keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Miten ikäkriisistä selviää?

Täytin viime viikolla 27 vuotta. Eräs seuraajani pyysi minua kirjoittamaan ikääntymisestä ja lähestyvästä keski-iästä. Säikähdin viestiä vähän: keski-ikä, ei kai nyt vielä! Mutta kyllähän se kolmenkympin rajapyykki pikku hiljaa kolkuttelee, ja vaikka se ei vielä keski-ikäistymistä tarkoitakaan, on se silti kovin kuumottava ikä.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta ikäkriisistä jo useamman vuoden ajan. Syynä tähän kriiseilyyn on tunne siitä, että olen jollain lailla ”jäljessä” elämässäni ikääni nähden. En ole kokenut saavuttaneeni niitä asioita, joita tietyn ikäisenä pitäisi saavuttaa. Mitään sanottavaa hyötyä tästä ikäahdistuksesta ja stressaamisesta ei ole ollut, vaan se on tuonut elämääni pelkästään negatiivisuutta. Silti olen ajatellut olevani maailman surkein luuseri. 27-vuotias lapseton sinkku, joka kituuttaa opiskelijabudjetilla ja miettii edelleen, mitä ihmettä elämällään tekisi.


Hetken aikaa haluaisin olla vielä nuori ja huoleton. Sopiiko?


Sinkkuus on yksi suuri ikäkriiseilyn aiheista. Olin hirveän onnellinen edellisessä parisuhteessani siitä, että sen ansiosta tunsin olevani yhden askeleen lähempänä maaliviivaa. Sitten tuli ero, ja voin rehellisesti myöntää surreeni siinä eniten sitä, että olin taas lähtöruudussa. Pelkään hirveästi, että olen vielä yli 30-vuotiaanakin yksin. Aikaisemmin se on ollut pelkkä etäinen kauhukuva, mutta nyt se alkaa jotenkin konkretisoitumaan niin paljon, etten voi enää työntää ajatusta taka-alalle. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tulla sinuiksi sen kanssa.

Tämän ikäisenä alkaa olla vaikeaa tapailla ketään, kun takaraivossa tikittää koko ajan kello. Tässä vaiheessa ei enää kiinnosta tuhlata aikaa kehenkään sellaiseen, jonka kanssa tulevaisuudennäkymät eivät kohtaa. Ne tulevaisuudennäkymät tulevat myös nopeammin ajankohtaisiksi kuin ennen, sillä siinä missä kahdenkympin korvilla pystyi ajattelemaan lapsia ja avioliittoa jonain kaukaisina tulevaisuuden juttuina, nyt ne voivat olla jo muutaman vuoden sisällä tapahtuvia asioita. Se on sinänsä harmi, koska en ole ollenkaan salamarakastujatyyppiä ja olen aina puhunut hitaan etenemisen puolesta. Uskon siihen, että parisuhteen suuret askeleet, kuten yhteenmuutto, avioliitto ja lapset on parempi ottaa silloin, kun takana on useamman vuoden vakaa pohja. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että jos rupean vuositolkulla rakentamaan jotain pohjaa parisuhteelleni, on joidenkin askeleiden ottaminen iän puolesta jo liian myöhäistä.

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, ja haaveilin saavani tulla suht nuorena äidiksi. Elämä kuitenkin meni toisin, ja jos nyt raskautuisin, olisin varsin keskiverron ikäinen ensisynnyttäjä. Vielä jokin aika sitten ajattelin, että hyvä ikä ensimmäiselle lapselle voisi olla siinä 25-26 vuoden iässä. Se raja kuitenkin oli ja meni, ja hyvä niin: elämäntilanteeni oli silloin ja on nytkin kaikin puolin todella huono lapsen saamiseen. Äidiksi tuleminen on kuitenkin ollut minulle aina niin suuri haave, että olen päättänyt hoitaa asian yksin, mikäli sopivaa isäehdokasta ei muutaman vuoden sisällä ala löytyä. Haaveilen myös siitä, että voisin tehdä lapsen jonkun kaverimiehen kanssa, jolloin ei joutuisi yksin kantamaan kaikkea vastuuta lapsesta. Iloitsin toki siitäkin, kun luin HUSn alkavan tarjota hedelmöityshoitoja myös yksinäisille naisille. Luovutetut siittiöt kun kuulostavat huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin lähteä etsimään randomilla Tinderistä siittäjää...




Kun koen suurinta epätoivoa omasta elämästäni, muistutan itseäni siitä, että olen omilla valinnoillani päätynyt tähän tilanteeseen. Pari vuotta sitten nimittäin näytti vahvasti siltä, että elämäni oli menossa siihen suuntaan kuin pitikin: oli vakituinen työpaikka, poikaystävä ja elämä kaikin puolin mallillaan. Sitten irtisanouduin, hain opiskelemaan ja kohta tulikin ero, ja kas vain olin yhtäkkiä 26-vuotias sinkku ja yliopiston fuksi. En voi väittää etteikö harmittaisi, että suurin osa opiskelukavereistani on minua paljon nuorempia, tai että osalla muista kavereistani on jo tutkinnot valmiina ja uraputki päällä ja itse täällä vaan räpistelen menemään. Mutta kun alkaa kovasti harmittaa, muistutan itseäni siitä, että minullakin on jo yksi korkeakoulututkinto, ja voisin koska tahansa saada sen alan työpaikan ja viettää siellä koko loppuelämäni eläkeikään asti. Valitettavasti se ala vain ei ole minua varten, enkä näe mitään järkeä tehdä työtä, jota en halua tehdä. Elämän valinnat kuuluu tehdä sillä perusteella, mikä tuntuu itsestä hyvältä ja oikealta. Jos valintojen perusteena on oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin sijaan jokin ulkopuolelta tuleva paine, on varsin perusteltua kysyä, kenelle sitä elämäänsä oikeastaan edes elää.

Kun puhun ikäkriisistä kavereideni kanssa, moni toteaa, että nykyään 30 on uusi 20. Ensin ajattelin sen olevan ihan puppua, jotain mitä voin uskotella itselleni oikeuttaakseni sen, että pitkitän nuoruuttani enkä tee niitä asioita joita ikäiseni kuuluisi tehdä. Sillä se tässä ikäkriisissä hassuinta onkin: kriiseilen oikeastaan eniten sitä, että nautin elämästäni tällaisena niin paljon, että koen siitä huonoa omaatuntoa. Minun pitäisi haluta jo kiireesti työelämään, parisuhteeseen ja perheenlisäystä hankkimaan, mutta enpä koe mitään erityistä tarvetta. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä 30 todella on uusi 20, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meidän sukupolvemme ihmisistä huomattavasti nykyistä suurempi prosentti tulee elämään yli satavuotiaiksi, ja luultavasti 150 vuoden rajapyykkikin tulee ylittymään. Jos siis nuoruus loppuu 25-30 ikävuoteen, sitä seuraa 30 vuotta keski-ikää ja sen jälkeen 40-90 vuotta vanhuutta. Eihän tällaisessa ole järjen hiventäkään, joten ikäkäsitystämme on syytä muokata. Hedelmällisyyttä on toki vaikeaa pidentää, vaikka lääketiede kehittyy senkin suhteen koko ajan. Olisi kuitenkin huomattavasti helpompi pärjäillä sen biologisen kellon tikityksen kanssa, jos samaan aikaan ei tarvitsisi murehtia myös uraa ja parisuhdetta.




Tämä 27. syntymäpäiväni on ollut mielessäni deadline monelle asialle, mutta kaikesta kriiseilystä huolimatta en ole nyt lähelläkään sitä pistettä elämässäni, jossa joitakin vuosia sitten kuvittelin olevani. Tässä vaiheessa vaihtoehdot ovat siis joko vaipua epätoivoon ja luovuttaa, tai alkaa miettiä uudenlaista tapaa suhtautua elämään ja vanhenemiseen. Tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa ja tämän ikäisenä tuntuu, että kaikki on vielä mahdollista. Tiedän kuitenkin, että muutaman vuoden päästä koittava 30-vuotissyntymäpäivä saattaa tilannetta muuttaa, ja yritänkin valmistautua siihen jo nyt. En kuitenkaan kriiseilemällä, koska sen on todettu johtavan pelkästään huonoihin lopputuloksiin. Yritän ennemminkin järjestää elämääni siihen suuntaan, että olisin siihen tyytyväinen myös kolmekymppisenä: ja jos en siinä onnistu, kasvatan tässä samalla niin rautaisen itsetunnon, että koen itseni kaikesta huolimatta epäonnistujaluuserin sijaan hyväksi ja riittäväksi.

ps. Jos jostain en ole ikääntymisen suhteen huolissani, niin seksistä. Kaikki sanovat, että iän myötä seksi vaan paranee, ja naisten huippuikä seksin suhteen on kai vasta nelikymppisenä. Eli ihan kaikki ei sentään mene alamäkeen!

4 kommenttia:

Alex K kirjoitti...

30 ei ole mikään keski-ikä eikä ole mitään rajapyykkejä! :D T. yli nelikymppinen lapseton/perheetön (vapaaehtoisesti), joskaan ei varsinaisesti sinkku, 31-vuotiaana yliopistossa aloittanut. Niin, ja seksi ei parane iän vaan kokemuksen myötä (mikä toki saattaa hieman korreloitua ikään, muttei välttämättä).

nira01 kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Alex K kirjoitti...

Jaa, auttaisikohan tämä viisas mies myös ikäkriisin kanssa? :D

Unknown kirjoitti...

Et näytä keski-ikäiselle. Minultakin kysellään papereita vaikka täytän 33 kesällä. Urheilin varhaislapsuudesta aikuiseksi paljon.