perjantai 19. lokakuuta 2018

Mikä draamailussa ärsyttää

Harva meistä on ylenpalttisen draamailun suuri fani. Draamakuningattaret ja -kuninkaat eivät taida olla juuri kenenkään unelmakumppaneita, koska jatkuva draama jos joku todellakin rasittaa parisuhdetta. Aika moni meistä kuitenkin syyllistyy silloin tällöin pikku draamailuun, mutta se ei ole maailmanloppu: tunneilmaisu on todella vaikea laji, jota saa tosissaan opetella, ja silti huolimattomuusvirheitä sattuu kaikille.

Draamailu ajatellaan usein ennen kaikkea naisten jutuksi, ja monet miehet nimeävät sen ehdottomaksi turn-offiksi. Minuakin on joskus moitittu liiasta draamailusta ja voin kyllä myöntää, että siihen on todellakin ollut joskus ihan aihetta. Yksi rasittavimmista ja nimenomaan usein naisten harrastamista draamailun muodoista on sellainen huomionhakuinen ja täysin keksityistä asioista suuttuminen, joka on esimerkiksi parisuhteessa tosi turhauttavaa, kun toinen ei ymmärrä yhtään mistä on kyse. Draamailija siis yrittää jotenkin telepaattisesti viestiä toiselle jostain tarpeestaan, ja kun tämä toinen ei sitä ymmärrä, draamailija suuttuu. Toisen on sitten hauskaa alkaa arvailemaan mitä tapahtuu, kun toinen vaikuttaa suuttuneen täysin tyhjästä. Myönnän tehneeni tätä itsekin ja en todellakaan moiti ketään jota se on ärsyttänyt, koska onhan tuo nyt varsin keskenkasvuista toimintaa. Hyvä viimeaikainen esimerkki tästä on myös Love Island Suomi-ohjelman Senja, joka itkeskeli muille naisille sitä kun hänen parinsa ei tullut juttelemaan, vaikka hän ihan selvästi vihjasi haluavansa keskustella menemällä yksin istumaan ulos. Öö, miten tuosta voi suuttua?

Tasa-arvon nimissä on kuitenkin sanottava, että miehetkin draamailevat ja usein vielä pahemminkin kuin naiset. Huvittavinta on se, että ne miehet, jotka ovat sanoneet vihaavansa draamaa, ovat yleensä itse aina niitä pahimpia draamailijoita. Draama on vain erilaista: siinä missä naisilla se usein on aika näkyvää, tunteenpurkauksia ja itkeskelyä ja sen sellaista, niin miehet draamailevat hiljaa mutta sitäkin rasittavammin. Monelta jätkältä puuttuu alkeellisimmatkin taidot käsitellä konfliktitilanteita, ja siksi he välttelevät niitä viimeiseen asti, ja konfliktin sattuessa sulkeutuvat ja vetäytyvät tilanteesta täysin. Siis tajuatteko kuinka raivostuttavaa on yrittää selvittää jotain riitaa sellaisen ihmisen kanssa, joka vaan kerta kaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta! Tai joskus mies vaan patoaa sisälleen kauhean kasan ärsytyksen tunteita eikä sano niistä kumppanilleen mitään, joka vaan jatkaa jollakin lailla ärsyttävää käytöstään tietämättä yhtään, että se toista häiritsee. Sitten mies vaan eräänä päivänä sinkauttaa sen puolen vuoden aikana kerätyn patoutuneiden vitutuksen tunteiden padon kumppanin naamalle, joka on ihan ihmeissään, että mistä tämä kaikki tuli. Hirveän kypsä tapa käsitellä tunteita, eikö?

Voidaan siis todeta, että draamailu on aika sukupuolineutraali asia. Miehiä vaan tuntuu ärsyttävän enemmän sellainen julkinen tunteilu tai tunteenpurkaukset ylipäätään, ja naisia taas se, että miehet vetäytyvät konfliktitilanteista. Erot tunteiden näyttämisessä ja käsittelyssä ja siten myös siinä, miten paljon kestää draamailua toiselta, liittynevät temperamenttierojen lisäksi aika vahvasti lapsuudessa opittuihin malleihin. Mielestäni tässä näkee ihan selvästi sen, kuinka miehet on opetettu olemaan näyttämättä tunteitaan ja naisille tunneilmaisu taas on ollut paljon sallitumpaa aina. Näkeehän sen jo ihan siitäkin, kuinka paljon normaalimpaa vaikka itkeminen on naisille: moni meistä itkee surullisena, väsyneenä, stressaantuneena, kännissä, ennen menkkoja, menkkojen aikana, menkkojen jälkeen, romanttisten leffojen lopuissa ja toisinaan jonkun supervoimakkaan orgasmin jälkeen. Monet miehet taas itkevät, no, hautajaisissa, jos sitäkään. Eikä se mitenkään voi johtua mistään sisäsyntyisestä sukupuolten välisestä erosta, koska pikkulapset kyllä itkevät kaikki ihan yhtä paljon sukupuolesta riippumatta. Eli hmm, olisikohan niin, että kumppanin draamailu saattaa olla monille miehille niin epämiellyttävää sen vuoksi, että tunneilmaisua on oppinut kavahtamaan koko ikänsä...

