Helsingin Sanomissa julkaistiin 1. toukokuuta haluttomuuteen liittyvä artikkeli, johon minua haastateltiin. Olin tietty innoissani, kun minua pyydettiin haastatteluun, koska puhun mielelläni tästä aiheesta. Jutusta tulikin hyvä ja se sisältää paljon tosi tärkeitä näkökulmia, joita harvemmin mediassa näkee. Itseäni kuitenkin harmittaa lopputuloksessa se, että minut on laitettu jutussa seksologin sijaan haluttomuutta kokeneen ihmisen rooliin.
Kun minua pyydettiin haastatteluun, olin siinä uskossa, että puhun jutussa asiantuntijana, jolla on myös itsellään kokemusta haluttomuudesta. Osasin olla sanomatta haastattelussa mitään sellaista, mitä en toivoisi juttuun painettavan, koska olen kantapään kautta oppinut, että sinne päätyvät aina ne yksittäiset lipsautukset, joita ei olisi pitänyt sanoa. (Never forget kun ensimmäisessä Ilta-Sanomien haastattelussani sanoin ihan ohimennen, että olen kirjoittanut ylös kaikki seksikumppanini, ja siitä revittiin otsikko ”Larissa, 23, pitää listaa seksikumppaneistaan” :D). Jos juttu olisi tehty pelkästään haastattelun pohjalta, olisin siihen vallan tyytyväinen. En koe ongelmaksi puhua myös henkilökohtaisemmista asioistani julkisesti, kunhan siinä on se ammatillinen puoli myös selvästi mukana.
Minulle tuli kuitenkin ihan täytenä yllätyksenä, että juttuun haastateltiin myös toista asiantuntijaa, psykoterapeutti ja kliininen seksologi Leena Piikoskea. Tämä toi juttuun asetelman, jossa Piikoski on todellinen asiantuntija ja minä lähinnä kokemusasiantuntija. Asetelma on minusta epäreilu, koska se vähättelee asiantuntijuuttani ja ammatillisuuttani. Läpi jutun puhumme Piikosken kanssa ihan samoista asioista, mutta hänen sanomisensa esitetään ammattilaisen ammattimaisina näkemyksinä ja minun taas henkilökohtaisina oivalluksinani. Huoh.
Toki lukijalle jutun loppupuolella selviää, että kappas, tämä Larissakin on seksuaalineuvoja. Jostain syystä jutussa on myös mainittu, että olen käynyt koulutukseni Sexpo-Säätiöllä, enkä ole ihan varma, mihin tällä tarkennuksella pyritään. Piikosken kohdalla ei ole mitään mainintaa siitä, missä hän on opiskellut psykoterapeutiksi tai kliiniseksi seksologiksi, joten ilmeisesti näiden kohdalla koulutuspaikalla ei ole väliä. En voi olla miettimättä, että maininta kouluttautumisesta jonkin säätiön kautta tuskin herättää luottamusta lukijassa, joka ei tunne seksologian koulutuksia ja nimikkeitä. Jälleen kerran asiantuntijuuteni saadaan siis näyttämään paljon vähempiarvoiselta kuin Piikosken.
Tämä juttuhan ei ole mikään yksittäistapaus, vaan samalla asetelmalla, jossa on ”kokemusasiantuntijana” seksuaalineuvoja- tai kasvattaja ja rinnalla ”oikeana asiantuntijana” joku korkeammin koulutettu, kuten seksuaaliterapeutti, psykoterapeutti tai lääkäri, on tehty valtavat määrät juttuja aikaisemminkin. Jostain syystä vaikuttaa myös olevan niin, että jos seksologi on sosiaalisessa mediassa esillä muutenkin kuin vaan hyvin hajuttomassa ja mauttomassa ammattiroolissa, hänestä on myös mediassa enemmän henkilökohtaisempia juttuja kuin sellaisia, joissa hän olisi puhtaasti ammattiroolissa. Tämän tunnistaa myös moni kollegani, jotka laittoivat viestiä kokemuksistaan jaettuani tämän jutun Instagramissani tänään aamulla. Meitä ei nähdä ammattilaisina, jos puhumme omista kokemuksistamme.
Syy, miksi Hesarista ylipäätään päätettiin ottaa yhteyttä juuri minuun, oli tämä teksti, jossa kerron omista haluttomuuden kokemuksistani: tekstin tarkoituksena on selventää, että haluttomuutta käsittelevän verkkokurssini opit perustuvat ammatillisen osaamiseni lisäksi myös siihen, että ne ovat auttaneet myös minua henkilökohtaisesti. On jokseenkin ironista, että nyt vuorostaan sitten selittelen, kuinka olen edelleen myös ammattilainen. Miksiköhän nämä asiat eivät voi olla totta yhtä aikaa? Onkohan tämä joku seksuaalisuuteen spesifisti liittyvä ilmiö, vai täytyykö esimerkiksi lääkäreidenkin todistella olevansa edelleen päteviä työssään, vaikka myös itse kertoisivat somessa olevansa flunssassa?
Jos siis tulit tänne blogiin lukemaan vertaistuellisia tekstejä haluttomuudesta, niin pahoittelut, sellaisia ei ole tarjolla. Sen sijaan täältä löytyy tekstejä, joissa näkyy niin seksuaalineuvojan asiantuntijuus kuin omat kokemukseni, ajatukseni ja arvoni. Instagramin puolella olen välillä vähissä vaatteissa ja uskokaa tai älkää, sekään ei vähennä asiantuntijuuttani. Toisin kuin Hesari antaa ymmärtää, seksuaalineuvojaksi ei kouluttauduta millään kansalaisopiston kurssilla vaan kyseessä on ammatillinen täydennyskoulutus, johon vaaditaan pohjalle sosiaali- tai terveysalan tutkinto. Kerron täällä blogissa ja somessa itsestäni, koska minulle on tärkeää olla samastuttava ja helposti lähestyttävä ja siten madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä ja tulla seksuaalineuvontaan tai kursseilleni. Sen ei kuitenkaan pitäisi tehdä tyhjäksi sitä, että taustalla on se ammatillinen osaaminen.
Lopuksi on vielä pakko todeta, että vaikka yritän kovasti olla olematta ulkonäkökeskeinen, Hesarin jutun kuvat minusta ovat mielestäni tosi epäonnistuneita. Jutun sisällön voisin ehkä sulattaa, kun en tosiaan ole ensimmäinen meidän ammattikunnasta jolle näin käy, mutta että hommaa pitää ryydittää vielä karseilla kuvillakin. Ja jutun sain sentään etukäteen luettavaksi, mutta kuvia en nähnyt. Joten kiitos vaan Hesari, enpä taida enää ikinä suostua yhteenkään haastatteluun.