Feminiininen ja maskuliininen energia. Näihin käsitteisin törmää nykyään jatkuvasti, ja myös monet omista seksologikollegoistani puhuvat niistä paljon. Mutta mitä niillä käytännössä tarkoitetaan? Mikä tällaisessa ajattelussa vetää puoleensa ajassa, jossa sukupuolet ovat tasa-arvoisempia kuin koskaan länsimaisen sivistyksen historiassa?
Ajatus feminiini- ja maskuliinienergioista perustuu siihen, että on olemassa ikään kuin kolikon kaksi puolta, yin ja yang, jotka täydentävät toisiaan. Feminiinienergiaan yhdistetään muun muassa hoivaaminen, hellyys ja herkkyys, empaattisuus ja pehmeys. Maskuliinienergiaan puolestaan liitetään näille vastakohtaisia ominaisuuksia, kuten kovuus, rationaalisuus, suorittaminen ja johtaminen. Perusajatus on, että näiden energioiden tulisi olla tasapainossa, jotta ihminen voisi hyvin. Usein esimerkiksi naisille suunnatuissa sisällöissä kritisoidaan suorituskeskeisyyttä, jonka kerrotaan olevan merkki liiallisesta maskuliinienergiasta.
No, aika moni varmaan yhtyy ajatukseen siitä, että nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys on aika ongelmallista ja sitä toden totta kannattaakin kyseenalaistaa. Jostain syystä emme kuitenkaan kehota kaikkia ihmisiä luopumaan suorituskeskeisyydestä feminiinienergiaa vahvistamalla, vaan nämä neuvot on suunnattu naisille. Onko siis niin, että feminiinienergia = naiseus ja maskuliinienergia = mieheys? Ovatko naiset luontaisesti empaattisia hoivaajia ja miehet rationaalisia koneita?
Kaikki vähänkin nykyaikaisesti ajattelevat energioista puhuvat tyypit kiirehtivät aina tässä vaiheessa toteamaan, ettei näissä energioissa ole kyse sukupuolesta ja että kaikissa on sekä maskuliini- että feminiinienergiaa. Jostain syystä juuri se on kuitenkin aina kaiken pahan alku ja juuri, jos nainen on liikaa maskuliinienergiassa tai mies liikaa feminiinienergiassa. Ja, kuten sanottu, miehiä ei koskaan missään kehoteta vahvistamaan feminiinienergiaansa. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että taustalla on aika binäärinen, heteronormatiivinen ja stereotyyppinen sukupuoliajattelu, vaikka se pyritäänkin kiistämään.
Tämä vahvistuu entisestään, kun tarkastellaan näitä energioita parisuhteen kontekstissa. Muun muassa monet deittailu- ja parisuhdevalmentajat opettavat, että parisuhde ja seksielämä voivat hyvin, kun feminiini- ja maskuliinienergiat ovat suhteen sisällä tasapainossa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että nainen on voimakkaasti feminiininen ja mies maskuliininen. Tähän perustuu muun muassa provider-ajattelu, joka on noussut suosituksi viime aikoina. Sen mukaan todellista tasa-arvoa on se, että miehen kuuluu saada toteuttaa luonnollista tarvettaan huolehtia kumppanistaan taloudellisesti ja naisen ”olla feminiinissä” ja nauttia elämästä. Provider-suhteiden puolestapuhujat kritisoivat modernia käsitystä tasa-arvoisesta parisuhteesta, jossa niin taloudelliset ja kotiin ja lapsiin liittyvät vastuut jaetaan tasapuolisesti. Heidän mukaansa nämä 50/50-suhteet eivät koskaan ole todella tasa-arvoisia, koska nainen joutuu tekemään liikaa ja päätyy siksi liian vahvasti maskuliinienergiaan. Lisäksi naisen liiallinen itsenäisyys voi kuulemma olla miehelle emaskuloivaa ja siten viedä hänet liiaksi feminiiniin, mikä on tuhoisaa seksuaalisen vetovoiman kannalta.