Tämä on lempipaitani. Vähemmän draamaan, enemmän teknoa! <3

Itseäni ärsyttää eniten kolmenlaiset draamailijat. Ensinnäkin sellaiset ihmiset, jotka eivät edes yritä riidellä reilusti, vaan mököttävät, pitävät mykkäkoulua tai asettuvat heti puolustuskannalle yrittämättä edes kuunnella toisen näkemystä. Riiteleminen on taitolaji ja sitä pitää ihan todella harjoitella, varsinkin parisuhteessa. Olen itse tehnyt tosi ison työn opetellessani paremmaksi riitelijäksi, mutta eihän se mitään auta, jos vastapuoli ei tule yhtään vastaan. Minua ei siis kiinnosta ollenkaan ruveta suhteeseen miehen kanssa, joka riitelee kuin viisivuotias lapsi. Toisekseen vihaan sellaisia ihmisiä, joilla on sellainen perusnegatiivinen asenne kaikkeen: joko valitetaan ihan joka ikisestä mahdollisesta asiasta, tai sitten väitetään vastaan kaikkeen mitä toinen sanoo. Rusinat rasahtaa totaalisesti niihin tyyppeihin, jotka vänkäävät kaikesta mahdollisesta ihan vaan siitä vastaan väittämisen ilosta. Myös sellaisten piisamirotta-ankeuttajien seura, joiden elämä tuntuu olevan pelkkää kärsimystä ja vastoinkäymisiä, vie aika nopeasti elämänhalun kaikilta läsnäolijoilta. Kuppi nurin menee myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät hirveän ison numeron jokaisesta pikku vastoinkäymisestä ja pilaavat kaikkien muiden fiiliksen valituksellaan. Esimerkiksi nälkä, väsymys, katkennut kynsi, kylmä sää tai huonosti mennyt tukka kääntävät tämän ihmisen suupielet alaspäin, eikä hän todellakaan tyydy murjottamaan yksin, vaan kailottaa kurjuudestaan kaikille niin, ettei kenelläkään vaan olisi kivaa olla. Hauskaa esimerkiksi lähteä ulos juhlimaan tällaisen tyypin kanssa, jonka ilta on pilalla jo ennen etkoja, koska silmänrajaukset eivät onnistuneet tai kynsilakat menivät pilalle. Kyllähän se ymmärrettävästi ärsyttää joo, mutta en tajua miksi a) tällaiset pikkujutut pitää ottaa niin vakavasti ja b) miksi täytyy pilata kaikkien muidenkin fiilis. Ylipäätään ihmiset, jotka käyttäytyvät huonosti muita kohtaan, ovat minusta aika epämiellyttävää seuraa. Aina ei tietty voi olla parhaimmillaan, mutta sellaiset ihan perus käytöstavat ovat kyllä ihan kiva juttu.

Draamailu on kieltämättä aika ärsyttävä asia, ja soisinkin, että ihmiset tutustuisivat enemmän omiin tunteisiinsa. Draamailu kun usein johtuu siitä, että ei vaan osaa ilmaista tunnettaan muuten, mutta niitä taitoja olisi ihan hyvä opetella, niin selvittäisiin paljon vähemmällä - noh, draamalla. Omia tai toisen tunteita ei kannata pelätä, ei niitä negatiivisiakaan, vaan niiden kanssa kannattaa opetella elämään ja tulemaan toimeen. Ja jos on draamaan taipuvainen, niin ehkä vähän tutkiskella sitäkin mikä ne negatiiviset tunteet oikein laukaisee. Kannustan parisuhteessa olevia myös puhumaan kumppanilleen rehellisesti kaikista tunteista, ja suomaan toisellekin turvallisen tilan tunneilmaisuun, jossa ei tarvitse pelätä toisen tuomitsemista tai suuttumista. Kuulostaa paljon helpommalta kuin mitä se on, tiedän, mutta elämänlaatu ja parisuhde muuttuvat takuuvarmasti paremmiksi heti, kun edes yrittää petrata näissä asioissa.

Ei kommentteja: