutaan miehistä ja naisista. Tutkittavien joukossa on voinut olla myös intersukupuolisia tai ei-binäärisiä ihmisiä, mutta sitä ei voida tietää. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on siis mahdotonta sanoa, missä määrin tuloksia voidaan yleistää muihin kuin cis-ihmisiin. Se kuitenkin tiedetään, että sukupuolikategorioiden sisällä on paljon enemmän vaihtelua ja variaatiota kuin niiden välillä.)

Seksuaalista halua ja kiihottumista kuvaavia teoreettisia malleja on useita. Kuuluisin niistä lienee William Mastersin ja Virginia Johnsonin malli vuodelta 1966, jossa kuvataan ihmisen seksuaalista vastetta lineaarisena siirtymänä kiihottumisesta tasannevaiheen kautta orgasmiin. Vuonna 1983 Helen Singer Kaplan muokkasi mallia jakaen seksuaalisen vasteen kolmeen vaiheeseen: haluun, kiihottumiseen ja orgasmiin. Nämä mallit kuvaavat selkeästi spontaania halua ja tuntuukin hyvin loogiselta ajatella, että halu on se ensimmäinen seksiin vaadittava elementti. Kuitenkin vuonna 2000 Rosemary Basson esitteli uuden, ympyränmuotoisen mallin, jossa halu voi tulla mukaan missä vaiheessa tahansa. Mallin mukaan halu voi syttyä seksuaalisen stimulaation lisäksi myös esimerkiksi fyysisestä tai emotionaalisesta läheisyydestä ja kontekstuaalisilla tekijöille, kuten vireystilalla ja sillä, tunteeko olonsa kumppanin kanssa turvalliseksi voi olla merkittävä vaikutus haluun. Se myös painottaa, ettei seksin tarvitse aina päättyä orgasmiin ollakseen tyydyttävää. Malli selitetään erinomaisesti auki tällä videolla, kannattaa katsoa!

Aina ei tarvitse antaa mahdollisuutta

Responsiivinen halu siis vaatii sen, että on tapahduttava jotain seksuaalisesti stimuloivaa, jotta halu voisi herätä. Tämä lienee taustalla ohjeissa, joissa kehotetaan kumppaneitaan vähemmän seksiä haluavia ihmisiä ryhtymään hommiin, vaikka ei huvittaisikaan. Joskus tämä ohje toimiikin, halu syttyy ja seksin jälkeen on hyvä ja tyytyväinen olo siitä, että antoi halulle mahdollisuuden tulla. Tässä on kuitenkin vaarana myös se, että ihminen lähtee ylittämään omia rajojaan ja harrastaa seksiä sitä haluamatta kumppaninsa mieliksi. Näin käy erityisen helposti silloin, jos ajatellaan, että kerran aloitettua seksiä ei voi enää lopettaa kesken eli kun hommaan on kerran ryhdytty, se täytyy hoitaa loppuun. Ajatukseen spontaanista halusta kun liittyy myös käsitys seksistä nälän tai janon kaltaisena tarpeena, joka täytyy saada tyydytetyksi. Ei olekaan ollenkaan harvinaista kokea syyllisyyttä kumppaninsa tyydyttämättä jäävistä tarpeista, jos itse haluaa seksiä vähemmän, tai ajatella olevansa kumppanille velkaa orgasmin, jos on jotenkin saanut hänet kiihottumaan.

Jos suhteen osapuolista yksi haluaa spontaanisti ja toinen responsiivisesti, on hyvä keskustella tavoista, joilla responsiivisesti haluavan halua voi herätellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että responsiivisesti haluavan pitäisi ”antaa mahdollisuus” halun syttymiselle aina kun kumppani haluaa seksiä. Kieltäytyä saa aina ja leikin lopettaa myös kesken kaiken, jos ei tunnu hyvältä. Itseään kannattaa kuulostella: olenko nyt seksille avoimessa mielentilassa, vai suostunko tähän vain kumppanini mieliksi? Pidän tärkeänä, että tätä puolta korostettaisiin enemmän myös ammattilaisten taholta: meidän seksuaalineuvojien ja -terapeuttien helmasyntinä kun saattaa joskus olla se, että lähdemme hakemaan ”ratkaisua” halujen eriparisuuteen vähemmän haluavan halun määrän lisäämisestä. Responsiivinenkaan halu ei kuitenkaan voi aidosti syttyä, jos tilanteeseen liittyy painostusta. On mahdotonta haluta seksiä, jos kokee paineita suostua siihen tai kieltäytyminen ei tunnu turvalliselta tai mahdolliselta.

On ilmeisen tavallista ajatella, että spontaanin halun puuttuminen tekee omasta seksuaalisuudesta jollain tapaa huonomman, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Responsiivisesta halusta olisikin syytä puhua paljon nykyistä enemmän ja korostaa sitä, että se on yhtä hyvä ja normaali tapa haluta seksiä kuin spontaani panetuskin. Vaikka tuntuisi siltä, että oma responsiivinen halu olisi jollain lailla taakka, oman halun hyväksyminen tekee seksin haluamisesta ja siitä nauttimisesta paljon helpompaa. Syttyi halusi sitten spontaanisti tai responsiivisesti ja tunsit halua sitten kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran vuodessa, kaikki on hyvin. Levitetään tätä ilosanomaa eteenpäin ja murretaan spontaanin halun ylivertaisuuden myytti!