Nämä ajatukset sivuuttavat täysin sen, että kaikki ihmiset eivät ole cis-sukupuolisia heteroita. Jos myöskään tuntee vähänkin historiaa, on helppo huomata, että provider-suhde on vain uudelleen paketoituna sama vanha patriarkaalinen suhderakenne, jossa naisen paikka on kotona miestä ja perhettä palvelemassa. Erikoisinta tässä feminiini-maskuliini-provider-hommelissa onkin se, miksi se vetoaa nuoriin naisiin, jotka ovat vapaampia patriarkaatista kuin yksikään sukupolvi aikaisemmin. Miksi nyt yhtäkkiä halutaan takaisin kotirouviksi, joiden elämässä ei ole yhtään mitään omaa, kun vihdoin olisi mahdollisuus tehdä elämällään lähes mitä tahansa?
Vastaus löytyy helposti. Kirjailija ja journalisti Susan Faludi on lanseerannut käsitteen patriarkaatin takaisku, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että aina kun naisten oikeudet ottavat askeleen eteenpäin, seuraa takaisku, jolla pyritään palauttamaan vanha järjestys. Takaisku toteutuu niin, että kaikkiin naisten ongelmiin esitetään syyksi liian pitkälle mennyttä tasa-arvoa. Esimerkiksi 1950-luvun Yhdysvalloissa alettiin puhua naisellisuuden mystiikasta, jonka perusajatuksena on, että naisen tärkein ominaisuus on hänen naisellisuutensa, joka kärsii, jos hän ei saa toteuttaa sitä luonnollisimmalla mahdollisella tavalla eli olemalla miestään palvova kotirouva. Tämä ajatus syntyi vastaiskuna naisten osuuden kasvamiselle kodin ulkopuolisessa työssä, sillä toisen maailmansodan aikana naiset ottivat hoitaakseen monet miesten työt näiden ollessa rintamalla ja sodan päätyttyä miehet halusivat työnsä takaisin. Takaisku teki tehtävänsä, ja 50-luku meni vahvasti kotirouvaihannetta ylläpitäessä, kunnes kupla puhkesi ja huomattiin, että naiset itse asiassa voivat todella huonosti joutuessaan käyttämään koko elämänsä vain muiden palvelemiseen vailla omia päämääriä.
(Naisellisuuden mystiikasta kirjoittaa oivasti Betty Friedan teoksessaan Naisellisuuden harhat (1963).)
Vaikuttaa siis siltä, että feminiini- ja maskuliinienergiat ovat uusi takaisku tilanteessa, jossa miehet ja naiset ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin koskaan aikaisemmin. On kiinnostavaa, kuinka samaan aikaan puhutaan paljon esimerkiksi vanhemmuuden ja hoivavastuun tasa-arvoisemmasta jakamisesta. Voisiko olla niin, että meille milleniaaleille ja sitä nuoremmille ajatus parisuhteesta kahden tasa-arvoisen yksilön kumppanuutena on jo niin itsestäänselvyys, että emme tajua, että provider-suhde onkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen? Vai tuntuuko ajatus kenties eksoottiselta ja siksi niin houkuttelevalta?
Houkutteleva on toki ainakin kuvitelma elämästä, jossa voi ulkoistaa taloushuolet kokonaan kumppanille. Kardashian-aikakaudella on myös ymmärrettävää haaveilla luksuselämäntyylistä ja sen mahdollistavasta rikkaasta kumppanista. Kuitenkin ainakaan oma logiikkani ei löydä tasa-arvoa sellaisesta suhteesta, jossa toisen velvollisuus on tehdä rahaa ja toisen vain olla olemassa. Onhan sen elätettävän osapuolen jollakin tavalla kompensoitava tilannetta? En nimittäin usko hetkeäkään mihinkään sellaiseen, että maskuliinienergia toisi jonkun pakottavan tarpeen kustantaa toiselle kaikki mahdollinen odottamatta tältä mitään vastineeksi. Oletettavasti työnjako on sama kuin niissä 50-luvun suhteissa: mies tienaa rahat ja tekee päätökset, nainen hoitaa kodin ja lapset, näyttää edustavalta ja tarjoilee miehelleen seksiä silloin kun tämä haluaa. Sitä voi sitten jokainen omalla kohdallaan miettiä, onko tämä työnjako tasa-arvoinen ja onko esimerkiksi oma kehollinen itsemääräämisoikeus sopiva hinta maksettavaksi siitä, että kumppani ostaa luksuslaukkuja.
Toisinaan näistä energioista tai provider-suhteista puhuvilla on kuitenkin ihan hyviäkin pointteja. Suorituskeskeisyyden ongelmallisuuden lisäksi myös se on ihan totta, että näennäisesti tasa-arvoisissa suhteissa naisille kasaantuu helposti isompi taakka, jos he hoitavat oman työnsä lisäksi myös valtaosan kotihommista, lasten asioista ja metatyöstä. Syyn etsiminen energioiden epätasapainosta on kuitenkin yhtä järkevää kuin korjata rikkinäistä kattoa meditoimalla. Naisten kokema kaksoistaakka johtuu siitä, että kulttuurinen muutos on kesken: naiset ovat ottaneet haltuun perinteisesti miehille varatun toimintakentän eli kodin ulkopuolisen työelämän, mutta miehet eivät ole vielä tehneet samaa naisten perinteisellä reviirillä eli kotona. Muutos on kuitenkin käynnissä ja olisi varmasti nopeampi ilman vihjailua siitä, että oikeastaan naisten ongelmat johtuvat siitä, että he ovat työelämässä eivätkä keskity kotiin ja lapsiin. Patriarkaatille puhe feminiini- ja maskuliinienergioista sopii siis hyvin, koska se ylläpitää vanhaa järjestystä.
Mutta entä jos ajatus itsestä feminiinienergiassa kylpevästä jumalattaresta on voimaannuttava ja elämä onnellisempaa, kun sitä lähestyy feminiini- ja maskuliinienergioista käsin? Tietenkin on täysin ok, jos tämä ajatus resonoi ja parantaa elämänlaatua. Jos on esimerkiksi oppinut ajattelemaan, että kumppania etsiessä on tärkeää todella tuntea olevansa hyvän kohtelun arvoinen, on aivan sama, tapahtuiko tämä oppiminen feminiini- ja maskuliinienergioihin tutustumalla vai jotain muuta kautta. Ajattelen kuitenkin, että näihin energioihin on syytä suhtautua varsin kriittisesti. Ensinnäkin on olennaista pitää mielessä, että ajatus naisesta ja miehestä, feminiinistä ja maskuliinista, toisiaan täydentävinä puolikkaina on hyvin heteronormatiivinen eikä siksi toimi reaalimaailmassa, jossa on muitakin kuin cisheteroihmisiä. Toiseksi on hyvä muistaa, että ”ilmaisia lounaita ei ole”, eli on varsin epätodennäköistä löytää kumppani, joka haluaisi kustantaa elämisesi vastikkeettomasti. Ei pidä myöskään unohtaa, mitä kotirouville tapahtui 1950-luvun Yhdysvalloissa: sen sijaan, että he olisivat kukoistaneet feminiinienergiassaan, he istuivat masentuneina psykiatrien vastaanotoilla, söivät lääkkeitä jaksaakseen elämäänsä edes jotenkin, ja tunsivat suurta tyhjyyttä ja päämäärättömyyttä elämässään, jossa heillä ei ollut mitään omaa. Jos se on sitä ”feminiinissä olemista”, niin se ei kyllä kuulosta kovin houkuttelevalta.